maanantai 5. joulukuuta 2016

Syys-loka-marraskuun kooste eli osoitus syksyn saamattomuudestani

Jooh, tässä sitä nyt ollaan. Vuotta 2016 on enää kuukausi jäljellä ja kohta pitäisi olla aloittelemassa vuotta 2017. Aika menee. Ihan. Tajuttoman. Nopeaa. Tuntuu, että sanon nämä samat sanat jokaisessa koosteessa, mutta se on totta!

Koko syksynä en ole tehnyt koostepostauksia ja se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, ettei minulla ole oikeastaan mitään raportoitavaa D:

Olen ollut ihan jäätävän kiireinen. Opiskelut vievät niin paljon aikaa ja energiaa, koko ajan on joku deadline tai tentti häämöttämässä nurkan takana, tenttikirjat lasketaan kymmenissä ja stressitaso nousee tasaiseen tahtiin. Sitten kun on vapaa-aikaa lukemisen sijasta kääriydyn mieluummin peittoihin ja toljotan Netflixiä. Olen tv-sarjauutuuksia katsellut paljon sekä elokuviakin onnistunut kuluttamaan enemmän kuin pitkiin aikoihin. Timeless, Frequency, The Exorcist, Westworld... Nämä ovat olleet loistavia tuttavuuksia ja tuoneet sen kaipaamani rentoutuksen.

Tästä syystä blogi on ollut hiljainen muutaman kuukauden. En ole hirveästi lukenut, joten blogikaan ei siksi ole kauhean eloisa ollut. Tavallaan lukuintoa olisi, mutta sitten kun asetun alas kirjan kanssa tunnen heti valtavan huonoa omaatuntoa kun minun pitäisi opiskella siihen tai tähän tenttiin, kirjoittaa sitä tai tuota esseetä tai oppimispäiväkirjaa tai mitä nyt vielä. Minun niin pitäisi oppia tasapainottamaan aikani, mutta se on vaikeaa! Jo pelkästään unirytmin pitäminen tasaisena ja normaalina on työlästä -__-

En varmasti ole ainoa, jolla on kiire. Nostan hattua jokaiselle teille, jotka osaatte navigoida läpi tavallisen elämän kiireiden ja työn!

Syyskuussa en lukenut mitään! Waaat?? En mitään! Opiskelut alkoivat tykittää julmalla vauhdilla eteenpäin enkä saanut luettua yhtään mitään. Ensimmäinen kuukausi vuosiin etten ole ainuttakaan kirjaa lukenut. Jessus.

Lokakuussa luettua:


1 kirja / 401 sivua

Öymäigääd, ei kauheasti parempi lokakuukaan ollut .__.

Marraskuussa luettua:

x Rachel Hawkins: Rebel Belle (Rebel Belle, #1) | arvio tulossa!
x Rainbow Rowell: Eleanor & Park | arvio tulossa!

4 kirjaa / 1522 sivua

Marraskuu oli sentään ihan vähän parempi. Sain neljä kirjaa luettua ja jatkettua muutamaa keskeneräistä. Tämä määrä johtui lähinnä siitä, että joinakin aamuina heräsin todella aikaisin ja minulla oli muutama tunti ylimääräistä aikaa lukemiseen.

Joulukuu tulee olemaan sinne kahdennenkymmenennen päivän tienoille asti hullun tiukka. Paljon deadlineja ja tenttejä luvassa, jotka luonnollisesti vievät aikaani yksinoikeudella. Siihen asti saatan vain tyhjentää kupolia lukemalla Mustan tikarin veljeskunta -kirjoja, jotka ovat täydellistä hömppää tähän kiireen keskelle.

Jaksamisia jokaiselle teille. Kohta on joulu ja uusi vuosi! :)

And I Darken - Kiersten White

Nimi: And I Darken
Trilogia/sarja: The Conquerors Saga, #1
Kirjailija: Kiersten White
Kustantaja: Delacorte Press
Julkaisuvuosi: 2016
Sivuja: 498 englanninkielisessä e-kirja
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: NO ONE EXPECTS A PRINCESS TO BE BRUTAL. And Lada Dracul likes it that way. Ever since she and her gentle younger brother, Radu, were wrenched from their homeland of Wallachia and abandoned by their father to be raised in the Ottoman courts, Lada has known that being ruthless is the key to survival. She and Radu are doomed to act as pawns in a vicious game, an unseen sword hovering over their every move. For the lineage that makes them special also makes them targets.
      Lada despises the Ottomans and bides her time, planning her vengeance for the day when she can return to Wallachia and claim her birthright. Radu longs only for a place where he feels safe. And when they meet Mehmed, the defiant and lonely son of the sultan, who’s expected to rule a nation, Radu feels that he’s made a true friend—and Lada wonders if she’s finally found someone worthy of her passion.
      But Mehmed is heir to the very empire that Lada has sworn to fight against—and that Radu now considers home. Together, Lada, Radu, and Mehmed form a toxic triangle that strains the bonds of love and loyalty to the breaking point.
      From New York Times bestselling author Kiersten White comes the first book in a dark, sweeping new series in which heads will roll, bodies will be impaled... and hearts will be broken.

Ajatukseni: Vouuu, Kiersten White, mitä oletkaan luonut... Paranormaali on satukirja verrattuna And I Darkeniin.

Mikäli et tunne Vlad Seivästäjän (Vlad the Impaler) tarinaa, kannattaa ottaa siitä selvää. Äijä ei ollut mikään rakastava hyväntekijä.

