perjantai 14. lokakuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Nimi: Kerro minulle jotain hyvää
Alkuteos: Me Before You
Trilogia/sarja: Me Before You, #1
Kirjailija: Jojo Moyes
Kääntäjä: Heli Naski
Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2015, Gummerus)
Sivuja: 473 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Louisa Clarkin elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä turvallista ja tuttua. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiempaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.
      Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata – tai pikemminkin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mitä eläminen oikeastaan on, on aika tehdä suuria valintoja.

Ajatukseni: Tässä sitä nyt ollaan. Versio X nyt näistä teksteistä päätyy tänne blogin puolelle.

Työttömäksi jäänyt 26-vuotias Louisa Clark pestautuu kuudeksi kuukaudeksi neliraajahalvaantuneen 35-vuotiaan Will Traynorin omaishoitajaksi. Näiden kahden luonteet ovat täysin päinvastaiset toisistaan eivätkä päivät ole helppoja kummallekaan heistä. Mutta kun he alkavat tutustua toisiinsa, Lou saa tietää Willin entisestä seikkailuntäyteisestä elämästä toimitusjohtajana, joka päättyi erään sateisena päivänä moottoripyöräonnettomuuteen. Lou ja Will oppivat ymmärtämään toisiaan eikä tunteiltakaan ennen pitkään voida välttyä.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut hyvin vaikeaa. Vaikeampaa kuin olisin osannut edes kuvitella. Olen kirjoittanut tämän useampaan otteeseen, mutta en koskaan osannut olla tyytyväinen lopputulokseen. En osaa päättää, miten asiani ilmaisen tai haluanko edes lähteä pohtimaan kirjan teemoja mitenkään erityisen syväluotaavasti. Kerro minulle jotain hyvää on niitä kirjoja, jotka herättävät paljon ajatuksia, mutta mitään sanottavaa on vaikea keksiä.

Halusin lukea tämän heti kun elokuvauutisten tuoma hypetys nosti päätään. En siis yleensä lue mitään chick-lit-kirjoja, mutta tämä vaikutti sellaiselta, mistä saattaisin ainakin jollain tasolla pitää. Odotin tämän olevan aivan perustavanlaatuinen itkuromanssikirja ja hieman myös jännitin tämän lukemista, sillä minulla ei ole ollut mikään ihan paras historia tämäntyyppisten kirjojen kanssa. En kuitenkaan nyt voi lokeroida tätä yksioikoisesti romanssiksi. Kirjassa oli paljon muutakin meneillään aina kevyestä huumorista kivuliaisiin kohtauksiin perheistä, rakkaudesta ja oikeudesta omaan ruumiiseen ja päättämisestä elämää.

Kerro minulle jotain hyvää imaisi mukaansa hyvin. Viihdyin tarinan parissa ja hymyilin käytännössä alusta loppuun saakka. Kirja lämmitti sisimpää ja sai pohtimaan hyvinkin syvällisiä eettisiä kysymyksiä elämästä ja oikeudesta elämään ja kuolemaan. Itkenyt en kyllä missään vaiheessa, mutta tällä kertaa en tunne oloani tunnevammaiseksi. Osasin arvata lopun jo ennen kuin kirjan edes avasin, sillä minusta jo pelkkä asetelma huutaa ilmiselvyyttä.

SEURAAVAKSI LUVASSA JONKINASTEISIA SPOILEREITA!

Luin vuosia sitten jostain aikakauslehdestä artikkelin, missä suomalaismies lähti Sveitsiin tekemään avustetun itsemurhan. Mies oli saanut muistaakseni ALS-diagnoosin ja tauti oli edennyt jo siihen pisteeseen, että hän oli liikuntakyvytön. En kauheasti artikkelista muista, mutta sen muistan kuinka siinä mies kuvasi päätöstään avustetusta itsemurhasta ja miten levollinen sävy hänellä oli. Miehellä oli vaimo mukanaan ja he saivat hyvästellä rauhassa. Päätös kuulemma antoi miehelle autonomian elämäänsä ennen kuin tauti olisi hänet lopulta tappanut. Sveitsissä hän sai kuitenkin sen kuoleman, jonka halusikin; arvokkaan, rauhaisan ja kivuttoman.

