Nimi: Darkness Becomes Her
Trilogia/sarja: Gods & Monsters, #1
Kirjailija: Kelly Keaton
Kustantaja: Simon Pulse
Julkaisuvuosi: 2011
Sivuja: 273 + 28 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆
Juonikuvaus: Ari can't help feeling lost and alone. With teal eyes and freakish hair that can't be changed or destroyed, Ari has always stood out. And after growing up in foster care, she longs for some understanding of where she came from and who she is.
Her search for answers uncovers a message from her long-dead mother: Run. Ari can sense that someone, or something, is getting too close. But it's impossible to protect herself when she doesn't know what she's running from or why she is being pursued.
She knows only one thing: She must return to her birthplace of New 2, the lush, rebuilt city of New Orleans. Upon arriving, she discovers that New 2 is very... different. Here, Ari is seemingly normal. But every creature she encounters, no matter how deadly or horrifying, is afraid of her.
Ari won't stop until she knows why. But some truths are too haunting, too terrifying, to ever be revealed.
Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.
Lo and behold, tehkää tilaa estradille kaikkien sillisalaattien kiistattomalle valtiaalle! Luulitteko, että Varjojen kaupungeissa oli muka paljon kaikenlaisia ties kuinka monella jalalla vilistäviä yliluonnollisia olentoja? Pyh! Ette olekaan vielä kohdanneet tätä kaikkien sekametelisoppien kruunaamatonta kuningasta! Kaipasitpa mitä yliluonnollisuuksia tahansa, Darkness Becomes Her tarjoaa niitä kaikkia! Älkää ujostelko, pojat ja tytöt, tulkaa silittämään pientä albiinoalligaattoria! Hyvät nuoret naiset, täältä löytyy myös vampyyrien öljyttyjä vatsalihaksia ja hauiksia joka lähtöön! Meiltä löytyy noitia, velhoja, voodoota, puolivampyyrejä, kreikkalaisen mytologian olentoja – kaipasitpa mitä tahansa, hitto vieköön täältä sitä löytyy.
Darkness Becomes Her alkoi niin lupaavasti. Olin todella kiinnostunut siitä, mihin suuntaan 17-vuotiaan, hopeahiuksisen, outosilmäisen Ari-tytön tarinaa vietäisiinkään. Tarinan alussa Ari on mielisairaalassa etsimässä vastauksia äidistään. Hän saa sieltä käsiinsä laatikon, koska sisältää hänen äitinsä kirjoittamia, Arille osoitettuja kirjeitä, jotka kertovat kirouksesta, joka heidän sukunsa yllä on sekä kehoittaa Aria pysymään kaukana synnyinkaupungistaan, New 2:sta. New 2 on entinen New Orleans, jonka ylitse kolmetoista vuotta aikaisemmin pyyhkäisivät lukuisat myrskyt jättäen jälkeensä vain kaupungin rauniot. Sen jälkeen tuhoutuneen kaupungin ostivat yhdeksän rikasta ranskalaisperäistä sukua, joita myös Novemiksi kutsutaan.
Kun Arin kimppuun hyökätään, Ari päättää lähteä tutkimaan New 2:sta äitinsä haudantakaisista varoituksista huolimatta. Kaupungissa hän kohtaa katukasvattilapsilauman, jotka ovat kaikkea muuta kuin normaaleja. Melkein jokainen kaupungissa on epänormaali, joten Arin pitäisi tuntea olonsa kotoisaksi. Mutta Ari on epänormaalienkin joukossa outo, sillä hänellä on niskassaan ikivanha kirous, joka tappaa jokaisen suvun naisen 21-vuotiaana jättäen jälkeensä orvon tyttölapsen. Ari päättää selvittää kirouksensa syyn ja alkuperän saadakseen itsensä ja sukunsa vihdoinkin vapaaksi tuosta toistuvasta kierteestä.
Minä en oikein tiedä, mihin kirjailija tällä tarinalla pyrki. Minusta tuntui kuin kirjailijalla olisi ollut liikaa ideoita ja yliluonnollisuuksia tarinan suhteen, joista hän ei sitten kehdannut karsia mitään pois, vaan päätti nakata kaikki puurot ja vellit sekaisin. Tästä tarinasta löytyy yliluonnollisten olioiden metsästäjiä, harpyijoita, muodonmuuttajia, kreikkalaisen mytologian olentoja, kaikenlaisia vampyyriolentoja ja niiden sukulaisia, noitia, velhoja, voodoopappeja – suunnilleen kaikkea vain mitä perus fantasian oppikirjasta voi vain olentoja napsia. Vaikka New 2 toimiikin tällaisten olentojen ”turvapaikkana”, oli silti älytöntä kirjailijalta nakella näitä kaikkia elementtejä mukaan tarinaan, koska koko homma oli niin sekaista, ettei lukiessa meinannut perässä pysyä.
