We Were Liars - E. Lockhart

Nimi: We Were Liars

Kirjailija: E. Lockhart

Kustantaja: Delacorte Press

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 225 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: A beautiful and distinguished family.

      A private island.

      A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.

      A group of four friends – the Liars – whose friendship turns destructive.

      A revolution. An accident. A secret.

      Lies upon lies.

      True love.

      The truth.

Ajatukseni: Holy hype, Batman. E. Lockhartin We Were Liars on ollut pinnalla aina siitä lähtien, kun kirja ilmestyi vuoden alusta. Kiinnostuin siitä etäisesti silloin ja takaraivoon oli aina jäänyt ajatus, että tämä kirja pitäisi lukea. Sitten Todella vaiheessa -blogin Reta kirjoitti tästä kesällä ja löi viimeisen naulan arkkuuni: minun oli pakko lukea tämä kirja. Ehdottomasti myös kannatti.

Cadence kuuluu täydelliseen, vaaleaan, rikkaaseen Sinclairen perheeseen, jossa mitään muuta kuin täydellistä normaaliutta ei suvaita. ”Piilota tunteesi, ole normaali.” Joka kesä Sinclairit menevät heidän yksityisomisteiselle saarelle ja samalla Cadence ja hänen serkkunsa Johnny ja Mirren sekä Johnnyn ystävä Gat kokoontuvat yhteen ja muodostavat oman pienen ydinryhmänsä, Valehtelijat. Kaikki muuttuu kuitenkin heidän viisitoistavuotiskesänään, kun Cadence kokee sekä fyysisen että henkisen trauman, jota edes kahden vuoden kuluttua hän ei muista. Kuudennentoista kesän poissaolon jälkeen hän palaa kuitenkin saarelle vain varjona entisestä minästään.

En juurikaan ole lukenut runomaista kirjoitusta ja siksi kirjan ensimmäiset sivut iskivät silmille lujaa. Olin aluksi vähän sekaisin niiden valtavien kielikuvien kanssa ja Lockhartin kirjoitukseen tottuminen kesti muutama kymmenen sivun ajan. Kun olin sitten päässyt kirjoitukseen sisälle sisälle, koko tarina muuttui niin kiehtovaksi ja lumoavaksi, että kirjaa oli vaikea laskea käsistä muulloin kuin olosuhteiden pakosta.

We Were Liars on mysteeri siinä missä tragediakin. Se on rakkaustarina, julkisivuja ja kulisseja alas repivä mysteeri, jonka keskiössä on muka-täydellinen Sinclairen perhe ja kolmannen sukupolven nuoret. Jotain tapahtui, mikä jätti Cadencen vaurioituneeksi, elämään tuskaisten päänsärkyjen ja amnesian kanssa. Onko totuus edes jotain sellaista, mitä Cadence haluaa tietää vai onko jotkut asiat paras unohtaa?

Minusta on aina mielenkiintoista lukea tarinaa, jossa kertojaan ei voi luottaan. Yksi tällainen kertoja oli Violet White Between the Devil and the Deep Blue Sea -kirjasta. Epäluotettavassa kertojassa on todellista viehätysvoimaa, kun hahmo on itsekin niin sekaisin ja vaurioitunut mieleltään, ettei itsekään tiedä, mikä on totta ja mikä on valhetta. Cadence yrittää käydä muistojaan läpi ja selvittää, mitä hänelle tapahtui, mutta ei voi luottaa itseensä eikä muihin perheenjäseniinsä, jotka eivät suostu kertomaan, mitä hänelle tapahtui.

Loppu oli aika musertava. Se oli todella koskettava ja surullinen ja tavallaan pisti kyseenalaistamaan, oliko kirjan genre enemmän maaginen realismi vai contemporary. Se myös riippuu täysin siitä, millaisena haluaa lopun kokea... Minä ehkä kallistun realistisempaan vaihtoehtoon, joten loppu väänsi veistä melkoisen kivuliaasti haavassa.

Ehkä minun olisi pitänyt arvata loppuratkaisu, koska tarina oli lähes identtinen erään kauhuelokuvan kanssa. Ehkä minun olisi pitänyt nähdä, mihin suuntaan tarina kulki ja nähdä kaikki ne vihjeet loppuratkaisuun, mutta en nähnyt. Olin aidosti yllättynyt, mitä lopussa tapahtui. Näin jälkeenpäin kuitenkin olen vähän ihmeissäni, kuinka samanlainen tämä kirja oli sen yhden elokuvan kanssa... En häiriintynyt siitä ollenkaan, mutta näin jälkikäteen hämmästelen sitä.

We Were Liars on ehdottomasti lukemisen arvoinen mysteeri, joka herätti ainakin allekirjoittaneessa paljon tunteita laidasta laitaan. Kun hahmoihin pääsee lopulta kunnolla käsiksi, huomaa alkavansa välittää heistä. Heidän tarinansa kiinnostaa ja koskettaa.

Suosittelen tätä kirjaa kovasti. Iskee suoraan tunteisiin.

Lukunäyte: Chapter 2

That June, summer fifteen, Dad announced he was leaving and departed two days later. He told my mother he wasn't a Sinclair, and couldn't try to be one, any longer. He couldn't smile, couldn't lie, couldn't be part of that beautiful family in those beautiful houses.

      Couldn't. Couldn't. Wouldn't.

      He had hired moving vans already. He'd rented a house, too. My father out a last suitcase into the backseat of the Mercedes (he was leaving Mummy with only the Saab), and started the engine.

      Then he pulled out a handgun and shot me in the chest. I was standing on the lawn and I fell. The bullet hole opened wide and my heart rolled out of my rib cage and down into a flowed bed. Blood gushed rhytmically from my open wound,

      then from my eyes,

      my ears,

      my mouth.