sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Mystic City - Theo Lawrence

Nimi: Mystic City
Trilogia/sarja: Mystic City, #1
Kirjailija: Theo Lawrence 
Kustantaja: Corgi Books
Julkaisuvuosi: 2012
Sivuja: 397 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta? 
      Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.
      Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta)

Ajatukseni: Näin polkaisemme käyntiin ensimmäisten osien haasteen osa kakkosen! Ihan alkuun kerron, kuinka paljon pidän tämän kirjan kannesta. Se on niin eteerinen ja mystinen. Kirjan ulkoasun suunnittelija on osunut napakymppiin kansitaiteen suhteen!

Mystic City oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus. Theo Lawrence rakentaa kirjaansa dystopisen New Yorkin, missä rikkaat ihmiset elävät korkealla pilvenpiirtäjissä ja köyhät alhaalla tulvivilla kaduilla. Kaupungissa asuvat myös mystikot, eli ihmiset, joilla on erikoisia voimia. New Yorkin eliitillä ja mystikoilla on välillään pitkään jatkunut epäsopu, joka on kärjistymässä vaaleihin, jossa valitaan kaupungin tuleva johtajahahmo. Vaaleissa vastakkain ovat mystikko Violet Brooks, jonka tavoitteena on saada tasa-arvoa alemman ja ylemmän luokan välille, ja Garland Foster, kaupungin kahden ennen kilpailevien sukujen, Fostereiden ja Rosejen, nyt yhteinen ehdokas. Sukujen välinen pitkä riita on vihdoin saamassa lopun, kun 16-vuotiaan muistinsa menettäneen Aria Rosen ja Thomas Fosterin välinen kihlaus julkistetaan. Kaikki Arian ympärillä vakuuttelevat hänelle heidän välillään olevan suurta rakkautta, jonka nimissä kaupunki saatettaisiin yhteen ja vaalit voitettaisiin. Aria ei kuitenkaan tiedä, mihin uskoa, sillä sydämessään hän tuntee rakkautensa kuuluvan toisaalle.

Minusta oli ihan ok, ettei Lawrence mennyt liian syvälle yksityiskohtiin, miksi maailma on siinä jamassa kuin se on. Napajäätiköt ovat sulaneet ja ilmasto on lämmennyt, vedenpinta on noussut ja New Yorkia uhkaa hidas hukkuminen. Se on ihan ok selitys, koska kirjailja ei yrittänyt liikaa, mutta kompensoi tätä tarkalla maailmanrakennuksella itse tarinassa. Jos kirjailija ei ihan todella tiedä, kuinka selvittää dystopiaan johtaneita tapahtumia eikä kehtaa tehdä taustatutkimusta, ei kannata alkaa repiä tyhjästä käsittämättömiä selityksiä ilman järjenhiventäkään vain koska ne kuulostavat hyvältä paperilla. Siinä vaiheessa saa varmasti kovaa valitusta monilta lukijoilta (minulta mukaan lukien). Jos kirjailija ei tiedä, kuinka asiat tarkasti selittää, on ok jättää tapahtumat hämäriksi, kuten vaikka Suzanne Collins teki Nälkäpelissä. Ei liikaa yksityiskohtaista tapahumankulkua vaan enemmänkin sellainen yleismaailmallinen selitys. Sen sijaan kannattaa sitten pyrkiä tekemään tarinan maailmasta mahdollisimman yksityiskohtaisen ja tarkan. Mystic Cityssä se toimi.

Aria ei ollut rasittava melodramaattinen kana, vaan hän oli määrätietoinen, oikeamielinen ja rohkea. Aria oli välillä niin tajuttoman sokea ja kulki laput silmillä, mutta ihmeen vähän se minua loppujen lopuksi häiritsi. Pidin siitä, ettei Theo Lawrence keskittynyt liikaa märehtimään Arian kamalia sisäisiä kärsimyksiä, vaan hän liikutti tarinaa aina eteenpäin jättäen ylenpalttisen dramatiikan pois. Pyrkimyksenä oli Arian silmien kautta alkaa purkaa tuota valheiden, salaisuuksien ja korruption kudelmaa ja samalla kertoa Romeo-ja-Julia–tyyppinen rakkaustarina. Tämä lainaus pukee sanoiksi sen, miksi pidin tämän kirjan tyylistä niin paljon:

We don't have time for female hysterics right now, Aria.” (sivu 321)

Juuri tuo lause riittää puhumaan jo puolestaan. Ei yliampuvaa draamaa tai rasittavia useiden sivujen mittaisia monologeja tunteista, tuskasta, kivusta ja kaikesta kamaluudesta, mitä on tekeillä. Arian ympärillä tapahtuu, mutta hän pysyy liikkeessä, käsittelee asiat fiksusti eikä hän anna melodramaattisten tunnekuohujen viedä hänen toimintakykyään. Kyllä, Aria oli välillä raivostuttavan tiedoton ympärillään tapahtuvista asioista, mutta toisaalta aina kun hän sai tiedon murusia kätösiinsä, hän teki järkeviä ratkaisuja ja toimi. Lisäksi tuo tiedottomuus oli olennaista juonen eteenpäin viemisen kannalta, joten se ei häirinnyt minua niin paljon kuin olisi pahimmillaan voinut. Olenpas suopea tämän kirjan suhteen. Taputa nyt itseäsi olalle, Theo Lawrence, sillä olet onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin miellyttävän, vaikkakin välillä hyvin sokean päähenkilön!

Pidin kovasti maailmasta, jonka Lawrence oli tarinaansa luonut. Erityisesti minua ihastutti Venetsiaa muistuttava New York kanaaleineen ja hukkuvine katuineen, koska Venetsia on ihana paikka ja kaupungin hitaassa uppoamisessa on eräänlainen traaginen viehätys. Minusta oli myös mielenkiintoista, miten ihmisillä oli valta ja mystikot joutuivat kärsimään erilaisuudestaan. Heitä halveksutaan voimiensa takia ja rekisteröityneiltä mystikoilta on määrätty imettävän voimat kahdesti vuodessa. Osa mystikoista kieltäytyy rekisteröitymästä ja antamasta voimiaan pois, ja nämä mystikot muodostavat sellaisen maanalaisen kapinallisjoukon ihmiseliittiä vastaan. Monesti ne yliluonnolliset tyypit ovat niitä hallitsevia, mutta tässä oli nimenomaan toisin päin. Siitä minä tykkäsin.

Olisin toivonut useampaa kertojaa tähän tarinaan. Pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, joista Aria on ulkona muistinmenetyksensä takia, joten lukijaakin pidetään naiivissa pimennossa. Siksi olisin kaivannut useampaa kertojaa, esim. kapinallisten mystikkojen tai Arian perheen joukosta. Ehkäpä Hunterin silmin olisi voitu vähän kertoa, ettei hän olisi ollut niin littana hahmo. Asiat, joita Arian perhe teki, oli kammottavia ja niin kylmiä, että kiinnostuin myös siitä kolikon kääntöpuolesta. Esimerkiksi Arian isän silmin olisi voitu tuoda erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Oliko hän todella niin kylmä, että olisi uhrannut tyttärensä vallan vuoksi vai oliko meneillään jotain sellaista, joka olisi tasapainoittanut tuota julmuutta? There are two sides to every story, kuten sanotaan. Lisäksi olisin halunnut enemmän sisäpiirin tietoa kaupungin poliittisesta tilanteesta.

