torstai 28. huhtikuuta 2016

Sudenkorento - Diana Gabaldon

Nimi: Sudenkorento
Alkuteos: Dragonfly in Amber
Trilogia/sarja: Matkantekijä, #2
Kirjailija: Diana Gabaldon
Kääntäjä: Anuirmeli Sallamo-Lavi
Julkaisuvuosi: 1992 (suomeksi 2004/2013, Gummerus)
Sivuja: 763 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Muukalaisen aloittama upea historiallinen rakkaustarina jatkuu. Claire Randall palaa Invernessiin oltuaan poissa runsaat kaksikymmentä vuotta. Matkaseurana Clairella on tyttärensä Brianna, hehkeä punatukka, joka saa miesten päät kääntymään.
      St. Kildan kirkkomaalla Claire näkee odottamatta yli kaksisataa vuotta vanhan hautakiven, jossa on hänen skottirakastajansa nimi. Muistot hurjasta seikkailusta 1700-luvun Skotlannissa nousevat Clairen mieleen, ja Brianna saa kuulla tarinan, josta ei puutu romanttisia käänteitä

Ajatukseni: Voi hyvää päivää että tämän kanssa oli vaikeaa. En tajua, mikä minulla mätti niin paljon, sillä itse kirjassa se vika ei nyt varsinaisesti ollut.

Claire ja Jamie Fraser ovat paenneet Skotlannista Ranskaan ja yrittävät nyt Pariisista käsin tehdä tyhjäksi Kaarle Stuartin vallankaappausyrityksen ja jakobiittikapinan, joka johtaa Cullodenin verilöylyyn ja koituu skottikulttuurin kohtaloksi. Clairen raskaus etenee vaikeasti, mikä on omiaan tuomaan lisää huolia Clairen ja Jamien elämään. Kun mutkikkaat vihjeet vallankaappauksen etenemisestä Ranskassa alkavat paljastua, joutuvat Claire ja Jamie kilpailemaan sekä ajan että yllättävien menneisyyden haamujen kanssa sekä oman elämänsä että koko Skotlannin pelastamisen puolesta.

Aloitin tämän kirjan jo joulukuussa. Alku oli todella mielenkiintoinen – yllättävä, mutta mielenkiintoinen. Aivan kuten monet muutkin, minäkin olin hieman hämilläni, että alussa ollaan 1960-luvulla ja Claire ja Jamie eivät ole yhdessä. Mitä ihmettä on tapahtunut? Sitten edettiin koko siihen Ranskan-snoozefestiin, jonka aikana laitoin kirjan syrjään useaan kertaan. En ole koskaan ollut järin kiinnostunut Ranskan historiasta (vaikka aate- ja oppihistoriallisesti merkittävä maa onkin) saatika sitten sen hovihörhöilystä, joten en millään saanut itseäni kiinnostuneeksi noista tapahtumista. Lukijalle annettiin niin paljon melko tyhjänpäiväisiä tapahtumia, vai oliko kenties kuninkaallisella hevossiittolalla nyt jokin elämää suurempi merkitys itse juonen kannalta? Yksityiskohtaisuus on ihan kivaa, mutta liika on liikaa.

Sitten kun lähestyttiin kirjan puoliväliä ja muutama edellisestä osasta tuttu kasvo ilmestyivät kuvioihin, homma muuttui taas kutakuinkin mielenkiintoiseksi. En ymmärrä, miten voikin olla näin hankalaa suoriutua yhdestä kirjasta, joka ei siis varsinaisesti ole edes huono. Ei vain napannut mukaan. Kirja päättyi kuitenkin onneksi todella mielenkiintoisella (ja traagisella, ellen jopa sanoisi) nuotilla.

Tässä osassa on huomattavasti enemmän hahmoja mitä edellisessä. Unohdin osan heistä sillä samalla sekunnilla kun he sivuilla käväisivät, osa taasen jäivät mielen hyvin mielenkiintoisina ja osa taas on sellaisia, jotka vaikuttivat lähinnä vain surkuhupaisilta (Kaarle Stuart). Tuli mieleen, että kuinkahan totuudenmukaisia nämä hahmotelmat olivatkaan. Oliko oikea Kaarle sellainen miten hänet kuvattiin tässä kirjassa, oliko Ranskan kuningas samanlainen ja niin edelleen... Gabaldonille täytyy kyllä nostaa hattua historiantuntemuksesta, olipa se nyt sitten kovinkin faktuaalista tai ei.

