perjantai 17. toukokuuta 2013

Enclave - Ann Aguirre

Nimi: Enclave
Trilogia/sarja: Razorland, #1
Kirjailija: Ann Aguirre
Kustantaja: Feiwel & Friends
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 259 englanninkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Deucen koko maailma on aina ollut maanalainen yhteisö, enklaavi, jossa vahvin selviää ja omia puolustetaan. Viisitoistavuotiaana nuori saa itselleen nimen ja elämänammatin metsästäjänä, lisääntyjänä tai rakentajana. 
      Metsästäjänä Deucen tarkoitus on selvä: liikkua vaarallisissa tunneleissa yhteisön ulkopuolella, tuoda takaisin lihaa enklaavin jäsenien elättämiseksi ja samalla taistella vastaan raakoja lihansyöjiä, jotka tunnetaan Friikkeinä. Deuce on harjoitellut ahkerasti koko elämänsä päästäkseen päämääräänsä eikä mikään voi pysäyttää häntä, ei edes komea metsästäjä, Fade. Kun tuosta salaperäisestä pojasta tulee hänen metsästysparinsa, Deucen ongelmat ovat vasta alkamassa.
      Fade ei pidä sääntöjen noudattamisesta. Deuce ei ole koskaan tuntenut toista Faden kaltaista poikaa, toista, joka voisi sekä koskettaa Deucea niin lempeästi että käyttää veitsiään yhtä kuolettavasti. 
      Samalla kun Deucen uskomus enklaavia kohtaan horjuu, niin käy myös kamppailussa eloonjäämisestä. Järjettömät Friikit, jotka joskus olivat uhka suurten määriensä takia, alkavat nyt osoittaa merkkejä järjestäytymisestä ja jopa strategiasta... mutta enklaavin valtaapitävät kieltäytyvät hyväksymästä merkkejä. Voimatta panna vastaan Deuce riuhtaistaan pois ainoasta maailmasta, jonka hän on koskaan tiennyt.

Ajatukseni: Päivän sana: logiikka. Minä pidän logiikasta. Minä pidän siitä, että asiat käyvät järkeen ja että on olemassa syy-seuraussuhde, jolla voidaan osoittaa jatkumo, pystytään todistamaan ja selvittämään tapahtumia ja asioita. Minä pidän siitä, että asioita selitetään tieteellisesti, biologisesti ja fysiologisesti oikein. Minä pitäisin myös siitä, että kirjailijat ottaisivat enemmän selvää asioista ja tekisivät enemmän taustatutkimusta ennen kuin alkavat hakata sormia näppäimistöllä. Vaadinko liikaa? Voi olla.

Minulla jäi tästä kirjasta hyvin kummallinen maku suuhun. Kokonaisuudessaan tämä oli itseasiassa ihan hyvä. Tavallaan. Hyvä siksi, että tässä oli aika hyvä juoni ja hahmokehitystä. Kummallinen maku jäi siksi, että minä en saanut missään vaiheessa kunnon näppituntumaa tästä kirjasta enkä yksinkertaisesti vain välittänyt siitä, mitä tapahtui millon ja kenelle. En liiemmin jaksanut välittää edes valtavista ammottavista aukoista logiikassa, koska minä ja tämä kirja kuljimme eri polkuja. En tiedä, jotenkin en vain päässyt millään sisälle tähän tarinaan. Yksi asia kuitenkin sai minut suutuksiin.

Kaninkoloja oli löydettävissä joka puolella, pitkin kirjaa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää maanalaista enklaavia ja sen toimintaa. Ensinnäkin sana 'enklaavi' tässä kirjassa ei merkitse yhtään mitään. Enklaavi tarkoittaa valtiota tai sen osaa, joka on kokoaan tai suurimmaksi osaksi toisen valtion ympäröimänä (kiitos sivistämisestä, arvon Wikipedia). Tässä sillä ei ollut minkäänlaista asemaa, se ei tarkoita mitään. Homma maan alla on se, että siellä on pieniä kaupunkilinnoituksia, tunneleita ja tunneleissa möyriviä ihmismäisiä hirviöitä.