And I Darken on Vlad Seivästäjän tarina, mutta tässä versiossa Vlad on Ladislava Dracul, aggressiivinen tyttö, joka haluaa todistaa itsensä isälleen, veljelleen Radulle, Osmanien valtakunnalle, koko maailmalle. Kun Ladan ja Radun isä myy lapsensa Osmanien sulttaanille pantiksi Valakian uskollisuudelle valtakunnalle, joutuvat he nyt oppimaan elämään tuossa uudessa todellisuudessa. Lempeälle Radulle se on helpompaa, hän saa ystäviä ja löytää rauhan islamista, mutta Lada ei suostu verhoamaan itseään tuohon maailmaan. Hän tunnustaa itsensä vain Vallakian prinsessana, eikä asetu alennettuun naisten asemaan.

Hyppäsin mukaan tarinaan valtaisalla innolla, sillä tämä oli yksi tämän vuoden ykkösteoksia, joihin täytyi aivan ehdottomasti päästä. Olin innoissani ja yllättynyt Whiten hyvin rohkeasta ja epätavallisesta aihevalinnasta. Mutta voi miten vaikeaa tarinaan oli päästä mukaan. ~20% kohdalla oli jo luovuttamassa ja jätin kirjan syrjään useammaksi kuukaudeksi. Juoni ei ole nopeatempoinen ja kertoo Ladan tarinan hänen syntymästään asti, maailma on massiivinen ja yksityiskohtainen, eikä hahmoista saa välttämättä oikein mitään irti.

Luojan kiitos en luovuttanut! Kun sitten muutaman kuukauden tauon jälkeen otin tämän uudelleen syyniin kunnolla keskittyen, innostuin toden teolla tarinasta. Vaikka olin välillä aika tylsistynyt, muutama aivan älyttömän voimakas kohtaus sekä hahmokaarti voittivat nuo harvat hetket kirkkaasti. Olen aivan tajuttoman vaikuttunut And I Darkenista!

Lada ei todellakaan ole konventionaalinen YA-sankaritar. Hän on hahmo, joka ajaa about 90% muista YA-sankarittarista kiljuen mäkeen. Lada on brutaali, ankara, vihainen. Hyvin vihainen. Hänen on vaikea hyväksyä omaa sukupuoltaan maailmassa, jossa naisen asema ei ole miehen vertainen. Hän ei suostu taipumaan Osmanien valtakunnan ja islamilaisen maailman sukupuoli jaotteluun eikä missään nimessä aio taipua perinteiseen naisen rooliin. Lada haluaa hallita itse itseään, voittaa Valakian valtaistuimen itselleen ja todistaa olevansa vaarallinen vastustaja. Hän on määrätietoinen, peloton ja lyö edestään jokaisen, joka seisoo hänen tiellään.

On our wedding night,” she said, “I will cut out your tongue and swallow it. Then both tongues that spoke our marriage vows will belong to me, and I will be wed only to myself. You will most likely choke to death on your own blood, which will be unfortunate, but I will be both husband and wife and therefore not a widow to be pitied.”

Lada on hahmo, josta ei välttämättä pidä, mutta jota kuitenkin vääjäämättä kunnioittaa. Olin välillä hiukan häiriintynyt hänen aggressiivisuudestaan ja välillä vaikuttunut hänen urheudestaan olla oman itsensä hallitsija.

Ja sitten on Radu. Voi lempeä, ystävällinen Radu! Hän on Ladan vastakohta. Radu löytää Osmanien valtakunnasta paikkansa, ei tunne mitään kytköksiä entiseen kotiinsa Valakiassa, löytää rauhan islamista ja saa ystäviä sulttaanin joukoista. Siinä missä Lada luottaa fyysiseen voimaan, Radu on älykäs ja osaa sanoillaan kääntää hyvinkin räjähdysherkän tilanteen edukseen. Vaikka Radu antaa itsestään hyvin lempeän kuvan, hänessä on myös hurjan laskelmoiva ja yllättävän kylmäkin puoli. Tämä tekee hahmosta hullun mielenkiintoisen.

Uskallan käyttää sanaa eeppinen kuvaillessani tätä vaihtoehtoishistoriallista tarinaa. Odotukseni kahta seuraavaa osaa kohtaan ovat monumentaaliset ja olen niin uskomattoman vaikuttunut Whitesta, etten voisi millään kuvitella pettyväni. Odotan Ladan ja Radun tarinan saavan muutamia todella karuja ja yllätyksellisiä käänteitä (minulla on pelko mitä tulee käymään). En. Malta. Odottaa.

Kyllä, suosittelen And I Darkenia kovasti. Valtavan varoituksen sanasen kuitenkin annan, että kannattaa antaa tälle teokselle kunnolla aikaa eikä odottaa jotain sykettä ylös saavaa jännitysnäytelmää. Silloin tulet pettymään.

