Mitä ajattelen hahmoista ja romansseista?

Ihan ensiksi haluan sanoa, etten tarkoita loukata ketään. Nämä ovat vain minun tuntemuksiani, jotka haluan tuoda ilmi. Olen pahoillani, mikäli tallon nyt varpaita.

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo kauan. Olin aivan viittä vaille postaamassa erillistä kirjoitusta aiheesta luettuani ja vihattuani Erica Stevensin Renegadea. Sen sijaan sivusin aihetta pikaisesti postauksen lopussa. Palaan aina tähän aiheeseen keskustellessani kaverini kanssa kirjoista enkä voi olla päivittelemättä tätä ilmiötä, mitä esim. Renegade ja Illallinen vampyyrin kanssa tarjoilee. Sittemmin fable otti aiheen esille, ja nyt päätin ihan postatakin ajatukseni, kerta olen jutun nyt kirjoittanut. Aihe nimittäin oikeasti vaivaa minua ja koen sen tärkeäksi.

Kirjojen hahmot ja romanssit ovat useimmiten niitä, jotka saattavat joko pilata tai pelastaa lukukokemukseni. Jos pidän esim. hahmoista todella paljon, en niinkään keskity liikoja maailmanrakennuksen heikkouksiin tai selitysten puutteisiin (esim. Marie Lun Legend) mutta taas päinvastoin jos hahmot ottavat päähän, silloin romanssi vedetään pöntöstä alas ja samalla kaikki alkaa kirjassa ärsyttämään.

Minä pidän romansseista. Saattaa vaikuttaa valituksieni perusteella, ettei minulle kelpaa suunnilleen mikään romanssi. Kyllä kelpaa ja voin nimetä tältä istumalta esim. tuon nimenomaisen Legendin, jossa sekä hahmot että romanssi toimivat minulla loistavasti. Näen hahmojen ja romanssien välillä aina yhteyden ja olen kirjan aloitettuani hyvin nopeasti perillä siitä, tulenko pitämään niistä vai en.

Minä pidän vahvoista hahmoista. Minusta on tärkeää, että päähenkilö osoittaa vahvuutta, luonteenlujuutta sekä oman järjen käyttöä tarinassa. Hahmolla täytyy olla aivot päänupissaan ja kyky ajatella omilla aivoillaan, tehdä omat ratkaisut ja kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Hahmon täytyy kyetä osata olla yksin ja osata elää, vaikkei se hanipuppeli olekaan siinä vierellä. Minusta on huippua lukea kirjoja, joiden hahmoista aidosti pidän ja joista voin puhua esimerkillisinä, jollaisia pitäisi kirjoittaa enemmänkin. June, Katniss, Penryn, Aria – teitä pitäisi olla paljon enemmän!

Sitä vastoin minä en voi sietää sellaisia päähenkilöitä, joiden selkärangan tilalla on vetelää spagettia, jotka antavat miespääsankarin pompotella itseään miten vain tämä lystää, antaa tyypin tehdä itselleen kaikkea törkeää eikä kykene tekemään mitään muuta kuin kuolaamaan tyypin ulkonäköä ja lopulta päätyy loikkaamaan pahoinpitelijänsä kaulaan. Tätä en voi lukea tuntematta vastustamatonta halua läimäyttää hahmoja. Bella, Luce, Ever, Violet ja te lukemattomat muut – teitä ei tarvita enää yhtään enempää.

En kuitenkaan tarkoita, että naishahmon pitäisi olla mikään female-Butch, vaan hahmon pitää osoittaa inhimillisyyttä ja herkkyyttäkin. June Iparis Legend-trilogiasta on hyvä esimerkki vahvasta, mutta inhimillisestä ja herkästä hahmosta. Hän osaa pitää puolensa, käyttää omaa järkeä ja sanoa sanottavansa, mutta hän tekee myös inhimillisiä virheitä, hänestä löytyy herkkyyttä eikä hän missään nimessä ole liian voittamaton. En pidä sellaisista liian jääräpäisistä pässeistä, jotka eivät millään voi antaa periksi omasta kannastaan tai kuunnella muiden mielipiteitä. Sellaiset eivät muutu tarinan aikana vaan jäävät pässeiksi. Pidän hahmoista, jotka ovat vahvoja, mutta myös inhimillisiä olentoja miinuksineen ja vahvuuksineen, joista löytyy myös herkkyyttä ja jotka ehdottomasti kokevat kasvua tarinan aikana ja oppivat uutta maailmasta, muista ja itsestään. Siinä on minun ihannehahmoni.

