maanantai 3. maaliskuuta 2014

Mitä ajattelen hahmoista ja romansseista?

Ihan ensiksi haluan sanoa, etten tarkoita loukata ketään. Nämä ovat vain minun tuntemuksiani, jotka haluan tuoda ilmi. Olen pahoillani, mikäli tallon nyt varpaita.

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo kauan. Olin aivan viittä vaille postaamassa erillistä kirjoitusta aiheesta luettuani ja vihattuani Erica Stevensin Renegadea. Sen sijaan sivusin aihetta pikaisesti postauksen lopussa. Palaan aina tähän aiheeseen keskustellessani kaverini kanssa kirjoista enkä voi olla päivittelemättä tätä ilmiötä, mitä esim. Renegade ja Illallinen vampyyrin kanssa tarjoilee. Sittemmin fable otti aiheen esille, ja nyt päätin ihan postatakin ajatukseni, kerta olen jutun nyt kirjoittanut. Aihe nimittäin oikeasti vaivaa minua ja koen sen tärkeäksi.

Kirjojen hahmot ja romanssit ovat useimmiten niitä, jotka saattavat joko pilata tai pelastaa lukukokemukseni. Jos pidän esim. hahmoista todella paljon, en niinkään keskity liikoja maailmanrakennuksen heikkouksiin tai selitysten puutteisiin (esim. Marie Lun Legend) mutta taas päinvastoin jos hahmot ottavat päähän, silloin romanssi vedetään pöntöstä alas ja samalla kaikki alkaa kirjassa ärsyttämään.

Minä pidän romansseista. Saattaa vaikuttaa valituksieni perusteella, ettei minulle kelpaa suunnilleen mikään romanssi. Kyllä kelpaa ja voin nimetä tältä istumalta esim. tuon nimenomaisen Legendin, jossa sekä hahmot että romanssi toimivat minulla loistavasti. Näen hahmojen ja romanssien välillä aina yhteyden ja olen kirjan aloitettuani hyvin nopeasti perillä siitä, tulenko pitämään niistä vai en.

Minä pidän vahvoista hahmoista. Minusta on tärkeää, että päähenkilö osoittaa vahvuutta, luonteenlujuutta sekä oman järjen käyttöä tarinassa. Hahmolla täytyy olla aivot päänupissaan ja kyky ajatella omilla aivoillaan, tehdä omat ratkaisut ja kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Hahmon täytyy kyetä osata olla yksin ja osata elää, vaikkei se hanipuppeli olekaan siinä vierellä. Minusta on huippua lukea kirjoja, joiden hahmoista aidosti pidän ja joista voin puhua esimerkillisinä, jollaisia pitäisi kirjoittaa enemmänkin. June, Katniss, Penryn, Aria – teitä pitäisi olla paljon enemmän!

Sitä vastoin minä en voi sietää sellaisia päähenkilöitä, joiden selkärangan tilalla on vetelää spagettia, jotka antavat miespääsankarin pompotella itseään miten vain tämä lystää, antaa tyypin tehdä itselleen kaikkea törkeää eikä kykene tekemään mitään muuta kuin kuolaamaan tyypin ulkonäköä ja lopulta päätyy loikkaamaan pahoinpitelijänsä kaulaan. Tätä en voi lukea tuntematta vastustamatonta halua läimäyttää hahmoja. Bella, Luce, Ever, Violet ja te lukemattomat muut – teitä ei tarvita enää yhtään enempää.

En kuitenkaan tarkoita, että naishahmon pitäisi olla mikään female-Butch, vaan hahmon pitää osoittaa inhimillisyyttä ja herkkyyttäkin. June Iparis Legend-trilogiasta on hyvä esimerkki vahvasta, mutta inhimillisestä ja herkästä hahmosta. Hän osaa pitää puolensa, käyttää omaa järkeä ja sanoa sanottavansa, mutta hän tekee myös inhimillisiä virheitä, hänestä löytyy herkkyyttä eikä hän missään nimessä ole liian voittamaton. En pidä sellaisista liian jääräpäisistä pässeistä, jotka eivät millään voi antaa periksi omasta kannastaan tai kuunnella muiden mielipiteitä. Sellaiset eivät muutu tarinan aikana vaan jäävät pässeiksi. Pidän hahmoista, jotka ovat vahvoja, mutta myös inhimillisiä olentoja miinuksineen ja vahvuuksineen, joista löytyy myös herkkyyttä ja jotka ehdottomasti kokevat kasvua tarinan aikana ja oppivat uutta maailmasta, muista ja itsestään. Siinä on minun ihannehahmoni.