Lukunäyte: Chapter 3
Lada stood as tall as her short, stocky legs allowed. “This is my home! I am the Order of the Dragon! I kill infidels!”
      One of the three men accompanying Vlad murmured something in Turkish. The nurse felt sweat breaking out on her face, her neck, her back. Would they kill a child for threatening them? Would her father allow it? Or would they simply kill her for being unable to control Lada?
      Vlad smiled indulgently at his daughter’s display, then bowed his head at the three men. They returned the bow and swept out, acknowledging neither the nurse nor her disobedient charge. “How many infidels have you killed?” Vlad’s voice, this time in the melodic romance language tones of Wallachian, was smooth and cold.
      “Hundreds.” Lada pointed the knife at Radu, who hid his face against the nurse’s shoulder. “I killed that one this morning.”
      “And will you kill me now?”
      Lada hesitated, lowering her hand. She stared at her father, recognition seeping across her face like milk dropped in clear water. As quick as a snake, Vlad snatched the knife out of her hand, then grabbed her by the ankle and lifted her into the air.
      “And how,” he said, her upside-down face level with his, “did you think you could kill someone bigger, stronger, and smarter than you?”
      “You cheated!” Lada’s eyes burned with a look the nurse had come to dread. That look meant injury, destruction, or fire. Often all three.
      “I won. That is all that matters.”
      With a scream, Lada twisted herself up and bit her father’s hand.
      “God’s wounds!” He dropped her on the floor. She tucked into a ball, rolled out of his reach, then crouched, baring her teeth at him. The nurse cringed, waiting for Vlad to fly into a rage and beat Lada. Or beat her for her failure to keep Lada tame and docile.
      Instead, he laughed. “My daughter is feral.”

The Conqueror's Saga –trilogia
And I Darken (2016)
Now I Rise (2017)
3. osa (2018)

perjantai 18. marraskuuta 2016

Until Friday Night - Abbi Glines

Nimi: Until Friday Night
Trilogia/sarja: The Field Party, #1
Kirjailija: Abbi Glines
Kustantaja: Simon Pulse
Julkaisuvuosi: 2015
Sivuja: 336 englanninkielisessä e-kirja
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: To everyone who knows him, West Ashby has always been that guy: the cocky, popular, way-too-handsome-for-his-own-good football god who led Lawton High to the state championships. But while West may be Big Man on Campus on the outside, on the inside he’s battling the grief that comes with watching his father slowly die of cancer.
      Two years ago, Maggie Carleton’s life fell apart when her father murdered her mother. And after she told the police what happened, she stopped speaking and hasn’t spoken since. Even the move to Lawton, Alabama, couldn’t draw Maggie back out. So she stayed quiet, keeping her sorrow and her fractured heart hidden away.
      As West’s pain becomes too much to handle, he knows he needs to talk to someone about his father—so in the dark shadows of a post-game party, he opens up to the one girl who he knows won’t tell anyone else.
West expected that talking about his dad would bring some relief, or at least a flood of emotions he couldn’t control. But he never expected the quiet new girl to reply, to reveal a pain even deeper than his own—or for them to form a connection so strong that he couldn’t ever let her go…

Ajatukseni: Ennemminkin sen 2.5 tähteä. Tykkään tästä vähemmän mitä nyt oikeasti alan miettiä.

YA-contemporaryt ovat niin ihanan nopealukuisia, että jos ollenkaan tuntee lukujumin uhkaavan, sen kun vain yhteen tällaiseen tarttuu ja lentää läpi muutamassa tunnissa.

Maggie ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun kaksi vuotta aikaisemmin hänen isänsä murhasi hänen äitinsä suoraan hänen silmiensä edessä. Kun hän muuttaa viimein sukulaistensa luokse asumaan, hän törmää aivan äärimmäisen ylimieliseen, törkeää poikaan. Mutta West pitää sisällään salaisuutta; hänen isänsä on kuolemassa syöpään. West yrittää peittää tuskaansa esittämällä ulospäin itsevarmaa, välinpitämätöntä mänttiä. Maggie kuitenkin näkee hänen lävitseen. Eräissä juhlissa West päätyy purkamaan tunteitaan Maggielle ollen varma ettei tämä puhuisi sanaakaan takaisin, mutta sitten Maggie vastaakin. Nämä kaksi löytävät toisistaan tuen surussa ja menetyksessä, joka tuo heidät lähemmäksi toisiaan.

Ensimmäinen Abbi Glinesin kirjani oli ihan jees. Ei loistava, ei huono, mutta ihan jees. Eikö kuitenkin kuulosta vähän surkealta, että voin kuvata tätä teosta vain keskinkertaiseksi? Ehkä niin. Minua kihetoi kirjan tarjoama asetelma ja toivoin kovasti, että sitä olisi ylläpidetty kauemmin. Sen sijaan Glines halusi näköjään vain syöksyä siihen romanssiin, ja se menetti minun mielenkiintoani tarinaa kohtaan.

Maggie oli todellinen Mary Sue. Hän on ylimaallisen kaunis, viaton, puhtoinen, koskematon, ja jokainen XY-kromosomiparin omaava hahmo on aivan haltioissaan siitä ilmestyksestä, mitä Maggie on. Muut naishahmot kuvataan sitten ilkeämielisinä ämminä, jotka suunnilleen huoraavat itsensä koulun suosittujen urheilijoiden liiveihin. Että hohhoijaa, onpahan taas kyllä aikamoinen jaottelu naishahmojen välillä. Maggieta ja aikuisia lukuun ottamatta jokainen tyttö saa erittäin vastemielisen kylmää kyytiä. Mitä pirua nyt oikeasti, Abbi Glines?

