Puoliksi paha - Sally Green

Nimi: Puoliksi paha

Alkuteos: Half Bad

Trilogia/sarja: Half Bad #1

Kirjailija: Sally Green

Kääntäjä: Sari Kumpulainen

Julkaisuvuosi: 2014 (suomeksi 2014, Gummerus)

Sivuja: 378 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ☆☆☆☆☆

Juonikuvaus: Puoliksi paha on henkeäsalpaava tarina erään pojan selviytymiskamppailusta. Ihmisten keskuudessa elävässä salaisessa noitayhteisössä mustia ja valkoisia noitia yhdistää yksi asia: pelko poikaa kohtaan, joka kuuluu molemmille puolille ja ei kummallekaan.
      Nathan Byrn on puoliksi paha.
      Hän on puoliksi valkoinen noita, puoliksi musta.
      Hänen äitinsä oli parantaja, hänen isänsä on murhaaja.
      Hän on kaikkien hylkäämä mutta jokaisen jahtaama.

Ajatukseni: ”Uusi Nälkäpeli, uskoisin... Aivan vastustamaton.” - Kate Atkinson.

Uusi Nälkäpeli, Kate Atkinson? Todellako? En tiedä, minkä kirjan Kate Atkinson luki, mutta tämä se ei ollut. Puoliksi pahan ja Nälkäpelin vertaaminen on suunnilleen yhtä älykästä kuin vertaisi Star Warsia ja High School Musicalia. Idiotismin multihuipentuma.

Piditkö tästä kirjasta? Olen iloinen puolestasi. Minä en pitänyt. Yhtään. Inhosin tätä kirjaa koko olomuotoni jokaisella solulla. Varoitan siis jo etukäteen, että tästä kirjoituksesta tulee todella omakohtainen tunnehöyryily.

En voi uskoa, että tämä kirja on julkaistu. Tätä luki kuin halpaa Harry Potter fanfictionia, joka on kirjoitettu pöytälaatikkoromaaniksi ja jonka oli tarkoitus pölyttyä piilossa hamaan loppuun asti. Mutta sitten eräänä päivänä tarina saikin vihreän valon julkaisun puolelta ja silloinkos alkoi todellinen markkinointimyrsky. Mainoslauseena Kansainvälinen myyntimenestys, kun kirja ei ollut edes ilmestynyt vielä? Elokuvadiili siihen päälle? Suomennoskin vielä? Miksi? Niin paljon parempiakin vaihtoehtoja (Unwind!) olisi tarjolla, joten miksi Puoliksi paha? Koska siitä on maksettu – paljon.

Tässä vaiheessa yleensä kuvailen juonta lyhyesti. Ai, siis juoni? Mikä juoni? Nathan on puoliksi valkoinen ja puoliksi musta noita, jota kidutetaan kaikilla mahdollisilla julmilla tavoilla? Kirjan ensimmäinen puolikas tuntui olevan inkvisition vangin omaelämäkerta, jossa hän kertoo päivistään, jotka koostuivat kidustuksesta ja kärsimyksestä, kärsimyksestä ja kidutuksesta. Koskaan ei päähenkilöllä, Nathanilla, mennyt hyvin. Aina hän kärsi ja kärsi vielä lisää. Häntä kidutettiin, häntä vainottiin, häntä hakattiin ja taas kidutettiin. Ja aina kun luuli, ettei huonommin voisi enää mennä, niin eiköhän vaan kärsitä vielä lisää.

Loputonta, päättymätöntä kärsimystä ja kidustusta... Minua inhotti lukea sitä.

Toinen puolikas taasen oli kuin olisimme hypänneet Harry Potterin maailmaan ja aivan erityisesti Kuoleman varjeluksiin. Takaa-ajoa! Piilottelua! Sinulla-on-tehtävä-etsiä-käsiisi-se-ja-se-esine! Olisin niin usein halunnut heittää kirjan seinään. Mitään omaperäistä en tässä tarinassa nähnyt. Antakaas kun selvennän vähän syitä, miksi pidän tätä niin räikeänä Harry Potterin kopiona:

Nathan = teini-ikäinen Kalkaros/Harry
Annalise = teini-ikäinen Lily Potter
Marcus = Voldemort
Metsästäjät = aurorit
Mustat noidat = pimeyden velhot
Neuvosto = Taikaministeriö
Niall, Connor, Kieran O'Brian = teini-ikäiset James, Sirius ja Lupin eli Kelmien kerho, jotka kävivät jatkuvasti Kalkaroksen kimppuun
Cobalt Alley = Kalmanhan aukio
Nurjat = jästit
Nathanin puoliksi valkoinen, puoliksi musta noita -asetelma = Harryn sisäinen kamppailu hyvän ja pahan välillä
Neuvosto jahtaa Nathania = Voldie & co. jahtaavat Harrya ja kumppaneita

Näin muutama mielen päältä ja osa erittäin kärjistettynä. Minä rakastan Kalkarosta ja Harryä, mutta en voinut sietää Nathania. Rakastin Lilyä, mutta Annalise olisi saanut hypätä kalliolta. Rakastan kaikkia noita Harry Potter -puolia, mutta en voinut sietää mitään tästä kirjasta. You get my point.