Minulla on niin outo suhde näihin kirjoihin. Tv-sarja on ihan huippu ja se on vienyt minut täysin mennessään (kakkoskauden ekat jaksot ovat olleet todella hyviä), mutta kirjat eivät onnistu tekemään sitä samaa. En tunnu löytävän minkäänlaista tunnesidettä hahmoihin, jonka takia en pahemmin piittaa Clairen ja Jamien romanssista kirjassa. En ole ollenkaan samalla aaltopituudella romanssin kanssa, joten en koe kirjan välittävän juurikaan tunnetta.

Ja silti haluan palavasti päästä etenemään kirjoissa. Haluan kovasti tietää, mitä tulee tapahtumaan kolmannessa osassa, sillä kakkososa päättyi niin mielenkiintoisesti. Minun pitäisi varmaan vain hyväksyä se tosiasia, että tämä kirjasarja ei koskaan tule lukeutumaan suosikkeihini, mutta saatan kuitenkin viihtyä kirjojen parissa ihan muuten vain. Tiedä häntä, erikoinen tapaus tämä Matkantekijä-sarja.

Olen kuullut sanottavan, että Sudenkorento on sieltä ”huonoimmasta” päästä mitä tulee näihin kirjoihin, joten on minulla vielä toivoa. 'Huono' on vähän väärä sana, sillä tokihan tässä on merkittäviä asioita meneillään, mutta noin niin kun yleisen viihdyttävyyden kannalta tämä osa ei kuulemma ole ihan sieltä parhaimmasta päästä.

Haluan nyt päästä kolmanteen osaan, mutta täytyy odottaa varmaan ihan vähän ennen kuin aloitan. Kirja on yli 900 sivua pitkä, joten se vaatii aikaa ja omistautumista. Kesällä, perhaps?

Lukunäyte: Luku 4, Culloden, sivut 57-58
Kasvojen luusto kehittyy kuusivuotiaana, ja sielu kiinnittyy seitsemän vanhvana. Koteloitumisvaihe jatkuu ja saavuttaa huippunsa nuoruusvuosina, jolloin pehmeys jää täydellisesti niiden helmiäishohtoisten persoonallisuskerrosten alle, joiden avulla teini-ikäinen yrittää suojella itseään.
      Seuraavina vuosina kovettuminen leviää keskuksesta, kun ihminen vakiinnuttaa sielunsa tilan ja ”olen olemassa” asettuu kohdalleen kuin meripihkaan kätkeytynyt hyönteinen.
      Olin kuvitellut ohittaneeni tuon vaiheen jo aikoja sitten, kadottaneeni kaiken pehmeyden ja olevani hyvää vauhtia matkalla kohti teräksenkovaa keski-ikää. Frankin kuolema tuntui kutakuinkin murtaneen minut jotenkin. Ja nuo murtumat olivat laajentuneet niin etten voinut enää kieltää niiden olemassaoloa. Olin tuonut tyttäreni takaisin Skotlantiin – tyttären, jonka luut olivat yhtä vahvat kuin ylämaan vuoristo – ja toivonut, että hänen kuorensa pitäisi hänet kasassa, vaikka ”olen olemassa” olisikin vielä hauras.
      Omasta itsestäni en sen sijaan ttiennyt. En tiennyt, mitä olin tai mitä Briannasta tulisi. Tiesin vain, mitä minun oli tehtävä.
      Sillä olinhan palannut ja nähnyt taas unta ylämään viileydessä. Sydämessäni ja korvissani kaikui edelleen unen ääni, jota nukkuvan Briannan hengitys oli entisestään voimistanut.
      ”Sää olet mun”, se oli sanonut. ”Mun! Enkä mää päästä sua koskaan!”

Outlander | Matkantekijä-sarja
    0.5 Virgins (2013)
Dragonfly in Amber | Sudenkorento (1992/2003)
Voyager | Matkantekijä (1993/2004)
Drums of Autumn | Syysrummut (1996/2005)
The Fiery Cross | Tuliristi (2001/2006)
A Breath of Snow and Ashes | Lumen ja tuhkan maa (2005/2007)
An Echo in the Bone | Luiden kaiku (2009/2010)
    7.5 The Space Inbetween (2013)
Written in My Own Heart's Blood | Sydänverelläni kirjoitettu (2014/2014)
    8.5 A Leaf on the Wind of All Hallows (2012)
9. osa

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Parhaat katsomani tv-sarjat, osa 1

Vaikka lukeminen onkin suosikkitapani kuluttaa vapaa-aikaa, olen ahkera myös tv-sarjojen ja elokuvien puolella. Olen tähän mennessä aina vain välillä joissain satunnaisissa postauksissa maininnut tv-sarjoja joita innoissani seuraan, mutta en ole koskaan kunnolla listannut suosikkejani. Päätin nyt sitten alkaa tehdä sekä itselleni että mahdollisesti jotain uutta sarjaa hakeville listausta, jossa esittelen omia suosikkejani.