Tässä oli todella hienosti kirjoitettuja kohtauksia, joiden tunnepitoisuus sai palan nousemaan kurkkuun. Glines osaa todellakin kirjoittaa tekstiä, joka kolahti välillä hyvinkin kipeästi. Mutta pääasiassa en ollenkaan pystynyt tuntemaan vetoa romanssiin. Minua vähän vieroksutti asetelma, jossa nämä kaksi hahmoa toimivat toistensa kainalosauvoina... En voi sille mitään, mutta en osannut lopettaa miettimästä, millainen tulevaisuus tuollaisella suhteella voisi olla. En osaa pitää sitä pidemmällä tähtäimellä kovinkaan terveenä.

Mutta toisaalta oli ehkä vain oma vikani, kun lähden YA-romanssia lukemaan kaivaten enemmänkin platonista ystävyyttä. Kai minun olisi kuulunut vain hullaantua tähän kuvioon, missä päähenkilöpari ammentaa voimaa toisistaan. Oh well.

En halua kuitenkaan mollata tätä liikaa. Until Friday Night oli viihdyttävä, nopealukuinen ja raskaista teemoistaan huolimatta yllättävänkin hupaisaa luettavaa paikoitellen. Mutta Friday ei ollut kuitenkaan mitään ihmeellistä. Tuskin tulen muistamaan tätä kovinkaan kauan.

Mutta hei, luen kyllä ihan mielelläni jatko-osat, mikäli ne joskus alennuksesta saan napattua.

Lukunäyte: Chapter 19, I Have Nightmares Every Night
I knew. I knew all too well. I knew terror and fear. I knew demons that haunted you at night instead of the sweet dreams we believed in as children. I knew more than he could imagine.
      I nodded. “Yes,” I whispered hoarsely, desperate to assure him he wasn’t alone. My voice sounded strange yet familiar.
      This was the second time I had spoken to him. Once because he infuriated me, and now because I understood he needed to know he wasn’t alone. Pain came to all of us at some time or another. It was how we learned to cope with it that determined our future. In this moment I chose to speak. Silence was normally how I coped, but for the first time since I’d witnessed my father kill my mother, I wanted to speak. I wanted to reassure someone else.
      His eyes widened. “You talked,” he said, staring at me intently. “Again.”
      I didn’t say anything in response. I had spoken because he needed me to. But to talk, just for conversation? I couldn’t do that. I was still afraid to hear my voice.
      “Is it true? About what Gunner told me... Did you see your dad...” He trailed off. He knew my past. Someone had found out and was spreading it around. I knew it would happen eventually.
      I thought about my answer. I didn’t talk about that night with anyone. Remembering was too hard. Too painful for any human to endure. But West was losing a parent too.
      So I nodded. I wouldn’t give him any more than that. I couldn’t put into words what I’d seen. Not again.
      “Shit. That’s tough,” was all he said.

The Field Party –sarja
Until Friday Night (2015)
Under the Lights (2016)
After the Game (2017)

lauantai 12. marraskuuta 2016

Veljensä vartija - Douglas Preston & Lincoln Child

Nimi: Veljensä vartija
Alkuteos: Dance of Death
Trilogia/sarja: Pendergast, #6 (neljäs suomennettu osa)
Kirjailija: Douglas Preston & Lincoln Child
Kääntäjä: Pekka Marjamäki
Julkaisuvuosi: 2005 (suomeksi 2012, Gummerus)
Sivuja: 620 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin pahin vihollinen on vaaninut häntä koko hänen ikänsä. Jo vuosikymmeniä tämä on suunnitellut täydellistä rikosta, ja nyt hetki on koittanut. Pendergastilla on vastassaan vihollisista kauhein –pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs veljensä Diogenes, joka asettaa veljelleen äärimmäisen haasteen: pysäytä minut jos voit…
      Pendergast seuraa voimattomana, kuinka hänelle läheisiä ihmisiä murhataan kauhistuttavilla tavoilla, joihin kätkeytyy viittaus suvun historiaan. Kaiken huipuksi johtolangat viittaavat häneen itseensä. Apunaan taistossa mielipuolista veljeään vastaan Pendergastilla on vain vanha ystävänsä, New Yorkin poliisin komisario Vincent D’Agosta - joka on todennäköisesti itsekin tulevien uhrien listalla.

Ajatukseni: Tämä osa on erilainen muihin sarjan kirjoihin verrattuna. Se on osa suurempaa kokonaisuutta, jota ei voi lukea yksittäisenä kirjana.

Veljensä vartija on toinen osa Pendergast-sarjan sisäisessä Diogenes-trilogiassa, jossa yhteen ottavat erikoisagentti A.X.L. Pendergast ja hänen huippunerokas, mutta julma veljensä Diogenes. Diogenes on vuosikymmeniä suunnitellut täydellistä rikosta ja haastaa nyt veljensä häijyyn peliin: ellei Pendergast onnistu pysäyttämään häntä, Diogenes tulee yksi kerrallaan murhaamaan tämän ystäviä ja tuttuja. Apunaan Pendergastilla on vanha ystävä ja komisario Vincent D'Agosta ja yhdessä he kilpailevat aikaa vastaan ratkaistakseen Diogeneen julman pelin.

Veljensä vartija on enemmän tavallinen murhamysteeri eikä flirttaile yliluonnollisten elementtien kanssa samalla tavalla mitä aikaisemmat sarjan aiemmat teokset. Olen juuri tästä luonnollisen ja yliluonnolisen välisellä rajalla steppaulusta pitänyt, joten sen puutos vähän harmitti. Lisäksi tässä osassa on hyvin selvää, että se kuuluu triogiaan ja että etenkin tämä ja seuraava osa, Kuolleiden kirja kannattaa lukea mahdollisimman lähellä toisiaan. Pendergastin ja Diogeneen tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja jättää kaipaamaan monia vastauksia, jotka (toivottavasti) saamme trilogian viimeisessä osassa.

