Wake - Lisa McMann

Nimi: Wake

Trilogia/sarja: Dream Catcher, #1

Kirjailija: Lisa McMann

Kustantaja: Simon Pulse

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 210 + 37 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 7/30

Juonikuvaus: For seventeen-year-old Janie, getting sucked into other people's dreams is getting old. Especially the falling dreams, the naked-but-nobody-notices dreams, and the sex-crazed dreams. Janie's seen enough fantasy booty to last her a lifetime.

      She can't tell anybody about what she does – they'd never believe her, or worse, they'd think she's a freak. So Janie lives on the fringe, cursed with an ability she doesn't want and can't control.

      But then Janie gets sucked into the nightmares of a mysterious guy named Cabel, who dreams about killing someone. And who also dreams about her...

Ajatukseni: En tiedä. Oikeasti, minä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tästä kirjasta sanoa. En osaa sanoa yhtään pidinkö tästä vai enkö pitänyt, en osaa sanoa olinko kiinnostunut tästä vai en, enkä osaa sanoa, mikä on lopullinen mielipiteeni. Joten kolmella tähdellä lähdetään liikkeelle.

Waken juoni on hyvin simppeli: 17-vuotias Janie Hannagan on jo vuosia joutunut imaistuksi toisten ihmisten uniin, kun he nukahtavat liian lähellä häntä. Aikaa tai paikkaa katsomatta Janie saattaa aivan yhtäkkiä joutua toisten unien valtaan – koulussa, kotona, kesken autolla ajon... On ihme, että hän on yhä hengissä. Tämän vuoksi Janie pysyttelee hyvin pitkälti omissa oloissaan, koska hän ei halua joutua muiden ihmisten pilkan ja pelon kohteeksi. Eräänä päivänä Janie joutuu Cabelin, toisen omissa oloissaan pysyttelevän hiipparipojan uneen. Tuossa unessa Cabel kiduttaa jotakuta... sekä suutelee Janieta. Tämän jälkeen Janie ja Cabel alkavat puolivahingossa muodostaa eräänlaista yhteyttä, kunnes Janie huomaakin olevansa rakastunut tuohon mysteeripoikaan.

Tämän kirjan juoni oli niin yksinkertainen ja oikeastaan melko olematon, mutta en siltikään ehtinyt missään vaiheessa kyllästyä niiden kolmen tunnin aikana, joina tämän läpi lukaisin. En oikein voi sanoa, että juoni soljui sujuvasti eteenpäin, koska juonellisesti tässä ei tapahtunut tyyliin yhtään mitään, mutta kerronta kyllä soljui mukavasti ja sujuvasti. Wake on tyyliltään helppo, yksinkertainen ja leppoisa, vaikka jättääkin aika sanattomaksi lopussa – sanattomaksi tyyliin ”no jaa, tulipaha luettua, seuraava kirja, kiitos.” En ole mitenkään huikean vaikuttunut, mutta en nyt aio silppuriinkaan tätä kirjaa tunkea. Sellainen kohtalainen sunnuntaipäivän kirjanen tämä oli.

Ihme kyllä, näin lyhyeksi ja yksinkertaiseksi kirjaksi osa hahmoista onnistuivat olemaan yllättävänkin kiinnostavia ja omasivat muutakin kuin sen pahviulottuvuuden. Janie oli ihan sympaattinen, samoin Cabel ja Janien (ainoa) paras ystävä Carrie. Heissä onnistui olemaan sitä jotain, joka auttaa lukijaa saamaan jonkinlaista tarttumapintaa hahmoista ja välittämään heistä. Minä pidin heistä. Loput hahmot olivatkin sitten aika yhdentekeviä eikä minulla ole sanottavaa heistä. He olivat pelkkiä nimiä paperilla.

Ehkä kaikkein suurin hämmennyksen aihe minulle oli kirjoitus. Se ei ollut ollenkaan minun silmiäni hivelevää.

      Se. Oli todella.

      Lyhyt laueseista. Ja pätkivää.

      Melkoisen tökkivää.

      Ja jopa. Epämiellyttävää lukea.

