perjantai 17. marraskuuta 2017

Silent Child - Sarah A. Denzil

Nimi: Silent Child
Kirjailija: Sarah A. Denzil
Kustantaja: Itsenäinen julkaisu
Julkaisuvuosi: 2017
Sivuja: 416 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: In the summer of 2006, Emma Price watched helplessly as her six-year-old son's red coat was fished out of the River Ouse. It was the tragic story of the year - a little boy, Aiden, wandered away from school during a terrible flood, fell into the river, and drowned.
      His body was never recovered.
      Ten years later, Emma has finally rediscovered the joy in life. She's married, pregnant, and in control again...
      ...until Aiden returns.
      Too traumatized to speak, he raises endless questions and answers none. Only his body tells the story of his decade-long disappearance. The historic broken bones and injuries cast a mere glimpse into the horrors Aiden has experienced. Aiden never drowned. Aiden was taken.
      As Emma attempts to reconnect with her now teenage son, she must unmask the monster who took him away from her. But who, in their tiny village, could be capable of such a crime?
      It's Aiden who has the answers, but he cannot tell the unspeakable.

Ajatukseni: Alan nyt päästä näihin tuoreimpiin arvioihin. Tämän teoksen luin lokakuun lopussa. En pitänyt lukamastani juuri ollenkaan, mutta olin niin tyytyväinen tuntiessani lukuilon roihahtavan jälleen eloon.

Emman kuusivuotias poika Aiden katosi rankkasateeseen ja myöhemmin tämän punainen sadetakki ongittiin joesta. Ruumista ei kuitenkaan koskaan löydetty. Kymmenen vuotta myöhemmin Emma on vihdoin löytänyt jonkinlaisen rauhan elämässään; hän on naimisissa ja odottaa toista lastaan. Kaikki tuntuu olevan hyvin, kunnes jotain aivan odottamatonta tapahtuu ja Emman maailma kääntyy ylösalaisin: teini-ikäinen Aiden löydetään vaeltamasta maantien varressa. Aiden on selvästi läpikäynyt todella rankkoja ja karuja asioita, jotka ovat jättäneet häneen jäljen: hän ei puhu eikä luo oikein minkäänlaista kontaktia keneenkään, edes äitiinsä. Mitä Aidenille siis tapahtui? Sen Emma haluaa selvittää vaikka mikä olisi.

Kuvitelkaapa hämmästystäni, kun sain tietää Sarah A. Denzilin kirjoittavan YA-kirjoja nimellä Sarah Dalton. Hän on se sama Sarah Dalton, jonka teoksen The Blemished olen aikaisemmin lukenut. Ooooh daaaamn, olisinpa tiennyt tämän kytköksen ennen kuin Silent Childin aloitin, niin olisin vähintäänkin osannut odottaa aivan jäätävää jankkaamista suurimmaksi osaksi tarinaa. Kenties olisin jopa skipannut tämän kokonaan.

Ei kolahtanut. Silent Childissa oli niin paljon potentiaalia olla huikea psykologinen trilleri, mutta sitä tämä ei kyllä ollut. Saamme aivan jäätävää itsesäälissä rypemistä ja ruikutusta Emman osalta voi hyvä luoja oikeasti. Emma ruikuttaa loputtomasti sanomatta kuitenkaan oikeasti mitään olennaista. Sen sijaan, että tässä olisi oikeasti käsitelty Aidenin katoamista, hänen paluutaan ja sitä mysteeriä tapahtumien ympärillä, tarinan pääpaino olikin täysin Emman raastavassa romanttisessa elämässä ja siinä, miten vaikeaa hänellä oli. Heti alussa Aidenin isä ja Emman ex-rakastaja ilmestyy paikalle ja ohohohooo miten hänet heti ensiaskelilla kuvattiin. Oli ilmiselvää, mitä tarinassa oli luvassa.

Entä Aiden? Nuori poika jonka oletettiin hukkuneen, mutta joka vastoin kaikkien luuloa onkin elossa? Tuota koko hahmoa käytettiin vain kyhäelmänä antamaan Emman tarinalle traagisuutta. Voi nuorta Emma-parkaa, joka menetti lapsensa niin kummallisissa olosuhteissa! Voi odottavaa Emma-parkaa, jonka teini-ikäinen poika yllättäen ilmestyykin paikalle! Voi Emma-parkaa, joka on raskaana ja joka on aloittanut uuden elämän! Voi Emma-parkaa, jonka superkuuma alfauros-ex-mies on tullut jälleen hänen elämäänsä ja aiheuttaa kitkaa uuden miehen välillä! Mutta entä Aiden-parka, joka on selvästi kokenut jotain todella kammottavaa? Tosi surullista, mutta voi Emma-parkaa.

Entäs itse mysteeri sitten? Se oli aika ennalta-arvattavaa, mutta se ei ollut se joka sai vereni kiehahtamaan. Mysteeri on kaksijakoinen: Aidenin osuus on aikalailla whatever ja käsitelty todella nopeasti ja pintapuolisesti, mutta Emman osuutta taasen märehdittiin loputtomiin. Voiko olla kornimpaa pahista mitä tässä kirjassa? Eikö se ollut aika selvää, mitä tuo hahmo oikein duunasi? Minusta oli.

Silent Childissa oli niin paljon lupausta ja potentiaalia, mutta lopputulos oli minusta kyllä aika heikko. Janoan enemmän vaikuttavia psykologisia mysteeri-trillereitä odottaessani uusia julkaisuja Gillian Flynniltä, mutta yleensä nämä jäävät todella kuiviksi kohdallani. Harmittaa, koska tunnen suurta vetoa näiden kirjojen puoleen...

Lukunäyte: Chapter 1
The day I lost Aiden was the day I realised what it meant to lose control. People talk about losing control of themselves all the time, whether it's from drink, drugs, passion, or anger. But they don't know what it's truly like to lose control, and I'm not talking about my emotions, but about my life. I lost control of my life. Everything around me fell apart while I remained the impotent bystander.
      I've heard it said that you can only control yourself and how you behave in any given setting. You can never control the circumstances around you. You can't control how other people react, only how you, youself, act. That's the great tragedy of life. One moment everything is perfect and the next it's all in tatters because of the circumstances happening all around you. And what are you supposed to think when your child is taken from you? That it was fate? God? Bad luck? How are you supposed to move on?