Nathan, olet puoliksi musta! Ja valkoinen! Olet ainutlaatuinen, erityinen! Todella uniikki!

Oma vastaukseni on vahva ei.

Nathan on eri mieltä kanssani.

Miksi tarkalleen ottaen Nathan olikaan niin suuri uhka? Koska hän ei osaa lukea saatika sitten kirjoittaa? Koska hän ei tunnu kykenevän muodostaa ainuttakaan järkevää lausetta, joka häneltä suustaan pääsee? Koska hän tykkää piirtämisestä? Ei syillä ole väliä! Hän nyt vain on niin paha ja vaarallinen. Minä kun en suostu uskomaan, että tuo hirrrveä vaara kumpuaa sekaverisyydestä. Tyyppihän on nyt kuitenkin puoliksi hyvä. Neuvosto katsoo, että ainoa tapa hallita teini-ikäistä, hieman hidasta poikaa, on lukita tämä häkkiin. Tämä kertoo ammattitaitoisuudesta.

Itse maailma ja sen taustoitus oli täysin kadoksissa. Sitä ei ollut olemassa. Olisin saattanut nähdä koko tämän sotkun ehkä hieman uskottavampana, jos tarina olisi sijoittunut keskiaikaan, jolloin noitavainot olivat ihan oikea ongelma. Pidän melko kummallisena, että tuo noitayhteisö onnistuu pysyttelemään piilossa muulta maailmalta ja samalla harjoittaa kidustusta inkvisition ottein. Tämä kaikki vielä Englannissa. Pottereissa tälle kaikelle löytyy selitykset, mutta tässä kirjassa? Ei mitään selityksiä. Huoookaaaus.

Kirjoitus oli parhaimmillaankin melkoista tuubaa. Ensimmäiset 30-jotain sivua oli kirjoitettu yksikön toisessa persoonassa, sinä-muodossa, ja tuo muoto meinasi sulattaa silmät päästäni. Sopeudun kyllä niin moniin erilaisiin kirjoitustyyleihin, mutta tämän kanssa en millään kyennyt tottumaan siihen. Se oli aika kamalaa luettavaa.

Tämä on tarina noidista, mutta missä taikuus? Minä haluan taikuutta!

Niin Harry, niin minäkin, mutta tästä kirjasta puuttui se kokonaan. Tämä oli vain omiaan vahvistamaan kuvaa pelkästä kidustustarinasta. Niin uskomattoman ohut tarina tämä oli.

Ja tästä on tulossa vielä elokuva?

Lucius, wait for me, please!

Minä en pitänyt tästä kirjasta yhtään. Nada, zip, zero, zilch. Yleinen tunnelma oli kirjassa niin inhottava ja vastenmielinen, ja kivulla ja kidutuksella mässäiltiin tuskallisen paljon. Me not likey.

Tämän kirjan jälkeen minä todella kaipasin halausta. Minun tuli niin kova ikävä Harryä ja kumppaneita...

Lukunäyte: punnerruksia, sivu 23

Juju on siinä, ettei saa piitata ranteesta. Jaloissasi ei ole mitään vikaa. Etenet vauhdilla.

      Käden menettäminen ei sitä paitsi olisi mikään maailmanloppu. Sen voisi korvata jollain käytännöllisellä... kuten koukulla... tai kolmikärkisellä kynnellä niin kuin se kaveri tekee elokuvassa Lohikäärmeen kidassa... tai ehkä terillä, jotka ponnahtavat esiin taistelun hetkellä, sling... tai jopa lieskoilla... mutta et missään tapauksessa halua käsiproteesia. Se on varmaa.

      Alkaa pyörryttää, mutta myös hyrisyttää. Keho yrittää parantaa ranteen. Eihän sitä tiedä, vaikka tästä selviäisi menettämättä kättä. Tärkeintä on kuitenkin olla piittaamatta. Kävi miten kävi, olet päässyt karkuun.

Half Bad –trilogia

Half Bad | Puoliksi paha (2014/2014)

Half Wild (2015)

3. osa nimeämätön

Arvonnan voittaja!

Olen nyt arponut Marie Rutkoskin The Shadow Societyn yhdelle onnekkaalle voittajalle!

Ja kirjan voittaa...

Athena!

