perjantai 18. marraskuuta 2016

Until Friday Night - Abbi Glines

Nimi: Until Friday Night
Trilogia/sarja: The Field Party, #1
Kirjailija: Abbi Glines
Kustantaja: Simon Pulse
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 336 englanninkielisessä e-kirja
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: To everyone who knows him, West Ashby has always been that guy: the cocky, popular, way-too-handsome-for-his-own-good football god who led Lawton High to the state championships. But while West may be Big Man on Campus on the outside, on the inside he’s battling the grief that comes with watching his father slowly die of cancer.
      Two years ago, Maggie Carleton’s life fell apart when her father murdered her mother. And after she told the police what happened, she stopped speaking and hasn’t spoken since. Even the move to Lawton, Alabama, couldn’t draw Maggie back out. So she stayed quiet, keeping her sorrow and her fractured heart hidden away.
      As West’s pain becomes too much to handle, he knows he needs to talk to someone about his father—so in the dark shadows of a post-game party, he opens up to the one girl who he knows won’t tell anyone else.
West expected that talking about his dad would bring some relief, or at least a flood of emotions he couldn’t control. But he never expected the quiet new girl to reply, to reveal a pain even deeper than his own—or for them to form a connection so strong that he couldn’t ever let her go…

Ajatukseni: Ennemminkin sen 2.5 tähteä. Tykkään tästä vähemmän mitä nyt oikeasti alan miettiä.

YA-contemporaryt ovat niin ihanan nopealukuisia, että jos ollenkaan tuntee lukujumin uhkaavan, sen kun vain yhteen tällaiseen tarttuu ja lentää läpi muutamassa tunnissa.

Maggie ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun kaksi vuotta aikaisemmin hänen isänsä murhasi hänen äitinsä suoraan hänen silmiensä edessä. Kun hän muuttaa viimein sukulaistensa luokse asumaan, hän törmää aivan äärimmäisen ylimieliseen, törkeää poikaan. Mutta West pitää sisällään salaisuutta; hänen isänsä on kuolemassa syöpään. West yrittää peittää tuskaansa esittämällä ulospäin itsevarmaa, välinpitämätöntä mänttiä. Maggie kuitenkin näkee hänen lävitseen. Eräissä juhlissa West päätyy purkamaan tunteitaan Maggielle ollen varma ettei tämä puhuisi sanaakaan takaisin, mutta sitten Maggie vastaakin. Nämä kaksi löytävät toisistaan tuen surussa ja menetyksessä, joka tuo heidät lähemmäksi toisiaan.

Ensimmäinen Abbi Glinesin kirjani oli ihan jees. Ei loistava, ei huono, mutta ihan jees. Eikö kuitenkin kuulosta vähän surkealta, että voin kuvata tätä teosta vain keskinkertaiseksi? Ehkä niin. Minua kihetoi kirjan tarjoama asetelma ja toivoin kovasti, että sitä olisi ylläpidetty kauemmin. Sen sijaan Glines halusi näköjään vain syöksyä siihen romanssiin, ja se menetti minun mielenkiintoani tarinaa kohtaan.

Maggie oli todellinen Mary Sue. Hän on ylimaallisen kaunis, viaton, puhtoinen, koskematon, ja jokainen XY-kromosomiparin omaava hahmo on aivan haltioissaan siitä ilmestyksestä, mitä Maggie on. Muut naishahmot kuvataan sitten ilkeämielisinä ämminä, jotka suunnilleen huoraavat itsensä koulun suosittujen urheilijoiden liiveihin. Että hohhoijaa, onpahan taas kyllä aikamoinen jaottelu naishahmojen välillä. Maggieta ja aikuisia lukuun ottamatta jokainen tyttö saa erittäin vastemielisen kylmää kyytiä. Mitä pirua nyt oikeasti, Abbi Glines?

Tässä oli todella hienosti kirjoitettuja kohtauksia, joiden tunnepitoisuus sai palan nousemaan kurkkuun. Glines osaa todellakin kirjoittaa tekstiä, joka kolahti välillä hyvinkin kipeästi. Mutta pääasiassa en ollenkaan pystynyt tuntemaan vetoa romanssiin. Minua vähän vieroksutti asetelma, jossa nämä kaksi hahmoa toimivat toistensa kainalosauvoina... En voi sille mitään, mutta en osannut lopettaa miettimästä, millainen tulevaisuus tuollaisella suhteella voisi olla. En osaa pitää sitä pidemmällä tähtäimellä kovinkaan terveenä.