Jo pelkästään siksi, ettei kirjailija kuluta liiemmin aikaa maanalaisen maailman kuvailemiseen, en osaa nähdä mielessäni Collegeksi kutsuttua enklaavia, joka on myös Deucen koti. En vain hiffannut sitä touhua. Kuinka he näkevät maan alla? Kaupungissa käytetään soihtuja valaisemiseen, mutta entä tunneleissa? Kuinka ihmeessä metsästäjät näkevät tunneleissa, kun he eivät voi pitää soihtuja mukana, koska niin he herättäisivät Friikkien huomion. Aguirre olisi voinut muuten keksiä jonkin vähän omaperäisemmän kutsumanimen noille oliolle. Mutta tosiaan, kuinka ihmeessä metsästäjät näkevän maan alla, kun soihtuja ei ole mukana? Lisäksi eikö ongelmana ole myös, että maan alta alkaisi loppua happi, kun soihdut polttavat sitä ja enklaavien asukkaat hengittävät ilmaa jatkuvasti?

Tästä pimeydestä ja maan alla olemisesta tulee iso kysymys ihmisen fysiologiaan liittyen. Enklaavissa ihmisten eliniänodote on todella alhainen (vanhin taisi olla jotain 25 vuotta). Nuoret jaetaan ammatteihin 15-vuotiaina ja lisääntyjät aloittavat jyystämisen siinä samoihin aikoihin, eli 15-17-vuotiaina. Yksi sukupolvi on siis todella lyhyt. Mutta koska tässä kirjassa on ällistyttävän vähän historiaa ja maailman rakennusta, tämä-tapahtui-ja-se-johti-tähän -tapahtumaketjua ei selvitetä ja niin edelleen, joten en voi olla ajallisesti täysin varma enkä ole asiantuntija näissä asioissa. He ovat ilmeisesti olleet maan alla kuitenkin useita sukupolvia (jossain taisin kuulla puhuttavan sadasta vuodesta), niin eikö kaiken järjen mukaan näillä ihmisillä pitäisi alkaa tulla fysiologisia muutoksia? He elävät kuitenkin luolassa. Heillä ei pitäisi olla toimivaa näköaistia valonpuutteen vuoksi ja kuulo- ja hajuaistin pitäisi olla äärimmilleen terävöityneet. Heidän aivonsa eivät millään voisi kehittyä samalla tavalla kuin maan päällä eläneiden, joten lukeminen ja kaikki tällainen määrätietoinen ja tietoista ajattelua vaativa tekeminen olisi mahdotonta. Heidän ei pitäisi käyttää vaatteita ja aseita metsästämiseen ja liikkua kahdella jalalla tunneleissa, vaan heidän pitäisi olla neljällä raajalla ja hyökätä hampaat ja kynnet edellä vaiston mukaan – vähän niin kuin Friikit. Oletteko katsoneet elokuvan The Descent (hyvä elokuva muuten, kannattaa katsoa)? Sellaisia olentoja pitäisi myös enklaavin asukkaiden olla.

Enklaavissa tuntuu olevan loputtomat lähteet kankaisiin, työkaluihin, juoksevaan puhtaaseen veteen, ja kaikenlaisiin muihin välineisiin. Kuinka he saavat käsiinsä kaiken tämän? Ei tietoa. Luolastossa pitäisi olla myös sisäsiittoisuusongelmia. He jakavat nuoret kolmeen ammattiryhmään. Ainoastaan lisääntyjät saavat tehdä lapsia keskenään. Koska kolmasosa tekee tämän, niin sisäsiittoisuusongelma tulee ainoastaan nopeammin. Turhauttavan paljon epäkohtia löytyy, enkä ala jokaista nyt osoittamaan.