Olenko ainoa, jonka mielestä tämä tarina oli aika ennalta-arvattava ja Arian ja Hunterin välinen romanssi silloin tällöin niin korni? Välillä Aria oli niin sokea hatarien muistojensa ja Thomasin ja Hunterin suhteen. Arialla oli todella hidas sytytys sellaisissa asioissa, jotka olivat lukijalle kirkuvan ilmiselviä aina Romeona ja Juliana signeeratuista rakkauskirjeistä Hunterin ilmestymiseen hänen elämäänsä ja koko kummalliseen rakkauskyhäelmään kihlajaisineen Thomasin kanssa ja epämääräisiin selityksiin huumeiden yliannostuksesta hänen perheensä osalta. Toki oli juonen kannalta tärkeää yrittää kantaa tuota tietämättömyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta lukijan kannalta silkat ilmiselvyydet pistävät vain turhauttamaan.

Romanssi oli niin suuri osa tätä tarinaa. Silloin tällöin itse juoni tuntui menettävän punaisen lankansa lällyn romanssin meinatessa viedä koko estradin, mutta aina ennen kuin ehdin alkaa pyöritellä silmiäni, tarina kuitenkin kiilasi takaisin oikeaan uomaansa ja jatkoi mielenkiintoisena eteenpäin. Silti Arian ja Hunterin välinen romanssi oli niin kornia luettavaa! Kirjeet, jotka he allekirjoittavat Romeona ja Juliana? Voi hyvää päivää. Kyllähän se leima tässä tarinassa toimi eräänlaisena draaman ja romantiikan lisämausteena, mutta korni mikä korni.

Mystic City onnistui liimaamaan minut sivuihin kiinni. Tarina eteni muutamia hitaanpuoleisia kohtia lukuun ottamatta nopeasti, ja huomasin lukevani aina yhden luvun vielä lisää ja vielä yhden... ja vielä yhden. Aion erittäin mielelläni lukea jatko-osan, Toxic Heartin. Oikein hyvä kirja, jota suosittelen fantasiaelementtejä sisältävästä dystopiasta pitäville!

Kummasta kannesta te muut pidätte enemmän, tästä alkuperäisestä vai suomennoksen kannesta? Minusta tämä alkuperäinen vangitsee paremmin tarinan tunnelman. Suomennoksen lukeneilta kysyisin, miten sanasto oli käännetty. Miten asuinalueet, Aeries ja Depths, on käännetty, entä huume Stic? Entä se pommitus, joka lopulta ajoi mystikot ja ihmiset riitaan ja kaikki ne liikkumisvälineet Aeriesissa? Sanasto oli erityisesti se, mistä tässä kirjassa pidän. En edes tiedä, miksi pidän sanastoista niin paljon dystopisissa kirjoissa. Kaipa omaleimaiset sanat tekevät maailmasta paremmin mietityn ja uskottavamman oloisen.

Olen pahoillani, jos tässä arvostelussa ei ole hirveästi järkeä. Minulla oli kirjaa lukiessa selkeä visio, mitä sanoisin ja kuinka sen sanoisin, mutta tätä kirjoittaessa en enää osannutkaan pukea sanoiksi ajatuksiani. Jännä :D

Lukunäyte: Luku 1, sivu 17
This is whe I see him – a face in the corner that startles me.
I can't tell who he is; the light from the wall sconces barely reaches him.
      ”Hello?” I call. ”Who's there?” 
      I've started to bring my leg back over the railing when my other foot slips.
      And just like that, I'm falling. 
      There is the sharp pain of my knee cracking against the ledge, my chin hitting the railing, my body slipping heavily backward. At last I catch a railing with one hand and clutch it tightly.
      My body slams against the building's side and I almost let go, but no: I am suspended over the city. I squeeze tighter. Only my five fingers clenched around an iron bar are saving me from plunging thousands of feet to my death.
      I feel sweat slicking my palms, my grip loosening. My heart pumps ferociously and I pray silently, Please don't let me die. Please don't let me die.
      Then the boy is there. I am crying and my vision is blurry, and it's as if he is there but also not there, like a ghost.

Mystic City –trilogia
Mystic City | Salatun voiman kaupunki (2012/2013)
Toxic Heart (2014)
3. osa nimeämätön–

torstai 24. lokakuuta 2013

Mary Sue+Gary Stu so togetah like 4evah!!1!1!

No niin, ajattelin tässä sadepäivän iloksi tehdä tällaisen postauksen, missä kerron ystävistämme Mary Suesta ja Gary Stusta. Ehkä tämä postaus auttaa teitä lukijoita ymmärtämään paremmin, miksi suhtaudun joskus todella jyrkästi lukemiini kirjoihin ja inhoan niitä. Tämä postaus koskee lähinnä young adult -kirjoja, mutta osan piirteistä voi istuttaa myös muihinkin kirjoihin. Havainnollistamiseen käytän näitä kaikkein tutuimpia nykykirjallisuuden hahmoja.

Huom! Tämän postauksen ei ole tarkoitus loukata ketään. Nämä ovat puhtaasti omia tuntojani, ei mitään vedenpitäviä totuuksia. Kirjoituksen on tarkoitus olla humoristinen ja sarkastinen, joten tikarina sydämeen ei kannata tätä ottaa.

1. Mary Sue -päähenkilö. Mary Sue on fiktiivisessä kirjallisuudessa hahmo, joka on yli-idealisoitu, ns. ”täydellinen” ja jolta puuttuvat merkittävät, inhimilliset virheet. Näin tunnistamme itsellemme Mary Suen:

1. Kaunis ulkonäkö ja mielellään jokin hyvin spesiaali piirre (esim. eksoottinen silmien väri), jota päähenkilö ei itse tiedosta/suostu tiedostamaan, ei vaikka prinssi kehuisi tätä kuin viimeistä päivää. Tuo nöyristely ja itsensä mollaaminen on tärkeää, koska kuka teini-ikäinen nyt voisikaan olla itseensä tyytyväinen? Jos joku olisi, sehän tekisi tästä ylimielisen ja itseään täynnä olevan pissapään.

2. Yliteroitettu keskivertoisuus, mutta päähenkilö kuitenkin on jollakin tapaa hyvin spesiaali ja tyyliin universumin tasolla se kaikkein tärkein. Hahmo joko saa kaiken huomion yrittämättä ja on tervetullut joukkoon, tai sitten ulkopuolinen muutamalla kaverilla ja saa koulun suosituimman blondin cheerleaderin vihat heti kättelyssä niskaansa.

3. Päähenkilö on älykäs, lukee klassikkoja, osaa kokata ja hoitaa kotia kuten jokaisen hyvän vaimon tulee osata. Näiden taitojen tulee tulla luonnostaan eikä hahmo missään vaiheessa joudu opettelemaan mitään uutta.

4. Päähenkilö on ehdottomasti neitsyt ja täysin kokematon, mitä tulee poikiin ja seurusteluun. Hänen täytyy voida pukeutua valkoiseen häissään. Ennenaikainen suuteleminen tai kädestä pitäminen luonnollisesti tekee hänestä lutkan, tyrkyn tai muuten vain epäpuhtoisen.