Mutta toisaalta oli ehkä vain oma vikani, kun lähden YA-romanssia lukemaan kaivaten enemmänkin platonista ystävyyttä. Kai minun olisi kuulunut vain hullaantua tähän kuvioon, missä päähenkilöpari ammentaa voimaa toisistaan. Oh well.

En halua kuitenkaan mollata tätä liikaa. Until Friday Night oli viihdyttävä, nopealukuinen ja raskaista teemoistaan huolimatta yllättävänkin hupaisaa luettavaa paikoitellen. Mutta Friday ei ollut kuitenkaan mitään ihmeellistä. Tuskin tulen muistamaan tätä kovinkaan kauan.

Mutta hei, luen kyllä ihan mielelläni jatko-osat, mikäli ne joskus alennuksesta saan napattua.

Lukunäyte: Chapter 19, I Have Nightmares Every Night
I knew. I knew all too well. I knew terror and fear. I knew demons that haunted you at night instead of the sweet dreams we believed in as children. I knew more than he could imagine.
      I nodded. “Yes,” I whispered hoarsely, desperate to assure him he wasn’t alone. My voice sounded strange yet familiar.
      This was the second time I had spoken to him. Once because he infuriated me, and now because I understood he needed to know he wasn’t alone. Pain came to all of us at some time or another. It was how we learned to cope with it that determined our future. In this moment I chose to speak. Silence was normally how I coped, but for the first time since I’d witnessed my father kill my mother, I wanted to speak. I wanted to reassure someone else.
      His eyes widened. “You talked,” he said, staring at me intently. “Again.”
      I didn’t say anything in response. I had spoken because he needed me to. But to talk, just for conversation? I couldn’t do that. I was still afraid to hear my voice.
      “Is it true? About what Gunner told me... Did you see your dad...” He trailed off. He knew my past. Someone had found out and was spreading it around. I knew it would happen eventually.
      I thought about my answer. I didn’t talk about that night with anyone. Remembering was too hard. Too painful for any human to endure. But West was losing a parent too.
      So I nodded. I wouldn’t give him any more than that. I couldn’t put into words what I’d seen. Not again.
      “Shit. That’s tough,” was all he said.

The Field Party –sarja
Until Friday Night (2015)
Under the Lights (2016)
After the Game (2017)

lauantai 12. marraskuuta 2016

Veljensä vartija - Douglas Preston & Lincoln Child

Nimi: Veljensä vartija
Alkuteos: Dance of Death
Trilogia/sarja: Pendergast, #6 (neljäs suomennettu osa)
Kirjailija: Douglas Preston & Lincoln Child
Kääntäjä: Pekka Marjamäki
Julkaisuvuosi: 2005 (suomeksi 2012, Gummerus)
Sivuja: 620 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin pahin vihollinen on vaaninut häntä koko hänen ikänsä. Jo vuosikymmeniä tämä on suunnitellut täydellistä rikosta, ja nyt hetki on koittanut. Pendergastilla on vastassaan vihollisista kauhein –pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs veljensä Diogenes, joka asettaa veljelleen äärimmäisen haasteen: pysäytä minut jos voit…
      Pendergast seuraa voimattomana, kuinka hänelle läheisiä ihmisiä murhataan kauhistuttavilla tavoilla, joihin kätkeytyy viittaus suvun historiaan. Kaiken huipuksi johtolangat viittaavat häneen itseensä. Apunaan taistossa mielipuolista veljeään vastaan Pendergastilla on vain vanha ystävänsä, New Yorkin poliisin komisario Vincent D’Agosta - joka on todennäköisesti itsekin tulevien uhrien listalla.

Ajatukseni: Tämä osa on erilainen muihin sarjan kirjoihin verrattuna. Se on osa suurempaa kokonaisuutta, jota ei voi lukea yksittäisenä kirjana.

