Veden alla - Kat Falls

Nimi: Veden alla

Alkuteos: Dark Life

Trilogia/sarja: Dark Life #1

Kirjailija: Kat Falls

Kääntäjä: Arja Gothoni

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2011, Tammi)

Sivuja: 319 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Ekokatastrogin jälkeen valtameret ovat peittäneet alleen melkein kaiken maan. 15-vuotias Ty-poika on elänyt elämänsä merten syvyyksissä, rohkean siirtokunnan jäsenenä. Elämä on onnellista, vaikka pinnalle jääneet karsastavatkin vedenalaisen maailman asukkaita. Mutta kun Ty sitten tapaa Gemman, veljeään etsivän tytön maan pinnalta, kaksi maailmaa kohtaavat kauaskantoisin seurauksin. Samaan aikaan lainsuojattomien joukko Krottiliiga herättää kauhua vedenalaisessa yhteisössä, ja niin Tyn tarkkaan varjellut salaisuudetkin ovat vaarassa paljastua. Mitä kaikkea merenpohjan siirtokunnan alkuaikoina oikein tapahtui?

Ajatukseni: Minulla oli ”hiukkasen” vaikeuksia lukea tätä. Minulla edelleen hakkaa sydän kurkussa, kämmenet hikoavat, kädet tärisevät ja kylmät väreet juoksevat selkäpiitä pitkin. Miksi? Koska tämä kirja kiteytti fobiani ja läimäytti ne suoraan päin naamaa. Sanotaanko vaikka näin, että kärsin thalassofobiasta, hydroskourofobiasta ja nondiurnalaquafobiasta. Vaikeita sanoja, mutta kaikki tarkoittavat samaa pelkoa eri kanteilta katsottuna: pelkään merissä ja suurissa vesimassoissa oloa, syvää, pimeää, kylmää vettä ja vedessäoloa pimeällä. Mikään muu kuin ajatus syvyyksissä olemisesta, pimeydestä, siitä etten näe ympärilleni ja hapen loppumisesta ei saa minua pahemmin lukkoon. Eivät edes klovnit tai vanhat posliininuket – ja nekin saavat minussa reaktion aikaan. Mutta nuo veteen liittyvät pelkoni ovat ihan eri tasoa.

Mutta koska olen aina mieluummin siedätyshoidon puolella kuin peloille periksi antamassa, päätin vihdoinkin lukea Kat Fallsin Veden alla. Samasta syystä katselen kaikenlaisia meriin liittyviä dokumentteja ja elokuvia, sekä suunnittelen vakavasti Frank Schätzingin Pedot -teoksen lukemista. Siedätyshoitoa. Mutta silläkin on rajansa. On ihan eri asia lukea jotain tällaista kirjaa omassa turvallisessa sängyssä kuin hypätä veneestä syvänmerensukellukselle keskellä Atlantia. Siinä menee minun rajani. En ikimaailmassa lähtisi syvänmerensukellukselle. En pysty snorklaamaan edes mökillä järvessä. Kuulostaa ehkä hölmöltä, kun tällainen nuorten aikuisten kirja voi saada minut näin lukkoon ja koska en ole herkkä ihminen, mutta tälle en voi mitään. Se on lamauttavaa pelkoa.

Miksi kerron tämän? Koska minä myös pidän siitä, miten voimakkaan reaktion tämä kirja saikaan aikaan. Tapa, jolla Kat Falls kuvailee merenalaista maailmaa oli niin elävää, että minusta tuntui etten saisi happea. Näin sieluni silmin ne välähtelevät kuvat mielessäni monivärisistä kaloista, näin merenpohjan, suorastaan tunsin vesimassan päälläni. Erityisesti kohtaus, missä Ty ja Gemma vajoavat pohjaa kohti oli niin elävä, että on kuin olisin itsekin vajonnut siinä pimeydessä. Ne kuvat olivat suoraan henkilökohtaisista painajaisistani, mutta ne toimivat. Siksi minä peloistani huolimatta pidin tästä kirjasta ja sen miljööstä niin kovasti!

15-vuotias Ty on syntynyt ja elänyt meressä koko elämänsä uiskennellen värikkäiden kalaparvien joukossa, tutkinut merenpohjaa mielin määrin ja auttanut vanhempiaan viljelemään merenalaisella kotitilallaan satoa. Hän on aina ollut yksin, koska on ainoa teini-ikäinen vedenalaisterratoriossa eli siirtokunnassa, joka on muuttanut veteen ekokatastrofien aiheuttaman vedenpaisumuksen, maan asuintilan ja ruoan vähentymisen vuoksi. Tyllä on myös salaisuus, jonka paljastuessa hän menettäisi sen, mitä eniten rakastaa – meren.

