sunnuntai 16. marraskuuta 2014

We Were Liars - E. Lockhart

Nimi: We Were Liars
Kirjailija: E. Lockhart
Kustantaja: Delacorte Press
Julkaisuvuosi: 2014
Sivuja: 225 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: A beautiful and distinguished family.
      A private island.
      A brilliant, damaged girl; a passionate, political boy.
      A group of four friends – the Liars – whose friendship turns destructive.
      A revolution. An accident. A secret.
      Lies upon lies.
      True love.
      The truth.

Ajatukseni: Holy hype, Batman. E. Lockhartin We Were Liars on ollut pinnalla aina siitä lähtien, kun kirja ilmestyi vuoden alusta. Kiinnostuin siitä etäisesti silloin ja takaraivoon oli aina jäänyt ajatus, että tämä kirja pitäisi lukea. Sitten Todella vaiheessa -blogin Reta kirjoitti tästä kesällä ja löi viimeisen naulan arkkuuni: minun oli pakko lukea tämä kirja. Ehdottomasti myös kannatti.

Cadence kuuluu täydelliseen, vaaleaan, rikkaaseen Sinclairen perheeseen, jossa mitään muuta kuin täydellistä normaaliutta ei suvaita. ”Piilota tunteesi, ole normaali.” Joka kesä Sinclairit menevät heidän yksityisomisteiselle saarelle ja samalla Cadence ja hänen serkkunsa Johnny ja Mirren sekä Johnnyn ystävä Gat kokoontuvat yhteen ja muodostavat oman pienen ydinryhmänsä, Valehtelijat. Kaikki muuttuu kuitenkin heidän viisitoistavuotiskesänään, kun Cadence kokee sekä fyysisen että henkisen trauman, jota edes kahden vuoden kuluttua hän ei muista. Kuudennentoista kesän poissaolon jälkeen hän palaa kuitenkin saarelle vain varjona entisestä minästään.

En juurikaan ole lukenut runomaista kirjoitusta ja siksi kirjan ensimmäiset sivut iskivät silmille lujaa. Olin aluksi vähän sekaisin niiden valtavien kielikuvien kanssa ja Lockhartin kirjoitukseen tottuminen kesti muutama kymmenen sivun ajan. Kun olin sitten päässyt kirjoitukseen sisälle sisälle, koko tarina muuttui niin kiehtovaksi ja lumoavaksi, että kirjaa oli vaikea laskea käsistä muulloin kuin olosuhteiden pakosta.

We Were Liars on mysteeri siinä missä tragediakin. Se on rakkaustarina, julkisivuja ja kulisseja alas repivä mysteeri, jonka keskiössä on muka-täydellinen Sinclairen perhe ja kolmannen sukupolven nuoret. Jotain tapahtui, mikä jätti Cadencen vaurioituneeksi, elämään tuskaisten päänsärkyjen ja amnesian kanssa. Onko totuus edes jotain sellaista, mitä Cadence haluaa tietää vai onko jotkut asiat paras unohtaa?

Minusta on aina mielenkiintoista lukea tarinaa, jossa kertojaan ei voi luottaan. Yksi tällainen kertoja oli Violet White Between the Devil and the Deep Blue Sea -kirjasta. Epäluotettavassa kertojassa on todellista viehätysvoimaa, kun hahmo on itsekin niin sekaisin ja vaurioitunut mieleltään, ettei itsekään tiedä, mikä on totta ja mikä on valhetta. Cadence yrittää käydä muistojaan läpi ja selvittää, mitä hänelle tapahtui, mutta ei voi luottaa itseensä eikä muihin perheenjäseniinsä, jotka eivät suostu kertomaan, mitä hänelle tapahtui.

Loppu oli aika musertava. Se oli todella koskettava ja surullinen ja tavallaan pisti kyseenalaistamaan, oliko kirjan genre enemmän maaginen realismi vai contemporary. Se myös riippuu täysin siitä, millaisena haluaa lopun kokea... Minä ehkä kallistun realistisempaan vaihtoehtoon, joten loppu väänsi veistä melkoisen kivuliaasti haavassa.