Miksi on niin tajuttoman suosittuja sellaiset jätkät, jotka käyttäytyvät kuin yleiset kusipäät päähenkilöä kohtaan, tekevät niin törkeitä asioita tälle, pahoinpitelevät sekä henkisesti että fyysisesti ja suorastaan nauttivat toisen satuttamisesta ja kivusta? Mitä vikaa on mukavissa, ystävällisissä tyypeissä? Miksi täydelliset mulkerot nähdään niin haluttavina ja kuuman romanttisina? Ihan kuin ihmiset haluaisivat, että heitä poljetaan lattiatasoon ja että heiltä riivitään viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Minä en aidon rehellisesti kykene ymmärtämään, miksi tällainen tavara on suosittua. Mutta ehkä se vika onkin vain minussa.

Otetaanpas nyt esimerkiksi tuo Illallinen vampyyrin kanssa, joka on edelleen minulle kuin punainen vaate. Mielestäni Kaspar ansaitsisi tulla naulatuksi munistaan kaktukseen, näin kauniisti sanottuna. Siinä on kaikkein karsein koskaan lukemani miespääsankari. Miksi? Siinä on mies, joka ensimmäiseksi kidnappaa viattoman tytön pelkästä hetken mielijohteesta. Tämän jälkeen hän lakkaamatta nöyryyttää, pahoinpitelee, kohtelee todella alentavasti, ahdistelee seksuaalisesti ja yrittää raiskata tämän viattoman tytön. Tämän lisäksi Kaspar on tiedettävästi murhannut kylmäverisesti ties miten paljon viattomia ihmisiä ja nauttinut siitä kovasti. Tälle käytökselle haetaan selityksiä ja tekosyitä, mutta ne tekevät kaikesta vain mielestäni pahempaa. Kasparille toisin sanoen annetaan lupa rellestää ja tehdä mitä haluaa, koska hän on kärsinyt. Eli jos tyypillä on ollut elämässä vaikeuksia, se antaa hänelle vapauden tehdä ihan mitä tahansa, esim. aiheuttaa kipua ja kärsimystä muille? Koska kurjuus rakastaa seuraa, niinkö? Mitä tämä on? Minulla olisi ollut hitunen kunnioitusta Violetia kohtaa, jos hän olisi torjunut lopulta Kasparin ja kävellyt pois tämän luota, mutta sen sijaan hän loikkasi pahoinpitelijänsä kaulaan, antaen tyypille anteeksi kaiken sen paskan, mitä tämä sovinistisika teki. Miksi? Koska Kaspar on niin hyvännäköinen. Vaikka tyyppi muuttuisi, kääntyisi hyväksi, on tekoja, joita ei yksinkertaisesti voi eikä pidäkään antaa anteeksi ja unohtaa.

Tällaiset kaktussankarit saavat kaiken anteeksi siksi, että he ovat hyvännäköisiä. Mehän elämme ah, niin syvällisessä yhteiskunnassa, jossa populaarikulttuurissa näemme vain kauniita, öljyttyjä ja sliipattuja ihmisiä. Tämä maalaa kuvan, että vain kauniit ihmiset ansaitsevat rakkautta ja ”rumilla” ei ole mahdollisuuttakaan tässä elämässä. Tämä näkyy kaikkialla: elokuvissa, tv-sarjoissa, muoti- ja musiikkiteollisuudessa... ja kirjoissa. Ainakin young adult, new adult ja romantiikkagenreissä. Kaikki ovat kauniita ja komeita, laihoja ja lihaksikkaita, siroja naiskuvia ja alpha-male-miehiä. Jaa, en nyt tältä istumalta osaa nimetä yhtään kirjaa, jossa se mies olisi tavallisen näköinen Joe the Plumber. Ulkonäöllä siis pulikoidaan aina pitkälle. Jo young adult -kirjoissa opetetaan lukijoille, että hyvännäköiset ihmiset saavat tehdä käytännössä mitä ikinä vain lystää ja heille tulee aina antaa anteeksi ja vain he kelpaavat kuumaan romanssiin. Se luonteenlaatu ja teot ilmiselvästi tulevat vasta jälkijunassa.