Veljensä vartija on toinen osa Pendergast-sarjan sisäisessä Diogenes-trilogiassa, jossa yhteen ottavat erikoisagentti A.X.L. Pendergast ja hänen huippunerokas, mutta julma veljensä Diogenes. Diogenes on vuosikymmeniä suunnitellut täydellistä rikosta ja haastaa nyt veljensä häijyyn peliin: ellei Pendergast onnistu pysäyttämään häntä, Diogenes tulee yksi kerrallaan murhaamaan tämän ystäviä ja tuttuja. Apunaan Pendergastilla on vanha ystävä ja komisario Vincent D'Agosta ja yhdessä he kilpailevat aikaa vastaan ratkaistakseen Diogeneen julman pelin.

Veljensä vartija on enemmän tavallinen murhamysteeri eikä flirttaile yliluonnollisten elementtien kanssa samalla tavalla mitä aikaisemmat sarjan aiemmat teokset. Olen juuri tästä luonnollisen ja yliluonnolisen välisellä rajalla steppaulusta pitänyt, joten sen puutos vähän harmitti. Lisäksi tässä osassa on hyvin selvää, että se kuuluu triogiaan ja että etenkin tämä ja seuraava osa, Kuolleiden kirja kannattaa lukea mahdollisimman lähellä toisiaan. Pendergastin ja Diogeneen tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja jättää kaipaamaan monia vastauksia, jotka (toivottavasti) saamme trilogian viimeisessä osassa.

Pidin eniten Pendergastin henkilöhistoriasta, joka on aina ollut hyvin salaperäinen sarjan aikana. Saamme joka kirjassa aina vähän enemmän tietää hahmosta, mutta tässä osassa saamme tietää huomattavasti enemmän mitä aiemmin edes yhteensä. Diogeneen hahmo tuo erikoista vastapainoa Pendergastille luonteiden suhteen, mutta jäin kaipaamaan sitä THE tiedonjyvästä heidän jäätävän huonoissa (understatement!) väleissä. Miksi Diogenes vihaa veljeään niin suunnattomasti? Mitä oikein tapahtui heidän lapsuudessaan? Mitä Pendergast yrittää työntää mielestään?

Näitä kysymyksiä sitä tuli pohdittua. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka niin tasainen ja vahva hahmoi kuin Pendergast romahtaa veljeensä liittyen muistojen painosta. Ja sitten on Viola Maskelene... Awawaw oikeasti, en millään malta odottaa, että pääsen näkemään miten Pendergastin ja Violan whatever-it-is tulee vielä kehittymään!

Tässä osassa tutustumme muihinkin vanhoihin tuttuihin, kuten tohtori Nora Kellyyn ja reportteri Bill Smithbackiin Ihmeiden kabinetista sekä vilkaisemme myös Corrieta Kuoleman asetelmasta. Toivon kovasti, että Corrieta näemme vielä enemmän, sillä pidin hänestä kovasti Kansasin maissipeltojen keskellä. Vähän kyllä luulen, että joku näistä hahmoista menettää vielä henkensä, koska ei Pendergastkaan nyt mikään supersankari ole ja Diogenes todella vihaa veljeään.

Veljensä vartija jää hyvin jännittävään kohtaan, mikä suorastaan kiljuen vaatii tarttumaan seuraavaan osaan mahdollisimman pian. Onneksi tätä sarjaa on vielä niin monta osaa jäljellä, sille minulle Pendergastit ovat niin ♥ ♥ ♥

Lukunäyte: Luku 12, sivut 102-103
D'Agosta tyrmistyi toviksi täysin. Hänen oli vaikea uskoa kuulemaansa – ääni oli tuttu ja silti jotenkin omituinen. Hän yritti puhua, mutta painoi hansikoidu kätensä entistä tiukemmin hänen suutaan vasten.
      ”Hys.”
      Mies piteli D'Agostaa tiukasti otteessaan, kurkisti varovaisesti piemään kellarikäytävään ja katsoi huolellisesti molempiin suuntiin. Sitten hän työnsi D'Agostan helläkätisesti ulos kapeaan kylkykyätävään ja talutti tämän korkeita kevyttiiliseinäisiä käytäviä pitkin kellarikerroksen perukoille. Viimein mies pysähtyi naarmuuntuneen metallioven eteen. Ovessa ei ollut minkäänlaista kylttiä, ja se oli maalattu samala keltaisella maalilla kuin seinätkin. Ilmeisestirakennuksen lämpökeskus sijaitsi jossain lähistöllä, sillä D'Agosta kuuli lämmityslaitteiden matalaa huminaa. Mies vilkaisi jälleen ympärilleen ja jäi sitten hetkeksi tutkailemaan ovenkarmissa olevaa pientä hämähäkinseittiä. Lopulta hän veti taskustaan avaimen, avasi oven ja sysäsi D'Agostan sisälle. Sitten hän sulki oven ja pani sen lukkoon.
      ”Mukava nähdä sinua, Vincent. Vaikutat varsin hyvinvoivalta.”
      D'Agosta ei saanut sanaa suustaan.

