Liekki - Sophie Jordan

Nimi: Liekki

Alkuteos: Firelight

Trilogia/sarja: Liekki, #1

Kirjailija: Sophie Jordan

Kääntäjä: Lotta Heikkeri

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2011, Nemo)

Sivuja: 286 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Jacinda on aina tiennyt olevansa erilainen, jopa kaltaistensa seurassa. Drakit, lohikäärmeistä polveutuvat ihmiset, asuvat eristyksissä muusta maailmasta suojellakseen salaisuuttaan ja sukuaan. Erikoistaitojensa ansiosta Jacinda on sekä lauman että sen tulevan hallitsijan silmäterä, mutta hän kapinoi ennalta määrättyä tulevaisuuttaan vastaan. 

      Rikottuaan lauman sääntöjä Jacinda joutuu jättämään kotinsa ja muuttamaan pikkukaupunkiin lohduttoman aavikon keskelle äitinsä ja sisarensa kanssa. Uusi alku ihmisten parissa ja tavalliseeen elämään sopeutuminen ei ole helppoa Jacindalle, joka tuntee lohikäärmeen kuihtuvan pois. Ainoastaan komean ja etäisen Willin läsnäolo saa liekin hänen sisällään roihahtamaan. Jacinda kuitenkin tietää, että Will on lohikäärmeenmetsästäjien sukua, drakien vihollisten poika.

      Jacindan on valittava muiden odotusten ja oman tahtonsa välillä. Pystyykö hän elämään tavallista teinitytön elämää ja tukahduttamaan lohikäärmeen sisällään? Voiko hän palata hänelle ennalta suunniteltuun elämään lauman luona vai riskeeraako hän lajinsa suurimman salaisuuden paljastumisen pysyttelemällä metsästäjän lähellä?

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Tunnen olevani ulkopuolinen tämän kirjan lukeneiden joukossa. Niin monet ovat rakastaneet tätä kirjaa ja kehuneet tätä kovasti, mutta minusta tämä ei ollut mitenkään kummoisempi. Olen pahoillani! Toivottavasti en astu liian monille varpaille tätä kirjoittaessani.

Tällä kirjalla oli niin loistavat saumat lyödä jotain uskomattoman omaperäistä ja ainutlaatuista pöydälle kaikkien niiden perusteinifantasioiden keskelle. Liekissä oli niin loistava alkuasetelma – lohikäärmeiksi itsensä morfaavia ihmisiä? Hell yeah! – mutta se oli vesitetty ymppäämällä tarina täyteen kaikkia mahdollisia kliseitä, mitä nuorten aikuisten kirjoista voi vain löytää.

Jacinda on lohikäärmeistä polveutunut draki ja hyvin ainutlaatuinen sellainen: hän on ensimmäinen tulensyöksijä neljäänsataan vuoteen. Jacindalle on suunniteltu vangittu tulevaisuus laumassa lisääntymiskoneena uusille pienille tulensyöksijöille lauman tulevan johtajan, Cassianin kanssa. Jacinda rikkoo kuitenkin lauman sääntöjä lähtemällä lentelemään ystävänsä Azin kanssa aamulla, ja he saavat peräänsä drakimetsästäjät. Jacinda pelastuu niukasti, kun eräs metsästäjäpoika päästää hänet menemään.

Jacindan äiti päättää pistää stopin tälle kaikelle, koppaa tyttärensä mukaansa ja he häipyvät yönpimeydessä keskelle autiomaata, tavallisten ihmisten keskuuteen. Jacindan sisällä oleva draki kärsii tästä ja alkaa kuihtua pois. Kunnes. Kunnes hän tapaa Willin, saman metsästäjäpojan. Will tuntuu saavan Jacindassa elävän drakipuolen taas vahvistumaan, mutta kuinka he voisivat olla yhdessä, kun he ovat niin erilaisia? Heidän välilleen kaikesta huolimatta kuitenkin kehkeytyy romanssi, jota uhkaa sekä Jacindan taakse jätetty lauma että Willin drakeja metsästävä perhe.