Pidin eniten Pendergastin henkilöhistoriasta, joka on aina ollut hyvin salaperäinen sarjan aikana. Saamme joka kirjassa aina vähän enemmän tietää hahmosta, mutta tässä osassa saamme tietää huomattavasti enemmän mitä aiemmin edes yhteensä. Diogeneen hahmo tuo erikoista vastapainoa Pendergastille luonteiden suhteen, mutta jäin kaipaamaan sitä THE tiedonjyvästä heidän jäätävän huonoissa (understatement!) väleissä. Miksi Diogenes vihaa veljeään niin suunnattomasti? Mitä oikein tapahtui heidän lapsuudessaan? Mitä Pendergast yrittää työntää mielestään?

Näitä kysymyksiä sitä tuli pohdittua. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka niin tasainen ja vahva hahmoi kuin Pendergast romahtaa veljeensä liittyen muistojen painosta. Ja sitten on Viola Maskelene... Awawaw oikeasti, en millään malta odottaa, että pääsen näkemään miten Pendergastin ja Violan whatever-it-is tulee vielä kehittymään!

Tässä osassa tutustumme muihinkin vanhoihin tuttuihin, kuten tohtori Nora Kellyyn ja reportteri Bill Smithbackiin Ihmeiden kabinetista sekä vilkaisemme myös Corrieta Kuoleman asetelmasta. Toivon kovasti, että Corrieta näemme vielä enemmän, sillä pidin hänestä kovasti Kansasin maissipeltojen keskellä. Vähän kyllä luulen, että joku näistä hahmoista menettää vielä henkensä, koska ei Pendergastkaan nyt mikään supersankari ole ja Diogenes todella veljeään.

Veljensä vartija jää hyvin jännittävään kohtaan, mikä suorastaan kiljuen vaatii tarttumaan seuraavaan osaan mahdollisimman pian. Onneksi tätä sarjaa on vielä niin monta osaa jäljellä, sille minulle Pendergastit ovat niin ♥ ♥ ♥

Lukunäyte: Luku 12, sivut 102-103
D'Agosta tyrmistyi toviksi täysin. Hänen oli vaikea uskoa kuulemaansa – ääni oli tuttu ja silti jotenkin omituinen. Hän yritti puhua, mutta painoi hansikoidu kätensä entistä tiukemmin hänen suutaan vasten.
      ”Hys.”
      Mies piteli D'Agostaa tiukasti otteessaan, kurkisti varovaisesti piemään kellarikäytävään ja katsoi huolellisesti molempiin suuntiin. Sitten hän työnsi D'Agostan helläkätisesti ulos kapeaan kylkykyätävään ja talutti tämän korkeita kevyttiiliseinäisiä käytäviä pitkin kellarikerroksen perukoille. Viimein mies pysähtyi naarmuuntuneen metallioven eteen. Ovessa ei ollut minkäänlaista kylttiä, ja se oli maalattu samala keltaisella maalilla kuin seinätkin. Ilmeisestirakennuksen lämpökeskus sijaitsi jossain lähistöllä, sillä D'Agosta kuuli lämmityslaitteiden matalaa huminaa. Mies vilkaisi jälleen ympärilleen ja jäi sitten hetkeksi tutkailemaan ovenkarmissa olevaa pientä hämähäkinseittiä. Lopulta hän veti taskustaan avaimen, avasi oven ja sysäsi D'Agostan sisälle. Sitten hän sulki oven ja pani sen lukkoon.
      ”Mukava nähdä sinua, Vincent. Vaikutat varsin hyvinvoivalta.”
      D'Agosta ei saanut sanaa suustaan.

Pendergast –sarja
Relic (1995)
Reliquary (1997)
Dance of Death | Veljensä vartija (2006/2012)
The Book of the Dead | Kuolleiden kirja (2006/2013)
The Wheel of Darkness | Pimeyden pyörä (2007/2015)
Cemetery Dance | Kuoleman naamio (2009/2016)
Fever Dream (2010)
Cold Vengeance (2011)
Two Graves (2012)
    12.5 Extraction (2012)
White Fire (2013)
Blue Labyrinth (2014)
Crimson Shore (2015)
The Obsidian Chamber (2016)

Finnikin of the Rock - Melina Marchetta

Nimi: Finnikin of the Rock
Trilogia/sarja: Lumatere Chronicles, #1
Kirjailija: Melina Marchetta
Kustantaja: Cadlewick Press
Julkaisuvuosi: 2008
Sivuja: 401 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjaneidolta lainattu
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: At the age of nine, Finnikin's world is shattered by the five days of the unspeakable: the royal family of Lumatere is brutally murdered, an imposter seizes the throne, and a curse binds all who remain inside the kingdom's walls. Those who escape are left to roam as exiles.
      Ten years later, Finnikin and his mentor, Sir Topher, are summoned to meet Evanjalin, a young novice with a startling claim: Balthazar, the heir to the throne of Lumatere and Finnikin's childhood friend, is alive, and she can lead Finnikin to him. Even as he suspects this arrogant young woman, Finnikin also begins to believe that Lumatere might one day be raised.