Pendergast –sarja
Relic (1995)
Reliquary (1997)
Dance of Death | Veljensä vartija (2006/2012)
The Book of the Dead | Kuolleiden kirja (2006/2013)
The Wheel of Darkness | Pimeyden pyörä (2007/2015)
Cemetery Dance | Kuoleman naamio (2009/2016)
Fever Dream (2010)
Cold Vengeance (2011)
Two Graves (2012)
    12.5 Extraction (2012)
White Fire (2013)
Blue Labyrinth (2014)
Crimson Shore (2015)
The Obsidian Chamber (2016)

Finnikin of the Rock - Melina Marchetta

Nimi: Finnikin of the Rock
Trilogia/sarja: Lumatere Chronicles, #1
Kirjailija: Melina Marchetta
Kustantaja: Cadlewick Press
Julkaisuvuosi: 2008
Sivuja: 401 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjaneidolta lainattu
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: At the age of nine, Finnikin's world is shattered by the five days of the unspeakable: the royal family of Lumatere is brutally murdered, an imposter seizes the throne, and a curse binds all who remain inside the kingdom's walls. Those who escape are left to roam as exiles.
      Ten years later, Finnikin and his mentor, Sir Topher, are summoned to meet Evanjalin, a young novice with a startling claim: Balthazar, the heir to the throne of Lumatere and Finnikin's childhood friend, is alive, and she can lead Finnikin to him. Even as he suspects this arrogant young woman, Finnikin also begins to believe that Lumatere might one day be raised.

Ajatukseni: Tämä on niitä hetkiä, joina muistelen kaikkea sitä roskaa mitä olen elmäni aikana lukenut, mutta vasta nyt tähän teokseen olen päässyt.

On kulunut kymmenen vuotta tapahtumista, johon Lumateren pakosalle joutuneet asukkaat viittaavat nimityksellä the five days of unspeakable. Noina viitenä päivänä kymmenen vuotta sitten Lumateren valtakunta joutui verilöylyn uhriksi, kun heidän kuningasperheensä tapettiin, ihmisiä poltettiin rovioilla ja kansalaisia teurastettiin silmittömästi. Mutta nyt Finnikin of the Rock, kuninkaan vartioston kapteenin poika, saapuu luostariin, jossa noviisi nimeltä Evanjalin puhuu asioista, jotka eivät voisi millään pitää paikkansa... vai voisivatko? Onko Balthazar, Lumateren kruununprinssi, todellakin elossa ja valmis ottamaan valtakuntansa takaisin? Sitä Finnikin, Evanjalin ja Sir Topher, Finnikinin isän uskottu ja opettaja, lähtevät selvittämään. He kulkevat valtakuntien halki, etsien ei vain Lumateren kansalaisia mutta myös Balthazaria, joka saattaisi kyetä tuomaan paenneet ihmiset yhteen ja rakentamaan valtakunnan entiseen loistoonsa.

En usko, että olisin pitkiin aikoihin päässyt tähän teokseen ellei Kirjaneito olisi tätä minulle lykännyt. Olen kyllä tiennyt tästä trilogiasta jo pitkään ja mielessä on käynyt ajatus joskus lukemisesta, mutta mielenkiintoni ei koskaan noussut niin korkealle, että olisin aktiivisesti etsinyt näitä kirjoja käsiini. Mutta sitten Kirjaneito antoi tämän minulle luettavaksi samalla kun minä annoin hänelle Ihmeiden kabinetin (mikä yllätys) sekä John Ajvide Lindqvistin Ihmissataman. Nyt totean, että suurkiitokset Kirjaneidolle.