Tämä artikkeli juolahti mieleeni kun tätä kirjaa luin. Minusta kirja ei millään lailla välittänyt viestiä ettei vammaisen tai halvaantuneen elämä ole elämisen arvoista, vaan ennemminkin oli tulevaisuudennäköinen Willin tilanteeseen nähden. Will sairastuu keuhkokuumeeseen, joka taisi olla neljäs kahdessa vuodessa. Hänen halvaannustilansa huononee ajan kanssa ja vieläpä hyvin lyhyessäkin ajassa. Hänellä oli kovia kipuja ja herää kuulemma usein kivusta huutaen. Hänen prognoosinsa oli melkoisen huono alusta asti. Joten onko oikein pakottaa häntä elämään läpi kaiken sen tuskan, joka hänellä olisi vääjäämättä edessään, vain koska yhteiskunnan yleinen mielipide on eutanasiaa vastaan? Perhe ja rakkaat surevat varmasti menetystä, mutta Will on loppujen lopuksi ainoa joka tuossa tilassa joutuu elämään. Hän on ainoa, joka joutuu noita kipuja kestämään ja ainoa jonka elämä on hiuskarvan varassa jokaisen keuhkokuumeen myötä. Will olisi voinut kenties tänä päivänä olla onnellinen ja elää hyvin, mutta entä seuraavana päivänä, tai viikon tai kuukauden kuluttua? Jokainen hetki voisi olla se viimeinen, jolloin hänen elämänsä päättyisi, mutta avustetulla itsemurhalla hän sai valita oman hetkensä poistua elämästään.

Minun on hyvin vaikea lähteä kritisoimaan Williä ja hänen päätöstään. Olen sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan ruumiiseensa ja elämäänsä, vaikka se saattaisikin olla yhteiskunnan sosiaalisten normien vastaista. Jos ihminen on parantumattomasti sairas ja loppua kohden luvassa on sietämätöntä kipua, lääkehuuruja ja lähinnä kuihtumista, eikö ole aika julmaa pakottaa ihminen sietämään sellaista? Ihmiselämä on arvokasta, mutta eikö kituminen ja kärsimys vääjäämättömästi huononevassa tilassa riistä tuota arvokkuutta pois? Minua ei pelota kuolema, vaan enemmänkin kuoleminen prosessina. Minua pelottaa ajatus päättymättömästä kivusta ja kärsimyksestä, jossa lopulta menetän ruumiilliset toiminnot ja loppua kohden oman itseni.

Eihän tässä tietenkään nyt puhuta siitä, että tyyliin jokaiseen vaivaan aletaan itsemurhaa tarjoamaan. Tässä on kyse nimenomaan ääritapauksista, joista ei voi parantua, joissa tila tulee vain huonontumaan ajan kanssa. Jotkut voivat argumentoida, että kun ihminen tankataan vain riittävän tukevaan lääkekoomaan, ei sitä kipua tunne. Mutta onko tuo enää hyvää elämänlaatua tai ihmiselämän suojelemista?

Mutta toisaalta olen vain 22-vuotias terve ihmisenalku, joten voin pohtia näitä kysymyksiä pelkästään omasta subjektiivisesta näkökulmastani.