Tästä eteenpäin tulee pieniä spoilereita, mutta ei mitään suurta ja mullistavaa oikeasti. Kun Deuce joutuu karkoitetuksi enklaavista, hän löytää pian itsensä maanpinnalta, paljaan taivaan alta, kohtaamassa maailman, jonka hän uskoi olevan tuhoutunut ja tyhjä. Mutta ylläri pylläri, ei ollutkaan. Kyllähän Deucella oli hieman vaikeuksia totutella uuteen ympäristöön, mutta ei tarpeeksi. Ulkomaailmassa Deuce joutuu käyttämään aurinkolaseja suojatakseen silmiään ja hänen ihonsa palaa hieman auringossa. Mitä? Deucen pitäisi olla sokea aurinkolaseista huolimatta ja hänen ihonsa pitäisi olla täysin valkoinen ilman minkäänlaista pigmentin tarjoamaa suojaa. Deucen pitäisi palaa ja pahasti, hänestä pitäisi tulla melanoomapotilas.

Deuce oli aika mukava päähenkilö. Hän on vahva ja omatoiminen, puolustaa omiaan ja toimii sen mukaan, minkä hänen sisimpänsä kertoo olevan oikein. Hän alkaa hyvin nopeasti tajuta, etteivät enklaavin valtaapitävät ole oikeassa ja että he salaavat asukkailta tärkeitä asioita. Tällaiset piirteet päähenkilössä ovat erittäin hyviä. Minä pidin Deucesta. Mutta sitten. MUTTA SITTEN. Sitten hän ajatteli jotain sellaista, joka heitti erittäin paskamaisen varjon kirjan ylle.

Kun Deuce ja Fade, eli poika, josta tulee Deucen rakkaudenkohde, joutuvat maanpinnalle, heidät vangitsee Susiksi itseään tituleeraava jengi, jota johtaa Stalker-niminen poika. Jengiläisten kynsistä Deuce ja Fade pelastavat Tegan-nimisen tytön, jonka Stalker on alistanut jengiin lisääntyjäksi, koska muuta hyötyä Teganista ei ole. Toisin sanoen Tegan on vuosien ajan joutunut joukkoraiskauksien uhriksi ja synnyttänyt heille lapsia. Ja tässä vaiheessa Deuce ajattelee jotain hyvin kuvottavaa. Hän kirjaimellisesti katsoo Tegania ja ihmettelee, miksei Tegan ole taistellut raiskaajiaan vastaan kuolemaan saakka, vaan on antanut kaiken tapahtua itselleen vastaan panematta. Anteeksi mitä? Deuce siis ajattelee, että raiskaukset olivat Teganin niskassa, koska tämä ei kuollut taistellen vastaan. Ei. Ei, ei, ei. Raiskauksista EI syytetä uhria. Niissä EI kysytä uhrilta, miksi tämä ei pannut tarpeeksi vastaan. Mitä pirua kirjailija on oikein miettinyt tuollaista kirjoittaessaan?

Ja tästä pääsemmekin hyvin, hyvin kieroutuneeseen kolmiodraamaan. Nämä Friikit möyrivät myös maan päällä, joten Deucen ja kumppanien tulee taistella otuksia vastaan myös ulkona. Friikit hyökkäävät Sutten ja Deucen, Faden ja Teganin kimppuun. Taistelun mentyä ohi Stalker päättää jättää jenginsä ja lähteä näiden mukaan kohti pohjoista, missä huhutaan olevan turvallista. Deuce ja Fade suostuvat Teganin vastustuksista huolimatta ottamaan mukaansa tuon pojan, joka on vuosikausia usuttanut jengiläisiään tappamaan ja raiskaamaan avuttomia ihmisiä. Eli nämä kaksi päähenkilöä päättävät laittaa vuosikausia pahoinpitelyä ja raiskauksia kestäneen tytön ja näistä kaikista vastuussa olleen pojan samaan tilaan ja ilmoitavat, että heidän täytyy tulla toimeen keskenään ja antaa menneiden olla. Voi hyvä helvetti. Teganin olisi pitänyt puukottaa Stalkeria silmään tämän nukkuessa. Mieluiten ruosteisella lusikalla. Sanon vain.