The Problem with Forever - Jennifer L. Armentrout

Nimi: The Problem with Forever
Kirjailija: Jennifer L. Armentrout
Kustantaja: Harlequin Teen
Julkaisuvuosi: 2016
Sivuja: 480 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: A story about friendship, survival and finding your voice.
      Growing up, Mallory Dodge learned that the best way to survive was to say nothing. And even though it's been four years since her nightmare ended, she's beginning to worry that the fear that holds her back will last a lifetime. Now, after years of homeschooling, Mallory must face a new milestone—spending her senior year at a public high school. But she never imagined she'd run into Rider Stark, the friend and protector she hasn't seen since childhood, on her very first day.
      It doesn't take long for Mallory to realize that the connection she shared with Rider never really faded. Yet soon it becomes apparent that she's not the only one grappling with lingering scars from the past. And as she watches Rider's life spiral out of control, Mallory must make a choice between staying silent and speaking out—for the people she loves, the life she wants and the truths that need to be heard.

Ajatukseni: The Problem with Forever on seitsemäs lukemani Jennifer L. Armentroutin kirja. Kertoo lienee, että olen hyvin kiinnostunut hänen teoksistaan.

Mallory Dodgella ei ollut mikään paras lapsuus: hän ja hänen kasvattiveljensä Ryder elivät väkivaltaisessa sijaiskodissa, jossa heitä pahoinpideltiin lähes päivittäin. Lopulta Mallory joutuu onnettomuuteen, joka tarjoaa hänelle tien pois tuosta kodista ja löytää itselleen rakastatavat sijaisvanhemmat. Samalla hän kuitenkin menettää yhteytensä Ryderiin. Vuosia myöhemmin Mallory edelleen kärsii vaikeuksista puhua ääneen opittuaan jo pienenä olemaan hiljaa oman turvallisuutensa vuoksi, mutta on valmis yrittämään lukioon menoa. Ensimmäisenä päivänään hän kuitenkin kohtaa Ryderin, ja pian synkät lapsuudenmuistot alkavat hiipiä takaisin hänen painajaisiinsa.

Tarvitsiko tämän oikeasti olla näin pitkä? Tuntui, että kirja oli väkisillä sullottu täyteen fillerillä, jota ei olisi oikeasti tarvittu. Minua harmitti, että vaikka molempien päähenkilöiden taustat ovat niin surulliset, saimme hyvin vähän oikeasti sitä kuvailua heidän lapsuudestaan. Pari flashbackia, mutta siinä se. Sen sijaan saamme paljon vääntämistä heidän välillään. Meh.

Minä pidin tästä, mutta jotain jäi puuttumaan. Jotain, mikä olisi tehnyt minuun vaikutuksen. Ottaen huomioon kuinka rankkoja aiheita teos käsitteli, oli valitettavaa, ettei lukemani sen suuremmin jättänyt minuun minkäänlaista jälkeä itsestään. En ajatellut tarinaa jälkeenpäin, en kokenut tarvetta tietää enemmän hahmoista, en tuntenut juurikaan yhteyttä koko kirjaan.

Tämä oli aivan äärimmäisen valitettavaa. Armentrout osaa selvästi kertoa hyvän tarinan ja hänen kirjoituksensa on todella nappaavaa ja viihdyttävää, mutta tämän teoksen kohdalla en onnistunut löytämään yhteistä säveltä. Mallory tuntui hahmona jotenkin tyhjältä. Minua ei vaivannut hänen tyylinsä puhua, sillä se oli relevanttia ja eräänlaisen post-traumaattisen stressireaktion jättäkä jälki hänessä. Sen sijaan minua vaivasi hänen sisäinen äänensä. 480 sivua hänen sisäistä monologiaan pääasiassa Ryderista – joka muuten on näitä aika tyypillisiä YA-hunkseja – oli jotain sellaista, mikä sai pyörittelemään päätään. Olisin kaivannut syvällisempää katsausta heidän lapsuutensa sen sijaan, että olisin lukenut heidän toisiaan kohtaan roihahtaneista tunteista.

Mutta The Problem with Forever on jopa vähän heikompana teoksena reilusti parempi, mitä useat muut lukemani sosiaalisia ja mielenterveydellisiä ongelmia käsittelevät teokset. Kyseessä ei siis missään nimessä ole huono kirja – ei, se ei vain kolahtanut juuri minuun niin hyvin mitä toivoin.

En ole varma, haluanko lukea muita Armentroutin contemporary-romansseja. Sanoisin hänen olevan parhaimmillaan humoristisen, piikittelevän dialogin ja sarkastisten hahmojen parissa, ja ne puuttuivat tästä teoksesta aika lailla kokonaan. En minä tarkoituksella halua olla pitämättä hänen teoksistaan.

Lukunäyte: Chapter 2
I couldn't believe he was here. My heart was trying to claw itseld out of my chest as lips – lips fuller than I remembered – tilted up, and a knot formed in my belly as the dimple formed in his right cheek. The only dimple he had. No mathing set. Just one. My mind raced back through the years, and I could only think of a handful of times I'd seen him relaxed. Leaning back in the cahir that seemed too small for him, he slowly turned his head toward me. Eyes that were brown with tiny flecks of gold met mine.
      Eyes I'd never forgotten.
      The easy, almost lazy smile I'd never seen on his face before froze. His lips parted and a paleness seeped under his tawny skin. Those eyes widened, the gold flecks seeming to expand. He recognized me; I had changed a lot since then, but still, recognition dawned in his features. He was moving again, leaning forward on his seat toward me. Four words roared out of the past and echoed in my head.
      Don't make a sound.
      ”Mouse?” he breathed.

By Your Side - Kasie West

Nimi: By Your Side
Kirjailija: Kasie West
Kustantaja: HarperTeen
Julkaisuvuosi: 2017
Sivuja: 352 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: When Autumn Collins finds herself accidentally locked in the library for an entire weekend, she doesn’t think things could get any worse. But that’s before she realizes that Dax Miller is locked in with her. Autumn doesn’t know much about Dax except that he’s trouble. Between the rumors about the fight he was in (and that brief stint in juvie that followed it) and his reputation as a loner, he’s not exactly the ideal person to be stuck with. Still, she just keeps reminding herself that it is only a matter of time before Jeff, her almost-boyfriend, realizes he left her in the library and comes to rescue her.
      Only he doesn’t come. No one does.
      Instead it becomes clear that Autumn is going to have to spend the next couple of days living off vending-machine food and making conversation with a boy who clearly wants nothing to do with her. Except there is more to Dax than meets the eye. As he and Autumn first grudgingly, and then not so grudgingly, open up to each other, Autumn is struck by their surprising connection. But can their feelings for each other survive once the weekend is over and Autumn’s old life, and old love interest, threaten to pull her from Dax’s side?

Ajatukseni: Tämän luin kesäkuussa ja luulin sen olleen se teos joka pelasti minut lukujumin parista. Aivan näin ei tapahtunut, mutta viihdyin silti lukemani parissa.