Toisaalta 'suosikki' ja 'paras' ovat hieman löyhiä käsitteitä, sillä joskus saatan esitellä sellaisiakin sarjoja joita en nyt hulluna fanita, mutta joissa on kuitenkin sitä jotain mikä saa minut jatkamaan aina uuteen jaksoon.

Sarjat ovat sekä jo päättyneitä että edelleen ruudussa pyöriviä. En nyt heti ensimmäiseksi nimeä näitä aivan ehdottomia suosikkeja, kuten Game of Thronesia, Sons of Anarchya tai Supernaturalia, sillä ne taitavat olla aika ilmiselvyyksiä minun kohdallani. Mainitsen ne kyllä jossain vaiheessa, mutta en rykäise kaikkia niitä samaan postaukseen.

Listaan aina kolme sarjaa kerralla. Sarjat eivät ole missään parhausjärjestyksessä!

1. Haven (2010-2015)
5 tuotantokautta
78 jaksoa
Pääosissa: Emily Rose, Lucas Bryant, Eric Balfour

Haven kertoo samannimisestä kylästä Mainessa, jossa vallitsee hyvin omituinen ilmapiiri ja jota vaivaavat yliluonnolliset ongelmat (the troubles). Audrey Parker (Emily Rose) lähetetään FBI:n asioille kylään tutkimaan erään rikollisen omituista murhaa, mutta saakin huomata Havenissä tapahtuvan hyvin outoja asioita. Havenillä tuntuu olevan myös jokin yhteys Audreyn salaperäiseen menneisyyteen, jota hän päättää alkaa selvittää poliisiparinsa Nathanin (Lucas Bryant) sekä laillisen ja laittoman rajamailla steppailevan Duken (Eric Balfour) kanssa. Sarja pohjautuu löyhästi Stephen Kingiin teokseen The Colorado Kid.

Minulle tämä sarja oli täysi yllätys. Ostin kaksi ekaa kautta Kodin ykkösen tarjouksesta randomilla pari vuotta sitten ja katsoin muutaman ensimmäisen jakson ihan läpällä, suhtautumatta ollenkaan vakavasti katsomaani. Siinähän sitten niitä jaksoja toinen toisensa perään katsoin ja aivan huomaamattani olin täysin koukussa. Siis vaikka Haven onkin aika omalaatuinen – tai ihan jopa hupsu – varsinkin alussa, jos sille antaa mahdollisuuden niin saattaa hyvinkin löytää vaikka uuden lempisarjan. Näin minulla. Onkin sääli, että melko harva Havenistä on loppujen lopuksi edes kuullut.

Olen kohta katsonut loppuun viidennen ja sitä myötä viimeisen kauden ja on aika haikeaa joutua heittämään hyvästit. Olen tykästynyt sarjaan niin paljon ja hahmokehitys on ollut todella mielenkiintoista seurattavaa. Varsinkin Nathanin ja Duken vääntö on ollut hulvattoman hauskaa tuotantokausien ajan. Sarja on ollut erittäin iloinen yllätys minulle. Suosittelen Haveniä niille, jotka haluavat katsoa fantasiasta, mysteeristä sekä draamasta ammentavaa omaperäistä sarjaa mukavalla ja suhteellisen rennolla tunnelmalla ja ihanalla rantakaupungin tapahtumaympäristöllä. Vinkkaan vain, että turhan vakavasti ei kannata katsomaansa suhtautua tai luovuttaa liian aikaisin.

