Premeditated - Josin L. McQuein

Nimi: Premeditated

Kirjailija: Josin L. McQuein

Kustantaja: Delacorte Press

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 324 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: A week ago Dinah’s cousin Claire cut her wrists. 
      Five days ago Dinah found Claire’s diary and discovered why.

      Three days ago Dinah stopped crying and came up with a plan.

      Two days ago she ditched her piercings and bleached the black dye from her hair.

      Yesterday knee socks and a plaid uniform became a predator’s camouflage.

      Today she’ll find the boy who broke Claire.

      By tomorrow he’ll wish he were dead.

Ajatukseni: Eikö ole kirjalla aivan upea kansi? Premeditated oli yksi vuoden 2013 kärsimättömimmin odottamiani kirjoja. Kun luin juonikuvauksen ja näin kannen ensimmäisen kerran, olin täysin myyty. Minun oli pakko lukea tämä kirja. Kostotarina kuulosti upealta ja jännittävältä. Olin niin innoissani, kun jouluksi tämän itselleni hankin ja odotukseni olivat menossa jossain Pluton tuolla puolen. Mutta... Tunnen niin karvasta pettymystä.

Vika ei välttämättä ole nyt kirjassa, vaan minussa lukijana. Tai pikemminkin tyylissäni lukea ja siinä mitä minä normaalisti luen. Kuten varmasti huomaakin sepustuksiani seuratessa, että luen pääasiassa fantasiaa/dystopiaa/post-apokalyptiikkaa. Pidän noissa siitä, etten ole heti kuin kotikentällä ja että voin tutustua kunnolla maailmaan ja tilanteeseen, joka kirjassa vallitsee. Todella harvoin luen realistista fiktiota (contemporary), joten en osannut lukea Premeditatedia kunnolla. Minä tunsin jo maailman ja tapahtumaympäristön, olin alusta alkaen tietoinen siitä, mitä oli tekeillä ja varsinaisia salaisuuksia tässä ei paljastettu. Toisin sanoen en päässyt oppimaan mitään uutta. Minä en oikein osaa lukea realistista fiktiota, koska koen sen olevan minulle liian tuttua.

Sivun 216 kohdalla kirjoitin Goodreadsiin näin:

”Or maybe the problem here lies with me, not with Premeditated. Very rarely do I read YA contemporary so maybe I just don't... read this right. Maybe my boredom with this book is caused by the simple fact that contemporary books tell the story very differently than my usual fantasy/dystopian reads do. Maybe I just know this world too well and just miss the paranormal spark, the flame of unknown. Hmm, there's a thought.”

Mutta silti en koe saaneeni kansikuvan ja juonikuvauksen lupaamaa kostotarinaa. Näin kirjoitin viimeisen sivun luettuani:

”Well, it was okay, I guess. I was expecting so much more, but it was okay. I have this urge to rewrite the whole story into what I expected and wanted it to be. There would be more mental case stuff, it'd be more vengeful and much darker and crueler cat-and-mouse chase with a bloody outcome. But yeah, Premeditated was alright.”

Tällä kirjalla oli niin paljon potentiaalia ja kaikki mahdollisuudet avoinna olla juuri sellainen toivomani mielipuolinen kostotarina, missä päähenkilö päättää kostaa serkkunsa henkisen sortumisen ja itsemurhan yrityksen kaiken sen aiheuttamalle pojalle. Yksinkertaista, mutta tällä tarinalla olisi voitu saada aikaan jotain todella hurjaa ja pelottavaa. Väristysten sijaan tämä kirja jätti jälkeensä minuun pettymyksen tunteita, olan kohautuksen ja mielessäni pyörivät sanat kevyt, ennalta-arvattava ja liian yksinkertainen. Tarinan kovasti povaama kosto olisi voitu korvata sanalla kiusanteko.