5. Edelliseen on myös poikkeus: päähenkilö on seurustellut ennenkin, mutta hyvin viattomasti. Loppuun asti (lue: petipuuhiin) ei olla vielä menty. Syyt tähän samat kuin edellisessä.

6. Päähenkilöllä ei ole mitään merkittäviä virheitä, muuta kuin huono itsetunto ja – le gasp – kömpelyys. Virheethän saattaisivat tehdä hahmosta oikeasti inhimillisen, joten hus pois heti sellainen! Kuinka muuten päähenkilön erityisyyttä voi teroittaa ellei sitten jättämällä pois kaikki inhimilliset tekijät? Ihan puistattaa ajatuskin inhimillisestä päähenkilöstä.

7. Jos päähenkilö on yliluonnollisella tavalla erityinen, täytyy hänen hallussaan olevan voiman olla hyvin uniikkia, harvinaista ja ennennäkemätöntä. Koskaan aikaisemmin ei olla vastaavaa nähty tai on todella harvinaista ja selittämätöntä, miksi päähenkilö on mikä on.

8. Päähenkilön tulee aina olla vähintään yhden komean karjun vieteltävänä, mutta kaksi on aina parempi. Kolme olisi jo pökerryttävän huumaavaa, mutta saattaisi mennä jo epäuskottavuuden rajoille. Ehkä. Tietenkään päähenkilön näiden karjujen välillä seilaamista ei voida katsoa pahalla silmällä, koska karjut ovat niin kuumia, seksikkäitä, komeita ja lihaksikkaita. Kukkakeppejä tai tavallisia ihmisiä ei rakkaudenkohteiksi hyväksytä. Kaikki kuitenkin nyt vain haluavat päähenkilön.

9. Päähenkilön tulee pystyä parantamaan paatuneinkin paha poika kiltiksi kultapuppeliksi. Lisäksi hahmon tulee pystyä muuttamaan aseksuaalikin nymfomaaniksi. Sitä vastoin päähenkilö itsekin voi sopivan karjun kohdalle jolkotellessa joutua täysin libidonsa vietäviksi, vaikka kukaan ei ole koskaan aikaisemmin häntä kiinnostanut.

10. Päähenkilö ei varsinaisesti joudu koskaan kärsimään tai näkemään vaivaa, vaan kaikki tehdään hänen puolestaan ja jokainen päähenkilön ympärillä suhtautuu tähän kuin heiveröiseen paperikukkaan, joka ei varmasti voi puolustaa itse itseään eikä osaa tehdä mitään itse. Henkivartijan tulee olla keskellä yötä tuijottamassa nukkuvaa päähenkilöä maaninen kiilto silmissään, koska päähenkilöhän voisi tukehtua vaikka tyynyyn. Mitä vähemmän selkärankaa, tahdonvoimaa ja aivoja päähenkilöllä on, sitä parempi.

Tässä on nyt ne yleisimmät piirteet, joista tunnistaa Mary Suen. Oletko kenties itse kohdannut kirjoissa Mary Suen? Bella Swanit ja Ever Bloomit ja Nora Greyt voivat nyt lakaista itsensä maton alle. Kyllä, tarkoitan juuri teitä. Te olette Mary Sueiden ruumiillistumia enkä siksi pidä teistä yhtään. Olette silkkaa hukkaan heitettyä paperia. Te ette kehity tarinassa, teissä ei ole mitään, mistä yrittää voida pitää enkä yksinkertaisesti siedä selkärangattomia sukkia, jotka ovat miesten heittopusseja, vartioimia kukkasia ja täysin kenen tahansa komistuksen vietävinä. Te yritätte niin kovasti olla badass -hahmoja, mutta ette onnistu siinä. Olette vain rasittavia ja aivottomia. Menkää pois.

2. Gary Stu -jätkä. Gary Stu kulkee käsi kädessä Mary Suen kanssa. He ovat täydellisiä toisilleen. Näin löydämme itsellemme täydellisen Gary Stun ja mitä voimme häneltä odottaa:

1. Hänen täytyy olla jumalallisen komea, oikea Adonis. Komea turpavärkki, lihaksikas ruumis... Se on yksinkertaisesti pakko. Muutoin hän ei ole riittävän hyvä saamaan osakseen rakkautta.

2. Jätkän luonteen ja persoonallisuuden voi lukea tämän vatsalihaksista. Mitä turhia sitä nyt hahmoa kehittämään yhtään sen pidemmälle, koska pinnallisuus on hyvää ja tavoiteltavaa. Ketä kiinnostaa jätkän elämä, taustat, kiinnostuksenkohteet yms. kun hänellä on niin jumalallinen kroppa? Ei nyt ketään!

3. Jätkän tulee olla piru vieköön täydellinen kaikessa, mitä hän tekee. Tähän ei mitään poikkeuksia. Se nyt vain on näin. Jätkän täytyy myös itse tietää se ja olla todella ylimielinen ja täynnä itseään ilman mitään muita luonteenpiirteitä. Nam.

4. Jätkä saa olla todellinen pelimies. Mitä enemmän jätkä on elämänsä aikana niittänyt, sitä parempi. Tämä tulee esiin vankkana elämänkokemuksena. Jätkä tietää, kuinka päähenkilölle luritella loruja ja runoilla tyhjänpäiväisyyksiä – koska päähenkilöhän nyt aina on kiinnostunut näistä. Olisi outoa, jos ei olisi. Tähän pelimiehisyyteen liittyy sellainen kuuman kutkuttava seikka, kun että jätkähän aina lopulta valitsee päähenkilön – mahtaa päähenkilö tuntea olonsa erityiseksi, kun onnistuu viattomalla neitseellisyydellään valloittamaan pelimiehen sydämen ja tekemään hänestä uskollisen prinssin.

5. Mitä törkeämpi jätkä on, sitä haluttavampi. Kun jätkä on mahdollisimman ylimielinen mulkvisti päähenkilöä kohtaan, sen täytyy tarkoittaa kohtalon sanelemaan tosirakkautta. Mitä pahempi mulkvisti, sitä parempi. Se on hyvä nyrkkisääntö. Koska pahat pojat ovat niin hot. On kuitenkin muistettava, että pahimmistakin pahin paha poika lopulta muuttuu sulaksi vahaksi päähenkilön edessä.

6. Jos poika on herttainen ja mukava, täytyy hänessä olla myös se kuuma ja eläimellinen puoli. Tällaisen jätkän täytyy olla jumala jollakin taiteen osa-alueella, kuten vaikka jonkin soittimen soittamisessa, maalaamisessa tai ihan vain tuhannen ja yhden klassikon siteeraamisessa. Kiltti poika on neitsyt ja on aina torjunut aikaisemmat liiveihin uivat, mutta päähenkilö muuttaa tämän.