2. Roswell (1999-2002)
3 tuontantokautta
61 jaksoa
Pääosissa: Shiri Appleby, Jason Behr, Katherine Heigl, Brendan Fehr, Majandra Delfino

Liz Parkeria (Shiri Appleby) ammutaan eräänä kohtalokkaana päivänä ja hänet parantaa Max Evans (Jason Behr), hieman erikoinen ja hiljainen poika. Käykin ilmi, että Max sisarensa Isabelin (Katherine Heigl) ja parhaan ystävänsä Michaelin (Brendan Fehr) kanssa ovat ihan eri planeetalta ja saapuivat Maahan vuoden 1947 Roswellin maahansyöksyssä. Liz ja hänen ystävänsä Maria (Majandra Delfino) ja Alex (Colin Hanks) muodostavat uusien alieniliittolaistensa kanssa ryhmän, jota jahtaavat hyvin vaaralliset ihmiset.

Roswell lienee kaikille tuttu. Se on niin ikoninen kun puhutaan teiniromanssisarjoista, että kaikki ovat varmasti vähintään nimellisesti siitä kuulleet. Sarjan intro, Didon Here With Me, on sellainen, joka nostattaa minussa aivan valtavan nostalgian tunteen aina sen kuullessani. Roswell on edelleen yksi ehdottomista lempisarjoistani, ja kun kaudet lisättiin Netflixiin tässä joku aika sitten niin eipä mennyt aikaakaan kun olin jaksot jo läpi katsonut. Taas.

Roswellissa on jotain niin hellyttävää ja herkkää että siitä on vaikea olla pitämättä. Kyseessä on yksi parhaista teineille kirjoitetuista sarjoista erittäin symppiksillä hahmoilla, puhumattakaan aidosti koskettavasta draamasta. Roswellin katsoo todella nopeasti läpi, sillä pitkästä sarjasta ei ole kyse. Roswell on vielä sitä aikaa, kun teiniromansseja ruudulle osattiin kirjoittaa.

3. Nikita (2010-2013)
4 tuotantokautta
73 jaksoa
Pääosissa: Maggie Q, Shane West, Lyndsy Fonseca, Melinda Clarke

Nikita pohjautuu ranskalaiseen samannimisen elokuvan pohjalta kirjoitettuun kanadalaiseen La Femme Nikita -tv-sarjaan. Sarja kertoo Nikitasta (Maggie Q), koulutetusta palkkatappajasta, joka kolme vuotta sitten pakeni Yhdysvaltain hallituksen salaista osastoa, Jaostoa (Division), ja on päättänyt nyt tuhota tuon osaston. Hänellä on apunaan Alex (Lyndsy Fonseca), nuori nainen, joka on soluttautunut Jaostoon ja tekee myyräntyötä osastossa sisältä käsin.

Tämäkin oli minulle aikamoinen yllätys. Olin joskus jotain tästä sarjasta kuullut, joten kun antikvariaatissa ensimmäisen kauden näin, otin riskin ja ostin sen. Eräänä hitaana ja flunssaisena aamuna päätin katsoa pari jaksoa ja arvatkaa kuinka kävi. Jep, olin ihan täysin koukussa jo ensimmäisen jakson jälkeen. Nikita on niin näppärä ja toiminnallinen sarja kiinnostavilla hahmoilla, että oli pakko katsoa läpi kaikki kaudet jonkun kahden viikon sisällä.

Voisin kuvitella, että Nikita nappaisi parhaiten niille, jotka tykkäävät katsoa agentti-/vakooja-/palkkatappajatrillereitä ja/tai kunnon kickass-naispäähenkilöitä hoitamassa homman kotiin. En tule koskaan ymmärtämään, miksi tämä sarja lopetettiin neljänteen kauteen tai miksi neloskausi sisältää vain kuusi (6!) jaksoa. Sarja oli saanut positiivista palautetta ja lukuun ottamatta muutamia yliyrittämisen merkkejä käsikirjoituksen puolesta, olisi tätä voitu hyvinkin jatkaa edes kunnon kokopitkän neloskauden verran. Huoh.

~ ~ ~ ~ ~

Tässä on listaukseni ensimmäinen osa! Seuraava osa tulee ilmestymään tässä jossain vaiheessa kunhan saan haalittua sarjoja kasaan niistä loputtomista mitä olen vuosien varrella katsonut.

Oletko katsonut jotain näistä? Mitä tykkäsit? Kiinnostuitko?