Ehkä minun olisi pitänyt arvata loppuratkaisu, koska tarina oli lähes identtinen erään kauhuelokuvan kanssa. Ehkä minun olisi pitänyt nähdä, mihin suuntaan tarina kulki ja nähdä kaikki ne vihjeet loppuratkaisuun, mutta en nähnyt. Olin aidosti yllättynyt, mitä lopussa tapahtui. Näin jälkeenpäin kuitenkin olen vähän ihmeissäni, kuinka samanlainen tämä kirja oli sen yhden elokuvan kanssa... En häiriintynyt siitä ollenkaan, mutta näin jälkikäteen hämmästelen sitä.

We Were Liars on ehdottomasti lukemisen arvoinen mysteeri, joka herätti ainakin allekirjoittaneessa paljon tunteita laidasta laitaan. Kun hahmoihin pääsee lopulta kunnolla käsiksi, huomaa alkavansa välittää heistä. Heidän tarinansa kiinnostaa ja koskettaa.

Suosittelen tätä kirjaa kovasti. Iskee suoraan tunteisiin.

Lukunäyte: Chapter 2
That June, summer fifteen, Dad announced he was leaving and departed two days later. He told my mother he wasn't a Sinclair, and couldn't try to be one, any longer. He couldn't smile, couldn't lie, couldn't be part of that beautiful family in those beautiful houses.
      Couldn't. Couldn't. Wouldn't.
      He had hired moving vans already. He'd rented a house, too. My father out a last suitcase into the backseat of the Mercedes (he was leaving Mummy with only the Saab), and started the engine.
      Then he pulled out a handgun and shot me in the chest. I was standing on the lawn and I fell. The bullet hole opened wide and my heart rolled out of my rib cage and down into a flowed bed. Blood gushed rhytmically from my open wound,
      then from my eyes,
      my ears,
      my mouth.

6 kommenttia:

  1. En uskaltanut kuin silmällä bloggauksesi läpi, sillä olen kuullut, että tämä kannattaa lukea tietämättä etukäteen oikeastaan mitään. Kuulostaa kuitenkin todella hyvältä ja ah, kunpa kirjasto nyt hankkisi tämä nopeasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyrin parhaani mukaan spoilerittomuuteen, mutta toisaalta tämä kirja toimii parhaiten silloin kuin ei tiedä tästä mitään. Toivottavasti saat kirjan pian työn alle! :)

      Poista
    2. Spoilerittomuus tosiaan on vähän monimutkainen juttu. Yleensä luen bloggauksesi, koska ne eivät mielestäni spoilaa, mutta tämän kirjan tapauksessa kaikki on minulle spoileria :D Kirjasta kun ei voi puhua paljastamatta yhtään mitään ja tässä tapauksessa en halua tietää mitään.

      Poista
    3. Totta, tämä on sellainen kirja, josta ei kannata olla mitään ennakkoajatuksia valmiiksi! Tietämättömyys on tämän kirjan valttikortti :)

      Poista
    4. Pakko vielä kommentoida kun kirjan luettuani tulin viimein lukemaan bloggauksesi... :D

      Tuo maaginen realismi vs. contemporary on mielenkiintoinen kysymys! Itse tahdon kovasti kallistua maagisen realismin puolelle, sillä realistisempi kuva on aika karu. Haluan niin kovasti uskoa siihen, että Gat, Mirren ja Johnny palasivat vielä hetkeksi... Kirja oli kyllä aikamoinen paukku, luin tämän koulussa loppuun ja kun totuus iski päin naamaa parikymmentä sivua ennen loppua olin varmaan aikamoinen näky. :D Tekisi mieli lukea heti uudestaan uusin silmin ja huomama kaikki vihjeet.

      Poista
    5. Minäkin meinaan haluta uskoa maagiseen realismiin, koska se realistinen vaihtoehto olisi niin kivulias. Mutta tavallaan myös katkeransuloinen. Minua revitään kahtia enkä tiedä, mitä tuntea :D Tämä kirja todellaki iski suoraan tunteisiin, ja olen niin suunnattoman iloinen, että luin tämän. Saatan hyvinkin lukea tämän uudelleen!

      Poista

Jaa mietteesi!