Alkuteos: Le Fantôme de l'Opéra
Kirjailija: Gaston Leroux
Kääntäjä: Eero Mänttäri
Julkaisuvuosi: 1910 (suomeksi 1990, Karisto)
Sivuja: 259 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★☆☆
Takakannesta: Ranskalainen kauhuromaanien klassikko kertoo Pariisin suuren oopperan uumenissa piileskelevästä kummituksesta, joka palvoo mielipuolen hartaudella nuorta laulajatarta. Kauniilla laulajattarella on myös toinen, jalosukuinen ihailija, joka käy taistoon kummituksen yliluonnollisia voimia vastaan. Jännitys tihenee ja kauhustuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan, kun nuori ylimys ja kalmanhajuinen kummitus väijyvät toisiaan oopperan maanalaisissa sokkeloissa.
Ajatukseni: Koen vaikeaksi puhua Oopperan kummituksesta ilman, että sekoittaisin mukaan Andrew Lloyd Webberin upeaa musikaalia ja Joel Schumacherin hienoa elokuvaa, sillä molemmat niistä peittoavat mielestäni alkuteoksensa mennen tullen. Tämä oli toinen lukukertani enkä vieläkään pysty muodostamaan samanlaista tunnesidettä kirjaa kohtaan mitä musikaaliin ja elokuvaan pystyin. Tarina tarvitsee mielestäni musiikkia, jotta se heräisi edes puoliksi niin hyvin eloon.
Jokainen varmasti tietää tämän tarinan juonen edes pääpiirteittäin. Pariisin oopperatalon alla huhutaan olevan kummitus, joka tekee kepposia ja jäynää, mutta myös julmempia temppuja ihmisille. Christine Daaé on nuori ja kaunis laulajatar, joka herättää kummituksessa mielipuolisen rakkauden, mutta ei olekaan ainoa, joka halajaa tuon neitosen sydäntä – kilpakumppani on nuori varakreivi Raoul de Chagny, jolla on jo lapsuudesta asti syntynyt syvä tunneside Christinen kanssa. Alkaa julma ja vaarallinen ajojahti Christinen sydämestä, mutta siinä missä Raoul taistelee arvokkaasti, kummitus vetelee salaperäisiä naruja, jotka ovat kietoutuneet koko oopperatalon ympäri.
Ensikosketukseni tähän tarinaan sain seiskaluokalla musiikin tunnilla, kun opettajamme näytti vuoden 2004 elokuvan meille. Olin täysin lumoutunut. Pian sen jälkeen otin kirjan Egyptin lomalukemiseksi, mutta se ei sitten millään onnistunut herättämään minussa niitä samoja tunteita kuin elokuva. Näin vuosia myöhemmin otin kirjan uudelleen syyniin ja nyt tämän luettua totean olevani edelleen vähän mitään sanomattomalla fiiliksellä, mutta kuitenkin tyytyväinen.
Kirjoitus oli hyvin oopperamaista. Ylitsevuotavia melodraamaattisia tunteiden julituksia, yliampuvia rakkaudentunnustuksia ja dramaattista kärsimyksessä piehtarointia... Oopperoissa tunteet esitetään valtaisalla voimalla aina vuosisadan rakkauden saavuttamisesta menetyn rakkauden kuihduttavaan vaikutukseen. Välillä minusta tuntui kuin olisin lukenut oopperaa kirjan muodossa, mikä olikin ehkä Leroux'n tarkoitus. Oopperoissa tällainen valtaisuus ei minua haittaa, mutta kirjan sivuilta sitä lukiessani se kuulostaa niin teatraaliselta ja melkeinpä naurettavalta ja saa minut tuntemaan oloni lähinnä kiusaantuneeksi.
Erik, kummitus, on surullinen hahmo. Rujon ulkonäkönsä vuoksi hänen täytyy käyttää naamiota ja salata samalla hurja nerokkuutensa niin musiikissa, taiteessa kuin arkkitehtuurissakin. Vuosien ja taas vuosien oopperatalon alla piilottelun jälkeen hän kohtaa Christinen, kauniin nuoren laulajan, johon sitten rakastuu. Tuo yksipuolinen rakkaus saattaa jokaisen hengen vaaraan. Kummitus herättää tarinallaan sekä surua että tyrmistystä.