Eräänä talvisena päivänä Autumn saa huomata tulleensa lukituksi kirjastoon eikä kukaan ole tulossa avaamaan ovia useampaan päivään. Ellei tämä riitä jo pelästyttämään hänet, tajuaa hän kirjastossa olevan joku muukin. Tuo henkilö paljastuu huonomaineiseksi Daxiksi, joka on salaa majaillut kirjastossa jo jonkin aikaa. Aluksi he suhtautuvat toisiinsa epäillen, kunnes alkavat hieman juttelemaan ja lopulta avautuvat enemmän. Daxista kiertävät huhut eivät olekaan niin yksiselitteisiä, ja jälkeenpäin Lily saakin huomata, että hänellä saattaa olla tunteita tätä kohtaan.

Olen nyt lukenut yhteensä kuusi Kasie Westin kirjaa. Ei ole kovinkaan montaa kirjailijaa, jonka kirjoja näin uskollisesti kahlaan lävitse. Ovatko nämä hyviä? Eeeh, kyllä kai. The Distance Between Us ja Pivot Point ovat edelleen parhaat lukemani Westin kirjat eivätkä nämä muut yllä niiden tasolle. Mutta nämä ovat silti niin viihdyttäviä ja nopealukuisia.

Westin kirjoihin tarttuessani tiedän tarkalleen, mitä tulen saamaan: kevyttä hömppää. Puhdasta kevyttä hömppää. Aina silloin tällöin tarvitsen tätä kamaa enemmän kuin mitään muuta, ja siksi West on muodostunut luottokirjailijakseni. Taattua laatua omalla tavallaan.

Vastoin luuloani tämä teos ei sijoittunutkaan kokonaisuudessaan vain kirjastoon. Hahmot viettävät jokusen kymmentä sivua kirjan alusta sinne lukittuna, ja tuona aikana heidän välilleen muodostuu eräänlainen yhteys. Tuo tilanne toimi siis ponnahduslautana Autumnin ja Daxin orastavalle romanssille. Ehkäpä siis kirjan synopsista voi pitää vähän harhaanjohtavana, mutta mitäpä tuosta.

By Your Sidessa oli vähemmän – paremman sanan puuttessa – hupsua söpöilyä mitä esim. P.S. I Love Youssa. Tässä käsiteltiin vakavampia aiheita, ja se oli lienee se mikä sai minut pitämään lukemastani enemmän mitä useammasta muusta saman kirjailijan teoksesta. Contemporaryssa on se ongelma, että tosi monet kirjat ovat sitä samaa draamaromantiikkaa ja soutamista ja huopaamista päähenkilöparin välillä, jolloin tuntuu että on lukenut saman kirjan läpi jo vaikka kuinka monta kertaa.

Porukka ei tunnu pitävän tästä niin paljon mitä P.S. I Love Yousta, mutta minun kohdallani homma on päin vastoin. Tästä minä aidosti pidin. En niin paljon mitä TDBU:sta mutta reilusti enemmän mitä muista lukemistani Westin contemporary-kirjoista.

Lukunäyte: Chapter 3
I stayed as flat against the wall as possible. Maybe the person wouldn't see me. No, that was unlikely, considering that seconds before I had been banging on the wall and pulling the chains on the door. I might as well have been screaming, I'm trapped in a library all alone and am desperate to get out!
      What was my plan now? I could run somewhere. Lock myself in a room. Though as far as I knew all the rooms that had locks were already locking me out. Just when I was about to run somewhere, anywhere, to find a weapon or somewhere to hide, he spoke.
      ”I'm not going to hurt you. I didn't know anyone else was here.” He held up his hands and then, as if just now realizing he held a knife in one, he bent down and tucked it into his boot.
      That didn't make me feel much better. ”What are you doing here?”
      ”Just needed a place to stay.”
      Great. I was trapped in the library with a homeless guy? A homeless guy with a knife. My heart was in my throat.

P.S. I Like You - Kasie West

Nimi: P.S. I Like You
Kirjailija: Kasie West
Kustantaja: Point
Julkaisuvuosi: 2016
Sivuja: 336 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Signed, sealed, delivered...
      While zoning out in Chemistry class, Lily scribbles some of her favorite song lyrics onto her desk. The next day, she finds that someone has continued the lyrics on the desk, and added a message to her.
      Soon, Lily and her anonymous pen pal are exchanging full-on letters— sharing secrets, recommending bands, and opening up to each other. Lily realizes she’s kind of falling for this letter writer. Only who is he? As Lily attempts to unravel the mystery, and juggle school, friends, crushes, and her crazy family, she discovers that matters of the heart can’t always be spelled out...

Ajatukseni: Tämä teos on odottanut tulla arvioiduksi sitten tammikuun. Tuntuu melkein pahalta laiminlyödä kirjoja näin rankasti.

Lily on misfit, joka kuuntelee alternatiivista musiikkia, kirjoittelee omia lyriikoita eikä ole järin kiinnostunut kemiantunneista. Yhdellä näistä tunneista hän päätyy raaputtelemaan suosikkibändinsä lyriikoita työpöytään ja seuraavana päivänä yllättyykin huomatessaan, että joku on vastannut hänen kirjotuksiinsa. Lily ja tämä mysteerihenkilö alkavat jättää toisilleen viestilappusia ja heidän välilleen muodostuu tietynlainen yhteisymmärrys. Mutta sitten, lo and behold, heille selviää kuka toinen onkaan ja jo on draamaa käsissä.

Luin tämän tosiaan melkein vuosi sitten ja voin todeta, ettei ollut mitenkään kauhean vaikuttava kirja sillä kamalasti ei mieleeni ole jäänyt. Muistan ajatelleeni miten naurettavan ennalta-arvattava tämä oli (ikään kuin se ei olisi ollut ilmiselvää kenen kanssa Lily niitä lappusia vaihteli) ja kuinka paljon pidin siitä, että musiikki oli vahva osa tarinaa ja hahmoja.

Hahmot olivat nyt mitä olivat. Tyypillisiä, eivät ollenkaan muistettavia. Ihan suoraan sanottuna en muista lainkaan, kuka olikaan Lilyn romanttisten tunteiden vastaanottavassa päässä, mutta kolmiodraama tässä taisi olla? Lily, Lilyn pitkäaikainen ihastuksenkohde sekä koulun huippusuosittu urheilija. Yllättävää, eikö vain.