Kolmiodraama. Huhhuh, mitä voinkaan sanoa. Deucella ja Fadella alkaa synkata jo maan alla, kun he metsästävät yhdessä. Heillä alkavat hormonit hyrrätä ja perhoset lepattelevat vatsassa. Minä pidin heidän välisestä kanssakäymisestä ja kehittyvästä suhteesta. Mutta sitten kun Stalker ja Tegan astuvat kuvioon ja he lähtevät yhdessä kohti pohjoista, Deucen ja Stalkerin välillä alkaa kipinöidä. Mitä?! Deuce tietää mitä kaikkea Stalker on tehnyt ja Deuce pitää Tegania parhaana ystävänään, ja kaikesta huolimatta hän alkaa katsella Stalkeria sillä silmällä. Samaan aikaan Deucen ja Faden suhde muuttuu olemattomaksi. Kuinka Deuce voi edes sietää Stalkeria silmissään? En. Ymmärrä.

Aguirre on hyvä kirjoittamaan sujuvaa dialogia. Hän ei kuitenkaan osannut rakentaa uskottavaa maailmaa tai selittää tapahtumia ja asioita. Minulla ei ole hajuakaan, miksi kukaan menisi maan alle asumaan, koska maanpäällinen maailma on täydellisen elinkelpoinen. En ymmärrä Enclaven maailmaa. Minulle jäi kirjan lopusta sellainen maku suuhun, että kirjasta puuttuu muutaman kymmentä sivua, koska lopussa ei ollut minkäänlaista huipentumaa ja kirja loppui vain yhtäkkiä, kuin seinään.

En osaa sanoa, suosittelenko tätä kenellekään vai en. Tämä ei ole huono kirja, mutta tässä on valtava logiikkakato ja tyrmistyttäviä asioita, mitkä varjostavat tätä pahasti. En aio sanoa, että älkää lukeko, mutta en siltikään kannusta tarttumaan tähän. Omalla vastuulla, sanoisin.

Edit 8.7.2013: Voi hitto, äsken tuli tarkistettua, mitä Deuce tarkoittaa: kakkonen, paska, perkele, piru, sorsa. Mitä ihmettä! Miksi kukaan kirjailija antaisi päähenkilölleen nimeksi Deuce?

Lukunäyte: Deuce, sivu 6-7
I am Deuce. 
      Tears spilled down my cheeks as the nerve endings died, but the scars appeared one by one, procclaiming my strenght and my ability to weather whatever I found out in the tunnels. I had been training for this day my whole life; I could wield a knife or a club with equal proficiency. Every bite of food I ate that had been supplied by someone else, I consumed with the understanding it would be my turn someday to provide for the brats.
      That day had come. Girl15 was dead. 
      Long live Deuce.

Razorland –sarja
    0.5 Foundation (2012)
Enclave (2011)
    1.5 Endurance (2012)
Outpost (2012)
    2.5 Restoration (2013)
Horde (2013)

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Julma maa - Moira Young

Nimi: Julma maa
Alkuteos: Blood Red Road
Trilogia/sarja: Dust Lands, #1
Kirjailija: Moira Young
Kääntäjä: Tarja Kontro
Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2013, Otava)
Sivuja: 382 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Saba on varjo. Lugh on valo. Ruma. Kaunis. Laiha. Voimakas. 
      Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.
      Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

Ajatukseni: Olosuhteiden pakosta minun oli pakko jarruttaa tämän kirjan lukemista. Ensimmäiset 50 sivua luin kokeillen, totutellen kieleen, Sabaan, maailmaan, sitten seuraavat 200 sivua luin ahmien ja himoiten lisää, lisää, lisää, kunnes tajusin, että etenen liian nopeasti ja minun on pakko hidastaa tahtia. En halunnut luopua tästä kirjassa kahdessa päivässä. En halunnut lukea kirjaa liian nopeasti, koska en voi lukea näitä omia kirjojani kunnolla vielä kuukauteen pääsykokeiden takia. Joten suurta itsekuria harjoittaen luin seuraavat viisi päivää jotain kymmenen sivua illassa.