7. Jätkän täytyy olla ylisuojeleva, päättää päähenkilön asioista, salata tietoa ja kohdella tätä kuin herkkää lasikukkaa. Jokainen kunnon mies tekee päätökset rakkaansa puolesta tämän mielipidettä kysymättä, rajoittaa hänen liikkumistaan, on aina paikalla varjostamassa ja on mustasukkainen sekopää, jos rakas edes aivastaa väärään suuntaan. Jätkä ei voi ajatella, että he ovat suhteessa tasavertaisia, vaan hänen täytyy olla se dominoiva osapuoli. Tekipä jätkä mitä tahansa, kaikki kuitenkin kulminoituu siihen, että hän rakastaa päähenkilöä.

8. Aina silloin tällöin jätkän täytyy käyttäytyä kuin bipolaarinen tuuliviiri. Yhdellä hetkellä hänen täytyy olla tunkemassa kieltään päähenkilön kurkkuun aina alas suolistoon asti ja seuraavalla hetkellä kohdella tätä kuin jotain epämääräistä haisevaa ruskeaa kengänpohjassa. Mutta ei huolta, tämä johtuu siitä, että jätkä haluaa suojella päähenkilöä. Tähän kuuluu myös se, että jätkän tulee olla mahdollisimman marttyyri ”emme voi olla yhdessä, koska olen hirviö nyyh!”-lässytyksineen. Jätkän tulee hokea tätä jatkuvasti, mutta silti yrittää pitää päähenkilö pakkomielteisesti itsellään.

9. Jos näitä jätkiä on kaksi, täytyy heidän olla sekä ulkonäöltään että luonteenpiirteiltään täysin päinvastaisia toisistaan. Kun ensimmäinen jantteri on tumma ja tulinen paha poika, on toinen jantteri vaalea ja herkkä kiltti poika. Mutta lihaksikkaita ja komeita kummatkin. Molempien tulee saada päähenkilö laskemaan alleen ihastuksesta. Toisen tulee haluta päähenkilö lakanoihinsa heti ja toinen haluaa nauttia lihaniloja vasta kun papin aamen tai joku vastaava virallinen toimitus ollaan saatu.

10. Jätkän tulee yrittää tehdä päähenkilö mustasukkaiseksi imuttelemalla jotakin toista tyttöä (tai miksei vaikka poikaakin), koska näin hän kuvittelee tekevänsä itsestään haluttavamman. Mustasukkaisuushan on kaikkein paras osoitus siitä, että toinen välittää. Toki, pieninä määrinä se saattaakin olla herttaista, mutta mitä sekopäisempää ja todellisuuden rajat menettävämpää se on, sitä kuuman romanttisempaa.

Näin tunnistamme itsellemme ihanan ja seksikkään Gary Stun. Oletko kenties kohdannut tällaisenkin hahmon? Kenet? Minä nimeän kylmiltään heti alkuun Edward Cullenin, Patch Ciprianon, Daniel Grigorin ja Damen Augusten. Te ansaitsette Mary Suenne, ihan todella. Te olette juuri täydellisiä toisillenne. En voi muuta sanoa. Minä vihaan teitä.

Mary Suen ja Gary Stun suhteen täytyy olla jotain hyvin kohtalonomaista ja tähtiin kirjoitettua. Kun he kohtaavat toisensa ensimmäisen kerran, heidän täytyy tuntea sisällään kipinöitä, kuumuutta, sähköä, energiaa, ihoa nuolevia liekkejä, tornadoja tai hyökyaaltoja. Koska se on niinQ n11n ROMANTTISTA JA ihQUU!!1!! Täytyy heti aluksi tehdä ilmiselväksi, että juuri heidän välillään on sitä universuminkuulua tosirakkautta, jota ei mikään paha voima, kohtalo, kulmahampaat, turkki tai vääjäämätön ennustus voi estää. Onko selvä? Hyvä.

Mary Suen täytyy jatkuvasti huomautella Garyn ulkonäöstä. Vähintäänkin joka toisella sivulla lukijoiden täytyy saada kuulla Gary Stun rintalihaksista, hauiksista, upeasta klyyvarista tai sitten silmistä. Voi, silmät! Silmäthän eivät millään vain voi olla ihan normaalit, tyyliin tavallisen siniset tai ruskeat, vaan niiden täytyy olla säihkyvät smaragdit tai nestemmäistä kultaa, hunajaa tai topaasimurikat tai siniset kuin merten syvyydet. Silmien täytyy kiilua pimeässä, niiden täytyy muuttaa väriä, sävyä tai vaikka muotoa, jotta lukijalta ei varmasti menisi ohitse, että ne silmät ovat hitto vieköön upeat ja ettei niiden omistaja nyt ihan normaali ole. Ulkonäön kanssa sama asia. Se nyt vain täytyy mainita joka hiivatin kerta, kun henkilöstä puhutaan tai tämä on paikalla. Tämäkin selvä? Loistavaa.

Insta-love on se kaikkein paras tapa rakentaa romantiikkaa tarinaan. Kyllähän se muutama päivä ja pari keskustelutuokiota nyt totta kai riittää saamaan kuolemattoman rakkauden roihahtamaan. Se on nimenomaan sitä tosirakkautta, ei epäilystäkään siitä. Kannustin kirjailijoille: kun kirjoittaa romanssin nuorten aikuisten kirjoihin, on aina tervettä painottaa, että teini-ikäisenä on kaikkein parasta heittää oma elämä ja tulevaisuus menemään ja uhrautua täysin ensirakkauden vietäväksi. Kun kohtaa sen mahdollisen ensirakkauden, on aina ilmiselvää ja tasanvarmaa, että se tulee kestämään ajasta ikuisuuteen. Mitä turhia sitä miettimään erilaisia vaihtoehtoja tulevaisuuden suhteen, esim. koulutusta tai yksinkertaisesti aikuiseksi kasvamista. Pyh, ketä sellainen kiinnostaa. ”Kyllä mää 17-vuotiaana nyt tiiän, että tää on sitä lopullista ikuisuutta ja me ollaan yhdessä siis niinku forever! Kuinka te kehtaatte kyseenalaistaa päätöksentekoani?” Mary Sue tokaisee. Nostakaa kätenne, mikäli olette Maryn kanssa samaa mieltä. Mahtavaa, että voimme kaikki olla yhtä mieltä näistä asioista!

Näin, hyvät ihmiset, olemme tutustuneet rakkaisiin ystäviimme Mary Suehen ja Gary Stuhun. He ovat täydellisiä toisilleen, toistensa sydämensä valitut. Hitot jostain Roomeosta ja Juuliasta! Kun Mary ja Gary kohtaavat toisensa, enkelikuorot laulavat, meret jakautuvat ja taivaalle syttyy sateenkaaria ja tähtiä kuin sieniä sateella! Twu luv!1!!1!1

Olisiko teillä rakkaat lukijat lisäyksiä näihin listoihin? Mitkä sinun mielestäsi tekevät hahmosta Mary Suen tai Gary Stun? Pidätkö Marystä ja Garystä, vai inhoatko heitä syvästi? Jakakaa mielipiteenne!

Huomhuom! Tätä ei tosiaankaan nyt ihan vakavalla naamalla ole kirjoitettu :D olen ihan tosissani noista piirteistä ja siinä, etten pidä tällaisista hahmoista, mutta humöörillä tämä teksti on kirjoitettu!