Olipa kuinka tahansa, P.S. I Like You on niitä teoksia, joista pitää sillä hetkellä kun sen lukee, mutta jälkeenpäin ei sitä kauheasti enää ajatuksia tälle uhraa. West yritti olla liian söpö tämän tarinan kanssa. Se oli muuten ongelmana myös The Fill-In Boyfriendissä; liian pinnallinen, liian höttöinen, liian romanssipainoitteinen. Kirja ei tarjoa juurikaan ajattelemisen aihetta. Se vain... on.

Ei tämä kuitenkaan niin pinnallinen ollut kuin edellä mainittu TFIB enkä myöskään inhonnut tätä yhtä paljon. Pidin tästä, niinkin paljon kuin se oli sinänsä mahdollista. PSILY nyt vain on. Ei siitä sen enempää.

Lukunäyte: Chapter 1
Ms. Abbott? Give me one minute of your time.”
      I tried to think of a good excuse to leave with the rest of the class.
      ”You owe me at least one minute seeing as how the last fifty-five were definitely not spent on me.”
      The last student filed out of class and I took a few steps closer. ”I'm sorry, Mr. Ortega,” I said. ”Chemistry and I don't get each other.”
      He sighed. ”It's a two-way street and you haven't been doing your part.”
      ”I know. I'll try.”
      ”Yes, you will. If I see your notebook out again in class, it's mine.”
      I held back a groan. How would I make it through fifty-five minutes of torture every day without distraction? ”But I need to take notes. Chemistry notes.” I couldn't remember the last time I took s single Chemistry note, let alone multiple ones.
      ”You can have one sheet of paper, unattached to a book, that you will show me at the end of each period.”
      I clutched my green-and-purple notebook to my chest. Inside it lived hundreds of ideas for songs and lyrics, half-finished verses, doodles and sketched. It was my lifeline. ”This is cruel and unusual punishment.”

torstai 9. marraskuuta 2017

Kertausta viime kuukausista – mitä oikein tapahtui?

No niin, nyt kun olen vihdoin taas aktiivinen täällä blogin puolella, haluan kertoa mitä tapahtui. Miksi katosin bittiavaruudesta? Miksi blogi vaipui niin syvään horrokseen ilman varoituksen sanaa? Dafuq happened?

Minulla on keväästä asti ollut todella väsynyt olo ja vaikeuksia keskittyä mihinkään. En ole nukkunut kunnolla, olen ollut todella stressaantunut ja henkisesti loppuun kulunut. Tuntui niin absurdilta menettää kaikki kiinnostus sellaista harrastusta kohtaan, joka on tuonut minulle vain iloa ja toiminut stressin lievittäjänä. Kirjat jäivät lukematta ja blogi hyytyi kokonaan. Ei vain jaksanut tai pystynyt.

Tämä kaikki paheni nyt syksyllä. Yliopiston ja kandivuoden alettua minun olisi pitänyt olla todella keskittynyt ja tehdä hulluna asioita, mutta siihen kuitenkaan kykenemättä. Olin aivan järkyttävän väsynyt huolimatta siitä, miten paljon nukuin, mieliala oli ihan pohjalukemissa ja pienenkin fyysisen työn tekeminen tuntui aivan ylivoimaiselta. Tenttikirjat kasautuivat yöpöydälle, mutta mihinkään niistä en jaksanut koskea. En kyennyt keskittymään mihinkään. Aloin jäämään enemmän ja enemmän jälkeen aikataulustani, mikä oli omiaan lisäämään huonoa fiilistä ja stressiä.

Vihdoinkin lokakuussa tulin siihen pisteeseen, että jouduin myöntämään itselleni ettei tämä ole enää normaalia. Vaikka siihen mennessä olin lähinnä syyttänyt itseäni ja ajatellut tekeväni itse jotain väärin, jouduin vihdoin harkitsemaan toista vaihtoehtoa. Häikkää terveydessä. Ei tämä olotilani voinut olla oikeasti normaali, sillä fiilis ja jaksaminen olivat niin pohjalukemissa. En minä ennen ole tällainen ollut. Menin sitten vihdoin lääkäriin ja otettiin verikokeet, joissa mitattiin kaikennäköisiä arvoja aina kilpirauhasesta hormoonitoimintaan. Viikon päästä sain tulokset, ja vastaus yllätti. Ja huojensi.

B12-vitamiinin puutos. Lääkäri totesi, että sen perusteella, mitä olen olotilastani kertonut, oireet selittyvät hyvin. Väsymystä, uupumusta, apatiaa, tarkkaavaisuushäiriöitä, univaikeuksia, lihaskipua... check, check, check. Todennäköisesti alkanut silloin viime keväänä, kun fiilis alkoi tehdä mahalaskua. Ohjeeksi annettiin ostaa puhdas B12-vitamiinivalmiste, vetää pilleriä poskeen kuukauden parin ajan ja tulla sitten kontrolliin. Seuraavaksi täytyy selvittää, onko minulla mahdollisesti jokin imeytymishäiriö, kun puutostila on tullut.

Olen nyt nelisen viikkoa syönyt vitamiinivalmistetta purkista enkä voi edes uskoa, millainen muutos vointiini on tullut. Eroa kuin yöllä ja päivällä. Vaikeaa näin muutamaa viikkoa myöhemmin edes käsittää, miten joku B12-vitamiinin puutos on vaikuttanut minuun niin suuresti. Olen oikeasti huojentunut, että oireilleni oli jokin oikea syy. Eniten minua hirvitti, että se loppuun kulutettu fiilis olisi ollut uusi normaalitilani. Että kaiken kiinnostuksen lopahtaminen lähes kaikkea kohtaan olisi ollut uusi todellisuuteni. Hieman harmittaa, että niin kauan pistin oireet omaksi syykseni enkä mennyt lääkäriin aikaisemmin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Mikäli nykyinen olotilani on yhtään indikaattorina sille, onko purkista syötävä valmiste auttanut, olen 110% varma vastauksen olevan kyllä. Olen jälleen aivan hullun motivoitunut ja energinen. Pystyn taas istumaan alas kirjan kanssa ja keskittyä lukemaani. Olen viimeisten kahden viikon aikana lukenut neljä kirjaa, mikä on enemmän mitä viimeisten kahdeksan kuukauden aikana yhteensä. Olen taas innostunut opiskelusta ja kandin suunnittelu etenee hienosti. Pystyn taas nukkumaan kunnolla, en ole pienen fyysisen rasituksen jälkeen enää ihan kipeänä ja mikä parasta, tunnen oloni yksinkertaisesti vain hyväksi.

Joten siinäpä se. Tässä on syy, miksi blogini ja lukuharrastukseni lähes tulkoon kuolivat pois ja miksi katosin bittiavaruudesta. Tässä myös syy, miksi olen aktivoitunut jälleen. Sikäli harmittaa, että tämä vuosi on mennyt niin monella tavalla hukkaan, mutta ei sitä auta nyt murehtia. Täytyy vain panostaa tulevaisuudessa kahta kauheammin.

