tiistai 10. marraskuuta 2015

Juttutuokio, #1: Antisankarit

Ajattelin aloittaa uuden postaussarjan, jossa pohdiskelen tiettyjä otsikoita ja millaisia ajatuksia ne minussa herättävät. Inspiraatiota otan kirjoista, elokuvista ja tv-sarjoista – eli vähän kaikesta mikä vain herättää minussa tarpeen sanoa jotain. Keskustelu on todella tervetullutta!

Tämän ensimmäisen postauksen innoittajana toimii Kurt Sutterin luoma Sons of Anarchy –tv-sarja, jonka katsoin kokonaisuudessaan alle kolmen viikon aikana. Sarja on siis seitsemän tuotantokautta (92 jaksoa) pitkä, joten kyllähän sitä todella tiiviissä aikataulussa tuli Netflixistä jaksoja ahmittua ja kertoo jotain sarjan koukuttavuudesta. Sarjaa tähdittävät Charlie Hunnam, Katey Sagal, Maggie Siff, Kim Coates, Tommy Flanagan ja monet muut melkoisen tunnetut kasvot. Sarjassa nähdään vierailevissa rooleissa useta kuuluisuuksia, kuten Stephen King, Marilyn Manson ja Courtney Love. Olen aivan äärimmäisen iloinen, että rohkaistuin tätä katsomaan, sillä sen verran hienosta ja monipuolisesta sarjasta on kyse. Se sai minut myös pohtimaan antisankarihahmoja ja miksi he ovat niin mielenkiintoisia seurattavia.

Sons of Anarchy kertoo kuvitteellisesta Charmingin kaupungista, jota johtaa puoliksi järjestäytynyt rikollisuus ja puoliksi korruptoinut poliisilaitos. SAMCRO eli Sons of Anarchy Motorcycle Club Redwood Original on kaupungin rikollinen moottoripyöräkerho, joka pyörittää laitonta asekauppaa Kalifornian osavaltiossa. Sarja keskittyy kuvaamaan kerhon toimintaa sekä sen jäsenten elämää, jossa ei toiminnalta, ruumiilta ja draamalta vältytä. Päähenkilönä ja kertojana toimii Jax Teller, jonka unelmana on viedä kerhoa enemmän kohti laillista bisnestä, olla hyvä isä vastasyntyneelle pojalleen ja selvittää, kuka itse sisimässään on.

Minulla on tästä sarjasta niin paljon ajatuksia. Voisin sanoa, etten ikinä ole kokenut näin voimakkaita tunteita mitään sarjaa katsoessa (en edes Supernaturalia). Tuon maratonin aikana olen itkenyt enemmän kuin uskoin edes mahdolliseksi ja vihannut erästä hahmoa syvemmin kuin ketään koskaan aikaisemmin. Olen kokenut sen moraalisen dilemman, että kuinka voi olla niin kovasti sellaisten hahmojen puolella, jotka selvästi eivät ole ”hyviä ihmisiä”, mutta jotka ovat riittävät monikerroksisia etteivät heidän pahat tekonsa ole ainoita jotka määrittelevät heitä.

SAMCRO:n jäsenet ovat ehdottomasti antisankareita. He ovat itsekkäitä, välillä hyvinkin häikäilemättömiä ja valmiita tekemään pahojakin tekoja saavuttaakseen päämääränsä. Mutta heidän keskuudessaan vallitsee myös koodi uskollisuudesta, veljeydestä ja sitoutumisesta. He eivät ole mustavalkoisia, vaan todella monitasoisia ja -sävyisiä, mikä tekee heistä aivan yllättävän inhimillisiä ja rakastettavia hahmoja.

Olen tullut siihen tulokseen, ettei tuon sarjan hahmoja kuulu rakastaa niin kuin jotain hyviksiä tai olla samaa mieltä heidän tekojensa kanssa. Katsojan kuuluu nähdä heidän pahat tekonsa ja olla eri mieltä, joskus jopa halveksua heitä. Se kaikki kuuluu asiaan. Minulla ei ole mitään harhakuvia heidän hyvyydestään enkä edes yritä puolustaa heidän tekojaan. Rakastan noita hahmoja siksi että pääsen näkemään heidän tarinansa kaikkine hyvine ja huonoine hetkineen, kokemaan heidän maailmansa realiteetit ja muodostamaan monimutkaisen tunnesiteen heidän kanssaan.