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Ensimmäisten osien haaste 2

Mitä? Taas? Kyllä, taas. Pidin kesällä ja vielä syksylläkin hauskaa laittamalla lakkiaislahjakortit vinkumaan ja kartutin kirjakokoelmiani runsaasti. Lisää ensimmäisiä osia (ja vähän toisia ja kolmansiakin), jee! Listasta löytyy monia sellaisia teoksia, jotka ovat kiinnostaneet minua jo vaikka kuinka kauan ja ovat suorastaan kirkumalla vaatineet päästä luettaviksi. Olen monista näistä niin innoissani, etten malttaisi nahoissani pysyä :D

Listasta löytyy jälleen niitä vanhoja tuttuja YA -genrejä: dystopiaa, post-apokalyptiikkaa, fantasiaa, scifiä, paranormaalia romantiikkaa. Hyvänä uutena lisänä löytyy myös steampunkia, maagista realismia ja realistista romantiikkaa. Kirjojen sivuilta voimme odottaa ainakin vampyyreitä, zombeja, alieneita ja enkeleitä, palavaa romantiikkaa, juonittelua, julmia hirmuhallintoja ja vastarintaa. Olen varma, että tulen kokemaan vielä todella jännittäviä hetkiä tämän haasteen parissa!

Tällä kertaa luettavia kirjoja on jopa kolmekymmentä. Kuten edellisessäkin haasteessa, kirjat ovat englanninkielisiä. Muutama näistä kirjoista on ehditty jo kääntää suomeksi. Toivottavasti tämäkin haaste tuo lisää mielenkiintoisia tuttavuuksia kaikille ja innostaa lukemaan young adult -kirjallisuutta.

Haaste kattaa seuraavat kirjat:
Haaste aloitettu 20.10.2013
Luettuna 14/30

lauantai 19. lokakuuta 2013

Safiirinsini - Kerstin Gier

Nimi: Safiirinsini
Alkuteos: Saphirblau
Trilogia/sarja: Rakkaus ei katso aikaa, #2
Kirjailija: Kerstin Gier
Kääntäjä: Riitta Virkkunen
Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2013, Gummerus)
Sivuja: 355 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★

Takakannesta: Menneisyyteen rakastuminen ei ehkä ole lainkaan hyvä ajatus. Sen huomaa 16-vuotias Gwendolyn, jonka elämä on ollut yhtä vuoristorataa sen jälkeen, kun hänestä tuli perheensä aikamatkaaja. Gwendolynilla ja Gideonilla on kuitenkin muita ongelmia, kuten vaikkapa maailman pelastaminen. Kaiken lisäksi Gideon alkaa käyttäytyä arvoituksellisesti. Gwendolyn ei ole enää varma, mistä kaikessa on kyse, mutta hän aikoo ottaa siitä selvää.

Ajatukseni: Näin alkuun pitää minun vähän nauraa itselleni. Flunssani on alkanut mennä nätisti ohitse kuumeilun osalta, ja näin jälkeenpäin en voi muuta kuin pyöritellä silmiäni tuolle edelliselle postaukselle. Noh, tulipahan sitten ihan blogissa asti inistyä sitä, että kuumeessa olen ollut. Se onkin tärkeää informaatiota :D

Ja sitten asiaan. Vaikka tämä trilogia ei nyt ehkä olekaan kielellisesti, hahmollisesti tai juonellisesti laadun huipulla, tässä on siitä huolimatta sellaista kiehtovaa vetovoimaa, joka pakottaa kääntämään sivuja uudestaan ja uudestaan vaikka kello lähenisikin jo kahta yöllä ja yksinkertaisesti rakastuttaa lukijansa tähän tarinaan. Ainakin minut rakastutti ja syvästi.

Juoni monimutkaistuu taas kertaheitolla. Niin lyhyessä ajassa on Gwendolynin elämässä ehtinyt tapahtua valtavia muutoksia. Hän on nyt aikamatkaaja, kehän sulkeva Rubiini, jonka ympärillä on erikoiseen ennustukseen pohjautuva salaisuuksien vyyhti ja liuta suuria kysymysmerkkejä. Gwendolynille ei Rubiinin rooli ole helppo: häneltä odotetaan todella paljon, kaikki pitäisi oppia heti eikä asioita tee helpommaksi ainakaan hänen mustasukkaisen serkkunsa Charlotten naljailu ja Gideonin tuuliviiriasenne. Gwendolyn janoaa vastauksia kysymyksiinsä ja hän päättää ottaa niistä selvää omalla tavallaan apunaan paras ystävänsä Leslie ja uusi ystävä, leppoisa demoni Xemerius.

Minusta tämä kirja oli ihana. Rakastan kaikkia hahmoja ja monimutkaisia juonikoukeroita sekä salaisuuksia ja arvoituksia, jotka jättävät viimeisen sivun jälkeen arvuuttelemaan, mitä todella on tekeillä ja mihin suuntaan tarinassa tähdätään. Kuinka moni jäi miettimään viimeisellä sivulla ollutta numeroarvoitusta ja yritti ratkaista sen? Minä yritin! Katselin näitä kansia ja tajusin, että nehän kertovat Gwendolynin ja Gideonin tarinan: ensimmäisessä he eivät oikein tulleet juttuun ja he naljailivat toisilleen, tässä osassa he lähentyvät jo selvästi ja viimeisessä he näyttävät olevan jo todella rakastuneita.

Gwendolyn on yksi parhaista päähenkilöistä, mitä olen lukenut. Hän on niin hauska, sympaattinen ja hurmaava persoona! Hän osaa pilailla omalla kustannuksellaan ja vastata ivaan ivalla. Eikä Gwen ole ollenkaan tyhmä, vaikka ihmiset hänen ympärillään tuntuvat niin ajattelevan. Välillä tuntui niin epäreilulta, kuinka inhottavasti häntä kohdeltiin: kuinka kaikki voivat olettaa hänen oppivan parissa päivässä kaikki ne tavat ja tiedot, vaikka Charlottellakin meni reilut kymmenen vuotta niiden sisäistämiseen? Gwendolynillä on kyllä selkärankaa eikä hän siedä sovinistisia kommentteja ei menneisyyden eikä nykyisyydenkään miehiltä.

Gideon, Gideon... yhdellä hetkellä haluaisin kapsahtaa kaulaasi ja heti seuraavalla antaa sinulle mojovan litsarin ympäri korvia. Gideon on niin jännä hahmo, että häntä ei voi kuin rakastaa, mutta myös inhota! En vieläkään ole varma, mitkä ovat hänen todelliset motiivinsa ja aikomuksensa, koska kun yhdellä hetkellä saattoi jo uskoa siihen, että hän haluaa Gwenin parasta, heti seuraavalla siitä ei sitten mitenkään enää voikaan olla varma. Ja voi vitsi, että olen hullaantunut näistä muistakin hahmoista! Leslie ja Xemerius ovat huippuja!

Kerstin Gierillä on hauska tapa kirjoittaa humoristista tekstiä, jonka voisi oikeasti kuvitella tulevan teini-ikäisen suusta. Pidän kirjan näppärästä ja terävästä dialogista ja Gwenin sisäisestä mietinnästä. Ehkä kieli on välillä myös lapsellista, mutta ei ollenkaan kuitenkaan niin paljon, että se olisi häirinnyt.