~ ~ ~ ~ ~
Parhaat katsomani tv-sarjat
Osa 1
Osa 2
Osa 3
~ ~ ~ ~ ~

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Winter - Marissa Meyer

Nimi: Winter
Trilogia/sarja: The Lunas Chronicles, #4
Kirjailija: Marissa Meyer
Kustantaja: Feiwel and Friends
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 824 englanninkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Princess Winter is admired by the Lunar people for her grace and kindness, and despite the scars that mar her face, her beauty is said to be even more breathtaking than that of her stepmother, Queen Levana.
      Winter despises her stepmother, and knows Levana won’t approve of her feelings for her childhood friend—the handsome palace guard, Jacin. But Winter isn’t as weak as Levana believes her to be and she’s been undermining her stepmother’s wishes for years. Together with the cyborg mechanic, Cinder, and her allies, Winter might even have the power to launch a revolution and win a war that’s been raging for far too long.
      Can Cinder, Scarlet, Cress, and Winter defeat Levana and find their happily ever afters?

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Nyt se on sitten tämäkin sarja ohi. Onneksi saan hyvästellä nämä kirjat hyvillä mielin, vaikka hieman haikeaa se onkin.

Luonnollisesti kun kyseessä on sarjan viimeinen osa, pienimuotoisia spoilereita on seuraavassa kappaleessa luvassa!

Keisari Kai on tehnyt vallankaappaussuunnitelman Cinderin ja kumppanien kanssa, mutta valitettavasti siihen kuuluu Lunaan matkustaminen ja hääsuunnitelmien jatkaminen kuningatar Levanan kanssa. Cinder puolestaan suunnittelee vallankumousta, valtaistuimensa palauttamista ja Scarletin pelastamista yhdessä Thornen, Cressin, Wolfin ja Ikon kanssa. Lunassa alkaakin ennennäkemätön taistelu Cinderin ja Levanan välillä, jossa on vaakalaudalla sekä Lunan että Maan tulevaisuudet.

Nyt on turvallista jatkaa!

Myönnän hieman säikähtäneeni, kun kirjan sivumäärä ensin julkaisiin. Yli 800 sivua päätösosassa? Libba Brayn Gemma Doyle -trilogian päätösosa, The Sweet Far Thing, kompastui omaan yli 800 sivun pituuteensa, joten pelkäsin saman tapahtuvan tälle. Mutta ei, Winterissä ei ollut tätä vikaa. Tapahtumat, hahmot ja juoni kantoivat hyvin loppuun asti, jahka alun hapuilun jälkeen päästiin vauhtiin.

Tuntuu niin erikoiselta ajatella, että siitä on muutamaa kuukautta vaille kaksi vuotta kun Cinderin luin. Silloin hullaannuin täysin Meyerin luoman maailman luovuudesta ja kuinka hienosti kirjoitettu ja suunniteltu kirja olikaan kyseessä. Olen jokaisesti osasta pitänyt aina enemmän mitä edellisestä, samalla pohtien kuinkahan eeppisesti Meyer meinaa sarjansa päättää.

No eeppistähän se meno olikin. Hommaa puskettiin menemään tiejyrän lailla laajalla rintamalla eikä hetkeksikään pysähdytty aloilleen. Vallankumouksen kuvailu oli tehokasta ja uskottavaa, sillä Meyer selvästi pohjaa sen ajatukseen What is a leader without any followers. Jos haluaa vallankumouksen tehdä, kannattaa aloittaa ruohonjuuritasolta.

Minusta on aina todella mukava lukea tapahtumista lopun jälkeen, tyyliin miten hahmot sopeutuvat uuteen tilanteeseen, kuinka maailmaa aletaan mahdollisesti rakentaa uudestaan ja mitä ylipäätään tapahtui sen loppuhuipennuksen jälkeen. Siksi olin todella iloinen, että Meyer ei lopettanut kirjaa liian aikaisin vaan jatkoi vielä viitisenkymmentä sivua lopun jälkeen. Itse asiassa tällä hetkellä haluan kovasti lukea Stars Above -novellikokoelman, missä puidaan tapahtumia parin vuoden jälkeen Winteristä.

Nyt minun tekee todella paljon lukea myös Fairest, kolmannen ja neljännen osan väliin sijoittuva verrattain lyhyt (n. ~250 sivua) kirja Levanasta. Tässä kirjassa pääsimme kurkistamaan Levanan pään sisään ja jessus miten hullu hahmo on kyseessä! Aivan tajuttoman mielenkiintoinen, sillä hän ihan oikeasti tuntui uskovan itseään ja uskovansa olleensa oikeassa. Ihanan kammottava ja hullu hahmo, jonka ajatusmaailma oli kiehtova. Juuri tällaiset pahikset ovat niitä parhaimpia!