Yritän nyt postailla tämän vuoden aikana kertyneitä rästipostauksia ja päästä jälleen jonkilaiseen rytmiin täällä blogin puolella. Sääli, että viidentenä vuotenaan blogi koki tällaisen kolauksen, mutta asialle en voi enää mitään. Toivottavasti kuudes vuosi on sitten parempi. Ja näilllä näkymin se tulee olemaan aivan erinomainen. Paljon kaikenlaista edessä.

Innostuin muutama päivä sitten tekemään kirjatilauksen ensimmäisen kerran pitkään aikaa ja luulenpa tekeväni siitä postauksen tänne blogin puolelle. Lisäksi olen käynyt kirjastosta hakemassa pinon kirjoja luettavaksi. Aaaaaaa, tuntuu niin hyvältä palata taas rakkaan harrastuksen pariin!

Lukupinoa loppuvuodelle.

Tällaista on siis kuulunut tänne minun suuntaani. Mitä sinulle kuuluu? :)

The Unexpected Everything - Morgan Matson

Nimi: The Unexpected Everything
Kirjailija: Morgan Matson
Kustantaja: Simon & Schuster
Julkaisuvuosi: 2016
Sivuja: 519 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Andie has a plan. And she always sticks to her plan.
      Future? A top-tier medical school.
      Dad? Avoid him as much as possible (which isn’t that hard considering he’s a Congressman and he’s never around).
      Friends? Palmer, Bri, and Toby—pretty much the most awesome people on the planet, who needs anyone else?
      Relationships? No one’s worth more than three weeks.
      So it’s no surprise that Andie’s got her summer all planned out too.
      Until a political scandal costs Andie her summer pre-med internship, and lands both she and Dad back in the same house together for the first time in years. Suddenly she’s doing things that aren’t Andie at all—working as a dog walker, doing an epic scavenger hunt with her dad, and maybe, just maybe, letting the super cute Clark get closer than she expected. Palmer, Bri, and Toby tell her to embrace all the chaos, but can she really let go of her control?

Ajatukseni: Jatkan rästipostausten parissa. Tämän jälkeen enää seitsemän jäljellä! Wooo!

Andien kesä saa täysin uuden käsikirjoituksen, kun hänen hakemuksensa huipputärkeään lääkiksen ohjelmaan hylätään hänen isänsä jouduttua poliittisen skandaalin kouriin. Andie joutuu hakemaan kesätyötä koiranulkoiluttajana eikä hän voisi tuntea oloaan surkeammaksi. Välit isään ovat tulehtuneet ja rakoilua näkyy myös hänen ystäväpiirissään. Eräänä päivänä Andie kohtaa Clarkin, nuoren kirjailijan, ja tämä saa Andien tekemään asioita joita hän ei ole koskaan ennen harkinnutkaan. Kesä tuntuukin hitaasti paremmalta kuin Andie olisi osannut kuvitellakaan.

Contemporary-genressä on sellainen vika, että nämä kirjat ovat niin ennalta-arvattavia. Tarinan ajava voima on (lähes) aina romanssi, ja sitten lukija vain seuraa muutaman sadan sivun verran sitä draamaa, joka pyörii päähenkilön ja ihanstuksen kohteen ympärillä. Osa näistä genren kirjoista melkoisen paatoksellista luettavaa ja voi tuntua, että kun on lukenut yhden, kaksi, viisi tai kymmenen niin on suunnilleen lukenut kaikki muutkin. Mutta sitten näin näitä muutamia helmiä, jotka loistavat kaltaistensa joukosta edukseen.

Mikä tekee Morgan Matsonin teoksista niitä helmiä? Mikä näissä teoksissa on se, joka saa on niin koukuttavaa? Ensinnäkin, hän kirjoittaa niin kauniisti. Huomaan ahmivani hänen tekstiään, palaten sivuja taaksepäin lukeaksi kohtauksia uudestaan, huokaillen hänen proosalleen. Toiseksi, hän kirjoittaa varsin realistisia hahmoja, jotka ottavat massiivisia harppauksia henkisen kasvun saralla kirjan loppuun tultaessa. Kolmanneksi, hänen kirjansa nyt vain ovat niin viihdyttäviä, hauskoja ja söpöjä.

Tämä kirja on täynnä ihan mahtavia hetkiä. Suosikkini lienee oli Andien ja hänen ystäviensä aarteenmetsästys, kuinka he kaikki – Andien isää myöten – innostuivat siitä ja olivat ihan kympillä mukana. Ja sitten on Andie ja hänen isänsä vaikeat välit. Andien äidin kuoltua ja hänen isänsä poliittisen uran lähdettyä nousukiitoon, heidän välinsä alkoivat rakoilla, kunnes he olivat lähes vieraita toisilleen. Tarinan aikana he yrittävät kuitenkin jälleen löytää sitä kytköstä välillään ja olla jälleen perhe. Voi että sitä oli hienoa lukea.

Ja kyllä, The Unexpected Everything osaa olla aivan äärimmäisen siirappinen. Hyvä luoja, hyvä etteivät hampaat sulaneet suuhun. Mutta se on vain osa Matsonin teosten viehätystä. Hänen kirjojaan on niin helppo lukea, niistä on niin helppo nauttia. Haluan lukea kaiken, mitä hän kirjottaa!

The Unexpected Everything on niitä feel-good kirjoja, jotka jättävät hyvän mielen viimeisen sivun käännyttyä ja tarinan päätyttyä. Luin tämän hyvin nopeasti, kykenemättä laskemaan tätä käsistä. Loistava lukukokemus!