Mutta en voinut pidätellä itseäni enää. Kun jokin on vain niin hyvää, se on pakko saada nyt heti luetuksi. Viimeiset 80 sivua tuli luettua äsken loppuun. En nyt ihan tiedä, kuinka saisin ilmaistua sanoin sen, mitä sisälläni tunnen tätä kirjaa kohtaan. Tiedättehän sen tunteen, kun olette lukeneet jotain niin loistavaa, että siitä on vaikea sanoa vain mitään. Julma maa on vain niin hyvä, että haluaisin jättää tämän arvostelun tähän – tärkein tuli jo sanotuksi. Mutta koska en koskaan voi sulkea suutani kirjasta ennen kuin olen perin pohjin sen läpi kyntänyt jokaista yksityiskohtaa myöten, avaan vähän tuota adjektiivia selventääkseni, miksi Julma maa on ilman epäilystäkään viiden tähden arvoista luettavaa.

Aloitan puhumaan Moira Youngin erikoisesta kirjoistustyylistä. Minä rakastin sitä. Yleensä karsastan slangia ja puhekielistä kirjoistustyyliä, mutta tässä kirjassa en. Aluksi kirjoitustyyli pisti silmään ja jouduin nielemään muutaman kymmentä sivua, ennen kuin silmäni tottuivat puhekieliseen tekstiin ja puheeseen ilman lainausmerkkejä tai ajatusviivoja. Tyyli sopii kirjaan vain niin hyvin, että harkittu kirjakielinen teksti olisi vain pilannut Saban, maailman ja tunnelman täydellisesti. Nälkäpelissä Katnissin ääni on hyvin riisuttua ja suoraviivaista eikä siinä kuluteta aikaa puiden yksityiskohtaiseen kuvailuun ja vertauskuvauksiin, jotka mullistavat lukijan maailmankatsomusta jokaisella lauseella. Tyyli sopi Katnissin luonteeseen todella hyvin. Sama koskee tätä kirjaa. Tässä kirjassa juuri tuo teksti oli nimenomaan Saba ja hänen luonteensa. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kaikki käytiin läpi hänen silmiensä läpi, pääsemme näkemään kaiken tasan niin kuin Saba näkee, kuulemaan kaiken niin kuin Saba kuulee, kokemaan asiat niin kuin Saba kokee. Saba on rosoinen hahmo, siksi kirjoitustyylinkin tulee olla rosoista. Se on vain Saba. Yksi kokonainen tähti täydellisestä kirjoitustyylistä.

Saballa on tasan yksi päämäärä tässä kirjassa: hän haluaa pelastaa kaksoisveljensä, jonka ratsastajat veivät. Dystopiakirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa tähdätään johonkin suurempaan tarkoitukseen, kuten maailman muuttamiseen, kapinaan ja tyrannihallinnon alas ajamiseen. Julma maa on se ruma ankanpoikanen tässä joukossa. Sabasta ei missään vaiheessa muodostu mikään marttyyrien kuningatar, vaan hän yksinkertaisesti haluaa saada veljensä takaisin. Hän sanookin yhdessä kohdassa, ettei ole kiinnostunut mistään maailman muuttamisesta, ainoastaan veljensä pelastamisesta. Juuri tämä tekee Julmasta maasta sen joutsenen. Julma maa on tarina määrätietoisesta tytöstä, joka haluaa taittaa matkan itsensä ja kaksosensa välillä. Matkalla tyttö kasvaa henkisesti ja alkaa hengittää ilmaa itsenäisesti ja muodostaa oman minänsä, ilman veljeään. Julma maa on tarina kaksosten välisestä yhteydestä, henkisestä kasvusta ja itsenäistymisestä.