Ajatukseni: Tämä on niitä hetkiä, joina muistelen kaikkea sitä roskaa mitä olen elmäni aikana lukenut, mutta vasta nyt tähän teokseen olen päässyt.

On kulunut kymmenen vuotta tapahtumista, johon Lumateren pakosalle joutuneet asukkaat viittaavat nimityksellä the five days of unspeakable. Noina viitenä päivänä kymmenen vuotta sitten Lumateren valtakunta joutui verilöylyn uhriksi, kun heidän kuningasperheensä tapettiin, ihmisiä poltettiin rovioilla ja kansalaisia teurastettiin silmittömästi. Mutta nyt Finnikin of the Rock, kuninkaan vartioston kapteenin poika, saapuu luostariin, jossa noviisi nimeltä Evanjalin puhuu asioista, jotka eivät voisi millään pitää paikkansa... vai voisivatko? Onko Balthazar, Lumateren kruununprinssi, todellakin elossa ja valmis ottamaan valtakuntansa takaisin? Sitä Finnikin, Evanjalin ja Sir Topher, Finnikinin isän uskottu ja opettaja, lähtevät selvittämään. He kulkevat valtakuntien halki, etsien ei vain Lumateren kansalaisia mutta myös Balthazaria, joka saattaisi kyetä tuomaan paenneet ihmiset yhteen ja rakentamaan valtakunnan entiseen loistoonsa.

En usko, että olisin pitkiin aikoihin päässyt tähän teokseen ellei Kirjaneito olisi tätä minulle lykännyt. Olen kyllä tiennyt tästä trilogiasta jo pitkään ja mielessä on käynyt ajatus joskus lukemisesta, mutta mielenkiintoni ei koskaan noussut niin korkealle, että olisin aktiivisesti etsinyt näitä kirjoja käsiini. Mutta sitten Kirjaneito antoi tämän minulle luettavaksi samalla kun minä annoin hänelle Ihmeiden kabinetin (mikä yllätys) sekä John Ajvide Lindqvistin Ihmissataman. Nyt totean, että suurkiitokset Kirjaneidolle.

Finnikin of the Rock oli hyvin erilainen kirja, mitä oletin sen olevan. En ole varma, mitä odotin, mutta yllätyin silti kovasti. Kyseessä on kertomus romantaneesta kuningaskunnasta, jonka ihmiset ovat joutuneet pakosalle ja eläneet kymmenen vuotta ilman kotia, juuria tai paikkaa. Minua suretti, hymyilytti, nauratti, suututti... Seilasin koko tunneskaalan lävitse vain neljässäsadassa sivussa. Tuntui hyvälle lukea loistavaa kirjaa.

Fantasian – ja aivan erityisesti korkean fantasia – lukeminen on ihan mahtavaa, sillä pääsemme tutustumaan uusiin maailmoihin, olentoihin, magiaan sekä erilaisiin sääntöihin, jotka noissa maailmoissa vallitsevat. Mutta samaan aikaan fantasian lukeminen voi olla aikaa vievää ja jopa melkoisen uuvuttavaa. Lukijana joudumme opettelemaan kaiken tuon uuden, jonka kirjailija on luonut. Joudumme opettelemaan uuden maailman säännöt, geografian ja sekä vähintäänkin (lähi)historian voidaksemme saada käsityksen tapahtumista. Tämä on syynä sille, miksi luen korkeaa fantasiaa vähemmän kuin haluaisin; en halua pilata lukukokemustani vain siksi, ettei minulle ole antaa kirjalle sitä aikaa ja huomiota, mitä ne vaativat toimiakseen kunnolla.

Mutta Melina Marchetta tekee tästä fantasiamaailmasta helposti lähestyttävän ja kiehtovan. Tämä nainen on velho sanojen kanssa. Hän kirjoittaa tavalla, joka tulee hyvin lähelle lukijaa, joka tuo tapahtumat niin elävästi verkkokalvolle. Hän tekee maailmasta aivan äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiinnostavan. Koko kirja... koko tämä kirja joka kantaa nimeä Finnikin of the Rock oli niin oiva kokonaisuus, että ihan kaduttaa etten aikaisemmin tähän ole edennyt.

Hahmot olivat niin napakymppi. Evanjalinista pidin heti alusta alkaen, sillä hänessä oli asennetta ja vaikka metodit olivatkin välillä hyvin radikaalit, toimi hän silti aina oikean asian nimissä. Minua huvitti Finnikinin ja Evanjalinin kädenvääntö ja kuinka Finnikin kerta toisensa jälkeen hermostui Evanjaliniin, sillä se tuntui niin realistiselta. He ärsyttivät toisiaan, mutta tunsivat niin selvää sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan. Se oli ihan parhautta.

Ainoa vika tässä oli lopun venyminen. Ennalta-arvattavuus ei haitannut minua, mutta tuo jankkaaminen lopussa meinasi pitkästyttää. Muuten Finnikin of the Rock oli erinomainen lukukokemus.