Mutta hei, tässä on se ongelma, että minä en lue contemporarya kuin todella harvoin (lue: lähes koskaan), joten minun näkemykseni tästä kirjasta saattaa olla liian värittynyt sillä, mihin olen tottunut. Ehkä minä en todella osaa lukea tähän maailmaan sijoittuvaa tarinaa, jossa hahmot ovat täysin tavallisia ihmisiä ja suurimmat ongelmat ovat sosiaalisia ja mielenterveydellisiä, koska ne tuntuvat niin tavallisilta ja tutuilta ihan normielämässä, kun ympärille katselee enkä koe sukeltavani kunnolla mihinkään erityiseen.

Hahmot olivat tavallaan aika ohuita silmissäni päähenkilöä, Dinahia, lukuun ottamatta. Dinah oli hyvin kirjoitettu hahmo, mutta en kuitenkaan osannut oikein pitää hänestä. Siinä missä lukijalle tulee melkoisen nopeasti ilmiselväksi, kuka Clairen sai murtumaan, Dinah ei sitä tajua. Dinah ajattelee todella mustavalkoisesti ja näkee maailman ja ihmiset vihan ja itsepäisyyden värittämien lasien läpi, joten en lukijana osannut samaistua häneen. Silti on pakko tavallaan ihailla hänen motivaatiotaan ja kykyään tehdä ratkaisevia päätöksiä. On helppo ymmärtää, miksi hän päättää lähteä koston tielle, koska hänellä on todella läheinen suhde serkkunsa Clairen kanssa. Dinah oli hyvä päähenkilö tällaiseen tarinaan.

Tarina oli välillä ihan viihdyttävä, mutta tempo oli liian hidas ja mysteeri liian ilmiselvä ja yksinkertainen. Kirjailija olisi voinut tehdä taivaita tämän tarinan suhteen, mutta sen sijaan hän kirjoittikin melko laimean kiusantekotarinan. Tarina olisi voinut koetella myös lukijan mielenterveyttä, Dinah olisi voinut todella metsästää ja tormentoida sitä poikaa, joka ajoi Clairen viiltämään ranteensa. Tämä olisi voinut olla todellinen kissa-ja-hiiri-leikki. Huokaus. Jos lähden tälle olisi-voinut-tielle, voisin samantien kirjoittaa tarinan uusiksi oman mieleni mukaan. Aina ei voi voittaa.

Ymmärtänette varmaan, miksi koen Premeditatedistä puhumisen vaikeaksi. Tämä ei ollut huono kirja. Hidastempoinen ja ennalta-arvattava, toki, mutta ei huono. Loppujen lopuksi tätä työpäivän aikana hieman mietittyäni totesin, että kyllä, olen pettynyt ja odotin paljon enemmän, mutta minä pidin tästä ihan kohtuullisesti ja tämä oli objektiivisesti katsottuna ihan hyvä.

Premeditated ei ollut minun käsissäni se kaikkein toimivin kirja, mutta joku toinen saattaa saada tästä paljon enemmän irti. Jollekin toiselle tämä kirja saattaa olla kaikki odotukset ylittävä, jopa lempikirja. Ja niin sen pitää ollakin eikä siinä mitään. Tuntemuksia on joka lähtöön.

Lukunäyte: Chapter 1, sivu 1

Killing someone's easier than you think. All it takes is decision, aim and follow-through. Like basketball, only you shouldn't expect people to leap to their feet and cheer if you hit the free throw.

      The whole thing's a done deal in a matter of seconds.

      Revenge, on the other hand, and I mean real, calculated, make-him-sorry-he-was-ever-born vengeance, takes time and planning and patience. You have to smile when you want to scream. You have to look your target in the eye when you'd rather claw his eyes out. And you have to ignore the slow-spreading burn in your gut until it turns to ice and sets your resolve so completely you can't turn away without splintering.

      Do it right and their blood will be on their own hands. Just another tragic teen suicide on the back of page three in the local newspaper, with a memorial page in the school yearbook. Lots of flowers, and stuffed animals, and card collages stuck to the door. Pretty words and puffy red-rimmed eyes from people who question why you don't look hard enough to find out.

      No matter how messy it gets, or how much blood's involved, suicide's a clean kill.

      Though any scenario ending with Brooks Walden in a mangled heap would have worked for me.