Minua kuitenkin tässä kirjassa/trilogiassa vaivaa se, että nämä kirjat eivät vaikuta erillisiltä osilta. Safiirinsini jatkui heti siitä, mihin Rubiininpuna loppui. Itse tarinassa ei kahden kirjan aikana aikaa kulunut kuin noin viikon ja kaikki on ollut yhtä jatkumoa. Niin lyhyessä ajassa on ehtinyt tapahtua niin paljon kaikkea. Se ei ole ihan tyypillistä. Tapahtuma-ajallisesti nämä kirjat kertovat lähinnä yhden todella pitkän kirjan tarinan. Ja sitten rakkaus roihahtaa ihmeen nopeasti tässä tarinassa. Tyyliin siinä viikossa. Insta-love? Joo.

Sitten ehkä se kaikkein suurin huolenaiheeni on, että kuinka Gier onnistuu solmimaan kaikki irralliset narut yhteen viimeisessä osassa. Tässä tarinassa on menossa niin paljon kaikkea niin monessa ajassa ja niin monen hahmon kanssa, että pelkään osan niistä jäävät sitten vain ilmaan leijumaan. Toivon, ettei kirjailija kirjoita sellaista sutaistua loppua, missä epätoivoisesti yritetään liittää kaikki tapahtumat yhteen niiden olematta kuitenkaan järkeenkäypiä. Pidän peukkuja ja toivon parasta viimeisen osan suhteen!

Kaiken kaikkiaan siis oikein hyvä kirja! Safiirinsini ei kärsinyt siitä kuuluisasta toisen osan kirouksesta, jossa kaikki tuntuu vain lässähtävän kuin epäonnistunut kohokas. Juoni kulki, hahmot kiinnostivat, mysteeri onnistui kietomaan ainakin minut pikkurillinsä ympärille ja pisti odottamaan täpinöissään viimestä osaa, Smaragdinvihreää. Suosittelen kovasti!

Oletteko muuten katsoneet Rubiininpunasta tehdyn elokuvan? Minä katsoin sen viime viikonloppuna. Elokuva oli aika hyvä ja 2/3 siitä oli oikein uskollinen kirjalle, mutta sitten lopussa väännettiin jotain outoa. En tiedä, onko jatko-osa tekeillä. Gwenin ja Gideonin näyttelijät olivat itse asiassa todella hyviä rooleissaan. Kannattaa katsella!

Edit 20.10.2013: Safiirinsini -elokuva on todella tekeillä! Tietoa elokuvasta ei vielä juuri mistään löydy, mutta erään saksalaisen elokuvasivuston mukaan Safiirinsinen pitäisi ilmestyä joskus vuonna 2014. Sitä nyt vain kaikki innolla odottamaan!

Edit 8.11.2013: Vilkaisin viimeisen sivun arvoitusta uudelleen ja nyt tajusin, mitä arvoitus tarkoittaa. En millään malttaisi odottaa kolmatta osaa nyt!

Edit 1.12.2013: Safiirinsini -elokuvan arvioitu ilmestymispäivämäärä on 7. elokuuta 2014 Saksassa. Päivämäärä saattaa vielä muuttua. Toivottavasti tämän levitys on laajempi kuin ensimmäisen elokuvan!

Edit 29.3.2014: Saphirblaun ilmestymisajankohdaksi on merkitty nyt 14. elokuuta. Lisäksi alustavan tiedon mukaan Smaragdgrün eli Smaragdinvihreä -elokuva ilmestyisi vuonna 2015. Mahtavaa, että koko trilogia pääsee valkokankaalle! 

Edit 12.7.2014: Saphirblaun traileri on julkaistu ja hyvältä näyttää. Trailerin voit katsoa täältä. Paina "trailer abspielen". Traileri on saksaksi.

Lukunäyte: luku 1, sivu 22
Kävelin Gideonin luokse kirkkolaivaan ja vapisin. Kirkossa oli tajuttoman kylmä. Vai johtuivatko vilunväreet siitä, etten ollut kolmeen päivään nukkunut juuri silmällistäkään? Vai siitä, mitä oli juuri tapahtunut?
      Ruumiini oli luultavasti puskenut viime päivinä enemmän adrenaliinia kuin koko 17-vuotisen elämäni aikana yhteensä. Oli tapahtunut niin paljon ja minulla oli ollut niin niukasti aikaa ajatella asioita, että pääni tuntui räjähtävän silkasta informaation ja tunteiden tulvasta. Jos olisin ollut sarjakuvahahmo, ylläni leijuvassa puhekuplassaa olisi ollut jättiläismäinen kysymysmerkki. Ja kenties pari pääkalloa.
      Kokosin itseni. Jos Gideon kerran halusi palata päiväjärjestykseen – mikäs siinä. ”Okei, lähdetään sitten”, töksäytin. ”Minua paleltaa.”
      Halusin työntyä hänen ohitseen, mutta hän tarttui minua käsivarresta. ”Hei, siitä äskeisestä...” Hän keskeytti lauseensa kenties siinä toivossa, että veisin häneltä suunvuoron.
      Mitä en tietenkään tehnyt. Halusin todellakin kuulla, mitä hänellä oli sanottavanaan. Sitä paitsi minun oli vaikea hengittää, niin liki hän seisoi.

Rakkaus ei katso aikaa –trilogia
Saphirblau | Safiirinsini (2009/2013)

torstai 17. lokakuuta 2013

Itkuvirsipostaus

Tiedättekö sen tunteen, että joskus on vain pakko saada valittaa? Että on vain pakko päästä purkamaan itseään? Minulla on se tunne nyt. Hiton Blogger, nimittäin. Blogger reistailee koko ajan. Onko kellään muulla ongelmia tämän kanssa? Minulla mikään ei nyt tunnu toimivan kunnolla tässä.

Voisin valittaa vielä siitä, että olen taas sairaana. Ihanaa saada kaikki mahdolliset taudit, mitkä nyt jylläävät tuolla koululla. Tuntuu kuin olisin tänään ollut mukana Selviytyjät-ohjelmassa. Lunta tuli aivan hillittömästi ja oli hirveä vastatuuli, kun yritin melkein viisi kilometriä vajaan neljänkymmenen asteen kuumeessa kotiin selviytyä. Ansaitsisin varmaan jonkun mitalin siitä suorituksesta. Mutta lumisade on silti kiva.