Tämä aihe voidaan periaatteessa sivuttaa toteamalla vain, että kyseessä on pelkästään fiktiivinen tarina, joten miksi nostaa niin kova meteli asiasta. Mutta sehän ei ole vain fiktiivistä tarinaa. Tällaisia suhteita on ihan oikeasti olemassa. Olen itse nähnyt sellaisen tapahtuvan hyvälle ystävälleni ja se oli todella pelottavaa. Eikä tarvitse edes analysoida tosielämän parisuhteita, vaan myös fiktiiviset parisuhteet vaikuttavat hyvin voimakkaasti ihmisten näkemyksiin ja arvoihin. Tämän näimme Twilightin yhteydessä. Jumankekka sitä vaikutusta, mikä kyseisellä sarjalla oli ihmisiin eikä kukaan voi edes pilaillakseen väittää, etteivätkö nuo kirjat yhtään maalailleet tai vaikuttaneet lukijoiden näkemyksiin parisuhteista, romantiikasta ja rakkaudesta. En suurin surminkaan voi lähteä sanomaan, että Twilightin esittämä kuva rakkaudesta olisi terve, ja siksi pidän sitä henkilökohtaisesti aika järkyttävänä, että niin monet nuoret uskovat ympärivuorokautisen vahtimisen, stalkkaamisen, oman tahdon pois viemisen ja yöllä tyttösen makuuhuoneeseen tunkeutumisen olevan suurin ele, mitä romantiikan saralla voidaan tarjoilla.

Mitä vikaa on terveissä parisuihteissa? Mitä vikaa on siinä, että suhteen molemmat osapuolet voivat olla yksilöitä ja osaavat elää ilman toista? Miksi nainen ei voisi käyttää omia aivojaan, tehdä omia päätöksiään ja saada sanoa sanottavansa ilman, että joku mies tulee ja tekee ne tämän puolesta? Minä pidän hei sellaisista romansseista, joissa molemmat ovat yksilöitä eivätkä vaivu katatoniseen tilaan ilman toista!

Kirjailijoiden pitäisi ihan todella miettiä enemmän, millaisia ihmiskuvia ja romantiikkaa he lukijoilleen syöttävät, näin erityisesti ainakin young adult -kirjallisuudessa. Minä pidän YA-kirjoista todella paljon ja olen luonteeltani aika tulisieluinen ja voimakastahtoinen, ja arvostan vahvuutta ja itsenäisyyttä, joten olisin suunnattoman iloinen, jos voisin lukea enemmänkin vahvoista hahmoista ja terveistä romansseista. Vaadinko liikaa? Ehkäpä sitten niin.

Voisin jatkaa aiheesta loputtomiin. Tämä aihe on aina pinnalla ja siksi minä palaan tähän kaverini kanssa keskustellessani yhä uudelleen ja uudelleen. En tiedä, saavutinko nyt tällä tekstillä yhtään mitään, mutta tulipahan ajatuksia purettua ja jaettua teille muillekin.

Minun ajatuksiani vain, rakkaat ihmiset. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani ja jokaisella on se oma vapaus tulkita lukemaansa/näkemäänsä/kuulemaansa ihan miten ikinä sitten asian kokeekin. Ne tekevätkin kokemuksista aina vain rikkaampia. Tämä oli vain minun otteeni asiasta näin sunnuntaiyön iloksi.

Olen nyt pari päivää seurannut todella tiiviisti tuota Krimin tilannetta, joten päätin keventää oloa ja katsoa Oscar-gaalan tuossa aamuyöstä. Toivottavasti palkinnot löytävät oikeat omistajansa!

Tällaista tällä kertaa!

18 kommenttia:

  1. Minäkin tykkään lukea romansseja, jos ne vain on hyvin tehty. Liian usein se on todella tylsästi kirjoitettu ja alan toivoa, ettei sitä olisi ollenkaan (eli tyyliin kaikki YA-kirjat, paitsi The Infernal Devicen kolmiodraama oli ihan kiinnostava, mikä on erikoinen mielipide minulta, sillä yleensä kolmiodraama on minulle suurin turn-off. Taisin olla TID:ssä kuitenkin "väärän" parituksen puolella, minä liputin Tessan ja Jemin puolesta, mutta kaikki muut halusivat Tessan ja Willin yhteen.) Ongelmani kirjallisuuden parituksissa on myös niiden ylitsepääsemätön heteronormatiivisuus. Edes joskus haluaisin lukea kirjan, jota ei mainosteta "Omg gay romance" sloganilla, mutta siinä kuitenkin paljastuu ei-hetero paritus. En nyt halua heteroparituksia polkea lyttyyn, mutta liian usein niillä ei tunnu olevan pohjaa, tyttö ja poika vain laitetaan yhteen koska heillä on kohtauksia yhdessä.