Olen iloinen, että luin tämän teoksen. Voin suositella tätä ihmisille, mutta hieman varauksella.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 80-81
Poskiani poltti. Katselin, kuinka hän ohjasi pyörätuoliaan kapeassa eteisessä, ja ennen kuin tajusin mitä tein, minulta pääsi: ”Ei sinun silti tarvitse käyttäytyä kuin mikäkin kusipää.”
      Sanat kaikuivat hiljaisuudessa.
      Pyörätuoli pysähtyi. Hiljaisuutta kesti pitkään, ja sitten Will peruutti ja kääntyi hitaasti minuun päin käsi edelleen ohjaussauvalla.
      ”Mitä?”
      Katsoin häntä sydän jyskyttäen. ”Sinä kohtelit ystäviäsi paskamaisesti. Mikäpä siinä. He luultavasti ansaitsivat sen. Mutta minä tulen tänne päivä toisensa jälkeen ja yritän tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Joten olisin todella kiitollinen, jos et tekisi minun elämääni yhtä vaikeaksi kuin kaikkien muiden.”
      Willin silmät laajenivat hiukan. Hän oli hetken vaiti, ennen kuin puhui taas. ”Entä jos sanoisin sinulle, etten tahdo sinua tänne?”
      ”Sinä et ole palkannut minua, vaan äitisi. Jos hän ei sano minua irti, pysyn täällä. En siksi, että erityisemmin välittäisin sinusta tai pitäisin tästä typerästä työpaikasta tai tahtoisin muuttaa elämääsi suuntaan tai toiseen, vaan koska tarvitsen rahaa. Okei? Minä todella tarvitsen palkkani.”
      Will Traynorin ilme ei juuri muuttunut, mutta olin silti tunnistavani siinä hämmästystä – kuin hän ei olisi tottunut siihen, että joku väitti hänelle vastaan.
     Voi helvetti, ajattelin alkaessani käsittää, mitä olin juuri tehnyt. Tällä kertaa todella pilasin kaiken.
      Mutta Will vain tuijotti minua, ja kun en kääntänyt katsettani pois, puuskahti hiukan kuin olisi vähällä sanoa jotain epämiellyttävää.
      ”Selvä”, hän sanoi ja käänsi pyörätuolin ympäri. ”Laittaisitko kuvat alimpaan laatikkoon. Ne kaikki.”
      Ja sitten tuoli surisi vaimeasti, ja hän oli poissa.

Me Before You –duologia
Me Before You | Kerro minulle jotain hyvää (2012/2015)
After You | Jos olisit tässä (2015/2016)

keskiviikko 5. lokakuuta 2016

Heir of Fire - Sarah J. Maas

Nimi: Heir of Fire
Trilogia/sarja: Throne of Glass, #3
Kirjailija: Sarah J. Maas
Kustantaja: Bloomsbury Childrens
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 562 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Consumed by guilt and rage, Celaena can't bring herself to spill blood for the King of Adarlan. She must fight back...
      The Immortal Queen will help her destroy the king - for a price. But as Celaena battles with her darkest memories and her heart breaks for a love that could never last, can she fulfil the bargain and head the almighty court of Terrasen? And who will stand with her?

Ajatukseni: Tämä sarja sen kuin vain paranee. Kolme kirjaa takana ja kolme vielä edessä. Tämä on sitä jotain.

Tässä vaiheessa sarjaa arvioita kirjoittaessani voin oikeastaan puhua enää vain hahmoista melko yleismaailmallisesti, sillä juonesta puhuessani tulisin todennäköisesti paljastaneeksi liikaa. Seuraava kappale sisältää kuitenkin spoilereita edellisestä osasta, joten skippaa se mikäli et ole Crown of Midnightia vielä lukenut.

Chaol sai selville Celaenan salaisuuden ja päätti uhrata oman tulevaisuutensa saadakseen lähetettyä tämän pois kuninkaan kynsistä. Celaena matkustaa Wendlyniin salamurhaamaan Ashryverin perillisen, oman sukulaisensa, mutta tehtävän täytäntöönpanon sijasta hän lähtee tapaamaan Maevea, fae-kuningatarta ja tätiään saadakseen tietää enemmän wyrd-avaimista, jotka antavat haltijalleen julmat voimat. Maeve lupaa kertoa avaimista, mutta vain yhdellä ehdolla: Celaenan täytyy viimein hyväksyä oma verenperintönsä ja opetella käyttämään taikaansa Rowanin, kovaluontoisen fae-prinssin, johdolla.

Ihmiset, tämä sarja muuttuu aina vain eeppisemmäksi. Tätä menoa kun Maas jatkaa tykitystä ei ole epäilyksen häivääkään ettenkö saisi itselleni uuden sarjan kaikkien aikojen suosikkieni listalle. Hyvä luoja oikeasti miten intensiivinen tämä paikoitellen oli. Loppu sai sykkeen nousemaan ja aivan valtavan halun päästä jatko-osiin hetinytäkkiä.