Jax Teller on sarjan alussa hahmo, jonka puolesta liputin täysin. Hän ei nyt välttämättä ole hyvä ihminen, mutta hänellä on kuitenkin eräänlainen moraalinen koodi jota seuraa. Hän on tiettyyn pisteeseen asti oikeamielinen ja pyrkii toimimaan oikein läheisiään ja rakkaitaan kohtaan, mutta on samalla kykeneväinen tappamaan ihmisiä ja olemaan todella julma. Ei, en todellakaan kannattanut hänen kaikkia tekojaan – välillä suorastaan halveksuin niitä – mutta minusta oli aivan äärimmäisen mielenkiintoista seurata hänen matkaansa noiden seitsemän tuotantokauden ajan.

Antisankarit ovat paljon monimutkaisempia kokonaisuuksia mitä ”hyvikset”. Kirjoittajan täytyy olla tietoinen, millaista hahmoa on luomassa ja ollakseen lukijalle/katsojalle rehellinen, hänen täytyy olla yrittämättä selittää hahmoa tai oikeuttaa tämän tekoja. Hänen täytyy antaa vastaanottajalle mahdollisuus tehdä omat tulkintansa. Vastaanottajan täytyy irroittaa itsensä tästä todellisuudesta, asettua tuohon maailmaan ja kokea hahmo tämän ympäristössä, mutta ymmärtää sen romantisoitu merkitys. Vaikka olenkin täysin hullaantunut Sons of Anarchysta ja sen hahmoista, hyväksyisinkö saman meiningin tosimaailmassa? En tietenkään.

Pitäisikö siis tuntea huonoa omatuntoa ollessa antisankareiden puolella? Jokainen voi vastata tähän kysymykseen itse. Antisankarit antavat meille mahdollisuuden olla sen ns. ”pahiksen” tai ”huonon ihmisen” puolella. Meidän ei tarvitse olla joka välissä kauhistelemassa miten tuo hahmo voi tehdä jotain järkyttävää, vaan antaa omalle moraaliselle kellolle mahdollisuuden pysähtyä edes hetkeksi. Sitä täytyy hyväksyä, millaisesta hahmosta on kyse ja että moraalinen rappio kuuluu asiaa.

Sons of Anarchy oli minulle erittäin ilahduttava tuttavuus. Vaikka pari ekaa jaksoa eivät heti napanneetkaan minua mukaansa, siinä kuudennen jakson kohdalla yhtäkkiä huomasin olevani täysin koukussa. Siitä ei ollut paluuta. Rakastan sitä miten monisävyinen, raadollinen, julma ja lohduton, mutta myös dramaattinen ja koskettava sarja on ja miten se tarjoilee sekä mahtavan komedisia että sydäntä särkevän surullisia hetkiä. Kaudet kertovat selkeän tarinan, joka on samaan aikaan sekä Jax Tellerin kasvutarina että kertomus tuhon perinteestä ja sen kehän katkaisemisesta. Olen erittäin vaikuttunut.

Pidätkö sinä antisankareista? Kuka on suosikkisi? Oletko katsonut Sons of Anarchya? Jos olet, mikä on mielipiteesi sarjasta ja jos et, kiinnostaako?

lauantai 7. marraskuuta 2015

Goliath - Scott Westerfeld

Nimi: Goliath
Trilogia/sarja: Leviathan, #3
Kirjailija: Scott Westerfeld
Kuvittaja: Keith Thompson
Kustantaja: Simon Pulse
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 543 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Alek and Deryn are abroad the Leviathan when the ship is ordered to pick up an unusual passenger. This brilliant/maniacal inventor claims to have a weapon called Goliath that can end the war. But whose side is he really on?
      While on their top-secret mission, Alek finally discovers Deryn's deeply kept secret. Two, actually. Not only is Deryn a girl disguised as a guy...she has feelings for Alek.
      The crown, true love with a commoner, and the destruction of a great city all hang on Alek's next – and final – move.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 4.5 tähteä.

Työseminaarin pienoistutkielma on vihdoin palautettu ja viimeinkin ehdin tekemään jotain myös täällä blogin puolella! Hurraa!

Nyt on sitten Leviathan-trilogiakin loppuun luettu. Onpa ihan haikeaa heittää hyvästit koko tälle maailmalle ja hahmoille, joiden parissa olen saanut viettää todella vauhdikkaita ja humoristisia hetkiä.

