Nimi: This Is What Happy Looks Like
Kirjailija: Jennifer E. Smith
Kustantaja: Poppy
Julkaisuvuosi: 2013
Sivuja: 407 + 15 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä
Tähdet: ★★★★★
Juonikuvaus: If fate sent you an e-mail, would you answer?
Juonikuvaus: If fate sent you an e-mail, would you answer?
Graham Larkin and Ellie O'Neill meet – albeit virtually – when Graham accidentally sends Ellie an e-mail about his pet pig, Wilbur. The two seventeen-year-olds strike up e-mail relationship, even though they don't even know each other's first name.
In a witty and unforgettable correspondance, Graham and Ellie share details about their lives, hopes, and fears. But they don't tell each other everything: Graham doesn't know the secret hidden in Ellie's family tree, and Ellie is unaware of Grahams's life in the spotlight.
When Graham seizes an opportunity to spend time in Ellie's tiny hometown of Henley, Maine, he takes their relationship from online to in person. But can two people from such different worlds be together despite the odds stacked against them?
Ajatukseni: Aww. Aww. Tämä kirja oli puhdasta kultaa. Jennifer E. Smith onnistui jälleen hurmaamaan minut täysin.
Teinitähti Graham Larkinin ja pikkukaupungin kasvatin Ellie O'Neillin ei ole mitään syytä kohdata toisiaan, kunnes yksi väärään osoitteeseen päätynyt sähköposti sytyttää hauskan keskustelun heidän välilleen. He eivät edes tiedä toistensa etunimiä, mutta se ei estä heitä käymästä jokapäiväisiä keskusteluja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kun Grahamin uusin elokuva päätetään kuvata Ellien pienessä kotikaupungissa, saavat he vihdoinkin tilaisuuden tavata. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä Ellie haluaa vältellä Grahamia joka paikkaa seuraavia kameroita kuin ruttoa varjellakseen oman elämänsä salaisuutta päätymästä juorulehtien kansiin.
Oi että, This Is What Happy Looks Like oli niin suloista luettavaa. En kyennyt lopettamaan lukemista eilen vaikka kello lähestyi puoli viittä aamuyöstä, sillä minä niin halusin vain päästä loppuun ja nähdä, miten Grahamille ja Ellielle kävisi. Sain käydä läpi koko tunteiden skaalan aina ilosta suruun ja ahdistuksesta suuttumukseen asti.
Pidin todella paljon tavasta, jolla Smith päättää lähestyä tällaista kuuluisa-jätkä-tapaa-pikkukaupungin-tytön–tilannetta. Graham on kuuluisuudestaan ja erittäin lupaavasta näyttelijänurastaan huolimatta melkoisen normaali seitsemäntoistavuotias jätkä, joka huomaa leijuvansa kahden niin erilaisen maailman välillä: hän kokee julkisuutensa kuin eräänlaisena päättymättömänä teatterina, jossa todellisuudelle ei ole sijaa, mutta nauttiessaan itse näyttelemisestä ja halutessaan nähdä, miten pitkälle pääsee, Graham haluaisi elää myös normaalia elämää. Graham on menettänyt käytännössä kaikki yhteydet ystäviinsä ennen näyttelijänuraa ja tutut ihmiset alkavat kohdella häntä eri tavalla. Jopa hänen vanhempansa ovat varpaillaan hänen seurassaan. Graham saa kokea jälleen normaalin, arkipäiväisen keskustelun ilot lähettäessään vahingossa sähköpostin väärään osoitteeseen.
Ellie O'Neill elää rauhallista elämää Henleyn pikkukaupungissa Mainessa. Kun Ellie saa tuntemattomalta teini-ikäiseltä sähköpostin, päättää hän vastata siihen. Kumpikaan heistä ei olisi arvannutkaan, miten pitkälle tuo päivittäinen viestittely menee, kunnes kuvaysryhmät vyöryvät kaupunkiin. Ellie ei halaja julkisuutta eikä missään nimessä halua tulla kuvatuksi juorulehtiin, sillä hänellä on perheessään oma salaisuutensa, jota varjella. Ellien ja Grahamin ainoa keino olla yhdessä on niin piiloutua kameroilta, mutta miten voi yrittää olla huomaamaton henkilön kanssa, jonka jokainen tunnistaa?
