Kunnes kerron totuuden - Julie Berry

Nimi: Kunnes kerron totuuden

Alkuteos: All the Truth That's in Me

Kirjailija: Julie Berry

Kääntäjä: Kaisa Kattelus

Julkaisuvuosi: 2013 (suomeksi 2014, Tammi)

Sivuja: 288 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Kansiliepeestä: Pian totuus paljastuu: mitä Judithille ja Lottielle oikein tapahtui?

      Millaista salaisuutta kantaa Judith, mykkä ja hyljeksitty tyttö, jonka kieli on leikattu poikki? Hypnoottisen jännittävä rakkaustarina, trilleri ja kidnappausdraama.

      Neljä vuotta sitten Judith ja Lottie katosivat. Kaksi vuotta myöhemmin Judith palasi, mutta yksin. Lottien ruumis löydettiin joesta. Vain Judith tietää, mitä tapahtui, mutta hän on mykkä. Silti Judith on täynnä äänetöntä puhetta, vihaa, muistoja, kaipuuta ja ennen kaikkea pakahduttavaa rakkautta lapsuudenystäväänsä Lucasia kohtaan.
      Lucas on menossa naimisiin kylän kaunottaren, Marian, kanssa, kun tulee tieto, että vihollinen on hyökkäämässä. Maria rohkaisee Judithia opettelemaan puhumaan. Vähitellen salaisuudet alkavat paljastua ja Judithin elämä muuttuu draamaattisella tavalla.

Ajatukseni: Olin tiiraillut alkuteosta vaikka kuinka monet kerrat ja yhtä monta kertaa olin viittä vailla tilaamassa kirjan itselleni. Ja sitten yhtäkkiä tajusin tämän suomennoksen tietosivua silmäillessäni, että kirja, jonka nappasin kirjastosta perjantaina sattumanvaraisesti mukaan olikin tuon teoksen käännös. Olin hieman hämilläni, että kirja on ilmeisesti kesäkuusta asti ollut suoraan nokkani alla enkä ollut heti tajunnut sitä. No, käyhän se näinkin.

Judith ja Lottie katosivat neljä vuotta jälkeä jättämättä. Kaksi vuotta myöhemmin Lottien ruumin on löydetty joesta ja Judith on palannut kieli silvottuna. Kyläläiset eivät osaa eivätkä halua suhtautua hyvin Judithin omituiseen katoamiseen ja paluuseen eikä Judith itsekään enää tiedä omaa paikkaansa: hänen perheensä on etääntynyt hänestä ja hänen rakastamansa mies, Lucas, on menossa naimisiin kylän kauneimman tytön kanssa. Mitä tapahtuikaan Judithille ja Lottielle, ja miksi Judith on ainoa, joka palasi elossa?

Hyvin erikoinen kirja, tämä näin. Ei ollenkaan sitä, mitä kuvittelin ja odotin tämän olevan. Jostakin syystä olin saanut käsityksen, että kyseessä olisi joku dystopinen/tähän päivään sijoittuva mysteeri-trilleri. Olin todella väärässä. Tarina sijoittuikin määrittelemättömään aikaan menneisyydessä, pieneen, hyvin uskonnolliseen maalaiskylään. Tuon maailman äkkinäinen tajuaminen oli pieni hämmennyksen aihe aluksi.

Toinen asia, joka aluksi tuntui hieman luotaantyöntävältä oli Berryn kerrontaratkaisu. Judith ikään kuin kertoo tätä tarinaa rakastamalleen miehelle, Lucasille, johon kertoessaan viittaa yksikön toisessa persoonassa. Puoliksi pahan yhteydessä mainitsin, että tuo kerrontaratkaisu ei sitten millään ihastuttanut minua, mutta tämän kirjan kohdalla päätyi olemaan täysin päinvastainen reaktio minulla. Pidinkin siitä todella paljon. Berry onnistui käsittelemään tuon kerronnan erinomaisesti.

Judithin tarina oli niin surullinen, mutta samalla todella voimakas ja toiveikas. Alun kankeuden jälkeen huomasin yhtäkkiä tuntevani kaikenlaisia tunteita. Kerrontaratkaisun ansiosta Judithin hahmo tuli hyvin lähelle ja kaikki hänen kokemansa tuntui todella henkilökohtaiselta. Huomasin jatkuvasti kannustavani häntä puolustautumaan kyläläisten todella julmilta syytöksiltä ja aina kun hän sai pienen onnen hetken, hymyilin minä itsekin.

Aina silloin tällöin pysähdyin miettimään, että miksi minulla tulee mieleen joku muukin kirja ja sitten tajusin, että Lauren Oliverin Pandemoniumissa on käytetty samanlaista ajallista kerrontaa: tarinassa sekoittuvat sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtuvat, jotka lopussa nivoutuvat yhteen, tähän hetkeen. Itse tarinat eivät muistuttaneet toisiaan, mielleyhtymän aiheutti vain noiden aikajanojen yhteen limittyminen.

Kunnes kerron totuuden oli ainakin minulle todellinen yllättäjä niin monella tavalla. Kirjan luki hyvin nopeasti ja sitä oli oikeasti todella vaikea laskea käsistä, kun eron hetki koitti. Loppuun luettuani jäin vain hetkeksi tuijottamaan kantta, koska en aivan heti voinut siirtää sitä syrjään. Kerrassaan lumoava selviytymis- ja rakkaustarina!

Ja vasta nyt hieman googleteltuani huomaan, että tätähän on luettu pitkin kesää ja syksyä vaikka kuinka monissa blogeissa, mutta jotenkin olen onnistunut lähes täysin missaamaan kaiken tuon. Pelisilmäni on nyt vähän ruosteessa :D

Suosittelen lukemaan!

Lukunäyte: LXXXIV, sivut 72-73

Et heti tunnista häntä. Miten voisitkaan tunnistaa? Sitten hän näkee sinut. Näkee minut koskettamassa sinua. Näkee, miten pitkä ja kokonainen sinusta on tullut.

      ”Lucas.”

      Sinä tuijotat häntä ja sitten minua. Sinun silmäsi porautuvat minuun, ensin suuhuni, sitten pukuuni, synkkiin muistoihini, ja alat ymmärtää – tai luulet niin. Kauhu saa huulesi vääntymään. Minä seison alastomana teidän molempien edessä. Haluaisin vajota ruohikkoon ja ryömiä pois.

      Näin pitkälle en ollut ajatellut.

      Olen tappanut sinut. Olen tappanut säälisi minua kohtaan. Olen tappanut isäsi uudelleen silmiesi edessä. Ilman kieltä minun on vaikea niellä sappea, jonka maun tunnen selvästi. Sillä siinä sinä seisot, ja tuossa hän kykkii, ja ympärillemme sataa kanuunankuulia, ja haavoittuneiden huudot lentävät kun hanhet lokakuun kirkkaaseen sineen.