      Koska jokaisen.

      Pisteen myötä.

      Ajatus katkesi ja herpaantui.

      Piti muutamat.

      Sivut lukea useasti uudestaan.

      Koska ajatus.

      Lähti harhailemaan.

Oli meinaan aika rasittavaa lukea tuollaista tekstiä koko kirjan verran, vaikka lyhyt tämä olikin. En ole tekotaiteellisen runoilun ystävä, ja luulen, että jos tämä olisi kirjoitettu ns. ”selkokielellä” olisin pitänyt tästä reilusti enemmän. Kirjoitus tekee ihmeen paljon, ja jos se pistää negatiivisesti silmään, koko lukukokemus saattaa alkaa säröillä. Kaikkein rasittavinta tässä tekstissä oli se, että välillä saattoi tulla useiden kymmenien sivujen mittaista pätkittyä tekstiä, jossa lähes jokainen lause oli oma kappaleensa, ja sitten yhtäkkiä tulee todella tiiviitä, monisanaisia ja pitkiä kappaleita useiden aukeamien verran. Kirjoitus oli todella epätasaista.

Toinen asia, joka pisti minua hieman häiritsemään oli dialogin puute. Hahmot eivät keskustelleet juuri ollenkaan keskenään ja silloin kuin keskustelivat, ne olivat lyhyitä ja todella lyhytsanaisia kohtauksia. Yleisesti ottaen minulla oli sellainen fiilis tätä lukiessa, että lukijan odotettiin tietävän enemmän, mitä tietoja tekstissä annettiin. Lukijan odotettiin saavan heti selvää, mikä oli homman nimi – ja mikäli ei saanut, se oli voi voi, koska asioita ei sanottu suoraan tai niihin ei oikeastaan enää edes palattu eikä niistä puhuttu. Mikäli jäit matkasta, juokse sitten perässä huitoen samalla bussikuskia pysähtymään. Kyllä sinä sen summittaisen idean nyt hoksaat, mutta eihän sen bussin perään tuijottaminen paljon lohtua tuo. Parasta siis tajuta heti, mistä puhutaan.

Jos tämä olisi ollut selkokielellä kirjoitettu trilleri, Wake olisi saattanutkin olla ihan huippu kirja. Mutta tämä ei ollut mitään sellaista. Tämä oli rasittavasti kirjoitettu, leppoisa ja kevyt kirjanen, joka kertoo pääasiassa tarinan vaikeuksia elämässään kokeneesta tytöstä, joka kohtaa pojan ja he rakastuvat. Takakannessa yritetään lukijaa johdatella uskomaan, että tämä olisi trilleri, mutta ei. Tämä oli rakkaustarina ja kertomus erilaisuudesta, jonka kanssa voi oppia elämään. Hyvin simppeliä, sanoisin.

Että tällaista tällä kertaa. Kyllä Wakea sopii kokeilla, jos koskaan vastaan missään taapertaa. Omistan jatko-osan, Faden, joten meinasin kyllä senkin joskus lukea.

Päässäni soi tätä lukiessa Eurythmicsin Sweet Dreams, tosin Marilyn Mansonin laulamana. Sweet dreams are made of these...

Lukunäyte: 12:55 p.m., sivut 63-64

The figure's long figers glint in the moonlight.

      Janie leans back against the barn. She is shaking.

      The grotesque figure sharpens his knife-fingers on each other. The sound is deafening.

       Janie, against the barn, squeaks.

       The figure wheels around. He sees her.

       Approaches her.

       She has seen this character before.

       Right before she and Ethel ended up in a ditch.

       Janie stands up, tries to run. But her legs won't move.

       The figure's face is furious, but he has stopped sharpening his knoves. He's five feet away, and Janie closes her eyes. Nothing can hurt me, she tries to tell herself.

       When she opens her eyes, it is daylight. She is still behind the barn. And the horrid, menacing figure has turned into a normal, human young man.

       It's Cabel Strumheller.

Dream Catcher –trilogia

Wake (2008)

    1.1 Cabel's Story (2010)

Fade (2009)

Gone (2010)