Minä en välitä julkkiksista eikä minua kiinnosta, kuka seurustelee kenenkin kanssa ja kuka on nähty syömässä lounasta kenenkin kanssa. Ne ovat yksityisasioita, eivät uutisoinnin arvoisia, enkä usko, että kukaan haluaisi omaa yksityiselämäänsä juorulehtien etusivuille kaikkien silmille. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että juorulehdet ovat kaikkein pahimpia roskalehtiä, jotka eivät pala edes helvetin tulessa ja joiden ainoa tehtävä on repiä ihmisten yksityiselämiä kappaleiksi ja mässäillä sillä. Tästä syystä pidin niin paljon Smithin tavasta kuvailla koko tuota paskamyrskyä, joka syttyy, kun nuo loiset (jotka myös paparazzeina tunnetaan) pääsevät Ellien ja Grahamin suhteen jäljille. Minua todella ahdisti lukea sitä kaikkea Ellien näkökulmasta ja nähdä, kuinka kaikki ne yksityisyyttä suojaavat muurit revittiin häikäilemättä alas ja kuinka kaikki salaisuudet läimittiin lehtiin.
Aivan kuten Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, tämäkään kirja ei keskity pelkästään imelän rakkaustarinan ympärille, vaan tässäkin on mukana hieman synkempi pohjavire. Molemmat Graham ja Ellie pääsevät tekemään oikein kunnon tutkimusmatkan omiin elämiinsä ja todella pohtimaan, keitä ovat, mitä tekevät ja mitä haluavat. Minä pidin tästä seikasta todella paljon, ettei tämä ollut mitään pelkkää pintaliitoa, vaan että Smith luo syvyyttä sekä tarinaan että hahmoihin.
This Is What Happy Looks Like oli todella hyvä kirja kahdella ihanalla, sympaattisella päähenkilöllä. Uskaltaisin väittää, että ne, jotka pitivät Tilastollisesta todennäköisyydestä tulevat myös pitämään tästä kirjasta. Toivottavasti tämäkin kirja päätetään suomentaa!
Enköhän nyt kahden ihanan kirjan perusteella voi sanoa, että Jennifer E. Smithistä on tullut luottokirjailijani, kun haluan lukea suloista romanssia sympaattisilla hahmoilla.
Tällä kirjalla pääsen kuittaamaan kirjabingon kohdan Romantiikka.
Lukunäyte: Chapter 5, sivu 89
Ajatukseni: Aww. Aww. Tämä kirja oli puhdasta kultaa. Jennifer E. Smith onnistui jälleen hurmaamaan minut täysin.
Teinitähti Graham Larkinin ja pikkukaupungin kasvatin Ellie O'Neillin ei ole mitään syytä kohdata toisiaan, kunnes yksi väärään osoitteeseen päätynyt sähköposti sytyttää hauskan keskustelun heidän välilleen. He eivät edes tiedä toistensa etunimiä, mutta se ei estä heitä käymästä jokapäiväisiä keskusteluja kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Kun Grahamin uusin elokuva päätetään kuvata Ellien pienessä kotikaupungissa, saavat he vihdoinkin tilaisuuden tavata. Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, sillä Ellie haluaa vältellä Grahamia joka paikkaa seuraavia kameroita kuin ruttoa varjellakseen oman elämänsä salaisuutta päätymästä juorulehtien kansiin.
Oi että, This Is What Happy Looks Like oli niin suloista luettavaa. En kyennyt lopettamaan lukemista eilen vaikka kello lähestyi puoli viittä aamuyöstä, sillä minä niin halusin vain päästä loppuun ja nähdä, miten Grahamille ja Ellielle kävisi. Sain käydä läpi koko tunteiden skaalan aina ilosta suruun ja ahdistuksesta suuttumukseen asti.
Pidin todella paljon tavasta, jolla Smith päättää lähestyä tällaista kuuluisa-jätkä-tapaa-pikkukaupungin-tytön–tilannetta. Graham on kuuluisuudestaan ja erittäin lupaavasta näyttelijänurastaan huolimatta melkoisen normaali seitsemäntoistavuotias jätkä, joka huomaa leijuvansa kahden niin erilaisen maailman välillä: hän kokee julkisuutensa kuin eräänlaisena päättymättömänä teatterina, jossa todellisuudelle ei ole sijaa, mutta nauttiessaan itse näyttelemisestä ja halutessaan nähdä, miten pitkälle pääsee, Graham haluaisi elää myös normaalia elämää. Graham on menettänyt käytännössä kaikki yhteydet ystäviinsä ennen näyttelijänuraa ja tutut ihmiset alkavat kohdella häntä eri tavalla. Jopa hänen vanhempansa ovat varpaillaan hänen seurassaan. Graham saa kokea jälleen normaalin, arkipäiväisen keskustelun ilot lähettäessään vahingossa sähköpostin väärään osoitteeseen.