Darwinistinen ilmalaiva Leviathan on matkalla Venäjälle noutamaan erästä tärkeää henkilöä. Saavuttuaan Siperian Tunguskalle miehistö kohtaa järkyttyvän näyn: metsää on laonnut kilometrien säteellä ja keskellä kaikkea on joukko ihmisiä pulassa. Yksi heistä on Nikola Tesla, joka väittää kehittäneensä aseen joka lopettaisi koko sodan. Leviathan lähtee toimittamaan huippusalaista tehtävää, joka johdattaa heidät Japanin kautta aina Amerikkoihin asti. Alekin henkilöllisyys Itävalta-Unkarin kruununperijänä on paljastunut, kun taas Deryn yrittää edelleen pitää sukupuolensa salassa peläten totuuden saattavan enemmän kuin hänet itseänsä vaaraan. Kun Alek saa lopulta tietää parhaan ystävänsä salaisuuden, joutuvat nämä kaksi nyt kamppailemaan kasvavia tunteita vastaan, sillä millainen tulevaisuus voisi tavallisella tytöllä ja kuninkaallisella pojalla olla?

On niin nautinnollista lukea kirjaa, joka on taattua laatua viihdyttävyydeltään ja jonka hahmot ovat niin rakastettavia. Molempien päähenkilöiden kehityskaaret trilogian aikana ovat olleen niin upeita – eritoten Alekin! Hän oli Leviathanin alussa pikkumainen hemmoteltu prinssi, joka ei oikein kyennyt ajattelemaan muita tai näkemään maailmaa oman piirinsä ulkopuolelle. Mutta se mitä hän Goliathin lopussa on... Hän on kypsynyt ja aikuistunut niin paljon. Se on kyllä ollut todellinen työvoitto hahmolle.

Kun se kauan odottamani hetki Alekin saadessa tietää Derynin salaisuuden koitti niin johan sain nauraa vedet silmissä. Kaksi kirjaa olin sitä odottanut eikä hetki ollenkaan pettänyt minua! Alek ja Deryn ovat niin täydellisiä toisilleen. He aloittivat Leviathanissa hyvin epätodennäköisen liittolaisuuden, olivat toistensa parhaita ystäviä sekä uskottuja Behemothissa ja lähenivät aina entisestään Goliathissa. Juuri tällaisia rakkaustarinoita minä haluan lukea! Sille on pohjat, pystyn näkemään miksi he rakastuvat toisiinsa ja kuinka paljon he toisiaan arvostavat... Nämä kaksi ovat virallisesti lempiparituksieni listalla!

Historiaa rakastava sieluni on saanut paljon hunajaa tältä trilogialta. Minusta on ihana lukea kirjoja, joiden tapahtumat sidotaan jollain tavalla johonkin aitoon historialliseen tapahtumaan tai henkilöön. Niin tässäkin. Tunguskan räjähdys, Nikola Tesla ja hänen suuruudenhullut ajatuksensa, Pancho Villa joukkoineen Meksikossa, elokuva-aikakauden nousu... Jep, paljon mistä nauttia.

Ainoa vika Goliathissa oli se, että itse tarina ei olisi tarvinnut näin massiivista loppua. Vierailemme niin monissa paikoissa, kuten Venäjällä, Japanissa, Yhdysvalloissa ja Meksikossa, minkä vuoksi meno hidastuukin merkittävästi puolivälin tienoilla. Meno muuttui toiminnasta enemmän diplomaattiseksi valtiovierailuksi, vaikka toki se realistista olikin kun sodasta ja politiikasta puhutaan.

Herra Westerfeld, on ollut ilo asioida kanssanne. En ollenkaan pidä mahdottomana, että tutustun tulevaisuudessa muihinkin teoksiinne.

Lukunäyte: Eleven, sivut 138-139
Alek drummed his fingers on the table a moment, then shook his head. ”I can't tell you.”
      Deryn's nerves twitched a bit. There was something odd about the way Alek was looking at her, not just exhaustion and nerves. He'd been tense all night, but now there was something stormy in his eyes.
      ”What do you mean you can't tell me?” she asked. ”What's wrong, Alek?”
      ”I need to ask you a simple question,” he said slowly. ”Will you listen to every word? And answer me truthfully?”
      She nodded. ”Just ask.”
      ”All right, then.” He took a slow breath. ”Can I trust you, Deryn?” Really trust you?”
      ”Aye. Of course you can.”
      Alek breathed out a sigh as he stoop up. He turned without another word and walked from the room.
      Deryn frowned. What in blazes was he...?
      ”Can I trust you, Deryn?” repeated Bovril, then it sprawled across the table, chuckling to itself.
      Something coiled, tight and hard, in her chest. Alek had called her Deryn.
      He knew.