Kerran sukellellessaan Koomakanjonissa Ty kohtaa uponneen sukellusveneen, jonka sisus on täynnä verta sekä samanikäisen pisamanaamaisen, sinisilmäisen tytön, Gemman, joka on kadonnutta veljeään etsimässä. Ty ryhtyy auttamaan Gemmaa tämän veljen etsinnöissä, mutta heidän matkaansa hidastaa Krottiliiga, lainsuojattomien joukko, joka on viimeisen vuoden ajan terrorisoinut ihmisiä varastelemalla laivojen lasteja. Nyt Krottiliiga on kuitenkin tiukentanut otettaan alkamalla hyökkäillä viljelytilojen kimppuun ja kauhu lisääntyy ihmisten joukossa. Ty ja Gemma joutuvat mukaan tuohon tapahtumienketjuun, jonka lopputulosta kukaan ei osaisi arvella.

Minä pidin tarinan molemmista päähenkilöistä, Tystä ja Gemmasta, kovasti. He olivat aidon sympaattisia hahmoja ja niin erilaisia toisistaan. Tyn ja Gemman käsitykset sanasta erilainen ovat niin päinvastaisia toisistaan: Gemma pitää sitä kiehtovana, hienona asiana, jota ei itse ole koskaan päässyt kokemaan, mutta Tylle se on vähän kuin kirosana, koska hän on joutunut kokemaan sen aina kielteisenä asiana, koska meressä eläviä ihmisiä pidetään kummajaisina Yläpuolella asuvien keskuudessa. Pidin heidän erilaisista suhtautumisistaan asioihin, erilaisista lähtökohdista ja motiiveista ja kuinka he niistäkin huolimatta tulivat juttuun keskenään. Sanon varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni näin, mutta minun mielestäni heidän tarinansa oli kaunis.

Ja aivan erityisesti pidin siitä, että tämä tarina oli kerrottu miespuolisen kertojan näkökulmasta – vaihtelua perinteiseen tavallisen tytön näkökulmasta kirjoitettuun tyttö-tapaa-erityisen-pojan-ja-blaa-blaa-blaa–kerrontaan. Oli hienoa nähdä Fallsin ottavan ”riskin” ja kirjoittavan poikapäähenkilön silmin tällaisen ”kielletyn rakkaustarinan” – tosin kielletty tämä ei nyt varsinaisesti ollut. Enkä nyt leimaisi tätä miksikään rakkaustarinaksikaan, koska se oli sellainen hetkellinen kipinä mikä ei kuitenkaan sitten täysiin liekkeihin koskaan roihahtanut, ainakaan tässä osassa.

Juoni oli tässä – myönnettäköön – aika ennalta-arvatta. Osasin veikata Gemman veljen kohtalon melkoisen nopeasti, mutta se ei häirinnyt lukukokemusta millään tavalla. On asioita, jotka jäivät vähän kysymysmerkeiksi tapahtumien suhteen muun muassa Krottiliigan suhteen, mutta ehkäpä ne jatko-osassa selvitellään paremmin.

Pidin tästä myös siksi, että tämä oli sinänsä uskottava visio maailman tulevaisuudesta. Jopa ne hämäränlahjat, joita meressä elävillä lapsilla uskotaan olevan ovat jollakin tasolla uskottavia. Ihmiselle tulee fysiologisia muutoksia, jotta soveltuisi paremmin elämään tietyssä ympäristössä. Joten miksipäs ei, huisi ajatus!

Minä pidin tästä kirjasta, vaikka tämä aiheutti minulle kovia vaikeuksia. Tai ehkä pidin tästä niin kovasti, koska tämä aiheutti minulle noita vaikeuksia. Tiedä häntä. Aion kyllä lukea jatko-osankin.

Sitten joskus, kun olen tarpeeksi vahva, aion käydä käsiksi tuohon Pedot -möhkäleeseen, joka jo istuskelee sänkyni vieressä odottamassa ivallisesti vuoroaan. Onnea minulle, kun aika sen lukemiseen koittaa...

Lukunäyte: Luku 1, sivut 10-11

Heti kun hait lakkaisivat koputtamasta, nousisin auringonvalovyöhykkeelle pyydystämään ateriaa niin kuin minun olisi alun perin pitänyt tehdä. Mutta koputtelu ei lakannut. Pikemminkin se voimistui. Mikä pahempaa, tajusin ettei kopina johtunutkaan haikaloista vaan...

      Askelista.

      Sammutin taskulampun ja annoin pimeyden ympäröidä minut. Vaikka sukellusvene oli aavemainen ja veren tahrima, käytävää pitkin ei tallustellutkaan mikään kummitus. Vedin hiljaa käsineet kädestä ja otin nuolipyssyn selässäni olevasta kotelosta.

      Kummituksia ei oikeasti ollut. Mutta rikollisia oli.

      Krottiliiga oli terrorisoinut siirtokuntaa kuukausien ajan ja ryövännyt jokaisen meille päin uivan huoltoaluksen. Olin usein miettinyt mitä tapahtuisi, jos tärmäisin heihin.

      Nyt näytti siltä, että saisin siihen vastauksen.

      Nostin nuolipyssyn olkani yli mutta kylmä metalli luiskahti sormistani. Nappasin hihnan ilmasta juuri ennen kuin pyssy kolahti lattiaan. Askelet käytävässä yltyivät juoksuksi.

Dark Life –sarja

Dark Life | Veden alla (2010/2011)

Rip Tide | Vastavirta (2011/2011)