Hahmot olivat aika paperinohuita eikä heihin ehditty tutustua tarpeeksi liian nopeasti eteenpäin ryysäävän juonen takia. Ari vaikutti aluksi varsin mielenkiintoiselta särmikkään asenteensa ansiosta, mutta tavatessaan hanipojunsa puolivampyyri-velho-Sebastianin, Arikin sitten lankesi siihen tyypilliseen päivässä roihahteen ensirakkauden vietäviksi joutuneen neitosen rooliin. Ihan lopussa hänestä kyllä löytyi se pilkahdus siitä kunnon asenteesta ja eräänlaisesta pahuuden värjäämästä sisimmästä, ja sen vuoksi olen kiinnostunut jatkamaan tämän trilogian parissa.
Liikaa, aivan liikaa kaikkea. Ei hahmoista oikein pysty edes puhumaan, koska heitä oli niin paljon niin moneen eri lähtöön, mutta yhteenkään heistä ei keskitytty kunnolla eikä hahmoille yksinkertaisesti annettu tarpeeksi aikaa tai sivutilaa. Sekava juoni ryysäsi ihan liian kovalla vauhdilla eteenpäin jyräten kaikki tärkeät tukipilarit kumoon aina noiden olentojen mytologiasta New 2:n meiningin selvempään kuvailuun asti.
Tämän kirjan kreikkalainen mytologia oli ihan älyvapaata. Tässä kirjassa Athene on täysin mielipuolinen, verenhimoinen hirviöitä tekevä sodan jumalatar, joka pukeutuu titaanin nahkaan ja hallitsee sekä meriä että ilmaa. Hänellä on rääväsuisen rekkamiehen suuvärkki, hän käyttäytyy kuin lapsi pahimman kasvuvaiheen kourissa ”minun lelu minä haluan”-itkuineen ja on mustasukkainen raivohullu, kun joku toinen XX-kromosomiparin omaava on zomg kauniimpi kuin hän! Tämän kirjan Athenesta saa sellaisen käsityksen, etteivät hänen pääkoppansa kaksi aivosolua ole koskaan kohdanneet toisiaan. Tästä ei voi ironia paremmaksi mennä.
On ihan ok soveltaa ja värittää myyttejä tarinan tarkoitusperien palvelemiseen, kuten Rick Riordan teki, mutta tässä mennään jo liian pitkälle – niin pitkälle, ettei näillä ole enää edes mitään tekemistä kreikkalaisen jumaltaruston kanssa. Lisäksi kirjailija oli käyttänyt Medusan tarinasta sitä romantisoitua, myöhempien aikojen Ovidiuksen versiota. Koko tämä mytologiaviritelmä oli niin irrallista ja järjetöntä, ettei tätä voinut ottaa edes vakavasti. Se oli surkuhupaisaa. Athene ei ole sodan jumalatar... Athene saattaa olla kylmäkiskoinen, mutta hän on sentään kaikkein oikeamielisin koko tuosta Olympoksen laumasta. Hänen ansioluettelossaan on kyllä sodankäynnin jumalattaren arvonimi, mutta sodankäynti ja sota eivät tarkoita samaa asiaa. Kyllä se sodan jumalan titteli kuuluu ihan Arekselle. Nyt valoja tauluun kirjailijalle.
Kaikesta tästä sillisalaatista huolimatta olihan tämä ihan viihdyttävä ja nopealukuinen teos. Pari tuntia tämän kanssa hujahti. Sain nauraa muutamaan otteeseen kunnolla onnistuneen huumorin ansiosta. Olisin kuitenkin halunnut pitää tästä enemmän, koska kreikkalainen mytologia on lähellä sydäntäni, mutta tässä mentiin ikävä kyllä metsään.
Lukunäyte: Chapter 2, sivu 17-18
Leaning over, I went to grab my backpack, but movement in the rearview mirror made me freeze.
A dark figure stood behind the car, now totally still. Fear shot lightning fast through my system, and I had the distinct feeling that I'd just dropped straight into a horror film.
Shit. He just stood there, a shadow in the rear window.
Slowly my hand skipped over the backpack and went for the glove compartment. I opened it, feeling for the 9mm Bruce kept there. I was in a company car. There was always a backup in each vehicle. Illegal for me to use, but something told me being underage was the least of my worries, and if I could scare him off, then no harm done.
Relief rushed through me as my hand curled around the gun. I straightened, took a deep breath, and forced my mind into training mode. I'd practiced encounters like this a million times – evasion tactics, self-defense, apprehending...
I opened the door and got out of the car.
Gods & Monsters –trilogia
Darkness Becomes Her (2011)
A Beautiful Evil (2012)
The Wicked Within (2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa mietteesi!