Lukunäyte: Chapter 1, sivut 12-13
The descent was as nauseating as the climb up, made worse for Finnikin by burden he carried in his heart. Taking this girl halfway actoss the land had not been part of the plan he and Sir Topher had worked out in the early days of winter. The uncertainty of their new path did not sit well with him.
      When they reached the base of the cliff, they passed the group of kneeling pilgrims. A hand snaked out to grab the cloth of the novice's cloak.
      ”Your feet,” Finnikin said, noticing for the first time that she was narefoot. ”We can't afford to be slowed down because you don't have shoes.”
      But the girl did not respond and continued walking. It was only when they were a good distance from the cloister that she looked back and he saw the raw emotion of loss on her face. By then the waters reached their knees and Finnikin feared they would not make it to safety without being washed away. Here, the tide was said to return at amazing speed and pilgrims had drowned without any warning. He grabbed her arm and pulled her forward, and suddenly her look of vulnerability disappeared and in its plae was a flash of triumph.
      As if somehow the novice Evanjalin had gotten her way.

Lumatere Chronicles –trilogia
Finnikin of the Rock (2008)
Froi of the Exiles (2011)
    2.5 Ferragost (2012)
Quintana of Charyn (2012)
    3.5 Lady Celie

perjantai 14. lokakuuta 2016

Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Nimi: Kerro minulle jotain hyvää
Alkuteos: Me Before You
Trilogia/sarja: Me Before You, #1
Kirjailija: Jojo Moyes
Kääntäjä: Heli Naski
Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2015, Gummerus)
Sivuja: 473 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Louisa Clarkin elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä turvallista ja tuttua. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiempaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.
      Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata – tai pikemminkin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mitä eläminen oikeastaan on, on aika tehdä suuria valintoja.

Ajatukseni: Tässä sitä nyt ollaan. Versio X nyt näistä teksteistä päätyy tänne blogin puolelle.

Työttömäksi jäänyt 26-vuotias Louisa Clark pestautuu kuudeksi kuukaudeksi neliraajahalvaantuneen 35-vuotiaan Will Traynorin omaishoitajaksi. Näiden kahden luonteet ovat täysin päinvastaiset toisistaan eivätkä päivät ole helppoja kummallekaan heistä. Mutta kun he alkavat tutustua toisiinsa, Lou saa tietää Willin entisestä seikkailuntäyteisestä elämästä toimitusjohtajana, joka päättyi erään sateisena päivänä moottoripyöräonnettomuuteen. Lou ja Will oppivat ymmärtämään toisiaan eikä tunteiltakaan ennen pitkään voida välttyä.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut hyvin vaikeaa. Vaikeampaa kuin olisin osannut edes kuvitella. Olen kirjoittanut tämän useampaan otteeseen, mutta en koskaan osannut olla tyytyväinen lopputulokseen. En osaa päättää, miten asiani ilmaisen tai haluanko edes lähteä pohtimaan kirjan teemoja mitenkään erityisen syväluotaavasti. Kerro minulle jotain hyvää on niitä kirjoja, jotka herättävät paljon ajatuksia, mutta mitään sanottavaa on vaikea keksiä.

Halusin lukea tämän heti kun elokuvauutisten tuoma hypetys nosti päätään. En siis yleensä lue mitään chick-lit-kirjoja, mutta tämä vaikutti sellaiselta, mistä saattaisin ainakin jollain tasolla pitää. Odotin tämän olevan aivan perustavanlaatuinen itkuromanssikirja ja hieman myös jännitin tämän lukemista, sillä minulla ei ole ollut mikään ihan paras historia tämäntyyppisten kirjojen kanssa. En kuitenkaan nyt voi lokeroida tätä yksioikoisesti romanssiksi. Kirjassa oli paljon muutakin meneillään aina kevyestä huumorista kivuliaisiin kohtauksiin perheistä, rakkaudesta ja oikeudesta omaan ruumiiseen ja päättämisestä elämää.

Kerro minulle jotain hyvää imaisi mukaansa hyvin. Viihdyin tarinan parissa ja hymyilin käytännössä alusta loppuun saakka. Kirja lämmitti sisimpää ja sai pohtimaan hyvinkin syvällisiä eettisiä kysymyksiä elämästä ja oikeudesta elämään ja kuolemaan. Itkenyt en kyllä missään vaiheessa, mutta tällä kertaa en tunne oloani tunnevammaiseksi. Osasin arvata lopun jo ennen kuin kirjan edes avasin, sillä minusta jo pelkkä asetelma huutaa ilmiselvyyttä.

SEURAAVAKSI LUVASSA JONKINASTEISIA SPOILEREITA!

Luin vuosia sitten jostain aikakauslehdestä artikkelin, missä suomalaismies lähti Sveitsiin tekemään avustetun itsemurhan. Mies oli saanut muistaakseni ALS-diagnoosin ja tauti oli edennyt jo siihen pisteeseen, että hän oli liikuntakyvytön. En kauheasti artikkelista muista, mutta sen muistan kuinka siinä mies kuvasi päätöstään avustetusta itsemurhasta ja miten levollinen sävy hänellä oli. Miehellä oli vaimo mukanaan ja he saivat hyvästellä rauhassa. Päätös kuulemma antoi miehelle autonomian elämäänsä ennen kuin tauti olisi hänet lopulta tappanut. Sveitsissä hän sai kuitenkin sen kuoleman, jonka halusikin; arvokkaan, rauhaisan ja kivuttoman.