    Ja olen samaa mieltä! Mikä ihme niissä kusipäähahmoissa viehättää? Olen liian monesti lukenut kommentteja että "ah, olipas ihana tämän kirjan poika, sellainen kusipää ja mysteerinen ja niin hyvännäköinen!" Jos ajattelee oikeaa elämää, en vilkaisi ketään, joka on kusipää ja liian mysteerinen. Ystävällisyys ja avoimuus on kuule tosi kuuma juttu! Sillä ainakin minun huomioni saadaan. Ihan sama vaikka henkilö olisi maailman kuumin seksijumala, kamala käytös laskisi viehättävyyden miinuksen puolelle. Mutta kun ah, young adultissa paljastuu usein traaginen taustatarina, joka oikeuttaa huonon käytöksen...

    Mitä tuli noista vahvoista hahmoista mieleen, niin minä en niinkään kaipaa vahvoja hahmoja, jotka osaavat pitää päänsä joka tilanteessa, vaan minä kaipaan hahmoja, joita voin ymmärtää. Aina ei tarvitse olla jääräpäinen ja täysin varma omista mielipiteistään, kunhan hahmon ajatukset tulevat selväksi lukijalle. Luen mielelläni ujoistakin hahmoista kertovia tarinoita. Parasta tietenkin olisi, jos hahmo oppisi jotain itsestään tarinan aikana. Ei välttämättä edes tarvitse päästä ujoudesta eroon, mutta voi vaikka tajuta, että ei tarvitse olla sen kusipään kanssa, jos hän kohtelee huonosti.

    Minäkin valvon Oscareiden merkeissä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen todella alkanut karsastaa kolmiodraamoja, koska mitä useimmiten ne ovat niin surkeasti tehty. Mitä yleisimmiten niissä juuri se mukava poika lempataan kuin vanha hikinen rukkanen ja kusipää saa tahtonsa läpi. Lisäksi romansseissa minua poiskäännyttää insta-love. Pari rakastuu toisiinsa tyyliin kahdessa päivässä ja he ovat varmoja, ettei mikään universumillinen voima voi pitää heitä erillään toisistaan. Välillä tuntuu, etteivät kirjailijat millään jaksa panostaa romanssiosioon, koska he tietävät, että aina on niitä joille mikä tahansa tavara uppoaa. Minulle ei uppoa.

      Minun tekisi mieli kirjoittaa tuosta heteronormatiivisuudesta aivan oman postauksensa. Minua ottaa aivan suunnattomasti kalloon, kuinka melkein loukkaavan stereotypisesti homoseksuaalit hahmot esitetään kirjoissa. Homoko ei voi olla mitään muuta kuin neitimäinen mies, joka lakkaa kyntensä ja pukeutuu tiukkoihin housuihin ja jonka pään yläpuolelle tulee aina teksti "HOOOMOOO" kun hahmo aukaisee suunsa? Minun puolestani pitäisi kirjoittaa paljon enemmän kirjoja, joissa olisi homoseksuaalipari päähenkilöinä ja normalisoida niitä heteroparien rinnalle.

      Pitääkin korjata tuota tekstiä hieman ja selventää enemmän tuota, mitä vahvalla hahmolla tarkoitan. Sitäkin enemmän pidän myös siitä, että hahmo osaa olla inhimillinen, herkkäkin ja kasvaa tarinassa. En pidä liian jääräpäisistä hahmoista. Pitääkin kirjoittaa tuosta asiasta tarkemmin tuonne kirjoitukseen :D

      Minä en tosiaan kykene ymmärtämään, miksi kusipäät ovat niin ihania. En voisi millään kuvitella tosielämässä kiinnostuvani edes etäisesti tyypistä, joka on täys peluri ja ilmiömäinen kusipää. En sitten millään, oli tämä kuinka hyvännäköinen tahansa. Juuri sellaiset tekosyyt, joilla haetaan oikeutusta pissäpäisyydelle tekevät tällaisesta hahmosta useimmiten ja kuvottavampia. Minusta on karmaisevaa, mitä kaikkea ollaan valmiita antamaan anteeksi ulkonäön nimissä. Mitä vikaa on hei mukavissa tyypeissä, jotka antavat arvoa myös muille eivätkä ole polkemassa toista lattianrakoon vain saadakseen tuntea olonsa paremmaksi? Minä kiinnostunut aina enemmän mukavista tyypeistä kuin mänteistä.

      Minä sitten menin nukahtamaan viimeisen tunnin aikana, mutta tulokset selasi lävitse :D Sääli, ettei American Hustle voittanut ainuttakaan, sillä siinä on kaikin puolin hyvä elokuva!