Olin katsellut tätä kirjaa monta kertaa kirjastossa tietämättä itse tarinasta kuitenkaan mitään. Jostakin syystä mielikuvani tästä muistuttivat jotakin Eragonin tyyppistä, meinaan lohikäärmeihmisiä keskiaikaa muistuttavassa ympäristössä. Yllätyin, kun vihdoinkin otin tämän hyllystä ja lukaisin juonikuvauksen ja tajusin tarinan sijoittuvan tähän meidän maailmaamme ja aikaamme. Päätin kokeilla, mitä tämä tarjoaisi. Tarina alkoi hyvin mielenkiintoisella tavalla, mutta ikävä kyllä lähti nopeasti alamäkeen.

Voi että kaikkia niitä kliseitä, mitä tähän oli ympätty!

• ”Erilainen” ja ”erityinen”, kuitenkin aina ulkopuolinen Mary Sue -päähenkilö? Löytyy.
• Komea, stalkkaamisen piirteitä omaava Gary Stu -jätkä? Löytyy.
• Insta-love? Voi taivas, löytyy!
• Tuomittu insta-love? Hell to the yeah...
• Ilkeä mustasukkainen blondi cheerleader? Löytyy.
• Mustasukkainen, se toinen jätkä, joka myös haluaa päähenkilön? Löytyy.

Kyllähän näitä löytyy vielä enemmänkin, tässä on vain muutama. Minusta tässä kirjassa oli keskitytty liikaa tyhjänpäiväisiin asioihin ja jätettiin huomiotta ne elintärkeät pointit, jotka olisivat saaneet Jacindan vaikuttamaan aidosti fiksulta ja loogiselta hahmolta. Sen sijaan Jacinda oli täysin epälooginen, hänen mielenliikkeensä ailahtelevat laidasta laitaan, yhdellä hetkellä hän aikoo yhtä ja seuraavalla toista. Hän mietti monesti, kuinka hänen täytyy pysyä erossa Willistä, kuinka hänen pitäisi kertoa perheelleen, että he asuvat muutaman kilometrin päässä drakinmetsästäjistä, yhdellä hetkellä hän haluaa palata lauman luokse ja toisella ei sitten varmasti. Jacinda toimi aina vain epämääräisen itsekeskeisesti ajatellen vain itseään ja märehtimällä loputtomassa suossa olemista keksimättä kuitenkaan järkeenkäyviä keinoja ratkaista tilanne, jossa hän oli.

En voi oikein oikeuttaa yhdenkään hahmon toimintaa tässä kirjassa. Tai no, ehkä Jacindan äiti saa tässä asiassa eniten kredittejä, koska hän todella ajatteli tyttärensä parasta, vaikkakin toimi vasten tämän tahtoa. Se oli ymmärrettävää. Mutta Jacindan kaksoissisko Tamra? Toki hänellä oli ollut kurjaa lauman joukossa olemalla viallinen, lohikäärmeeksi muuttumaan kykenemätön, mutta kuinka hän kohteli siskoaan ihmisten joukossa oli täydellisen itsekeskeistä, välinpitämätöntä, kohtuutonta ja ilkeää. Draki on osa Jacindaa, osa, jonka menettäminen on kivualiasta ja jättää lopulta jälkeensä vain puolikkaan ihmisen. Jacindalta otettiin pois oma tahto ja häneltä yritettiin riistää puolet omasta itsestään pois, mutta Tamra inisee sitä, miten Jacinda pilasi hänen mahdollisuutensa päästä huutosakkiin. Tamra ei tuntenut lainkaan empatiaa siskoaan kohtaan. Minä en millään nähnyt sitä syvää ”sidettä”, joka sisarusten välillä kuulemma oli.

Jacindan ja Willin suhde oli insta-loven ruumiillistuma. He ovat jutelleet tyyliin kerran, kun Will on jo keskellä yötä menossa Jacindan talolle nähdäkseen, missä tämä asuu. He ovat jutelleet tyyliin kerran, kun he jo imuttelevat suuren intohimon vallassa. He ovat tavanneet tyyliin neljä kertaa, kun he jo vannovat toisilleen rakkauttaan. Ja kuinka tämä kaikki selitetään? Koska heillä on ”syvä yhteys” välillään. Minusta oli käsittämätöntä, kuinka epäloogisesti Jacinda käyttäytyi. Hän menee keskelle metsästäjien taloa, löytää huoneen, joka on vuorattu drakien nahoilla, yksi nahkoista on ehkä hänen isänsä, mutta Jacinda ei vieläkään astu takavasemmalle ja pysy erossa Willistä, he eivät ollenkaan käy läpi näitä asioita eikä Jacinda vieläkään kerro perheelleen, millaisessa vaarassa he ovat! Jacinda ei kertaakaan jälkeenpäin mieti, että hittolainen, hänen isänsä taitaa olla tätä nykyä tyyny tai sohva. Miksi näin? No... koska Jacindan ja Willin välillä on yhteys.