Lukunäyte: Chapter Three
Feeling like I was about to cry— something I very rarely did, usually only at movies— I turned around and started walking across the street, back to my car, crossing my arms over my chest.
      ”Uh— so, see you around?” the guy called after me, and I could hear the nervous, hopeful note in his voice. Under other circumstances, I probably would have responded to this. He was really cute, after all, even if he had no idea how to walk a dog. But not today. Not with everything that had been my life currently in pieces at my feet.
      ”Probably not,” I said, keeping my eyes fixed straight ahead as I pulled open my car door. ”I don’t live around here.” I got in and shut the door but didn’t start the car yet— mostly because I had no idea what I was going to do now, or where I was going to go.
      The guy turned and started walking back the way he’d come, and I looked for maybe a moment longer than I should have, watching as Bertie took off at a run, the guy stumbling a few steps behind, trying to catch up.
      I made myself turn away, then picked up my phone. I unlocked it, then stopped. If I let myself think about the bigger picture— like what this actually meant for my future— I knew I would start to spiral out. I needed to think about my next immediate steps. Small pieces that I could manage. I looked down at my phone and saw the text from Palmer was still open— and Bri had responded, saying she’d be at the diner if she could haul Toby out of bed.
      I didn’t know what I was going to do, but I knew I wasn’t going to figure it out without coffee.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

The Nightingale - Kristin Hannah

Nimi: The Nightingale
Kirjailija: Kristin Hannah
Kustantaja: St. Martin's Press
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 440 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Despite their differences, sisters Vianne and Isabelle have always been close. Younger, bolder Isabelle lives in Paris while Vianne is content with life in the French countryside with her husband Antoine and their daughter. But when the Second World War strikes, Antoine is sent off to fight and Vianne finds herself isolated so Isabelle is sent by their father to help her.
      As the war progresses, the sisters' relationship and strength are tested. With life changing in unbelievably horrific ways, Vianne and Isabelle will find themselves facing frightening situations and responding in ways they never thought possible as bravery and resistance take different forms in each of their actions.

Ajatukseni: I'm back! Tämä on ensimmäinen arvio sitten helmikuun mitä olen kirjoittanut, joten olen hieman ruosteessa, pahoittelut siitä!

The Nightingale on kuvaus kahdesta sisaruksesta toisen maailmansodan keskeellä. Kun Viannen aviomies saa kutsun rintamalle, joutuu hän nyt ottamaan vastuulleen sekä taloudenhoidon että tyttärensä kasvattamisen. Sisarusten isä lähettää Isabellen auttamaan Viannea tuosta selviämisessä, eikä kulu kauan ennen kuin Isabellen tulinen luonne alkaa kiinnittää saksalaismiehittäjien huomiota. Molemmat sisarukset taistelevat tahoillaan parhaaksi katsomallaan tavalla, yrittäen selviytyä sodan jaloissa.

The Nightingale kiinnosti minua heti ilmestymisestään lähtien. Kuten joku varmaan muistaakin, olen hirveä historianörtti ja luen paljon toiseen maailmansotaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Tuon ajanjakson kammottavat ihmiskohtalot, monimutkaiset poliittiset suhteet ja karu todellisuus, jossa miljoonat ja taas miljoonat elivät sekä kiehtovat että hirvittävät minua. Toisesta maailmansodasta ei ole kulunut kovinkaan kauan aikaa, mutta maailma on muuttunut paljon sitten noiden aikojen. Vielä tänäkin päivänä käsittelemme tuon sotaisan ajanjakson seuraamuksia.

The Nightingale oli siis heti tutkassani, kun ensimmäisen kerran kirjasta kuulin. Minulla kesti vain valitettavan kauan siihen päästä, kunnes lopulta eräänä helmikuisena aamuna sen päätin aloittaa. Kirja nappasi minut heti mukaansa ja luinkin sen päivässä parissa loppuun. Tätä oli niin vaikea laskea käsistä.

Vianne ja Isabelle ovat toistensa vastakohdat. Viannen aviomies joutuu rintamalle jättäen hänet ja heidän tyttärensä Sophien taakseen hoitamaan kotia. Vianne yrittää vain sopeutua uuteen todellisuuteen, jonka Ranskan antautuminen ja saksalaisten miehitys tuo mukanaan ja pysytellä toiveikkaana miehensä paluusta ja elämän jatkumisesta. Hän ei halua tehdä mitään, mikä kiinnittäisi miehittäjien huomion. Isabelle puolestaan on villi nuori nainen, jonka sisällä palaa liekki ja tarve tehdä jotain kotimaansa puolesta. Hän haluaa olla mukana taistelussa natsi-Saksaa vastaan ja tehdä oman osuutensa Ranskan ja ranskalaisten puolesta. Isabellen hahmo on saanut inspiraationsa belgialaisesta naisesta Andrée de Jonghista. Harva lienee edes kuullut hänestä, joten suosittelen suuresti lukemaan hänen tarinasta. Se on huikea ja pistää nöyräksi.

The Nightingale on ennen kaikkea tarina naisista sodan keskellä ja kuvaus siitä, kuinka he selviytyivät noista ajoista omalla rintamallaan. Naisten rooli sota-aikana on aina ollut hurjan tärkeä, ja minusta tätä teos onnistui vangitsemaan tuon työn hienosti. Sota-aikana miesten joutuessa sotaan naiset pitivät tehtaat ja tuotannon käynnissä. He tekivät kotirintamalla kaiken sen työn, joka miesten lähtiessä rintamalle jäi vaille tekijäänsä. Ilman heitä maat olisivat pysähtyneet täysin.

Tämä kirja oli todellinen tunteellinen vuoristorata. Tarinan loppupuolella luin tätä pala kurkussa ja silmät kirvellen. Olin niin vaikuttunut Isabellen ja Viannen tarinoista. The Nightingale on niin kaunis ja karu, toivoton mutta samaan aikaan myös toivoa täynnä.

Minua harmittaa, etten kirjoittanut tätä arviota heti kirjan loppuun saatuani, sillä nyt tuntuu etten millään kykene pukemaan sanoiksi niitä tunteita, joita silloin tunsin...

Mutta sen voin sanoa, että tämä teki minuun aivan valtaisan suuren vaikutuksen ja että rakastin tätä teosta koko sydämeni pohjasta. Muistan ajatelleeni, että tässä se on, tämä on koko vuoden paras kirja minkä tulen varmasti lukemaan. No, kohta vuosi on päättynyt ja lukemani kirjat jäävät niin vähäisiksi, että niin todellakin taitaa olla.

Suosittelen The Nightingalea niin paljon! Olen täysin varma, että tulen lukemaan tämä vielä uudestaankin. Ehkä sitten voin päivittää tämän tekstin kuvastamaan lukukokemustani paljon kokonaisvaltaisemmin.

Lukunäyte: One, April 9, 1995 The Oregon Coast
If I had told him the truth long ago, or had danced and drunk and sung more, maybe he would have seen me instead of a dependable, ordinary mother. He loves a version of me that is incomplete. I always thought it was what I wanted: to be loved and admired. Now I think perhaps I’d like to be known.
      ”Think of this as my last request.”
      I can see that he wants to tell me not to talk that way, but he’s afraid his voice will catch. He clears his throat. ”You’ve beaten it twice before. You’ll beat it again.”
      We both know this isn’t true. I am unsteady and weak. I can neither sleep nor eat without the help of medical science. ”Of course I will.”
      ”I just want to keep you safe.”
      I smile. Americans can be so naïve.
      Once I shared his optimism. I thought the world was safe. But that was a long time ago.
      ”Who is Juliette Gervaise?” Julien says and it shocks me a little to hear that name from him.
      I close my eyes and in the darkness that smells of mildew and bygone lives, my mind casts back, a line thrown across years and continents. Against my will— or maybe in tandem with it, who knows anymore?— I remember.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Pitkästä aikaa!

