maanantai 20. lokakuuta 2014

Bridget Jones: Elämäni sinkkuna - Helen Fielding

Nimi: Bridget Jones: Elämäni sinkkuna
Alkuteos: Bridget Jones's Diary
Trilogia/sarja: Bridget Jones #1
Kirjailija: Helen Fielding
Kääntäjä: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 1996 (suomeksi 1998/2013, Otava/Seven)
Sivuja: 381 suomenkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★☆☆☆

Takakannesta: Keskiviikko 4. tammikuuta
      59,5 kg (tämä on hätätilanne, sillä läski tuntuu olleen kapseloituneena joulun yli ja vapautuu nyt hitaasti ihon alle), alkoholiannosta (edistystä), 20 savuketta, 700 kaloria (oikein hyvä).


Ajatukseni: En ole ennen tätä lukenut ainuttakaan chick lit -kirjaa (ainakaan muistaakseni), koska ne ovat aina minun korvaani ja makuuni kuulostaneet liian tuhkimotarinamaiselta. Sellainen ei ihan vetoa minuun. Bridget Jones: Elämäni sinkkuna on aina kuitenkin ollut lukulistallani, sillä elokuvat todella olleet mieleeni ja Bridget Jones on niin sympaattinen pösilö, jonka toilailuista saa paljon huumoria irti. Ja nyt sitten... plaaaaah. Olipa plaah kirja.

Bridget Jones on 30-jotain sinkkunainen, joka päättää alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, johon kirjaa rehellisesti elämäänsä tilastoiden painoaan, alkoholiannoksiaan ja kaloreitaan. Hän fantasioi härskistä pomostaan, puhuu ystävistään, yrittää kestää viidenkympin villityksen saanutta äitiään ja ylipäätään lähteä sisäisen tasapainon tielle kokeillen kaikennäköisiä keinoja siihen.

Oliko kirja humoristinen, hauska, hurmaava, samaistuttava ja niin edelleen? Ei minun mielestäni. En saanut yhtään huumoria irti kirjasta ja lähinnä minua vain ärsytti Bridget ja hänen jatkuva valitusvirtensä kaikesta mahdollisesta. Ehkäpä se olikin se kirjan idea, mutta minä vain en onnistunut pääsemään kirjan sisälle. Bridget ei milloinkaan ollut tyytyväinen mihinkään ja eikä hänellä tuntunut olevan minkäänlaista tunne-elämää tai vastaavaa.

Fielding on tunnetusti käyttänyt Austenin rakastettavaa Ylpeyttä ja ennakkoluuloa tarinan pohjana, mutta se oli aika laimea ja ohut viittaus. Oikeastaan ainoa nähtävä yhteys oli Markin sukunimi Darcy ja tuon juristin aluksi hyvin ynseä käytös Bridgetiä kohtaan. Ylpeys ja ennakkoluulo on ihana, mutta tämä... en vain... minä en vain yhtään... En tiedä yhtään, mitä sanoa, mitä tuntea tai miten päin olla. Tämä kirja ja minä ohitimme toisemme kilometrien päästä. En saanut yhtään mitään irti.

Kaikki hahmot olivat kirveltävän ärsyttäviä. Bridget sai minut haluamaan kaivaa silmät päästä lusikalla jatkuvalla, päättymättömällä valitusvirrellään ”lihavuudestaan” (hän painaa 54-59 kiloa ja hän väittää itseään lihavaksi.......), mieskuvioistaan, äidistään, kaikesta. Mihinkään hän ei ollut tyytyväinen ja välillä en pystynyt ymmärtämään, että mikä nyt taas oli huonosti. Hänen vuodatuksensa ei oikein milloinkaan tuntunut välittävän mitään aitoa tunnetta enkä saanut mitään irti esim. hänen ja Markin suhteesta.

Mark Darcy oli mukana vain tyyliin viidessä kohtauksessa eivätkä he edes kunnolla edes keskustele. En siis pystynyt hiffaamaan, miksi he lopulta päätyivät yhteen, vaikka se olikin tietenkin odotettavissa. Daniel oli täys sika, jota olisin halunnut läimiä. Bridgetin äiti oli niiiiin rasittava... aloin loppua kohden hyppiä yli niitä kohtauksia, missä äiti oli mukana. Tämän kirjan yleinen sävy oli niin mollivoittoista ulinaa, että ilmeisesti minä missasin sen huumoripysäkin.

