Kun suljen silmäni - S.J. Watson

Nimi: Kun suljen silmäni

Alkuteos: Before I Go to Sleep

Kirjailija: S.J. Watson

Kääntäjä: Laura Beck

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2012, Bazar)

Sivuja: 385 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Christine herää joka aamu vieressään vieras mies, joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä. Lisäksi mies kertoo, että Christine on 47-vuotias ja että hän oli 20 vuotta sitten auto-onnettomuudessa, joka vaurioitti hänen muistiaan pahasti. Joka ilta kun Christine nukahtaa, hänen muistonsa kuluneesta päivästä pyyhkiytyvät pois.

      Menneisyys alkaa hahmottua, kun Christine aloittaa päiväkirjan kirjoittamisen salassa mieheltään.

Ajatukseni: Mitä jos joka aamu herätessäsi muistosi elämästäsi olisivat pyyhkiytyneet pois ja joudut joka päivä rakentamaan ne uudelleen? Aika ahdistava ajatus.

Tämä on 47-vuotiaan Christine Lucasin todellisuus. Hän herää joka aamu tuntemattoman miehen vierestä, joka kertoo olevansa hänen aviomiehensä Ben. Mies myös väittää, että parikymmentä vuotta sitten Christine oli onnettomuudessa, jossa hän sai niin pahoja vaurioita päähänsä, että se vaikuttaa hänen muistiinsa ja estää uusien muistojen keräämisen. Christine tapaa salaa neuropsykologia, tohtori Nashiä, joka on kehoittanut häntä kirjoittamaan päiväkirjaa. Joka päivä Christine lukee edelliset merkintänsä ja alkaa huomaamaan elämästään outoja asioita, aivan kuten aviomiehestään Benistä. Christine alkaa päästä aina vain lähemmäksi totuutta, mutta se saattaa olla liikaa hänelle käsiteltäväksi.

Muistin etäisesti puhetta Watsonin Kun suljen silmäni -teoksesta ja kun näin kirjan kirjastossa, päätin ottaa sen mukaani ja aloittaa pikaisesti. Olen edelleen psykologisten mysteeri-trillereiden tuulella, joten Kun suljen silmäni vaikutti juuri sopivalta tähän hätään.

Minä todella pidin tästä kirjasta. Tarinan lähtökohdat olivat todella kiehtovat ja Christine on esimerkkitapaus epäluotettavasta kertojasta. Hän joutuu nojautumaan muiden kertomuksiin sekä päiväkirjamerkintöihinsä muodostaakseen jonkinlaisen käsityksen itsestään ja menneisyydestään. Christine saattaa kokea muistonomaisia välähdyksiä, jotka eivät ollenkaan vastaa Benin kertomuksia tapahtumista. Kuinka Christine (tai lukija sen puoleen) voi olla ollenkaan varma, että hatarat muistot tai edes päiväkirjamerkinnät ovat totta, kun muistot pyyhkiytyvät aina yön aikana ja päivät toistavat suunnilleen aina samaa kaavaa? Epäluotettavaa kerrontaa parhaimmillaan!

Tarina kuvataan kolmessa osassa: ensimmäisessä osassa Christine herää taas muistamatta lainkaan omaa historiaansa, kunnes hän alkaa lukea päiväkirjaansa, toinen osa käydään takautuvasti läpi päiväkirjamerkintöjen kautta ja kolmannessa osassa ollaan taas nykypäivässä, kun Christinelle on selvinnyt paljon asioita hänen menneisyydestään. Tämä kerrontaratkaisu toimi tässä amnesiatarinassa erinomaisesti.

Flynnin Dark Places sekä Hawkinsin Nainen junassa olivat minulle molemmat melko ennalta-arvattavia tapauksia, joten vaikka viihdyinkin niiden parissa yllätyksiä ne eivät juurikaan jaelleet. Tämän teoksen suhteen ilmiselvyydet eivät läimineet – ainakaan pahasti – kasvoille. Minulla oli alusta asti whodunnit???-epäilykseni ja pääsin varsin lähelle totuutta, mutten kuitenkaan osannut ennakoida käännettä, jonka Watson lopussa tarjoili. Kirjailija onnistui kynäilemään tarinaansa todella tehokkaan tunnelman, sukeltamaan syvälle Christinen mieleen sekä hämäämään minua juonenkäänteillään.

En hetkeksikään tylsistynyt tämän teoksen parissa, mutta ainoa vain että koin lopun jääneen vajavaiseksi. Hetkinen, miten tässä nyt sitten edes kävikään? Miten koko tuon amnesiakuvion kanssa? Ei tätä näin voinut vain jättää!

Ei hemmetti että olen pettynyt elokuvaan. Pidän Kidmanistä ja Firthistä paljon, mutta he eivät mielestäni yhtään sopineet rooleihin. Koko tarina sutaistiin läpi todella tyhjästi ja tunteettomasti, Christinen hahmoa tai historiaa ei sen enempää käyty läpi ja muutenkin koko elokuva oli todella ontto kyhäelmä. Plääh...

Suosittelen kirjaa mutta skipatkaa elokuva!

Lukunäyte: Ensimmäinen osa, Tänään, sivut 14-15

Palaan makuuhuoneeseen. Kuva on yhä kädesäni – kuva minusta ja miehestä, jonka vieressä olen nukkunut – ja pitelen sitä edessäni.

      ”Mitä tämä on?” minä kysyn. Minä huudan, kyyneleet valuvat kasvoillani. Mies istuu sängyssä silmät puoliummessa. ”Kuka sitä olet?”

      ”Olen miehesi”, hän sanoo. Hänen kasvonsa ovat uniset mutta eivät harmistuneet. Hän ei silmäile alastonta vartaloani. ”Olemme olleet naimisissa jo vuosia.”

      ”Mitä tarkoitat?” minä kysyn. Haluaisin paeta mutta en tiedä minne. ”Naimisissa jo vuosia? Mitä sinä sillä tarkoitat?”

      Hän nousee seisomaan. ”Tässä”, hän sanoo, ojentaa minulle aamutakin ja odottaa kun puen sen päälleni. Hänellä on yllään liian isot pyjamahousut ja valkoinen hihaton t-paita. Hän muistuttaa isääni.

      ”Menimme naimiin vuonna -85”, hän sanoo. ”22 vuotta sitten. Sinä –”

      ”Mitä –?” Tunnen veren karkaavan kasvoiltani ja huone alkaa pyöriä. Kello tikittää jossakin kovaa kuin vasaraniskuin. ”Mutta –” Hän astuu askeleen minua kohti. ”Kuinka –?”