On aika haikeaa heittää hyvästit tälle huikealle sarjalle. Olen niin haltioitunut maailmasta ja hahmoista, sillä olenhan viettänyt niiden parissa vajaa kaksi vuotta. Hyvillä mielin jätän jäähyväiset (ellen sitten saa käsiini Fairestia tai Stars Abovea).

Suosittelen kovasti tätä sarjaa ihmisille. Ja hei, missä suomennokset? Tässä olisi oivallinen ja varmasti tykätty sarja suomennettavaksi!

Lukunäyte: Ten, Cinder, sivu 89-90
Terrorists?” said Iko, looking around the group. ”does she mean us?”
      Cinder dragged a frustrated hand down her face. Kai would be a great leader, was a great leader, but hadn't yet been given the chance to prove himself. It made her stomach churn to think that his reign could be cut short, and all because of her.
      She wanted to hug Kai and tell him they were idiots. They had no idea how much he cared about his country's welfare.
      But that's not what he needed to hear.
      Her retina display switchedbetween her most-watched feeds. Body counts; death tolls; footage from the plague quarantines; teenagers standing in line outside recruitment centers, too many of them looking almost giddy to join the fight and defend their planet from this invasion. Levana on her sheer white veil.
      She sent the feeds away.
      Kai was watching her. ”It's time, Cinder.”
      Time to say good-bye. Time to move ahead. Time to let go of the little utopia they'd cocooned themselves in.
      ”I know,” she said, her voice sad and heavy. ”Thorne, let's get ready to take Kai home.”

The Lunar Chronicles –sarja
    0.5 Glitches (2011)
    0.6 The Little Android (2014)
Cinder (2012)
    1.5 The Queen's Army (2012)
Scarlet (2013)
Cress (2014)
    3.5 Carwell's Quide to Being Lucky (2014)
Winter (2015)
    4.5 Stars Above (2016)

tiistai 5. huhtikuuta 2016

Taru Sormusten Herrasta - J.R.R. Tolkien

Nimi: Taru Sormusten Herrasta
Alkuteos: Lord of the Rings
Trilogia/sarja: Taru Sormusten Herrasta, #1-3
Kirjailija: J.R.R. Tolkien
Kääntäjä: Kersti Juva, Eila Pennanen, runot Panu Pekkanen
Julkaisuvuosi: 1954-1955 (suomeksi 1973-1975/2012, WSOY)
Sivuja: 1182 (sis. liitteet) suomenkielisessä yhteissidoksessa
Luettavaksi: Omasta hyllystä.
Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Taru Sormusten Herrasta on kaikenikäisten fantasiaklassikko, tarina, joka on tulvillaan seikkailuja, jännitystä ja huumoria. Se sijoittuu Keski-Maahan ja sen muinaisuuteen, jolloin maata asuttivat uljaat haltiat, pelottomat ihmiset, sitkeät kääpiöt — ja hobitit.
      Hobitit ovat vähäpätöinen kansa, joka rakastaa elämän yksinkertaisia iloja, maalaisruokaa, olutta ja kessua. He ovat pienikasvuisia ja iloluontoisia, laiskojakin, mutta pohjimmiltaan sisukkaita. Kun tummat pilvet alkavat kerääntyä Keski-Maan taivaalle ja vihollinen uhkaa, pienet ja hiljaisetkin joutuvat tekemään sankaritöitä.
      Hobitti Frodo Reppuli saa haltuunsa näkymättömäksi tekevän taikasormuksen, josta riippuu koko Keski-Maan kohtalo. Hänen on lähdettävä pimeyden valtakuntaan Mordoriin tuhoamaan sormus. Pitkälle, vaaralliselle matkalle hän saa seurakseen ystävänsä Samin ja suojakseen saattueen.

Ajatukseni: Nyt on aika puhua yhdestä hienoimmasta koskaan kirjoitetusta kirjasta sekä minun kaikkien aikojen henkilökohtaisesta lempikirjastani. Pahoittelen jo etukäteen, sillä tuskin pääsen edes lähelle sitä mitä haluaisin sanoa tai mitä kirja edes ansaitsee.