      Poista
    2. Odotan innolla, jos kirjoitat jotain heteronormatiivisuudesta :)

      Haluaisin nimenomaan lukea kirjan, jossa takakansi ei kilju, että tässä on nyt homoja, olkaa varautuneita!, vaan että se romanssi kehittyy ihan samalla tavalla kuin heteroromanssin kohdalla. Haluan, että homo/bi/yms olisi päähenkilö ilman että se ei olisi mikään kauhean iso juttu. Olen kyllä kuullut juttua, että varsinkin amerikkalaisen YA:n puolella kirjailijat ovat joutuneet taistelemaan kustantamoiden kanssa, ettei heidän ei-hetero hahmojaan leikata käsikirjoituksesta pois. Sehän olisi aivan kamalaa, jos kirjassa olisi diverse hahmokaarti...

      Poista
    3. Pitääpäs ottaa vakavaan harkintaan kirjoittaa ihan oma postaus tästä aiheesta, sillä sanottavaa minulla on paljon.

      Itse en käsitä, miksi ihmiset kehittävät homoudesta niin ison ongelman. Miksi se kenenkään persettä kutittaisi, että joku sattuu rakastamaan saman sukupuolista henkilöä? Tässä YA-kirjallisuudessa on niin ironista se, että sivuhenkilöinä homot ovat niin cooleja ja ihania, mutta päähenkilöiksi ei heitä sitten mitenkään voida hyväksyä. Miksi? No, koska ihmiset tuntuvat sietävän erilaisuutta, kunhan se pysyy siellä sivussa, ns. poissa silmistä, poissa mielestä. En ymmärrä, miksi ihmiset suhtautuvat seksuaalivähemmistöihin eri tavalla kuin heteroihin. Ihan kuin he olisivat vähemmän ihmisiä tai vähemmän älykkäitä, eläimellisiä joka reikään pyrkiviä. Mikähän hiivatti siinä on, että kaikesta erilaisesta pitää valtaväestön leipoa niin valtava ongelma? Ihmisiä me kaikki ollaan.

      YA-kirjoissa heteronormatiivisuuden lisäksi nostan esille sen, että päähenkilöt ovat lähinnä poikkeuksetta valkoisia. Aasialaiset vielä menettelevät, mutta tummaihoisia päähenkilöitä löytyy tyyliin 1:100, jos sitäkään. Huomaa kyllä, että vaikka populaarikulttuurissa ollaan muka niin avoimia ja hyväksytään kaikki, jotka eivät ole valkoisia heteroita, niin silti nämä vähänkin tästä poikkeavat ovat hyvin harvassa. Osaan nimetä tältä istumalta vain kaksi kirjaa, joissa hahmo ei ole ollut valkoinen: Rick Riordanin Punainen pyramidi ja Megan Crewen The Way We Fall. Molemmat näistä todella hyviä, suosittelen :D Jälkimmäisessä löytyy herranen aika tummaihoinen homo! Siitä seikasta minä kirjassa paljon pidin, ettei sitä homoutta terotettu liikaa, vaan se oli ihan normaali asia hahmolle. Niin sen pitäisi olla muissakin kirjoissa.

      Poista
    4. Olen kuullut myös juttua, että kun joku amerikkalainen YA kirjailija kirjoitti kirjan, jonka päähenkilö on tummaihoinen, kustantaja yritti vaatia kanteen vaaleaihoista tyttöä. (Valitettavasti ei ole antaa nimiä, tämä on taas tätä "luin joskus jostain" tietoa)

      Tajusinpas juuri, että se tarina, jota itse kirjoittelen, sisältää tummihoisen homohahmon, joka vain... tapahtui. Ensimmäisissä suunnitelmissa hän on vain päähenkilöni mentori, jonka ulkonäköä ja mieltymyksiä en ollut mitenkään määritellyt, mutta jotenkin hän nousi suurempaan rooliin ja nyt yrittää jyrätä päähenkilön yli ja ottaa tarinan valtaansa :D Jos vain joskus saisin editoitua vähän sitä, se on aika raaka luonnos vielä...

      Poista
    5. Tuon "valkoiseksi pesemisen" kirjan kansiin minäkin olen kuullut. Aika törkeää toimintaa tuollainen. Kustantajien pitäisi kyllä antaa kirjailijoille enemmän päätäntävaltaa tällaisissa asioissa.