Miksi on niin tajuttoman suosittuja sellaiset jätkät, jotka käyttäytyvät kuin yleiset kusipäät päähenkilöä kohtaan, tekevät niin törkeitä asioita tälle, pahoinpitelevät sekä henkisesti että fyysisesti ja suorastaan nauttivat toisen satuttamisesta ja kivusta? Mitä vikaa on mukavissa, ystävällisissä tyypeissä? Miksi täydelliset mulkerot nähdään niin haluttavina ja kuuman romanttisina? Ihan kuin ihmiset haluaisivat, että heitä poljetaan lattiatasoon ja että heiltä riivitään viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Minä en aidon rehellisesti kykene ymmärtämään, miksi tällainen tavara on suosittua. Mutta ehkä se vika onkin vain minussa.

Otetaanpas nyt esimerkiksi tuo Illallinen vampyyrin kanssa, joka on edelleen minulle kuin punainen vaate. Mielestäni Kaspar ansaitsisi tulla naulatuksi munistaan kaktukseen, näin kauniisti sanottuna. Siinä on kaikkein karsein koskaan lukemani miespääsankari. Miksi? Siinä on mies, joka ensimmäiseksi kidnappaa viattoman tytön pelkästä hetken mielijohteesta. Tämän jälkeen hän lakkaamatta nöyryyttää, pahoinpitelee, kohtelee todella alentavasti, ahdistelee seksuaalisesti ja yrittää raiskata tämän viattoman tytön. Tämän lisäksi Kaspar on tiedettävästi murhannut kylmäverisesti ties miten paljon viattomia ihmisiä ja nauttinut siitä kovasti. Tälle käytökselle haetaan selityksiä ja tekosyitä, mutta ne tekevät kaikesta vain mielestäni pahempaa. Kasparille toisin sanoen annetaan lupa rellestää ja tehdä mitä haluaa, koska hän on kärsinyt. Eli jos tyypillä on ollut elämässä vaikeuksia, se antaa hänelle vapauden tehdä ihan mitä tahansa, esim. aiheuttaa kipua ja kärsimystä muille? Koska kurjuus rakastaa seuraa, niinkö? Mitä tämä on? Minulla olisi ollut hitunen kunnioitusta Violetia kohtaa, jos hän olisi torjunut lopulta Kasparin ja kävellyt pois tämän luota, mutta sen sijaan hän loikkasi pahoinpitelijänsä kaulaan, antaen tyypille anteeksi kaiken sen paskan, mitä tämä sovinistisika teki. Miksi? Koska Kaspar on niin hyvännäköinen. Vaikka tyyppi muuttuisi, kääntyisi hyväksi, on tekoja, joita ei yksinkertaisesti voi eikä pidäkään antaa anteeksi ja unohtaa.

Tällaiset kaktussankarit saavat kaiken anteeksi siksi, että he ovat hyvännäköisiä. Mehän elämme ah, niin syvällisessä yhteiskunnassa, jossa populaarikulttuurissa näemme vain kauniita, öljyttyjä ja sliipattuja ihmisiä. Tämä maalaa kuvan, että vain kauniit ihmiset ansaitsevat rakkautta ja ”rumilla” ei ole mahdollisuuttakaan tässä elämässä. Tämä näkyy kaikkialla: elokuvissa, tv-sarjoissa, muoti- ja musiikkiteollisuudessa... ja kirjoissa. Ainakin young adult, new adult ja romantiikkagenreissä. Kaikki ovat kauniita ja komeita, laihoja ja lihaksikkaita, siroja naiskuvia ja alpha-male-miehiä. Jaa, en nyt tältä istumalta osaa nimetä yhtään kirjaa, jossa se mies olisi tavallisen näköinen Joe the Plumber. Ulkonäöllä siis pulikoidaan aina pitkälle. Jo young adult -kirjoissa opetetaan lukijoille, että hyvännäköiset ihmiset saavat tehdä käytännössä mitä ikinä vain lystää ja heille tulee aina antaa anteeksi ja vain he kelpaavat kuumaan romanssiin. Se luonteenlaatu ja teot ilmiselvästi tulevat vasta jälkijunassa.