Leviathan –trilogia
Leviathan (2009)
Behemoth (2010)
Goliath (2011)

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Of Poseidon - Anna Banks

Nimi: Of Poseidon
Trilogia/sarja: The Syrena Legacy, #1
Kirjailija: Anna Banks
Kustantaja: Feiwel & Friends
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 324 englanninkielisessä e-kirjassa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Galen, a Syrena prince, searches land for a girl he's heard can communicate with fish. It’s while Emma is on vacation at the beach that she meets Galen. Although their connection is immediate and powerful, Galen's not fully convinced that Emma's the one he's been looking for. That is, until a deadly encounter with a shark proves that Emma and her Gift may be the only thing that can save his kingdom. He needs her help--no matter what the risk.

Ajatukseni: Of Poseidonilla on huomioitavan korkea pisteytys Goodreadsissä: 4.06 ja ääniä on annettu lähemmäs 34 000. Aika huikea suoritus. Tämä on niitä hetkiä kun mietin, että miten voi olla näin oppositiossa jonkin kirjan suhteen... Mutta epäsuositut mielipiteethän ovat juuri niitä parhaita, eiksjeh? ;)

Emma McIntosh on viettämässä mukavaa lomapäivää Floridassa ystävänsä Chloen kanssa, kun hän kirjaimellisesti törmää todella hyvännäköiseen poikaan. Samana iltana Emma kokee todellisen tragedian, mikä nakkaa hänen elämänsä uuteen järjestykeen. Galen puolestaan on varma, että Emma kuuluu hänen kansaansa – merenväkeen nimeltä Syrena – violettien silmiensä takia. Hän päättää jäljittää tytön ja selvittää, mitä tämä tekee eläessään kuivalla maalla ihmiseksi muuntuneena sen ollessa syrenoille ehdottoman kiellettyä. Mutta Emman taustoissa onkin jotain aivan erikoista meneillään, jota hän alkaakin Galenin kanssa sitten selvittämään eikä kumpikaan voi estää tunteiden alkamasta ottaa valtaa järkevästä ajattelusta.

Olen niin äärimmäisen pettynyt. Olin halunnut lukea tämän kirjan jo vaikka kuinka kauan sen ollessa niin suosittu Goodreadsin puolella ja kun tämä tuli alennukseen Amazoniin latasin kirjan heti. Luulin, että olisin saamassa hyvin ainutlaatuista ja omaperäistä mytologiaa, jännittävän tarinan ja mukavaa vedenalaista miljöötä (vähän niin kuin Kat Fallsin Veden alla -kirjassa), mutta mitä kävikään? En saanut mitään noista! Sain ainoastaan romanssia sen pahimmassa muodossa: instalovea...

Alusta asti en klikannut ollenkaan kirjoituksen kanssa. Banks yritti tuottaa todella humoristista ja persoonallista tekstiä, mutta minun korvaani se särähti lapsellisena ja yliyrittämisenä. Paras termi sille on juvenile. En osannut suhtautua hahmoihin vakavasti kirjoituksen saadessa hahmot kuulostamaan niin lapsellisilta.

Emmalle aletaan heti alussa lypsää sympatiaa eräällä täysin tokeenihahmon kuolemalla. Hän on Mary Sue, reppana joka on niin erityinen lumihiutale valkeine hiuksineen, violetteine silmineen ja vaaleine ihoineen ettei ketään toista hänen kaltaistaan olla ennen kohdattu. Galen unohtaa hetkellä velvollisuutensa Syrena-prinssina ja ryhtyy jostain käsittämättömästä syystä feikkisuhteeseen Emman kanssa (vaikka se suhde onkin ihan oikea) vakuuttaakseen Emman äidin ettei halua vain sänkyyn tämän kanssa (koska tässähän on järkeä...). Galenin täytyy saada tietää, miksi Emma on niin erityinen ja miksi tuntee niin valtaisaa, sähköistä vetovoimaa tähän.

Galen puolestaan on seksistinen aasi, joka näkee naiset vain aivottomana hormoonimerenä, joiden rooli maailmassa on vain synnyttää lapsia ja olla hyvä vaimo. Seuraava lainaus kiteyttää hänen suhtautumisensa naissukupuoleen:

He scours his memory for a sweet-natured Syrena who would take care of him, who would do whatever he asked, who would never argue with him.