Täällä sitä taas ollaan.

Joku tarkkasilmäinen on saattanutkin huomata, että tänne blogin puolelle laskeutui kevään aikana täydellinen radiohiljaisuus. Syy hiljaisuuteen on täysin sama, mitä se on ollut viimeiset kaksi vuotta: opiskelut. En ole päivitellyt kuulumisia tänne blogin puolelle, koska en halua/jaksa toistaa sitä samaa asiaa kerrasta toiseen. Opinnot painavat päälle, olo on stressaantunut enkä ole ehtinyt saatika edes jaksanut lukea mitään.

Tämä kevät on ollut rankempi mitä koko kaksivuotinen opiskeluaikani yhteensä. Syksyllä eräs vanhempi opiskelija totesi, että kakkosvuosi on paha. Se on kuulemma todella rankka. Minä juuri fuksivuodesta selvinneenä ajattelin, että pyh kyllä minä tämänkin vuoden helposti selätän. Homma sujuikin mukavasti aina tuonne helmikuulle asti, kunnes sitten alkoi nelosperiodi. Se oli olla loppuni.

Olen viimeisen neljänneksen aikana suorittanut puolen vuoden edestä kursseja ja noppia. Joka viikko on ollut 3-5 deadlinea luentopäivyreille, teksteille, esseille, mielipidekirjoituksille ja tutkielmille. Joka perjantai olin ihan puhki kaikesta siitä mitä viikon aikana oli tehtävä, kunnes sitten oli jälleen maanantai ja sama rumba jälleen edessä.

En ole avannutkaan omia kirjoja sitten helmikuun. En ole lukenut sivuakaan ylimääräistä. En ole edes avannut Bloggeria tai Goodreadsiä. Olen vain yrittänyt selviytyä viikosta toiseen. Kuulostaa dramaattiselta, mutta en kuitenkaan liioittele yhtään. Tavallisesti puran stressiä lukemalla, katsomalla sarjoja tai elokuvia ja kuuntelemalla musiikkia, mutta en jälkimmäistä lukuun ottamatta oikein kyennyt tekemään mitään noista. Tämä stressaamiseni on sen sijaan purkautunut hyvin erikoisella, minulle epätyypillisellä tavalla, joka herättää riemastusta sekä allekirjoittaneessa että kaverissani, joka asiasta kerrottuani ei ollut uskoa korviaan. Ei taida vieläkään oikein uskoa todeksi, vaikka jo pari kuukautta on tätä touhuani saanut katsella ja kuunnella. En kadu mitään :D

Tästä pääsemme nyt sitten tähän päivään. Minulla alkavat kesätyöt kesäkuun alussa ja duunia riittää ihan syyskuun alkuun asti, kunnes yliopistoon on pakko palata. Minulla on nyt toukokuussa näennäisesti kaksia viikkoa aikaa lomailla, mutta suoritan tällä hetkellä B-korttia joten joudun siihen keskittymään. Kortti pitäisi saada ennen töiden alkua, koska pomo vihjaisi laittavansa minut heti ratin taakse. Ei paineita. Tämän kahden viikon aikana täytyy siis yrittää se kortti saada taskuun, mutta myös tehdä loppuun rästissä olevat opiskelutehtävät.

Kesälle olen päättänyt ottaa uuden projektin, jonka uskon helpottavan tämän hetkistä uupumustani. Haluan aloittaa uuden kielen opiskelun. Tässä vaiheessa joku varmaan miettii, että olen juuri kirjoittanut useamman kappaleen mittaisen valitusvirren siitä, miten opiskelut stressaavat ja meinaan nyt ottaa lisää opiskelua niskaani??? Juu tämä olisi suunnitelmana. Mutta erona sille on se, että tämä kielen opiskelu tapahtuu täysin omilla ehdoillani ja puhtaasta uteliaisuudesta ja halusta oppia, ei siksi että joku hönkii niskaan ja se olisi pakkopullana tehtävä. Mikä se kieli on? Korea.

Tämä on ollut maaliskuusta asti mielessäni. Päätin silloin kuitenki lykätä tätä ajatusta tänne toukokuulle asti, kunhan selviän vähän selvemmille vesille tuosta kaaoksesta, mitä homma silloin oli. Ajatus on kytenyt mielessäni nyt hyvät pari kuukautta ja yhä edelleen se vaikuttaa aivan loistoidealta. Minä nimittäin pidän kielistä, koska uskon niiden osaamisesta olevan työelämässä paljon hyötyä. Olen tähän mennessä opiskellut englantia, ruotsia, saksaa ja italiaa. Syksyllä olisi suunnitelmissa espanjan aloittaminen. Tähän mennessä olen opiskellut vain eurooppalaisia kieliä, joten haluaisin laajentaa osaamistani myös aasialaisten kielten puolelle. Japani (tai kiina) olisi toki ilmiselvä valinta, mutta minusta korea tuntuu kiinnostavammalta vaihtoehdolta. Joten miksi ei? Sen kuin vain kirjat tilaukseen!

Olen näin vaivihkaa jo oppinut hangulit eli korealaiset kirjoitusmerkit ja todennut, että tuo kirjoitussysteemi on aivan äärimmäisen yksinkertainen. Hanguleita on hyvin helppoa lukea. Kielioppi (ainakin näin pintapuolisesti vilkaistuna) taasen on sitten sellaista, joka näin germaanisiin kieliin tottuneelle on jotain ihan ufoa. Tulee mielenkiintoista alkaa tuota kieltä nyt ihan kunnolla opiskella, ja olen hyvin innoissani tästä haasteesta. Haaste se tosiaan tuleekin olemaan, sillä en ole koskaan ennen alkanut opiskella kieltä alusta asti ihan täysin soolona. Jännä nähdä, miten homma lähtee liikkeelle.

Kesällä on edessä täyspäiväisesti hommaa, joten onko minulla aikaa sitten millekään muulle? On varmasti. Minulla on alkanut jo tulla sitä lukuintoa takaisin. On alkanut olla jo vähän ikävä hyviä tarinoita ja sitä, miten rento olo voi hyvän kirjan parissa tulla. Olen kesäksi ottanut esille jo jokusen teoksen, jotka ihan ehdottomasti haluaisin lukea (esim. Kingin Se ja Pullmanin His Dark Materials –trilogia).