Jooh, eipä minulla muuta. Piti vain päästä valittamaan. Luen muuten tällä hetkellä Safiirinsineä enkä voi edes sanoin kuvailla, kuinka paljon kyseisestä kirjasta pidän. Olen melkein lopussa ja päivittelen viikonlopun aikana siitä sitten enemmän. Kerron myös muista suunnitelmistani.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Liekki - Sophie Jordan

Nimi: Liekki
Alkuteos: Firelight
Trilogia/sarja: Liekki, #1
Kirjailija: Sophie Jordan
Kääntäjä: Lotta Heikkeri
Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2011, Nemo)
Sivuja: 286 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Jacinda on aina tiennyt olevansa erilainen, jopa kaltaistensa seurassa. Drakit, lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, asuvat eristyksissä muusta maailmasta suojellakseen salaisuuttaan ja sukuaan. Erikoistaitojensa ansiosta Jacinda on sekä lauman että sen tulevan hallitsijan silmäterä, mutta hän kapinoi ennalta määrättyä tulevaisuuttaan vastaan. 
      Rikottuaan lauman sääntöjä Jacinda joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan pikkukaupunkiin lohduttoman aavikon keskelle äitinsä ja sisarensa kanssa. Uusi alku ihmisten parissa ja tavalliseeen elämään sopeutuminen ei ole helppoa Jacindalle, joka tuntee lohikäärmeen kuihtuvan pois. Ainoastaan komean ja etäisen Willin läsnäolo saa liekin hänen sisällään roihahtamaan. Jacinda kuitenkin tietää, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, drakien vihollisten poika.
      Jacindan on valittava muiden odotusten ja oman tahtonsa välillä. Pystyykö hän elämään tavallista teinitytön elämää ja tukahduttamaan lohikäärmeen sisällään? Voiko hän palata hänelle ennalta suunniteltuun elämään lauman luona vai riskeeraako hän lajinsa suurimman salaisuuden paljastumisen pysyttelemällä metsästäjän lähellä?

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Tunnen olevani ulkopuolinen tämän kirjan lukeneiden joukossa. Niin monet ovat rakastaneet tätä kirjaa ja kehuneet tätä kovasti, mutta minusta tämä ei ollut mitenkään kummoisempi. Olen pahoillani! Toivottavasti en astu liian monille varpaille tätä kirjoittaessani.

Tällä kirjalla oli niin loistavat saumat lyödä jotain uskomattoman omaperäistä ja ainutlaatuista pöydälle kaikkien niiden perusteinifantasioiden keskelle. Liekissä oli niin loistava alkuasetelma – lohikäärmeiksi itsensä morfaavia ihmisiä? Hell yeah! – mutta se oli vesitetty ymppäämällä tarina täyteen kaikkia mahdollisia kliseitä, mitä nuorten aikuisten kirjoista voi vain löytää.

Jacinda on lohikäärmeistä polveutunut draki ja hyvin ainutlaatuinen sellainen: hän on ensimmäinen tulensyöksijä neljäänsataan vuoteen. Jacindalle on suunniteltu vangittu tulevaisuus laumassa lisääntymiskoneena uusille pienille tulensyöksijöille lauman tulevan johtajan, Cassianin kanssa. Jacinda rikkoo kuitenkin lauman sääntöjä lähtemällä lentelemään ystävänsä Azin kanssa aamulla, ja he saavat peräänsä drakimetsästäjät. Jacinda pelastuu niukasti, kun eräs metsästäjäpoika päästää hänet menemään.

Jacindan äiti päättää pistää stopin tälle kaikelle, koppaa tyttärensä mukaansa ja he häipyvät yönpimeydessä keskelle autiomaata, tavallisten ihmisten keskuuteen. Jacindan sisällä oleva draki kärsii tästä ja alkaa kuihtua pois. Kunnes. Kunnes hän tapaa Willin, saman metsästäjäpojan. Will tuntuu saavan Jacindassa elävän drakipuolen taas vahvistumaan, mutta kuinka he voisivat olla yhdessä, kun he ovat niin erilaisia? Heidän välilleen kaikesta huolimatta kuitenkin kehkeytyy romanssi, jota uhkaa sekä Jacindan taakse jätetty lauma että Willin drakeja metsästävä perhe.

Olin katsellut tätä kirjaa monta kertaa kirjastossa tietämättä itse tarinasta kuitenkaan mitään. Jostakin syystä mielikuvani tästä muistuttivat jotakin Eragonin tyyppistä, meinaan lohikäärmeihmisiä keskiaikaa muistuttavassa ympäristössä. Yllätyin, kun vihdoinkin otin tämän hyllystä ja lukaisin juonikuvauksen ja tajusin tarinan sijoittuvan tähän meidän maailmaamme ja aikaamme. Päätin kokeilla, mitä tämä tarjoaisi. Tarina alkoi hyvin mielenkiintoisella tavalla, mutta ikävä kyllä lähti nopeasti alamäkeen.

Voi että kaikkia niitä kliseitä, mitä tähän oli ympätty!
  • Erilainen” ja ”erityinen”, kuitenkin aina ulkopuolinen Mary Sue -päähenkilö? Löytyy.
  • Komea, stalkkaamisen piirteitä omaava Gary Stu -jätkä? Löytyy.
  • Insta-love? Voi taivas, löytyy!
  • Tuomittu insta-love? Hell to the yeah...
  • Ilkeä mustasukkainen blondi cheerleader? Löytyy.
  • Mustasukkainen, se toinen jätkä, joka myös haluaa päähenkilön? Löytyy.

Kyllähän näitä löytyy vielä enemmänkin, tässä on vain muutama. Minusta tässä kirjassa oli keskitytty liikaa tyhjänpäiväisiin asioihin ja jätettiin huomiotta ne elintärkeät pointit, jotka olisivat saaneet Jacindan vaikuttamaan aidosti fiksulta ja loogiselta hahmolta. Sen sijaan Jacinda oli täysin epälooginen, hänen mielenliikkeensä ailahtelevat laidasta laitaan, yhdellä hetkellä hän aikoo yhtä ja seuraavalla toista. Hän mietti monesti, kuinka hänen täytyy pysyä erossa Willistä, kuinka hänen pitäisi kertoa perheelleen, että he asuvat muutaman kilometrin päässä drakinmetsästäjistä, yhdellä hetkellä hän haluaa palata lauman luokse ja toisella ei sitten varmasti. Jacinda toimi aina vain epämääräisen itsekeskeisesti ajatellen vain itseään ja märehtimällä loputtomassa suossa olemista keksimättä kuitenkaan järkeenkäyviä keinoja ratkaista tilanne, jossa hän oli.

En voi oikein oikeuttaa yhdenkään hahmon toimintaa tässä kirjassa. Tai no, ehkä Jacindan äiti saa tässä asiassa eniten kredittejä, koska hän todella ajatteli tyttärensä parasta, vaikkakin toimi vasten tämän tahtoa. Se oli ymmärrettävää. Mutta Jacindan kaksoissisko Tamra? Toki hänellä oli ollut kurjaa lauman joukossa olemalla viallinen, lohikäärmeeksi muuttumaan kykenemätön, mutta kuinka hän kohteli siskoaan ihmisten joukossa oli täydellisen itsekeskeistä, välinpitämätöntä, kohtuutonta ja ilkeää. Draki on osa Jacindaa, osa, jonka menettäminen on kivualiasta ja jättää lopulta jälkeensä vain puolikkaan ihmisen. Jacindalta otettiin pois oma tahto ja häneltä yritettiin riistää puolet omasta itsestään pois, mutta Tamra inisee sitä, miten Jacinda pilasi hänen mahdollisuutensa päästä huutosakkiin. Tamra ei tuntenut lainkaan empatiaa siskoaan kohtaan. Minä en millään nähnyt sitä syvää ”sidettä”, joka sisarusten välillä kuulemma oli.