Heir of Fire on oodi hahmokehitykselle. Celaena kasvaa hurjasti tämän osan aikana ja pääsemme näkemään hänestä niin paljon uusia puolia, aikuistumista ja vastuunottoa. Pääsemme oppimaan paljon enemmän hänestä ja menneisyyden tapahtumista, jotka ovat ajaneet hänet siihen pisteeseen, missä nyt ollaan. Ihan älytöntä ajatella, miten paljon olen nyt kahden kirjan aikana tähän sarjaan tykästynyt, etenkin kun ensimmäinen osa oli minulle keskinkertaista vähän parempi lukukokemus, mutta Celaena ärsytti minua todella paljon. Nyt olen niin täysin Team Celaena ja rakastan hänen ääntään ja hahmon monipuolisuutta.

Meikäläinen on niitä jotka eivät nyt oikein hiffaa, mitä hienoa Dorianissa on. Tai siis hahmo on kiinnostava omien juonikuvioidensa kanssa, mutta romanttisissa kuvioissa en yhtään näe mitä jännää tyypissä on :D Chaolinkin kiinnostavuus jotenkin hävisi tässä osassa, erityisesti kun meille esiteltiin kaksi uutta ja aivan äärimmäisen kiehtovaa hahmoa, Aedion ja Rowan. Chaol tuntuu olevan ihan eksyksissä koko kirjan ajan, mikä teki hänen osuuksistaan vähän vaikeita. Rowan on tällä hetkellä kyllä niin ykkösenä shippauslistalla. Niin mielenkiintoinen hahmo!

Aedionin kohdalla riitti yksi vilkaisu hänen näkökulmaansa kääntämään mielipiteeni 180 astetta ja tykästymään hahmoon kovasti. Mahtavaa kun kirjailija pystyy tähän! Odotan niin innolla Aedionin ja Celaenan kohtaamista, joka tällä hetkellä näyttää todella epätoivoiselta... Ja sitten on Manon, Blackbeack-suvun noita. Pidin hänen luvuistaan alusta asti aivan valtavasti, sillä hän on varsin karu ja sydämentön hahmo. Tarinan aikana hänenkin hahmonsa kehittyy todella paljon ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tarina Manonille tuo tullessaan.

Maas on luonut kyllä aivan helkkarin upean maailman, johon suosittelen kaikkia tutustumaan. Minulla on vielä kolme osaa edessä enkä voisi olla iloisempi. Ihan heti ei vielä tarvitse hyvästejä heittää!

Lukunäyte: Chapter 1, sivu 12
The tang and reek of the woman hit Celaena before she saw her. Then wide, yellowed eyes were in her face, and a pair of withered, cracked lips parted to hiss, ”Slattern! Don't let me catch you in front od my door again!”
      Celaena pulled back, blinking at the vagrant woman – and at her door, which... was just an alcove in the wall, crammed with rubbish and what had to be sacks of the woman's belongings. The woman herself was hunched, her hair unwashed and teeth a ruins of stumps. Celaena blinked again, the woman's face coming into focus. Furious, half-mad, and filthy.
      Celaena held up her hands, backing away a step, then another. ”Sorry.”
      The woman spat a wad of phlegm onto the cobblestones an inch from Celaena's dusty boots. Failing to mustes the energy to be disgusted or furious, Celaena would have walked away had she not glimpsed herself as she raised her dull gaze from the glob.
      Dirty clothes – stained and dusty and torn. Not to mention, she smelled atrocious, and this vagrant woman had mistaken her for... for a fellow vagrant, competing for space on the streets.
      Well. Wasn't that just wonderful. An all-time low, even for her. Perhaps it'd be funny one day, if she bothered to remember it. She couldn't recall the last time she'd laughed.
      At least she could take some comfort in knowing that it couldn't get worse.
      But then a deep male voice chuckled from the shadows behind her.

Throne of Glass –sarja
    0.1-0.5 The Assassin's Blade (2014)
Heir of Fire (2014)
Queen of Shadows (2015)
Empire of Storms (2016)
6. osa (2017)

P.S. I Still Love You - Jenny Han

Nimi: P.S. I Still Love You
Trilogia/sarja: To All the Boys I've Loved Before, #2
Kirjailija: Jenny Han
Kustantaja: Simon & Schuster
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 352 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter.
      She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever.
      When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once?
      In this charming and heartfelt sequel to the New York Times bestseller To All the Boys I've Loved Before, we see first love through the eyes of the unforgettable Lara Jean. Love is never easy, but maybe that’s part of what makes it so amazing.