Ellie O'Neill elää rauhallista elämää Henleyn pikkukaupungissa Mainessa. Kun Ellie saa tuntemattomalta teini-ikäiseltä sähköpostin, päättää hän vastata siihen. Kumpikaan heistä ei olisi arvannutkaan, miten pitkälle tuo päivittäinen viestittely menee, kunnes kuvaysryhmät vyöryvät kaupunkiin. Ellie ei halaja julkisuutta eikä missään nimessä halua tulla kuvatuksi juorulehtiin, sillä hänellä on perheessään oma salaisuutensa, jota varjella. Ellien ja Grahamin ainoa keino olla yhdessä on niin piiloutua kameroilta, mutta miten voi yrittää olla huomaamaton henkilön kanssa, jonka jokainen tunnistaa?
Minä en välitä julkkiksista eikä minua kiinnosta, kuka seurustelee kenenkin kanssa ja kuka on nähty syömässä lounasta kenenkin kanssa. Ne ovat yksityisasioita, eivät uutisoinnin arvoisia, enkä usko, että kukaan haluaisi omaa yksityiselämäänsä juorulehtien etusivuille kaikkien silmille. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että juorulehdet ovat kaikkein pahimpia roskalehtiä, jotka eivät pala edes helvetin tulessa ja joiden ainoa tehtävä on repiä ihmisten yksityiselämiä kappaleiksi ja mässäillä sillä. Tästä syystä pidin niin paljon Smithin tavasta kuvailla koko tuota paskamyrskyä, joka syttyy, kun nuo loiset (jotka myös paparazzeina tunnetaan) pääsevät Ellien ja Grahamin suhteen jäljille. Minua todella ahdisti lukea sitä kaikkea Ellien näkökulmasta ja nähdä, kuinka kaikki ne yksityisyyttä suojaavat muurit revittiin häikäilemättä alas ja kuinka kaikki salaisuudet läimittiin lehtiin.
Aivan kuten Tilastollinen todennäköisyys kohdata se ainoa oikea, tämäkään kirja ei keskity pelkästään imelän rakkaustarinan ympärille, vaan tässäkin on mukana hieman synkempi pohjavire. Molemmat Graham ja Ellie pääsevät tekemään oikein kunnon tutkimusmatkan omiin elämiinsä ja todella pohtimaan, keitä ovat, mitä tekevät ja mitä haluavat. Minä pidin tästä seikasta todella paljon, ettei tämä ollut mitään pelkkää pintaliitoa, vaan että Smith luo syvyyttä sekä tarinaan että hahmoihin.
This Is What Happy Looks Like oli todella hyvä kirja kahdella ihanalla, sympaattisella päähenkilöllä. Uskaltaisin väittää, että ne, jotka pitivät Tilastollisesta todennäköisyydestä tulevat myös pitämään tästä kirjasta. Toivottavasti tämäkin kirja päätetään suomentaa!
Enköhän nyt kahden ihanan kirjan perusteella voi sanoa, että Jennifer E. Smithistä on tullut luottokirjailijani, kun haluan lukea suloista romanssia sympaattisilla hahmoilla.
Tällä kirjalla pääsen kuittaamaan kirjabingon kohdan Romantiikka.
Lukunäyte: Chapter 5, sivu 89
Her heart was beating fast now, her thoughts tripping over themselves, but when she spoke, her words were measured. ”You have a dog named Wilbur?”
Graham's eyes met hers, and he shook his head. In the dim light, his face remained neutral, but there was a smile just below the surface, and his eyes were giving him away.
”Nope,” he said, and Ellie's head felt suddenly light. She opened her mouth to speak, but nothing emerged.
Graham was smiling now as he watched her. ”Wilbur,” he said quetly, ”is my pig.”
Ellie nodded. ”Wilbur is your pig,” she muttered, trying to force her mind to catch up. She drew in a shaky breath and looked at him carefully. It was like the simplest of math problems; the answer was right there in front of her, but even so, a part of her was still having trouble believing it.
Ah, kuinka haluankaan lukea tämän! Rakastuin Tilastolliseen todennäköisyyteen kohdata se ainoa oikea ja luulen, että pitäisin tästäkin. Ehkä jonain päivänä... :)
VastaaPoistaLuulen, että pitäisit tästä! Tilastollisen todennäköisyyden lukijoille suosittelisin tätä oikein kovasti :D Ihana kirja!
Poista