Lienee kaikki tuntevat tämän tarinan, joten pidän lyhyenä ja yksinkertaisena kuvailun juonen osalta. On olemassa Mahtisormus, johon paha Sauron on sitonut voimansa. Sormus katosi tuhansiksi vuosiksi, kunnes muutamien käsien kautta päätyi hobitti Frodo Reppulille. Paha on alkanut kerätä voimiaan ja valmistautuu kaiken hyvän tuhoamiseen Keski-Maassa. Frodo kumppaneineen lähtee viemään Sormusta Mustaan Maahan, Mordoriin, pudottaakseen sen Orodruiniin, Tuomiovuoren sisuksiin, tuhotakseen Sauronin voimat lopullisesti.

Yritän nyt kirjoittaa puhtaasti tästä kirjasta enkä sekoittaa mukaan näkemyksiäni elokuvista. Se on hyvin vaikeaa, sillä näen hahmot mielessäni sellaisina millaisina näemme heidät elokuvissa, näen maiseman niin elävästi mielessäni puhumattakaan niin lukemattomista yksityiskohdista. Puhun kirjasta myös yhtenä isona kokonaisuutena Tolkienin tarkoituksen mukaan jakamatta tätä kolmeen erilliseen osaan.

Vaikka Frodo on Sormuksen kantaja, minulle Aragorn on koko tarinan sydän ja Samvais Gamgi sielu. Heidän hahmonsa ovat niin upeasti kirjoitettu. Minun ja kahden isoveljeni välillä suosikkihahmojako on seuraava: vanhin veljeni kiinnostui eniten Gimlistä ja kääpiöiden maailmasta, toinen veljeni puolestaan Legolasista ja haltioista ja minä nuorimmaisena hullaannuin täysin Aragornista ja ihmisten valtakunnasta. Kiinnostuin niin paljon Aragornista ja hänen menneisyydestään, sekä hullaannun aina vain enemmän hänen upeasta sankarillisuudestaan ja hyvästä sydämestään. Ja Sam! Puhutaanko vähän hahmokehityksestä häh! Kirjan alussa hän on löysä kuin pullataikina ja niin herkkä, mutta mitä pidemmälle tarinassa mennään Frodon heikentyessä Sam vain voimistuu. Mikään ei voi tulla hänen ja hänen rakkautensa Frodoa kohtaan ystävänä välille. Olen niin ylpeä hänestä!

Kirjassa on mukana niin paljon ystävyyttä ja uskollisuutta ettei minun sydänparkani ollut sitä kestää. Olen useasti tämän jo sanonut, mutta minä arvostan kirjoissa kaikkein eniten hyvin kirjoitettuja ystävyyssuhteita sekä uskollisuutta hahmojen välillä. Mikään ei satu minuun enemmän kuin petturuus. Taru Sormusten Herrasta tarjoaa niin paljon bromanssia; on Legolas ja Gimli, on Aragorn ja Éomer, on Aragorn ihan kaikkien kanssa, on Frodo ja Sam, Merri ja Pippin, on Gandalf, Faramir, jopa Boromir... Friendships to die for.

Naishahmoja tarinassa ei ole mukana niin paljon kuin kenties haluaisin, mutta ne jotka ovat sentään kykenevät seisomaan omilla jaloillaan ja olemaan vahvoja. Arwenilla ei ole kirjoissa mitenkään suurta osaa, mutta hänen hahmostaan saa paljon paremman käsityksen liitteitä lukiessa. Sieltä löydämme Aragornin ja Arwenin tarinan, jota lukematta ei välttämättä saa pahemmin irti romanssista. Mutta Galadriel ja Éowyn puolestaan ovat näkyvässä roolissa. Éowyn on melkoisen traaginen hahmo, joka tekee ihan huikean urotyön Kuninkaan paluussa. Hänen ikoniset sanansa ovat vahvan naishahmon lippulaiva, ja on tuskin ketään joka ei olisi niitä muodossa tai toisessa kuullut. Te tiedätte, mistä sanoista minä puhun.

Pitipä Tolkienin kirjoitustyylistä, kerronnasta ja kuvailusta tai ei, kukaan tuskin kiistää hänen töidensä arvoa tai niiden roolia fantasiagenren ja erityisesti korkean fantasian alalajin kehityksessä. Taru Sormusten Herrasta on sitä mitä minä kutsun herrasmiesfantasiaksi. Se kertoo tarinan rohkeista, kunniakkaista ja arvokkaista miehistä ja naisista, jotka uhraavat henkensä taistellakseen pahuutta vastaan. Tapahtumat keskittyvät kunniakkaisiin tekoihin, sivut eivät tihku seksiä eivätkä hahmojen kuvailut keskity vatsalihasten nuoleskeluun tai pelkkään ulkonäön palvontaan. Tärkeintä on kertoa eeppinen tarina mahdollisimman arvokkaasti eikä mässällä groteskeilla yksityiskohdilla.