En osaa nyt sanoa, kenen puolelle tässä mielipuolisessa kolmiodraamassa asetun. Erikin, joka on saanut elämässään osakseen niin paljon kärsimystä ja on joutunut piilottelemaan katseilta, vai Raoulin, joka on niin hyväsydäminen ja rakastunut nuorukainen, että on valmis tekemään mitä vain pelastaakseen neidon hädästä. He molemmat herättivät minussa sydämellisiä tunteita.
Christine ei onnistunut herättämään minussa kovinkaan positiivia tunteita pinnallisuutensa ja ärsyttävän heikkohermoisuutensa takia. Hän pyörtyilee tuon tuosta ja dramaattisesti ulvahtaa kauhusta, kun näkee kummituksen todelliset kasvot. Tapa, jolla hän kuvasti kummituksen luona viettämäänsä aikaan sai minut todella ärsyyntyneeksi. Eipä tietenkään hänen tilanteensa kovinkaan helppo myöskään ole, mutta puuttuvaa empatian tunnetta on mahdoton kauneudella korvata. En ymmärrä, mitä kumpikaan noista miesparoista näkivätkään tuossa epävakaassa tytönhupakossa.
Oopperan kummitus on minulle niin rakas tarina, vaikka kirjana se ei herätäkkään minussa sellaisia tunteita, mitä musikaali ja elokuva herättivät. Kaksi lukukertaa tämän kirjan parissa on riittävää, enkä usko, että tämän jälkeen tähän kirjaan enää tartun.
Olen muuten vähän hämilläni siitä, miten paljon tähän tarinaan liittyvää fanfictionia on julkaistu ihan kirjoiksi asti. Niitä löytyy aina Erikin elämäkerroista BDSM-erotiikkaan. On melkein ihailtava sitä, miten paljon ihmiset ovat itsestään investoineet tähän tarinaan.
Olen lukenut kirjan nyt siis kahdesti, nähnyt vuoden 2004 elokuvan lukemattomat kerrat, nähnyt Webberin alkuperäisen musikaalin sekä vuoden 2011 Royal Albert Hallin esityksen elokuvateatterin valkokankaalta, mutta livenä en ole päässyt tätä vielä ihastelemaan. Voi sitä euforian tunnetta, kun sain tietää tämän hienon esityksen tulevan syksyllä 2015 Kansallisoopperan ohjelmistoon. En jättäisi tuota välistä mistään hinnasta!
Lukunäyte: Luku 11, Laskuluukkujen yläpuolella, sivu 115
Takakannesta: Ranskalainen kauhuromaanien klassikko kertoo Pariisin suuren oopperan uumenissa piileskelevästä kummituksesta, joka palvoo mielipuolen hartaudella nuorta laulajatarta. Kauniilla laulajattarella on myös toinen, jalosukuinen ihailija, joka käy taistoon kummituksen yliluonnollisia voimia vastaan. Jännitys tihenee ja kauhustuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan, kun nuori ylimys ja kalmanhajuinen kummitus väijyvät toisiaan oopperan maanalaisissa sokkeloissa.
Ajatukseni: Koen vaikeaksi puhua Oopperan kummituksesta ilman, että sekoittaisin mukaan Andrew Lloyd Webberin upeaa musikaalia ja Joel Schumacherin hienoa elokuvaa, sillä molemmat niistä peittoavat mielestäni alkuteoksensa mennen tullen. Tämä oli toinen lukukertani enkä vieläkään pysty muodostamaan samanlaista tunnesidettä kirjaa kohtaan mitä musikaaliin ja elokuvaan pystyin. Tarina tarvitsee mielestäni musiikkia, jotta se heräisi edes puoliksi niin hyvin eloon.