Tämä artikkeli juolahti mieleeni kun tätä kirjaa luin. Minusta kirja ei millään lailla välittänyt viestiä ettei vammaisen tai halvaantuneen elämä ole elämisen arvoista, vaan ennemminkin oli tulevaisuudennäköinen Willin tilanteeseen nähden. Will sairastuu keuhkokuumeeseen, joka taisi olla neljäs kahdessa vuodessa. Hänen halvaannustilansa huononee ajan kanssa ja vieläpä hyvin lyhyessäkin ajassa. Hänellä oli kovia kipuja ja herää kuulemma usein kivusta huutaen. Hänen prognoosinsa oli melkoisen huono alusta asti. Joten onko oikein pakottaa häntä elämään läpi kaiken sen tuskan, joka hänellä olisi vääjäämättä edessään, vain koska yhteiskunnan yleinen mielipide on eutanasiaa vastaan? Perhe ja rakkaat surevat varmasti menetystä, mutta Will on loppujen lopuksi ainoa joka tuossa tilassa joutuu elämään. Hän on ainoa, joka joutuu noita kipuja kestämään ja ainoa jonka elämä on hiuskarvan varassa jokaisen keuhkokuumeen myötä. Will olisi voinut kenties tänä päivänä olla onnellinen ja elää hyvin, mutta entä seuraavana päivänä, tai viikon tai kuukauden kuluttua? Jokainen hetki voisi olla se viimeinen, jolloin hänen elämänsä päättyisi, mutta avustetulla itsemurhalla hän sai valita oman hetkensä poistua elämästään.

Minun on hyvin vaikea lähteä kritisoimaan Williä ja hänen päätöstään. Olen sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan ruumiiseensa ja elämäänsä, vaikka se saattaisikin olla yhteiskunnan sosiaalisten normien vastaista. Jos ihminen on parantumattomasti sairas ja loppua kohden luvassa on sietämätöntä kipua, lääkehuuruja ja lähinnä kuihtumista, eikö ole aika julmaa pakottaa ihminen sietämään sellaista? Ihmiselämä on arvokasta, mutta eikö kituminen ja kärsimys vääjäämättömästi huononevassa tilassa riistä tuota arvokkuutta pois? Minua ei pelota kuolema, vaan enemmänkin kuoleminen prosessina. Minua pelottaa ajatus päättymättömästä kivusta ja kärsimyksestä, jossa lopulta menetän ruumiilliset toiminnot ja loppua kohden oman itseni.

Eihän tässä tietenkään nyt puhuta siitä, että tyyliin jokaiseen vaivaan aletaan itsemurhaa tarjoamaan. Tässä on kyse nimenomaan ääritapauksista, joista ei voi parantua, joissa tila tulee vain huonontumaan ajan kanssa. Jotkut voivat argumentoida, että kun ihminen tankataan vain riittävän tukevaan lääkekoomaan, ei sitä kipua tunne. Mutta onko tuo enää hyvää elämänlaatua tai ihmiselämän suojelemista?

Mutta toisaalta olen vain 22-vuotias terve ihmisenalku, joten voin pohtia näitä kysymyksiä pelkästään omasta subjektiivisesta näkökulmastani.

Olen iloinen, että luin tämän teoksen. Voin suositella tätä ihmisille, mutta hieman varauksella.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 80-81
Poskiani poltti. Katselin, kuinka hän ohjasi pyörätuoliaan kapeassa eteisessä, ja ennen kuin tajusin mitä tein, minulta pääsi: ”Ei sinun silti tarvitse käyttäytyä kuin mikäkin kusipää.”
      Sanat kaikuivat hiljaisuudessa.
      Pyörätuoli pysähtyi. Hiljaisuutta kesti pitkään, ja sitten Will peruutti ja kääntyi hitaasti minuun päin käsi edelleen ohjaussauvalla.
      ”Mitä?”
      Katsoin häntä sydän jyskyttäen. ”Sinä kohtelit ystäviäsi paskamaisesti. Mikäpä siinä. He luultavasti ansaitsivat sen. Mutta minä tulen tänne päivä toisensa jälkeen ja yritän tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Joten olisin todella kiitollinen, jos et tekisi minun elämääni yhtä vaikeaksi kuin kaikkien muiden.”
      Willin silmät laajenivat hiukan. Hän oli hetken vaiti, ennen kuin puhui taas. ”Entä jos sanoisin sinulle, etten tahdo sinua tänne?”
      ”Sinä et ole palkannut minua, vaan äitisi. Jos hän ei sano minua irti, pysyn täällä. En siksi, että erityisemmin välittäisin sinusta tai pitäisin tästä typerästä työpaikasta tai tahtoisin muuttaa elämääsi suuntaan tai toiseen, vaan koska tarvitsen rahaa. Okei? Minä todella tarvitsen palkkani.”
      Will Traynorin ilme ei juuri muuttunut, mutta olin silti tunnistavani siinä hämmästystä – kuin hän ei olisi tottunut siihen, että joku väitti hänelle vastaan.
     Voi helvetti, ajattelin alkaessani käsittää, mitä olin juuri tehnyt. Tällä kertaa todella pilasin kaiken.
      Mutta Will vain tuijotti minua, ja kun en kääntänyt katsettani pois, puuskahti hiukan kuin olisi vähällä sanoa jotain epämiellyttävää.
      ”Selvä”, hän sanoi ja käänsi pyörätuolin ympäri. ”Laittaisitko kuvat alimpaan laatikkoon. Ne kaikki.”
      Ja sitten tuoli surisi vaimeasti, ja hän oli poissa.

Me Before You –duologia
Me Before You | Kerro minulle jotain hyvää (2012/2015)
After You | Jos olisit tässä (2015/2016)