Drakit olivat kaikkein mielenkiintoisin elementti tässä kirjassa, mutta nekin jätettiin harmillisen taka-alalle. Minusta kirjailija keskittyi liikaa romanssiin ja tyhjänpäiväisyyksiin sen sijaan, että olisi luonut paremman pohjan drakeille, heidän elämälleen ja erityisesti heidän mytologialleen. Drakeista ei kerrottu juuri mitään, pelkästään sellaista nippelitietoa. Olivatko drakit lohikäärmeitä, joilla oli ihmismäisiä piirteitä vai ihmisiä, joilla oli lohikäärmemäisiä piirteitä? Keitä nämä enkrot lopulta ovat? Miten metsästäjät aloittivat drakien jahtaamisen? Miten metsästäjien ja drakien välinen vihollisuus pidetään salassa muulta maailmalta? Mikseivät drakit ota enemmän selvää vihollisistaan? Miksi drakit muistuttavat amisseja? Tällaisten, ainakin minusta olennaisten asioiden kuvailun sijaan kirjailija keskittyi liikaa kuvaamaan high school -elämän epäreilua nokkimisjärjestystä, liikaa huulikiiltoa käyttäviä cheerleadereitä, kuinka kaunis Will on ruskeine silmineen ja leveine rintakehineen ja miten Jacinda tuntee aina kihelmöintiä ja lämpöä sisällään Willin ollessa lähettyvillä.

Nuo ovat siis pääasialliset syyt, miksi en hirveästi tästä kirjasta välittänyt. Pidin kuitenkin ideasta, joka oli todella mielenkiintoinen ja uniikki. Pidän myös kansitaiteesta – se henkii punakultaista lämpöä ja salaperäisyyttä, ja pidin paikka paikoin kirjailijan kirjoitustyylistä, joka oli parhaimmillaan todella sievää ja runollista.

En siis halua lytätä koko kirjaa, koska ei tämä laisinkaan ole huonoimmasta päästä, mitä olen lukenut. Minua harmittaa, etten osannut tykätä tästä enemmän. Tämä kirja oli minun mielestäni keskivertoa, peruskauraa. Kokeile toki Liekkiä, koska kyllä tämä ihan luettava on. Tietääkseni jatko-osan kääntäminen ei ole kustantajalla suunnitteilla. Jos joskus saan jatkon käsiini, luen sen kyllä mielelläni.

Lukunäyte: luku 2, sivut 16-17

Kuulen lähestyvien metsästäjien huudot. Moottorien ääni kasvaa ja vaimenee, kun autot ja pyörät kiitävät kumpuilevassa maastossa. Mieleni läpi välähtää kuva rekasta ja verkonheittimestä. 

      Näin isänikin kohtasi loppunsa. Minulle käy samalla tavalla.

      Pääsen seisomaan. Taitan siipeni tiukasti selkääni vasten ja juoksen. Väistelen eteen tulevia puita ja kuuntelen kuinka moottorien jyly lähestyy. 

      Vilkaisen taakseni ja näen kasvuston läpi ajovalojen hehkuvan sumun keskellä. Liian lähellä. Kuulen sydämeni jyskeen korvissani. Vilkaisen ylös, joka puolelle, yritän löytää piilopaikan. Sitten kuulen jotain muuta – juoksevan veden tasaisen solinan.

      Seuraan ääntä. Juoksen kevyesti ja äänettömästi, ja ehdin juuri ja juuri pysähtyä ja ottaa kiinni puunrungosta, kun maa jalkojeni alla katoaa kauas alle. Huohottaen katson alas. Pieni vesiputous laskee vetensä lampeen, jota ympäröivät joka puolelta terävät kivet.

      Yläpuolellani paukahtaa. Syöksyn syrjään. Verkko lysähtää maahan vieressäni.

      ”Lataa uudestaan!”

Liekki –trilogia

Firelight | Liekki (2010/2011)

Vanish (2011)

Hidden (2012)

    3.5 Breathless (2012)