Päiväkirjatyyli oli kuitenkin varsin viihdyttävä ja persoonallinen tapa kertoa tämä tarina. Se on myös nopeasti luettavaa ja eilen illalla suoriuduin kirjan lopuista paristasadasta sivusta muutamassa tunnissa. Jos ei siis muuta, niin ainakin tämän ahmaisee nopeasti.

Voin tavallaan kyllä nähdä, miksi tämä kirja on monien mielestä todella hyvä. En ole koskaan ennen sanonut näin, mutta kaipa minä en yksinkertaisesti kuulunut kirjan kohderyhmään iän tai muunkaan perusteella, sillä Bridgetin hahmo meni niin kaukaa ohi.

Tämä on niitä harvoja tapauksia, joissa voin sanoa, että elokuvafilmatisointi oli mielestäni paljon parempi mitä kirjansa. Lukiessa teki niin mieli nähdä taas elokuvat.

Lukunäyte: Sunnuntai 15. tammikuuta
Kello 19.00. Tämä ei voi olla totta. Olin menossa kylppäriin antamaan viime silauksen viljelyksilleni, kun huomasin puhelinvastaajan merkkivalon vilkkuvan: Daniel oli soittanut.
      ”Kuule, Jones, olen tosi pahoillani. Minun täytyy varmaan peruuttaa se tämäniltainen tapaaminen. Minulla on aamukymmeneltä yksi esitys, ja minun pitää käydä läpi neljänkymmenenviiden taulukon pino.”
      Ei voi olla totta. Daniel teki oharit. Raadoin koko helkutin päivän ja kehitin hullun lailla energiaa, ja aivan suotta. Toisaalta tässä ei pidä elää miesten kautta: pitää olla vahva nainen, joka ei tarvitse miestä ollakseen kokonainen.

Bridget Jones –trilogia
Bridget Jones's Diary | Bridget Jones: Elämäni sinkkuna (1996/1998)
Bridget Jones: The Edge of Reason | Bridget Jones: Elämä jatkuu (1999/2000)
Bridget Jones: Mad about the Boy (2013/2014)

2 kommenttia:

  1. Minustakin tämä oli aika plääh. Ehkä tämä sopii niille, jotka ovat eläneet sinkkuutta ja nuorta aikuisuutta 90-luvun loppupuolella. Olisiko aika päivittää sinkkuus ja kirjoittaa samantyylinen teos, joka sijoituu 2010-luvulle? Monet jutut voisivat muuttua paljonkin (facebook-stalkkaus, tinder-treffit, whatsapp-keskustelut)

    Minua kummastutti tässä kirjassa erityisetsi kolme asiaa:
    - Mitä Bridget näkee Danielissa?
    - Miksi Bridget kirjoittaa minuutin välein päiväkirjaansa raporttia esim. pukeutumisestaan? Onko se sen ajan vastine tweettaukselle tai facebookin päivitykselle? Huvitin itseäni kuvittelemalla Bridgetin säntäilemässä päiväkirjansa luo joka välissä kirjoittamaan ylös mitä teki.
    - Bridgetin jutut painosta ja syömisestä. Tulin kirjan lopussa siihen tulokseen, että hänellä on pakko olla joku syömishäiriö, mutta valitettavasti kirja ei puutu siihen lainkaan. Aivan loppu puolella hänen yksi ystävänsä sivuaa aihetta, mutta päiväkirja on Bridgetin näkökulmasta, eikä hän hoksaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samat fiilikset minullakin. Ei osunut eikä uponnut tähän maaliin, mutta kannatan ajatusta nykyaikaisemmasta versiosta!

      Daniel oli niin täysi sika, että minua lähinnä puistatti koko jätkä - ja Bridget vielä itkee tuollaisen miehen perään... Yäk. En ymmärtänyt heidän suhdettaan yhtään. Ajattelin myös samaa tuosta painojutusta - tuollainen kalorien kyttääminen ja jokaisen gramman laskeminen veisti lähinnä kuvan syömisäiriöisestä, joka tarvitsee apua ennemmin siihen kun sinkkuuteen. Noh, kaipa Fielding tiesi mitä teki, mutta ainakaan minulle lukijana ei kaikki tämä jutut auenneet.

      Poista

Jaa mietteesi!