Finnikin of the Rock oli hyvin erilainen kirja, mitä oletin sen olevan. En ole varma, mitä odotin, mutta yllätyin silti kovasti. Kyseessä on kertomus romantaneesta kuningaskunnasta, jonka ihmiset ovat joutuneet pakosalle ja eläneet kymmenen vuotta ilman kotia, juuria tai paikkaa. Minua suretti, hymyilytti, nauratti, suututti... Seilasin koko tunneskaalan lävitse vain neljässäsadassa sivussa. Tuntui hyvälle lukea loistavaa kirjaa.

Fantasian – ja aivan erityisesti korkean fantasia – lukeminen on ihan mahtavaa, sillä pääsemme tutustumaan uusiin maailmoihin, olentoihin, magiaan sekä erilaisiin sääntöihin, jotka noissa maailmoissa vallitsevat. Mutta samaan aikaan fantasian lukeminen voi olla aikaa vievää ja jopa melkoisen uuvuttavaa. Lukijana joudumme opettelemaan kaiken tuon uuden, jonka kirjailija on luonut. Joudumme opettelemaan uuden maailman säännöt, geografian ja sekä vähintäänkin (lähi)historian voidaksemme saada käsityksen tapahtumista. Tämä on syynä sille, miksi luen korkeaa fantasiaa vähemmän kuin haluaisin; en halua pilata lukukokemustani vain siksi, ettei minulle ole antaa kirjalle sitä aikaa ja huomiota, mitä ne vaativat toimiakseen kunnolla.

Mutta Melina Marchetta tekee tästä fantasiamaailmasta helposti lähestyttävän ja kiehtovan. Tämä nainen on velho sanojen kanssa. Hän kirjoittaa tavalla, joka tulee hyvin lähelle lukijaa, joka tuo tapahtumat niin elävästi verkkokalvolle. Hän tekee maailmasta aivan äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiinnostavan. Koko kirja... koko tämä kirja joka kantaa nimeä Finnikin of the Rock oli niin oiva kokonaisuus, että ihan kaduttaa etten aikaisemmin tähän ole edennyt.

Hahmot olivat niin napakymppi. Evanjalinista pidin heti alusta alkaen, sillä hänessä oli asennetta ja vaikka metodit olivatkin välillä hyvin radikaalit, toimi hän silti aina oikean asian nimissä. Minua huvitti Finnikinin ja Evanjalinin kädenvääntö ja kuinka Finnikin kerta toisensa jälkeen hermostui Evanjaliniin, sillä se tuntui niin realistiselta. He ärsyttivät toisiaan, mutta tunsivat niin selvää sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan. Se oli ihan parhautta.

Ainoa vika tässä oli lopun venyminen. Ennalta-arvattavuus ei haitannut minua, mutta tuo jankkaaminen lopussa meinasi pitkästyttää. Muuten Finnikin of the Rock oli erinomainen lukukokemus.

Lukunäyte: Chapter 1, sivut 12-13
The descent was as nauseating as the climb up, made worse for Finnikin by burden he carried in his heart. Taking this girl halfway actoss the land had not been part of the plan he and Sir Topher had worked out in the early days of winter. The uncertainty of their new path did not sit well with him.
      When they reached the base of the cliff, they passed the group of kneeling pilgrims. A hand snaked out to grab the cloth of the novice's cloak.
      ”Your feet,” Finnikin said, noticing for the first time that she was narefoot. ”We can't afford to be slowed down because you don't have shoes.”
      But the girl did not respond and continued walking. It was only when they were a good distance from the cloister that she looked back and he saw the raw emotion of loss on her face. By then the waters reached their knees and Finnikin feared they would not make it to safety without being washed away. Here, the tide was said to return at amazing speed and pilgrims had drowned without any warning. He grabbed her arm and pulled her forward, and suddenly her look of vulnerability disappeared and in its plae was a flash of triumph.
      As if somehow the novice Evanjalin had gotten her way.

Lumatere Chronicles –trilogia
Finnikin of the Rock (2008)
Froi of the Exiles (2011)
    2.5 Ferragost (2012)
Quintana of Charyn (2012)
    3.5 Lady Celie