Minä en ole kaksonen, joten en voi tietää, millainen yhteys kaksosilla on. Tuntevatko he olevansa osa toisiaan, siihen en osaa sanoa mitään. Saba tuntee Lughin olevan vahva osa häntä ja siksi Saba tarvitsee veljensä kanssaan. Saba, Lugh, heidän pikkusiskonsa Emmi ja isänsä asuvat lähes kuivuneella Hopeajärvellä, joka on syrjässä ja kaukana kaikesta. Perheen välejä kiristää vaikeat elinolosuhteet järvellä: Lugh on vihainen isälleen, koska tämä tekee olemattomia taikoja saadakseen aikaan sateen eikä yritä saada perhettään siirtymään vehreämpään maaperään asumaan, Saba inhoaa Emmiä, koska katsoo tämän olevan hyödytön ja syy siihen, miksi heidän äitinsä kuoli, Emmi roikkuu jatkuvasti Lughin nilkassa ärsyttäen samalla Sabaa, Saba yrittää puolustaa isää, vaikka tietääkin, että Lughin puheissa on perää. Elämä ei tosiaan ole helppoa kuolevalla Hopeajärvellä.

Minä pidin todella paljon Sabasta. Hän oli niin rosoinen eikä hän tykännyt alussa kenestäkään muusta kuin veljestään. Hän kuitenkin kasvaa henkisesti todella paljon. Kirjan lopussa Sabaa ei voi uskoa samaksi henkilöksi, mitä kolmesataa sivua aikaisemmin. Pidin myös paljon Saban suhteista muihin henkilöihin, kun tarina alkoi kehittyä. Parasta oli Saban ja Emmi-pikkusiskon välien muuttuminen tarinan aikana. Saban ja Lughin välinen yhteys jäi ehkä vähän hämärään, koska Lugh häviää tarinasta melko alussa eikä hän ole henkilökohtaisesti paikalla tarinassa kuin muutaman sivun ajan. Mutta luulen, että tätä kompensoidaan seuraavassa osassa.

Tämä on yksi niistä harvinaislaatuisista teoksista, jonka kaikista sivuhahmoista minä pidän. En pitänyt yhtäkään hahmoa tyhjänä, tympeänä tai ärsyttävänä, mikä on minun mittapuullani erittäin merkittävää. Yleensä kirjassa on aina joku, joka pistää pännimään, mutta ei tässä. Jokaisessa hahmossa oli juuri sitä jotain, joka sai minut kannustamaan sen hahmon puolesta. Oli se sitten rohkeutta, hulluutta, pahuutta, huumoria, Maevissa, Eponassa, Ikessä, Tommossa, Ashissä, DeMalossa, jokaisessa heissä oli juuri sitä jotain. Minä pidin heistä kaikista. Ja sitten on Jack. Voi, Jack. Annie-lauluinesi ja pisteliäine sanoinesi olit aivan huippu. Minä rakastin sitä, kun Jack huomauttaa Saballe tämän huonosta ajoituksesta. Hah, nauroin makeasti!

Julman maan maailma ja todellisuus oli hyvin karu, kuiva ja kiehtova. Katsoin tässä joku aika sitten Imagine Dragons -nimisen yhtyeen It's time -kappaleen musiikkivideota, joka sopii mielestäni loistavasti Saban maailmaan. Sellaisena minä kuvittelin kirjan maailman. Kuivuutta, kuumuutta, hiekkamyrskyjä, romuttuneita rakennuksia, hiekkaa ja lisää kuivuutta. Lukiessa voi suorastaan maistaa hiekan ja pölyn kielellä. Julma maa eroaa muista dystopioista myös siten, ettei kirjassa ole varsinaista hallitusta eikä tuhoutuneen maailman oikeuksia ole keskitetty yksinomaan isoveli valvoo-tyyppiselle valvovalle silmälle. Maailmassa vallitsee oman käden oikeus ja vahvemman voima, joka syö heikot alta aikayksikön. Siksi jäljellä on enää vain kovanaamoja, jotka eivät kaihda keinoja saada haluamansa. Vähän niin kuin Saba ja Jack.