      Pidä ehdottomasti kiinni hahmostasi, mikäli pääset kustantamon puheille! :D Jostain pitää aina alottaa tämä normalisointi ja se voi hyvinkin lähteä sinun kirjastasi :)

      Poista
  2. Mutta, mutta. Miten niin Twilightien Edward on muka kusipää? En käsitä :D
    Kasparista olen kyllä ihan samaa mieltä sun kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edwardia en kusipääksi lähtisi sanomaan, sillä hänhän ei varsinaisesti ole sellainen ylimielinen mulkero ketään kohtaan :D Mutta on hänellä kyllä vikaa päänupissa, sillä hän on niin ylikontrolloiva Bellaa kohtaan: kiipeilee tämän makuuhuoneeseen keskellä yötä ennen kuin he kunnolla edes tuntevat, seilaa jatkuvasti ahdistelun ja luotaan työnmisen rajamailla, määräilee Bellan menoja ja ketä hän saa nähdä, ei anna Bellan tehdä omia päätöksiään vaan tekee kaikki tämän puolesta - minä en tällaista käytöstä voi lukea terveenä. Kaspar on täys mulkku koko jätkä (excuse my language), mutta Edward on minusta kyllä aika häiriintynyt kontrolloinnin tarpeellaan. Ainakaan itse en kykene pitämään sellaista romanttisena tai edes terveen kaltaisena.

      Poista
  3. Kiitos mielenkiintoisesta bloggauksesta! En ole hirveästi uhrannut ajatuksia tälle aiheelle, mutta luettuani tekstisi pysähdyin oikeasti miettimään, kuinka paljon olen lukenut kirjoja, joissa on samankaltainen tilanne. Totesin, että niitähän on paljon. Kuten kirjoitit, periaatteessa kaikissa nuorten aikuisten kirjoissa on tällainen tilanne, että mies on kusipää ja nainen kiltisti hyväksyy asian, koska miehen käytöstä perustellaan esimerkiksi traagisella taustalla tai sitten jollain muulla.

    Minulle kävi muuten Twilight -sarjan kanssa sillä tavalla, että kun luin ensimmäisen osan pahimmassa teini-iässä, niin pidin sitä tosi romanttisena. Pari vuotta myöhemmin luin kirjan uudestaan ja totesin, että mitä ihmettä olen ajatellut silloin aiemmin? Kummasti silmät avautuivat näkemään Bellan ja Edwardin suhteen omituisuuksia, kuten stalkkauksen ja sen, ettei Bella saa tehdä itse päätöksiä. Nykyään suhtaudun koko sarjaan vitsinä.

    Oletko lukenut Maggie Stiefvaterin Väristystä? Voisin suositella sitä sopivan poikkeuksellisena nuorten aikuisten kirjana. Siinä tyttö ihastuu ihmissusipoikaan, mutta heidän suhteensa on ihan tasapuolinen, ettei ole mitään alfaurosjuttuja, joissa susipoika näyttäisi tytölle kaapin paikan ja tyttöä vietäisiin kuin hiirulaista. Väristys on trilogian ensimmäinen osa, saa sitten nähdä, millaisia jatko-osat ovat. En ole vielä ehtinyt lukea niitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä! :D Minulla tämä aihe pyörii paljon mielessä ja aina lukiessani mietin, saanko nyt sellaista karseaa epätasa-arvoista huttua vai kenties sitä tervettä parisuhdetta. Romantiikkahan myy todella hyvin, joten siksi minun mielestäni tätä aihetta pitäisi kirjailijoidenkin miettiä enemmän, sillä he voivat vaikuttaa ihmisiin. Populaarikulttuuri muokkaa ihmisten arvoja ja näkemyksiä asioista. Siksi nyky-yhteiskunta on pääosin niin tajuttoman pinnallinen. En kyllä ihan todella ymmärrä, miksi se kusipäisyys on niin ihana piirre miehessä ja miten todella törkeä käytös voidaan noin vain antaa anteeksi.

      Minä luin ensimmäisen Twilightini joskus kasiluokalla ja silloin en pitänyt sitä niin kammottavan huonona. Pistän sen juuri sen pahimman teini-iän piikkiin. Kakkososasta en oikein tykännyt ja kolmosta jo todella inhosin. Hahmot ärsyttivät, arvomaailma oli hirvittävän seksististä ja kieroutunutta, romanssi oli kamalaa, Bellan avuttomuus ja jatkuva ininä ja valittaminen otti tajuttomasti pannuun. Nelosta en koskaan lukenut loppuun, en vain millään pystynyt. Se oli täyttä huttua. Kuukaudessa mielipiteeni koko sarjasta muuttui enkä ole voinut sietää sitä tavaraa sen jälkeen. Nykyään lähinnä toivon, että Twilight vain katoaisi pois - minkä se todennäköisesti parissa vuodessa tekeekin.