Tämä aihe voidaan periaatteessa sivuttaa toteamalla vain, että kyseessä on pelkästään fiktiivinen tarina, joten miksi nostaa niin kova meteli asiasta. Mutta sehän ei ole vain fiktiivistä tarinaa. Tällaisia suhteita on ihan oikeasti olemassa. Olen itse nähnyt sellaisen tapahtuvan hyvälle ystävälleni ja se oli todella pelottavaa. Eikä tarvitse edes analysoida tosielämän parisuhteita, vaan myös fiktiiviset parisuhteet vaikuttavat hyvin voimakkaasti ihmisten näkemyksiin ja arvoihin. Tämän näimme Twilightin yhteydessä. Jumankekka sitä vaikutusta, mikä kyseisellä sarjalla oli ihmisiin eikä kukaan voi edes pilaillakseen väittää, etteivätkö nuo kirjat yhtään maalailleet tai vaikuttaneet lukijoiden näkemyksiin parisuhteista, romantiikasta ja rakkaudesta. En suurin surminkaan voi lähteä sanomaan, että Twilightin esittämä kuva rakkaudesta olisi terve, ja siksi pidän sitä henkilökohtaisesti aika järkyttävänä, että niin monet nuoret uskovat ympärivuorokautisen vahtimisen, stalkkaamisen, oman tahdon pois viemisen ja yöllä tyttösen makuuhuoneeseen tunkeutumisen olevan suurin ele, mitä romantiikan saralla voidaan tarjoilla.

Mitä vikaa on terveissä parisuihteissa? Mitä vikaa on siinä, että suhteen molemmat osapuolet voivat olla yksilöitä ja osaavat elää ilman toista? Miksi nainen ei voisi käyttää omia aivojaan, tehdä omia päätöksiään ja saada sanoa sanottavansa ilman, että joku mies tulee ja tekee ne tämän puolesta? Minä pidän hei sellaisista romansseista, joissa molemmat ovat yksilöitä eivätkä vaivu katatoniseen tilaan ilman toista!

Kirjailijoiden pitäisi ihan todella miettiä enemmän, millaisia ihmiskuvia ja romantiikkaa he lukijoilleen syöttävät, näin erityisesti ainakin young adult -kirjallisuudessa. Minä pidän YA-kirjoista todella paljon ja olen luonteeltani aika tulisieluinen ja voimakastahtoinen, ja arvostan vahvuutta ja itsenäisyyttä, joten olisin suunnattoman iloinen, jos voisin lukea enemmänkin vahvoista hahmoista ja terveistä romansseista. Vaadinko liikaa? Ehkäpä sitten niin.

Voisin jatkaa aiheesta loputtomiin. Tämä aihe on aina pinnalla ja siksi minä palaan tähän kaverini kanssa keskustellessani yhä uudelleen ja uudelleen. En tiedä, saavutinko nyt tällä tekstillä yhtään mitään, mutta tulipahan ajatuksia purettua ja jaettua teille muillekin.

Minun ajatuksiani vain, rakkaat ihmiset. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani ja jokaisella on se oma vapaus tulkita lukemaansa/näkemäänsä/kuulemaansa ihan miten ikinä sitten asian kokeekin. Ne tekevätkin kokemuksista aina vain rikkaampia. Tämä oli vain minun otteeni asiasta näin sunnuntaiyön iloksi.

Olen nyt pari päivää seurannut todella tiiviisti tuota Krimin tilannetta, joten päätin keventää oloa ja katsoa Oscar-gaalan tuossa aamuyöstä. Toivottavasti palkinnot löytävät oikeat omistajansa!

Tällaista tällä kertaa!