Kaverini on usein valittanut ettei pääse ensimmäistä lukua pidemmälle, koska meno on niin tylsää kaikkine tietoiskuineen hobiteista ja syntymäpäiväjuhlista. Olen todennut hänelle, että silloin hän kyllä ikään kuin luulee lukevansa ihan eri kirjaa mitä todellisuudessa lukee. Taru Sormusten Herrasta ei ole sellainen, jonka lukee tyyliin yhdeltä istumalta tai jonka läpi voi lentää tuosta noin vain. Homman pointtina ei ole mikään toimintarytistys jossa juostaan pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. Ei, Tolkienin teoksiin tarttuessa on syytä valmistautua henkisesti ja tietää, mitä on aloittamassa. Täytyy valmistautua siihen massiiviseen tarinaan, maailmaan ja yksityiskohtiin, jotka Tolkien on luonut. Luvassa on sen verran eeppistä menoa, ettei siihen voi loikata kovinkaan kevein mielin.

Muistan ensimmäisen kertani tämän trilogian parissa kuutisen vuotta sitten. Oli kesäloma ennen lukion alkua ja olin mökillä seuranani kaikki kolme kirjaa enkä kirjaimellisesti tehnyt mitään muuta kuin luin. Luin laiturilla, verannalla, grillikatoksella, huonolla kelillä saunalla, illalla ja yöllä sängyssä... Vietin viikkokausia täysin uppoutuneena näihin kirjoihin, kykenemättä tekemään mitään muuta. Olin aina rakastanut elokuvia ja katsonut niitä ihan pienestä asti, mutta kun kirjat ensimmäisen kerran luin niin rakkauteni sai aivan uuden ulottuvuuden. En voi pukea sanoiksi sitä miten paljon Taru Sormusten Herrasta minulle merkitsee.

On selvää, että kaikki eivät nauti Tolkien valtaisan kuvailevasta ja pohdiskelevasta tekstistä tai hitaasta matkakertomuksenomaisesta tarinoinnista. Jotkut kenties eivät pidä kirjan mustavalkoisesta hyvän ja pahan kuvailusta. Vaikka minä itse tästä kaikesta aivan valtavasti pidänkin, voin silti kyllä ymmärtää, miksi näistä ei välttämättä pidetä. Kaikille ei yksinkertaisesti vain kolahda. Kaikki eivät välttämättä halua lukea satoja sivuja maisemakuvausta tai päättymätöntä taivalta vuoristoissa ja avarilla tasangoilla. Voin sikäli kyllä ymmärtää tämän.

Taru Sormusten Herrasta on eeppinen lukukokemus, joka kertoo tarinan upeista hahmoista ja paljastaa lukijalle häkellyttävän laajan ja yksityiskohtaisen maailman. Minua meinaa itkettää ihan vain kun ajattelen tuota tarinaa nyt kaikkien niiden valtavan hienojen hetkien vuoksi. Voisin siteerata tuhatta ja yhtä kohtaa kirjasta, nostaa esille satoja upeita filosofisia pohdintoja ja velloa niissä hamaan loppuun saakka. Siispä nostan esiin vain yhden, joka kolahtaa minuun joka kerta.

https://i.gr-assets.com/images/S/photo.goodreads.com/hostedimages/1459857039i/18663783._SX540_.jpg

Minun mielestäni jokaisen tulisi ainakin yrittää lukea tämä teos. Taru Sormusten Herrasta on elämys, lyhyesti ja yksinkertaisesti. Yksi kaikkien aikojen hienoimpia kirjoja mitä olen ikinä lukenut.

Lukunäyte: Sivu 9
Kolme sormusta haltiakuninkaille alla auringon,
seitsemän kääpiöruhtinaille kivisaleissaan,
yhdeksän ihmisille jotka vie tuoni armoton,
yksi Mustalle ruhtinaalle valtaistuimellaan
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.
Yksi Sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee
maassa Mordorin joka varjojen saartama on.

Taru Sormusten Herrasta -trilogia
The Fellowship of the Ring | Sormuksen ritarit (1954/1973)
The Two Towers | Kaksi tornia (1955/1974)
The Return of the King | Kuninkaan paluu (1955/1975)