      Olen lukenut Väristyksen muutama vuosi sitten. Minulla ei ole muistikuvia ainakaan siitä, että olisin hahmoja tai romassia inhonnut, mutta muistan pitäneeni sitä aika tylsänä ja kerrontaa todella hitaana ja pitkäveteisenä. Luettuani Stiefvaterin Lamentin tulin siihen tulokseen, että lukisin joskus Väristyksen uudelleen, josko vaikka saisin tarinasta paremman otteen. Ei se kyllä ollut niin huono, mitä Lamentin koin olevan ja ehkäpä pitäisin Väristyksestä toisella lukukerralla enemmän.

      Poista
  4. Minä olen juuri lukemassa Illallista vampyyrin kanssa ja voi hyvä luoja! Olen vaikka kuinka monta kertaa halunnut kiljua kurkku suorana ja heittää mokoman tekeleen seinään. Niin ärsyttävä ja väärä tämä kirja on ollut. Kaspar on hirveä olento, jota pitäisi lyödä kirveellä päähän ja Violetkin on pelkkä tylsä idiootti. Ja vielä puolet jäljellä...huoh

    Ikävää, että sinun ystäväsi on joutunut kokemaan tälläisen parisuhteen. Toivottavasti hänellä menee nyt paremmin. Minun rakas isukkini taisi olla narsisti ja sen takia hänen suhde äitiini ei ollut terve eikä hyvä. Ja tämä aiheutti äidilleni pahat henkiset vammat. Joten ymmärrän täysin minkä takia sinä vihaat näitä "romansseja". Etkä todellakaan vaadi liikaa.

    P.S. Blogisi on aivan ihana ja olet todella hauska! :D Paras kirjablogi mitä olen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tuntui jo ennen puolta väliä, että menettäisin järkeni ellen lukisi jotain muuta. Silloin sysäsin kirjan kolmeksi viikoksi syrjään ja luin muuta välissä. Olisin halunnut henkilökohtaisesti kurottaa tarinaan ja käydä naulaamassa Kasparin miehisistä osistaan sinne kaktukseen. Violet oli niin rasittava ja heikko typerys. Kaikki meni minulla niin vastakarvaan, että olisi pitänyt vain jättää kirja kesken ja säästää mielenrauhaa. Ei ollut sen arvoista.

      Olen niin iloinen, että ystäväni pääsi lopulta irti siitä suhteesta, vaikka useampi vuosi siinä menikin. Paremmin hänellä menee, mutta tuollainen jättää jäljet. Ikävää, että äitisi on tällaisessa suhteessa ollut ja että se vaikuttaa häneen vielä myöhemminkin :\ Jos on tosielämässä kokenut/nähnyt tuollaisia suhteita, se varmasti jättää ainakin jonkinlaiset jäljet ihmiseen. Siksi nimenomaan en voi sietää tuollaisia epätasa-arvoisia ja epäterveitä romansseja, mitä lukijoille ihan liian usein syötetään. Jo pelkkä perusluontoni sotii tällaista vastaan. Hienoa, että samanmielisiä ihmisiä löytyy!

      Kiitos aivan ihanista sanoistasi! Tuli niin tajuttoman hyvä mieli! :) Kiitos paljon, että luet blogiani ja toivottavasti jatkossakin käyt lukemassa kirjoituksiani :)

      Poista
  5. Nyt tein niin, etten lukenut tuota edeltävää keskustelua pitkine kommentteineen, vaan tulin suoraan tähän. Tuli nimittäin ihan kiire toteamaan, että olen täysin samaa mieltä kanssasi ja on hyvä, että nuori ihminen ottaa esiin tämän. En tunne noista mainitsemistasi hahmoista muita kuin Twilight -porukan. Luin sarjasta yhden kirjan ja katsoin yhden elokuvan. Huh huh! Totesin heti, että onpas kyllä vanhanaikainen näkökulma ja että onko naisten asemaa ajettu ihan turhaan, jos nyt markkinoidaan tällaista aneemista tyttökuvaa.