Julma maa on trilogian ensimmäinen osa, jonka kolmas osa julkaistaan vuonna 2014. Tämän kirjan lopetus oli niin sulkeva, etten oikein tiedä, mitä odottaa seuraavalta osalta. Mielestäni tämän kirjan tarinalla oli alku, keskikohta ja loppu, ja se keräsi kaikki langat yhteen ja teki mukavan solmun loppuun lopettaen tarinan miellyttävästi. Suunnilleen kaikkiin muihin paitsi yhteen kysymyksiin vastattiin. Tämä on hienosti tehty kirjailijalta: ensimmäinen osa on kokonainen teos itsenäisestikin eikä aivan välttämättä vaadi jatkamaan seuraavaan osaan, mikäli ajattelee sen riittävän. Tietysti varmaan jokainen haluaa jatkaa seuraavaan osaan, mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan. Tämä olisi toiminut erittäin hyvin yksittäisenäkin osana.

Julman maan on povattu olevan parempi kuin Nälkäpeli. Kuten The Forsakenin yhteydessä jo sanoin, en pidä tällaisesta mainostamisesta, etenkään kun Nälkäpelillä ja tällä kirjalla ei ole yhtään mitään muuta samaa kuin dystopinen maailma. Miksi ihmeen koko dystopian kulmakiveksi Nälkäpeli on muodostunut, että joka ikistä kirjaa nykyään verrataan siihen? Tämä kirja on seikkailutarina, matkakertomus, ei mikään totalitaristista valtiovaltaa vastaan nouseva kapinatarina. Tässä ei yritetty ratkaista mitään suuria poliittisia kysymyksiä ja ratkoa yhteiskunnallisia epäkohtia. Ei näissä ole mitään samaa, joten miksi ihmeessä Nälkäpeli yhdistetään tähänkin? Ihan typerää. Elokuvista huolimatta Nälkäpeli – niinkin loistava kuin onkin – alkaa väistyä uusien tulokkaiden tieltä, joten ei kannata lyödä jokaisen tulevan dystopian kanteen sen nimeä.

Minä aion aivan ehdottomasti lukea seuraavan osa. Todennäköisesti en edes odota sen käännöstä, vaan tilaan tämän ja seuraavan osan itselleni, niin hyvä kirja ja trilogian alku tämä oli. Kaiken muun hulppeuden lisäksi tämän kirjan kansi on aivan upea. Silloin tällöin vastaan tulee aivan upeita kansia, jotka avaavat kirjan maailman ja näyttää sen lukijalle. Tämä on niitä kansia.

Lukekaa, rakkaat ihmiset, lukekaa tämä kirja!

Lukunäyte: Hopeajärvi, sivu 27-28
Pimeyden halkoo uusi välähdys ja jyrähdys. Musta tuntuu, että ukkonen on nyt kauempana meistä, mutta en voi olla varma, koska mun pää on niin sekaisin. Mun korvissa soi. 
      Saba! Lugh karjuu. Missä sä olet?
      Täällä näin! huudan hiljaa, ja mun ääni vapisee. Mä olen täällä! 
      Ja samassa Lugh on polvillaan mun edessä, ja se vetää mut istumaan.
      Sattuiko suhun? se sanoo. Oletko kunnossa? Se pujottaa käsivarren mun ympärille ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat tuntuu ihan hyytelöltä. Iskikö se sinuun? 
      Mä... uh... se iski multa jalat alta, on kaikki, mitä saan sanottua.
      Kun me sitten seistään siinä, pimeys väistyy. 
      Ja maailma on muuttunut punaiseksi.
      Kirkkaanpunaiseksi kuin tulen sydän. Kaikki. Maa, taivas, mökki, mä, Lugh – kaikki punaista. Hieno punainen pöly täyttää ilman, koskettaa joka ainoaa kohtaa. Punainen punainen maailma. En ole ikinä ennen nähnyt mitään semmoista. 
      Me Lughin kanssa tuijotetaan toinen toista.
      Näyttää maailman lopulta, sanon. Mun ääni kuulostaa tukahtuneelta, ihan kuin olisin viltin alla. 
      Ja samassa siitä punaisesta pölyusvasta ilmestyy miehiä ratsailla.

Dust Lands –trilogia
Blood Red Road | Julma maa (2011/2013)
Rebel Heart (2012)
Raging Star (2014)