Ajatukseni: Nyt tiedän kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsen kevyttä höttöä päivän pistykseksi.

Lara Jean Song Covey on vihdoin tajunnut ettei feikkisuhde Peterin kanssa ollutkaan pelkkää teeskentelyä ja ettei Peterillä ollut mitään tekemistä internetissä leviävän heistä kahdesta salaa kuvatun videon kanssa. Lara Jean ja Peter päättävät olla yhdessä nyt ihan oikeasti, mutta ennen pitkään molempien menneisyyden haamut alkavat häiritä auvoista onnea; Peterin entinen tyttöystävä Genevieve ei halua nähdä tätä uudessa suhteessa etenkään Lara Jeanin kanssa ja yksi Lara Jeanin rakkauskirjeen saanut poika ilmestyy jälleen hänen elämäänsä.

P.S. I Still Love You jatkaa suoraan siitä, mihin To All the Boys I've Loved Before jäi. Luin tämän tyyliin muutamassa tunnissa voimatta lainkaan laskea tätä käsistä. Ensimmäisen osan perusteella tiesin jo, että tulisin jälleen nauttimaan aivan suunnattomasti Hanin kirjoituksesta ja että mitä todennäköisimmiten sulkisin kirjan hyvällä fiiliksellä.

P.S. I Still Love You on enemmän draamavetoisempi mitä edellinen osa ja tässä myllätään menneisyyden mahdollisuuksia useamman hahmon osalta. Yleensä suhtaudun tällaisiin juonikuvioihin vähän päätä pyöritellen, mutta tämän teoksen tapauksessa tarina oli niin viihdyttävä, etten voinut muuta kuin nauttia. Tähän vaikutti myös Hanin niin kepeä ja vaivattomasti rullaava kirjoitus, joka herättelee draamaa ja huumoria juuri oikeilla hetkillä. Hanin proosaa lukee niin mielellään.

Uskon nyt parin kirjan perusteella voivani luottaa Haniin ja lukea häneltä hänen loputkin teoksensa. Muille uskallan suositella tätä trilogiaa kun kaipaa jotain kevyttä ja lupsakkaa romanssia välipalaksi.

Hanilta ja Vivian Siobhanilta on ilmestynyt Burn for Burn -trilogia, joka kiinnostaa minua aivan erityisen paljon. Onko joku kyseisen trilogian lukenut? Millainen oli?

Lukunäyte: Chapter 2
I take so long swept up in my fast-forward reverie that he says it again, just slightly less cold this time. “What, Lara Jean?” He looks at me like he’s waiting for something, and suddenly I’m afraid to give it.
      I tighten my fist around the letter, shove it into my coat pocket. My hands are freezing. I don’t have any gloves or hat; I should probably just go home. “I just came to say... to say I’m sorry for the way things turned out. And... I hope we can still be friends, and happy new year.”
      His eyes narrow at this. “‘ Happy new year’?” he repeats. “That’s what you came here to say? Sorry and happy new year?”
      “And I hope we can still be friends,” I add, biting my lip.
      “You hope we can still be friends,” he repeats, and there is a note of sarcasm in his voice that I don’t understand or like.
      “That’s what I said.” I start to stand up. I was hoping he’d give me a ride home, but now I don’t want to ask. But it’s so cold outside. Maybe if I hint... Blowing on my hands, I say, “Well, I’m gonna head home.”
      “Wait a minute. Let’s go back to the apology part. What are you apologizing for, exactly? For kicking me out of your house, or for thinking I’m a dirtbag who would go around telling people we had sex when we didn’t?”
      A lump forms in my throat. When he puts it that way, it really does sound terrible. “Both of those things. I’m sorry for both of those things.”

To All the Boys I've Loved Before -trilogia
P.S. I Still Love You (2015)
Always and Forever, Lara Jean (2017)