    Äijäilevät ja machoilevat pojat/miehet eivät viehätä minua yhtään kirjallisuudessa eikä tosielämässä. Huomasin koulussa, että tytöt monesti ihastuivat ensin näihin tyyppeihin ja huomasivat sitten hiljaisten, arvokkaaammin käyttäytyvien poikien arvon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun oli pakko kirjoittaa tästä aiheesta, koska todella koen sen tärkeäksi ja sain samalla purkaa omia tuntemuksiani. Twilightien kirjoittajahan on mormoni ja on ilmiselvää, että hänen uskonnolliset arvonsa ja erityisesti naiskuva paistaa läpi kirjoituksessa. Hyvin harvoin tunnen antipatiaa kirjailijoita kohtaan, mutta Twilightien tapauksessa en voi olla tuntematta. Minusta epämukavaa ja inhottavaakin lukea kirjailijan omien arvojen tuputtamista romanssin muodossa lukijoille, koska tiedän, että joillekin se todella osuu ja uppoaa vaikka minulle ei menisi läpi. Me kaikki toki suodatamme tällaiset asiat eri tavalla, mutta minä en voinut nähdä muuta kuin niiden arvojen tunkemista lapiolla lukijan kurkusta alas. Kirjailijoilla on suuri vaikutus yleisöön ja siksi heidän tulisi hiukan enemmän miettiä, mitä he haluavat kirjallaan lukijoilleen kertoa.

      Minä en ole koskaan kiinnostunut mistään tunkioiden kukkokuninkaista, vaan mielenkiintoisina pidän aina enemmän sellaisia miehiä, jotka ymmärtävät myös toisen ihmisarvon ja joiden egot eivät aina liihottele jossain Saturnuksen renkaiden tuolla puolen. Saisi olla nuorissa miehissä vieläkin enemmän sellaisia ystävällisiä ihmistyyppejä :D

      Poista
  6. No, nyt luin myös edeltävän keskustelun. Hyvä!

    Vielä Oscar-gaalasta. Innostuin katsomaan sen kokonaan uusintana. Minusta on niin hienoa noissa juhlissa se, että ihmiset ovat siellä liikuttuneita, aidosti ylpeitä, kiitollisia ja innoissaan. Sanat "gratitude" ja "I appreciate" toistuvat. Suomessa tällaista pidetään jostain syystä naivina. Meillä pitää olla kyyninen ja vähättelevä. Vastaavissa juhlissa joku näyttää takapuoltaan tai hoipuu humalaisena tms. Ei uskalleta olla
    aitoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amerikkalaisissa ja suomalaisissa on ainakin sellainen ero, että amerikkalaiset elävät kaikki tuon tyyppiset hienot hetken täysillä ja avautuvat täysillä kanssaihmisilleen olemassa aidosti kiitollisia ja näyttämällä se. Suomalaiset taasen ovat perusluonnoltaan niin vaatimattomia ja syrjään vetäytyväisempiä, ettemme tunnu osaavan osoittaa sataprosenttista tunnetta edes juhlahetkissä. Olisi outoa, jos joku suomalainen näyttelijä nieleskelisi kyyneliä ja toistelisi kiitosta mikrofoniin saadessaan palkinnon työstään. Sellaista pidettäisiin epänormaalina ja palkinnon saanutta teennäisenä. Suomalaiset tuntuvat tuntevansa olonsa mukavammaksi, kun kukaan ei osoita liikaa tunnetta.

      Siksi minulla on hauskaa seurata suomalaisten haastatteluja esim. kansainvälisissä urheilukilpailuissa, kun suomalaiset kuulostavat niin monotonisilta haastatteluissaan toisin kuin kanssakilpailijansa :D

      Poista
    2. Vaatimattomuus on monesti ujoa, kätkettyä ylpeyttä. Tunnistan sen itsessänikin. Olin nuorena vuoden USA:ssa ja pidin juuri tuosta välittömyydestä ja tunteiden näyttämisestä. Se tarttui ja sai olon rennoksi.

      Suomalaisisskin on tapahtunut muutosta, vähän kyllä keinotekoista myös. Yhteen aikaan halattiin melkein tuntemattomiakin, mikä taas aiheutti kömpelyyttä ja hämmennystä kättelyyn tottuneissa.

      Poista
    3. Totta, eikä sitä ylpeyttä sitten niin useasti näytetä, vaikka aihettakin olisi. Vaikka sellainen sosiaalinen amerikkalaisuus onkin levinnyt tänne Suomeenkin asti, silti sellaiset tietyt asiat eivät sitten millään istu suomalaisiin. Juuri se halailu on melkoisen omituista varmaan aika monelle suomalaiselle, koska mieluummin pidämme muut käsivarren mitan päässä itsestämme. Mutta tällaisia oman tilan vaativia olentoja me suomalaiset olemme :D

      Poista

Jaa mietteesi!