Jacindan ja Willin suhde oli insta-loven ruumiillistuma. He ovat jutelleet tyyliin kerran, kun Will on jo keskellä yötä menossa Jacindan talolle nähdäkseen, missä tämä asuu. He ovat jutelleet tyyliin kerran, kun he jo imuttelevat suuren intohimon vallassa. He ovat tavanneet tyyliin neljä kertaa, kun he jo vannovat toisilleen rakkauttaan. Ja kuinka tämä kaikki selitetään? Koska heillä on ”syvä yhteys” välillään. Minusta oli käsittämätöntä, kuinka epäloogisesti Jacinda käyttäytyi. Hän menee keskelle metsästäjien taloa, löytää huoneen, joka on vuorattu drakien nahoilla, yksi nahkoista on ehkä hänen isänsä, mutta Jacinda ei vieläkään astu takavasemmalle ja pysy erossa Willistä, he eivät ollenkaan käy läpi näitä asioita eikä Jacinda vieläkään kerro perheelleen, millaisessa vaarassa he ovat! Jacinda ei kertaakaan jälkeenpäin mieti, että hittolainen, hänen isänsä taitaa olla tätä nykyä tyyny tai sohva. Miksi näin? No... koska Jacindan ja Willin välillä on yhteys.

Drakit olivat kaikkein mielenkiintoisin elementti tässä kirjassa, mutta nekin jätettiin harmillisen taka-alalle. Minusta kirjailija keskittyi liikaa romanssiin ja tyhjänpäiväisyyksiin sen sijaan, että olisi luonut paremman pohjan drakeille, heidän elämälleen ja erityisesti heidän mytologialleen. Drakeista ei kerrottu juuri mitään, pelkästään sellaista nippelitietoa. Olivatko drakit lohikäärmeitä, joilla oli ihmismäisiä piirteitä vai ihmisiä, joilla oli lohikäärmemäisiä piirteitä? Keitä nämä enkrot lopulta ovat? Miten metsästäjät aloittivat drakien jahtaamisen? Miten metsästäjien ja drakien välinen vihollisuus pidetään salassa muulta maailmalta? Mikseivät drakit ota enemmän selvää vihollisistaan? Miksi drakit muistuttavat amisseja? Tällaisten, ainakin minusta olennaisten asioiden kuvailun sijaan kirjailija keskittyi liikaa kuvaamaan high school -elämän epäreilua nokkimisjärjestystä, liikaa huulikiiltoa käyttäviä cheerleadereitä, kuinka kaunis Will on ruskeine silmineen ja leveine rintakehineen ja miten Jacinda tuntee aina kihelmöintiä ja lämpöä sisällään Willin ollessa lähettyvillä.

Nuo ovat siis pääasialliset syyt, miksi en hirveästi tästä kirjasta välittänyt. Pidin kuitenkin ideasta, joka oli todella mielenkiintoinen ja uniikki. Pidän myös kansitaiteesta – se henkii punakultaista lämpöä ja salaperäisyyttä, ja pidin paikka paikoin kirjailijan kirjoitustyylistä, joka oli parhaimmillaan todella sievää ja runollista.

En siis halua lytätä koko kirjaa, koska ei tämä laisinkaan ole huonoimmasta päästä, mitä olen lukenut. Minua harmittaa, etten osannut tykätä tästä enemmän. Tämä kirja oli minun mielestäni keskivertoa, peruskauraa. Kokeile toki Liekkiä, koska kyllä tämä ihan luettava on. Tietääkseni jatko-osan kääntäminen ei ole kustantajalla suunnitteilla. Jos joskus saan jatkon käsiini, luen sen kyllä mielelläni.

Lukunäyte: luku 2, sivut 16-17
Kuulen lähestyvien metsästäjien huudot. Moottorien ääni kasvaa ja vaimenee, kun autot ja pyörät kiitävät kumpuilevassa maastossa. Mieleni läpi välähtää kuva rekasta ja verkonheittimestä. 
      Näin isänikin kohtasi loppunsa. Minulle käy samalla tavalla.
      Pääsen seisomaan. Taitan siipeni tiukasti selkääni vasten ja juoksen. Väistelen eteen tulevia puita ja kuuntelen kuinka moottorien jyly lähestyy. 
      Vilkaisen taakseni ja näen kasvuston läpi ajovalojen hehkuvan sumun keskellä. Liian lähellä. Kuulen sydämeni jyskeen korvissani. Vilkaisen ylös, joka puolelle, yritän löytää piilopaikan. Sitten kuulen jotain muuta – juoksevan veden tasaisen solinan.
      Seuraan ääntä. Juoksen kevyesti ja äänettömästi, ja ehdin juuri ja juuri pysähtyä ja ottaa kiinni puunrungosta, kun maa jalkojeni alla katoaa kauas alle. Huohottaen katson alas. Pieni vesiputous laskee vetensä lampeen, jota ympäröivät joka puolelta terävät kivet.
      Yläpuolellani paukahtaa. Syöksyn syrjään. Verkko lysähtää maahan vieressäni.
      ”Lataa uudestaan!”

Liekki –trilogia
Firelight | Liekki (2010/2011)
Vanish (2011)
Hidden (2012)
    3.5 Breathless (2012)

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Ensimmäisten osien haaste: jälkitunnelmat

Olen nyt onnellisesti saanut päätökseen ensimmäisten osien haasteen, jonka aloitin jo hurjat puoli vuotta sitten. Kesti käsittämättömän kauan saattaa tämä haaste loppuun. Mutta nyt on viimeinenkin kirja loppuun luettu ja tunnelmana on yleinen tyytyväisyys.

Tuli luettua kaikenlaisia teoksia, joista osa oli todella hyviä, osa keskivertoja ja osa sitten aika kamalia. Laidasta laitaan tuli siis luettua, ja siihen olen erityisen tyytyväinen. Opin aina vain enemmän huomaamaan, mistä piirteistä kirjoissa pidän ja mitkä saavat minut kiristelemään hampaita. Listaan haasteen kolme parasta ja kolme huonointa kirjaa:

Parhaimmat:

Huonoimmat:

Vaikeaa listata parhaimpia, mutta nuo nyt näin perstuntumalta tuntuivat sopivimmilta. Minä niin todella rakastin Immortal Belovedia. Se oli niin, niin hyvä. Samoin Darkness Before Dawn. Dan Welssin Partials oli todella vahva teos, hyvin rakennettu ja tunnelmallisesti latautunut. Fallen, Eve ja Life As We Knew It saivat kyllä kynteni esille ja savun nousemaan korvista. Eli ihan ääripäitä tuli haasteen aikana luettua.

Kiinnostuin aika monen sarjan/trilogian jatko-osista. Aion lukea ainakin Blood-Kissed Skyn, Darkness Fallsin, Insurgentin ja From Bad to Cursedin, ihan näin muutaman nimetäkseni. Jatko-osia luen sitten ajan kanssa. On myös muutamia jatko-osia, joita tuskin koskaan tulen lukemaan.

Toivottavasti haaste on tuonut uusia tuttavuuksia teidän lukijoidenkin huomioon. Kertokaa ihmeessä tuntemuksianne – mikä kiinnostaa, eikö jokin kolahtanut? Oletko jo lukenut jonkun vai onko kovan aikomuksen alla? Laittakaa palautetta tulemaan!

Mitäs meinasin jatkon suhteen? No, minulla on jo kovat suunnitelmat pannulla porisemassa :D kertoilen niistä enemmän tässä ihan piakkoin!

~Nina