Jokainen varmasti tietää tämän tarinan juonen edes pääpiirteittäin. Pariisin oopperatalon alla huhutaan olevan kummitus, joka tekee kepposia ja jäynää, mutta myös julmempia temppuja ihmisille. Christine Daaé on nuori ja kaunis laulajatar, joka herättää kummituksessa mielipuolisen rakkauden, mutta ei olekaan ainoa, joka halajaa tuon neitosen sydäntä – kilpakumppani on nuori varakreivi Raoul de Chagny, jolla on jo lapsuudesta asti syntynyt syvä tunneside Christinen kanssa. Alkaa julma ja vaarallinen ajojahti Christinen sydämestä, mutta siinä missä Raoul taistelee arvokkaasti, kummitus vetelee salaperäisiä naruja, jotka ovat kietoutuneet koko oopperatalon ympäri.
Ensikosketukseni tähän tarinaan sain seiskaluokalla musiikin tunnilla, kun opettajamme näytti vuoden 2004 elokuvan meille. Olin täysin lumoutunut. Pian sen jälkeen otin kirjan Egyptin lomalukemiseksi, mutta se ei sitten millään onnistunut herättämään minussa niitä samoja tunteita kuin elokuva. Näin vuosia myöhemmin otin kirjan uudelleen syyniin ja nyt tämän luettua totean olevani edelleen vähän mitään sanomattomalla fiiliksellä, mutta kuitenkin tyytyväinen.
Kirjoitus oli hyvin oopperamaista. Ylitsevuotavia melodraamaattisia tunteiden julituksia, yliampuvia rakkaudentunnustuksia ja dramaattista kärsimyksessä piehtarointia... Oopperoissa tunteet esitetään valtaisalla voimalla aina vuosisadan rakkauden saavuttamisesta menetyn rakkauden kuihduttavaan vaikutukseen. Välillä minusta tuntui kuin olisin lukenut oopperaa kirjan muodossa, mikä olikin ehkä Leroux'n tarkoitus. Oopperoissa tällainen valtaisuus ei minua haittaa, mutta kirjan sivuilta sitä lukiessani se kuulostaa niin teatraaliselta ja melkeinpä naurettavalta ja saa minut tuntemaan oloni lähinnä kiusaantuneeksi.
Erik, kummitus, on surullinen hahmo. Rujon ulkonäkönsä vuoksi hänen täytyy käyttää naamiota ja salata samalla hurja nerokkuutensa niin musiikissa, taiteessa kuin arkkitehtuurissakin. Vuosien ja taas vuosien oopperatalon alla piilottelun jälkeen hän kohtaa Christinen, kauniin nuoren laulajan, johon sitten rakastuu. Tuo yksipuolinen rakkaus saattaa jokaisen hengen vaaraan. Kummitus herättää tarinallaan sekä surua että tyrmistystä.
En osaa nyt sanoa, kenen puolelle tässä mielipuolisessa kolmiodraamassa asetun. Erikin, joka on saanut elämässään osakseen niin paljon kärsimystä ja on joutunut piilottelemaan katseilta, vai Raoulin, joka on niin hyväsydäminen ja rakastunut nuorukainen, että on valmis tekemään mitä vain pelastaakseen neidon hädästä. He molemmat herättivät minussa sydämellisiä tunteita.
Christine ei onnistunut herättämään minussa kovinkaan positiivia tunteita pinnallisuutensa ja ärsyttävän heikkohermoisuutensa takia. Hän pyörtyilee tuon tuosta ja dramaattisesti ulvahtaa kauhusta, kun näkee kummituksen todelliset kasvot. Tapa, jolla hän kuvasti kummituksen luona viettämäänsä aikaan sai minut todella ärsyyntyneeksi. Eipä tietenkään hänen tilanteensa kovinkaan helppo myöskään ole, mutta puuttuvaa empatian tunnetta on mahdoton kauneudella korvata. En ymmärrä, mitä kumpikaan noista miesparoista näkivätkään tuossa epävakaassa tytönhupakossa.
Oopperan kummitus on minulle niin rakas tarina, vaikka kirjana se ei herätäkkään minussa sellaisia tunteita, mitä musikaali ja elokuva herättivät. Kaksi lukukertaa tämän kirjan parissa on riittävää, enkä usko, että tämän jälkeen tähän kirjaan enää tartun.
Olen muuten vähän hämilläni siitä, miten paljon tähän tarinaan liittyvää fanfictionia on julkaistu ihan kirjoiksi asti. Niitä löytyy aina Erikin elämäkerroista BDSM-erotiikkaan. On melkein ihailtava sitä, miten paljon ihmiset ovat itsestään investoineet tähän tarinaan.