Tässä sitä nyt ollaan. Jääkiekko loppui jo (wooo Ruotsi......), vuotuinen GoT-maratoni starttaa keskiviikkona, Orphan Blackin vitoskausi alkaa kesäkuussa, saan korean kirjat varmaan ensi viikolla, räntäsade on vihdoin loppunut ja alkaa näyttää siltä, että se kesä saattaisikin saapua. Niin se päivä paistaa risukasaankin.

Päätän kuulumispostauksen nyt tähän ja toivon palailevani tänne blogin puolelle taas piakkoin. Toivottavasti kaikilla menee hyvin! :)

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Tammi-helmikuun kooste

Pitkästä aikaa! Taas se aika on vain hujahtanut ohi ja hyvä, että sitä pysyy edes mukana tässä menossa. Aikani kuluu edelleen siihen samaan, mihin se on kulunut viimeiset ~2 vuotta, joten ei yllätyksiä täällä päässä.

Tammikuun vietin ihan älyttömän hyvällä fiiliksellä. Mainitsin viime vuoden puolella opiskelujen aiheuttavan paljon paineita ja että meinasin yrittää tehdä enemmän kuin olisin ehtinyt ja jaksanut. No, tammikuun alussa päätin, että stressaaminen ei ole sen arvoista ja kirjoitin opintosuunnitelmani kokonaan uusiksi.

Tuli heti niin paljon parempi mieli. Päätin pudottaa poliittisen historian aineopinnot vekeen, sillä en yksinkertaisesti olisi ehtinyt niitä suorittaa niin hyvin kuin olisin halunnut (enkä halua niitä suorittaa tyyliin vasemmalla jalalla ja saada huonoja tuloksia). Luen valtio-opin laajana sivuaineena sitten maisteriin ja se on minulle paljon hyödyllisempi kokonaisuus loppupeleissä. Polihissan tilalle pääasialliseksi sivuaineeksi päätin ottaa folkloristiikan ja siitä ne aineopinnot suorittaa. Paras päätös mitä olen tähän mennessä tehnyt.

Olen täysin ihastunut folkkiin. Se on niin mielenkiintoinen oppiaine! Aluksi olin vähän skeptinen, että pystyisinkö sittenkään kiinnostumaan siitä, mutta vielä mitä! Olen niin silmittömän ihastunut noihin opintoihin etten tunne minkäänlaisia paineita aineopintojen suorittamisesta. Sopii niin hyvin yhteen uskontotieteen kanssa, että saan näistä opinnoista tosi helposti pitkän sivuaineen suoritettua.

Tammikuun 1. päivä blogini täytti neljä vuotta (jee!) ja minä itse vietin 8. päivä 23-vuotissynttäreitäni. Tai no ”vietin”, sillä oli sunnuntai ja seuraavana päivänä oli kolme tenttiä joten luin koko päivän sitten niihin. Kaikista pääsin läpi ja vielä hyvin numeroin, joten totally worth it :D

Minuun iski nyt helmikuussa todella kova kaipuu reissuun lähdöstä sekä kielten opiskelusta. Haluaisin lähteä reissuun niin moneen paikkaan ja tällä hetkellä ajatus Kroatiasta houkuttelee ehkä eniten. Haluaisin nähdä Kroatian huikeasti hehkutetut kansallispuistot – Plitvice ja Krka ihan ensimmäisenä. Myös Italia olisi niin ihana (Italia on lempimaani Euroopassa) ja Saksa nyt tietysti. Tekisi mieli alkaa opiskella kielistä espanjaa, italiaa, islantia, norjaa, japania ja venäjää. Espanjan kurssille nyt varmaan sitten syksyllä menenkin, mutta sitten erityisesti italia, islanti. venäjä ja japani houkuttelisivat. En ole varma, uskaltaisinko itsenäisesti alkaa lukea, mutta en sitäkään pitäisi mitenkään mahdottomana ajatuksena.

Helmikuun suurin saavutukseni oli lienee se, että leikkautin hiukseni lyhyiksi vihdoinkin. Tai no ”lyhyiksi”, koska ei nämä kyllä oikeasti lyhyet ole. Entinen pitkä tukka pätkittiin mediumiksi ja nyt on niin ihanan kevyt ja rento tunne päässä. Eipä ole tukka aina huppujen ja paksujen kaulahuivien ja laukun hihnojen ynnä muiden alla ja välissä. 5/5, suosittelen ;)

Niin, ja katsoinhan minä ensimmäisen kerran Oscar-gaalan ihan alusta loppuun, koko sen viiden tunnin spektaakkelin ajan. Huomasin siinä samalla, miten täysin pihalla olen kaikista vuoden 2016 leffoista, sillä olin nähnyt kaikista ehdokkaista kolme kappaletta (Rogue One, La La Land ja Arrival). Voisi ottaa ensi vuonna Oscar-maratonin uusiksi ja yrittää sitä varten hiukan petrata elokuvien katselussa :D

Mutta juu, tässäpä tämä vuoden alun recap nyt taisi sitten olla. Sitä samaa mitä ennenkin, miksikäpä tämä arki tästä muuttuisikaan.

Tammikuun kooste:

x Morgan Matson: The Unexpected Everything | bloggaus tulossa!
x Kasie West: P.S. I Like You | bloggaus tulossa!
x Kristin Hannah: The Nightingale | bloggaus tulossa!

Tammikuu oli hyvä lukukuukausi. Pääsin vihdoin Kristin Hannahin teoksen pariin ja voi luoja miten hyvä se olikaan! Westin ja Matsonin teokset toimivat minulle kevyinä, ajatukset kouluhommista pois vievinä höttöilyteoksina ja sellaisina myös toimivat. Ne luki hetkessä ja jäi hyvä mieli.

4 kirjaa / 1717 sivua

Helmikuussa en lukenut ainuttakaan kirjaa loppuun :(

En ainuttakaan! Helmikuu tuntuu olevan minulle aina todella kiireinen kuu, jolloin kirjat joutuvat suosiolla jäämään vähemmälle huomiolle. Sain viimein käsiini Justine Larbalestierin My Sister Rosan, jota olin odottanut maaliskuusta 2016 lähtien. Mutta en ole ehtinyt sitä lukemaan, vaikka mieli tekisi. Nyt alkaa yliopistolla vielä aivan erityisen tiivis periodi, joten joudun huhtikuun puoliväliin asti pistämään kaiken ajan ja energian sinne suunnalle. Joten helmikuun kaltaisia kuukausia saattaa olla vielä pari edessä. Rästipostauksia pitää kyllä tänne sitten laitella tulemaan, ettei ihan hengetöntä meno ole.

Tällaista kuuluu siis minulle. Miten teidän vuosi on alkanut? :)