Koko tuo Syrena-maailma on niin seksistinen, jossa naista ei arvosteta ollenkaan. Esimerkkinä tästä: Galenin sisko Reyna on tehnyt heidän parhaalle ystävälleen Torafille selväksi, ettei koskaan halua pariutua kenenkään kanssa. Mitä Toraf tekee? Järjestää heille pariutumisseremonian ilman Reynan läsnäoloa ja täysin tämän tietämättä. Sitten Reynan suuttumukselle vain nauretaan ja teko perustellaan sillä, että Reyna leikkii vain vaikeasti tavoiteltavaa. Siis mitä vittua nyt ihmiset oikeasti????? Eikä Galen ole yhtään sen parempi! Hän nauraa sisarensa vastustukselle ja antaa Torafille vihreän valon tehdä tällaisen teon! Monet mieshahmot ajattelevat, että naisen rooli on tuottaa jälkeläisiä ja olla mukisematta täyttämässä aviomiehensä toiveet. Ja jos he väittävät vastaan? Nyrkin ja hellan väliin siitä! Kun Emma kehtaa panna Galenille vastaan tämä leimaa hänen mielipiteensä mitättömiksi ja nauraa päälle.

Kirjassa tuli vastaan kohta, joka sai minulta karvat nousemaan pystyyn: aloin huomata kuinka Galen alkoi muistuttaa enenevissä määrin Christian Greyta. Christian. Vitun. Greyta. Aluksi olin varma että kuvittelin sen vain, mutta sitten tuli vastaan seuraava kohtaus:

Emma on jättänyt Galenin ja päättää mennä treiffeille erään täysin mukavan ja kohteliaan pojan kanssa. Mustusukkainen Galen puolestaan stalkkaa Emmaa ja Markia ja uhkaa vielä hakata Markin tämän kehdatessa pyytää Emmaa treiffeille:

Mark provoked me, too. He put his hand on your leg. We won’t even talk about the kiss on your cheek. Don’t think I didn’t hear you give him permission either.

Minä inhoan Galenia. Jätkä on täydellinen kusipää enkä yhtään liioittele sanoessani niin. En taatusti kuvitellut tuota yhtäläisyyttä ja arvatkaa olinko mielissäni siitä. Arvasitte oikein: En. Todellakaan. Ollut. Hyi. Hyihyihyihyihyi!

Ja voisivatko YA-kirjailijat ystävällisesti lopettaa naissukupuolen vähä-älyistämisen, kiitos? Minua kyrsii niin kovasti, miten tytöt kuvataan kuolaavana, aivottomana ja pinnallisena lammaslaumana, joka paimentaa joukolla yhden hyvännäköisen mulkvistin perässä ja että yksikin katse tältä mulkulta niin naiset kaikkialla lakoavat kuin heinä. Tämä kaikki tietysti alleviivaa sankarin jumalaista ulkonäköä ja päähenkilön erityisyyttä kun tämä sankari on valinnut juuri hänet, mutta tämä on todella paskamainen tapa kuvata naisia. Ja NAISKIRJAILIJAT tekevät tätä! What is happening??? Olkaa hyvä ja lopettakaa tämä, ktnxby!

Of Poseidon ei ollut hyvä. Kirjassa ei ollut edes mitään juonikaarta, vaan kaikki kulminoitui tasan ja vain yhteen asiaan: romanssiin. Se ainoa mysteerikin oli alusta asti niin ilmiselvä etten edes kulmiani kohottanut lopun ”suuren” salaisuuden paljastuessa.

Joo, että tällaista.

Lukunäyte: Chapter 5
I give Galen the opportunity to leave first. I open my binder, shuffle around some blank notebook paper, and make a show of tightening the straps of my backpack. He doesn’t move. Fine. I stand, snatch up my things, and glide past him. The lava rallies at my wrist when he grabs it, like he’s branding me with his touch.
      ”Emma, wait.”
      He remembers my name. Which means he remembers that I nearly knocked myself out on his bare chest. I wish I had applied the porcelain foundation this morning – it might have covered up at least some of my blush.
      ”Hi,” I say. ”I didn’t think you’d remember me.” I’m aware of a few stares coming from the back of the class – some of his fans have stayed behind and are patiently waiting their turn. ”Well, welcome to Middle Point. You probably have to get to class, so I’ll see you later.”
      He grips harder when I try to pull away. ”Wait.”
      I glance down at his hold and he releases me. ”Yes?” I say.
      He looks down at his desk, runs a hand through his black hair. I remember that Galen’s gift is not small talk. Finally, he looks up. The confidence has returned to his eyes. ”Do you think you could help me find my next class?”

The Syrena Legacy –trilogia
    0.4 The Stranger (2013)
    0.5 Legacy Lost (2012)
Of Poseidon (2012)
Of Triton (2013)
    2.5 Girls Day Out (2014)
    2.6 Human Date
Of Neptune (2014)