Olen lukenut kirjan nyt siis kahdesti, nähnyt vuoden 2004 elokuvan lukemattomat kerrat, nähnyt Webberin alkuperäisen musikaalin sekä vuoden 2011 Royal Albert Hallin esityksen elokuvateatterin valkokankaalta, mutta livenä en ole päässyt tätä vielä ihastelemaan. Voi sitä euforian tunnetta, kun sain tietää tämän hienon esityksen tulevan syksyllä 2015 Kansallisoopperan ohjelmistoon. En jättäisi tuota välistä mistään hinnasta!
Lukunäyte: Luku 11, Laskuluukkujen yläpuolella, sivu 115
- Vien sinut mukanani pois hänen vaikutuspiiristään, Christine, sen vannon. Etkä sinä enää koskaan ajattele häntä.
- Onko se mahdollista?
Hän salli itsensä harkita tuota kysymystä, mikä vaikutti elähdyttävästi nuorukaiseen, jonka hän veti mukanaan talon ylimpään kerrokseen kauas, kauas pois kaikkien laskuluukkujen lähettyviltä.
- Piilotan sinut johonkin maailman syrjäiseen soppeen, mistä hän ei ikinä osaa etsiä sinua. Olet turvassa. Ja sitten minä lähden pois, koska olet vannonut ettet mene koskaan naimisiin.
Christine tarttui Raoulia käsiin ja puristi niitä villin ihastuneesti. Mutta äkkiä hän kävi taas pelokkaaksi ja käänsi päänsä pois.
- Ylemmäksi! hän sanoi vain. - Vielä ylemmäksi!
Ja hän veti Raoulia mukanaan kohti rakennuksen korkeinta kohtaa.
Raoulin oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Pian he olivat itse ulkokaton alla palkistojen metsässä. He etenivät tukipuiden, parrujen ja poikkipalkkien seassa, he juoksivat palkin luota toisen luokse kuin puulta puulle metsässä.
Ja vaikka Christine koko ajan vilkuili taakseen, hän ei nähnyt varjoa, joka seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa, pysähtyi kun hän pysähtyi, lähti liikkeelle kun hänkin lähti eikä aiheuttanut enempää ääntä kuin oikea varjo. Raoul puolestaan ei nähnyt ketään. Kun hänellä oli Christine edessään, häntä ei kiinnostanut mikään, mitä tapahtui hänen takanaan.
Olen vain lukenut kirjan, ja se oli minusta hieman blah. Tykkään The Phantom of the Opera -kappaleesta (kai se on sen oikea nimi) todella paljon ja voin kuvitella, että musiikki toisi tarinaan paljon eloa.
VastaaPoistaSamaa mieltä - kirja sai minussa aikaan vähän mitään sanomattoman fiiliksen. Ihana kappale <3 Yksi hienoimmista koskaan kuulemistani sävellyksistä!
PoistaTäällä myös yksi musikaalifani! Pidän kyllä todella paljon myös kirjasta, ja luinkin sen pahimman Oopperan kummitus -pakkomielteeni aikana noin seitsemän kertaa. Vuoden 2004 elokuva taas ei vedonnut minuun ollenkaan, mutta valkokankaalta näin sitten 25-vuotisjuhlanäytöksen, joka oli ravisuttava kokemus. Helsingin versioon olen alkanut jo laittaa rahaa vähän sivuun, koska en jotenkin jaksa uskoa lippujen olevan opiskelijabudjetille sopivia :D
VastaaPoistaMinulle kirja ei syttynyt ihan niin hyvin eloon, mutta ei kirja missään nimessä huono ole mielestäni - paremminkin musikaali peittoaa alkuteoksen mennen tullen palatessa! Minulla on elokuvalle erityinen paikka sydämessä, koska se oli ihka ensimmäinen kosketukseni tähän tarinaan ja rakastutti minut siihen syvästi :D Minäkin vähän pelkään, että liput tulevat maksamaan maltaita ja esitykset ovat ihan varmasti heti loppuun myytyjä. Pitää tosiaan alkaa hyvissä ajoin säästämään, että saa hyvät paikatkin :D
Poista