Onnea voittajalle! Otan yhteyttä sähköpostilla ja tiedustelen osoitetta :)

Arvotaan Marie Rutkoskin The Shadow Society

Eli kuten kirja-arvostelun yhteydessä kerroin, aion arpoa tämän kirjan pois. Syynä tälle on, että hyllyni alkaa pikku hiljaa revetä liitoksistaan ja säilömisen sijaan haluan lahjoittaa osan sisällöstä muille lukijoille.

Tällä kertaa arvon juuri lukemani Marie Rutkoskin The Shadow Societyn. Kirja on kerran luettu ja uudenveroinen englanninkielinen pokkari.

   x Arvonta on avoinna kaikille.

   x Osallistua voit jättämällä kuittauksen tämän postauksen kommentteihin. 

   x Mikäli osallistut anonyyminä, lisää nimimerkki ja sähköpostiosoitteesi tunnistamista varten.

Arvonta sulkeutuu maanantaina 11.8. klo 18:00. Saman illan aikana sitten arvon kirjan jollekulle onnekkaalle ja ilmoittelen voittajalle sähköpostilla.

ARVONTA PÄÄTTYNYT!

The Shadow Society - Marie Rutkoski

Nimi: The Shadow Society

Kirjailija: Marie Rutkoski

Kustantaja: Square Fish

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 405 + 36 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Darcy Jones doesn't remember anything before the day she was abandoned as a child outside a Chicago firehouse. She has never really belonged anywhere – but she couldn't have guessed that she comes from an alternate world where the Great Chicago Fire didn't happen and deadly creatures called Shades terrorize the human population.

      Memories begin to haunt Darcy when a new boy arrives at her high school, ad he makes her feel both desire and desired in a way she hadn't thought possible. But Conn's interest in her is confusing. It doesn't line up with the way he first looked at her.

      As if she were his enemy.

      When Conn betrays Darcy, she realizes that she can't rely on anything – not herself, not the laws of nature and certainly not him.

      Darcy decides to inflitrate the Shadow Society and uncover the Shades' latest terrorist plan. What she finds out will change her world forever...

Ajatukseni: The Shadow Society on varsin hyvä standalone-kirja. Tarina kerrotaan alusta loppuun enkä kokenut sen jäävän vajaavaiseksi – itse asiassa on vain hyvä, ettei tätä juonta alettu venyttämään useammaksi kirjaksi. Se ei ollut tarpeen. Tämä oli tällaisenaan viihdyttävä ja hauska lukukokemus, josta päivässä suoriutui hyvin.

Darcy Jones oli viisivuotias, kun hänet hylättiin chicagolaisen paloaseman eteen. Sen jälkeen hän on joutunut lastenkoti- ja kasvattiperhekierteeseen, josta ei ole pääsyä pois ennen kahdeksaatoista ikävuotta. Sitten Darcy tapaa Conn McCrean, pojan, joka herättää hänessä epäilyksiä. He kuitenkin lähenevät ja Darcy uskaltaa antaa itsensä tuntea muutakin tuota salaperäistä poikaa kohtaan – kunnes Conn pettää hänen luottamuksensa ja kiskaisee mukanaan aivan toiseen maailmaan. Darcy on nyt vaihtoehtoistodellisuuden Chicagossa, jossa suurta tulipaloa vuonna 1871 ei koskaan tapahtunut. Darcy päättää selvittää oman syntyperänsä ja alkaa tonkia yhä syvemmälle juuriinsa, mutta se mitä hän löytää voi olla liian kammottavaa paljastettavaksi.

The Shadow Society herätti alun perin huomioni joku vuosi sitten sen erilaisuuden (ja hienon kannen) vuoksi. En ole tähän asti lukenut ihan niin montaa vaihtoehtoistodellista/-historiallista kirjaa, joten aiheena se on minulle vielä melko uusi. Olen myös tiiraillut tuota Rutkoskin uusinta teosta, The Winner's Cursea, mutta olen ollut vähän epäilevä sen suhteen – en aina välttämättä halua aloittaa riskillä uutta sarjaa. Ajattelin siis aloittaa Rutkoskin yksittäisestä kirjasta ja katsoa sitten uudestaan tuon trilogian mahdollisuutta.

Minä pidin tästä kirjasta. Mielestäni juoni oli omaperäinen ja aina kun kirjan keskiössä on jokin oikea historiallinen tapahtuma, se herättää sisälläni asustelevan historiahirmun, joka haluaa sitten tietää kaiken siitä tapahtumasta (jep, luin eilen pari tuntia Chicagon suuresta tulipalosta). Myös hahmot olivat varsin hupaisia. Kokonaisuudessaan koin saaneeni siis hyvän tarinan, vaikken nyt ihan täysin sieluani myöten tästä kirjasta häikäistynytkään.

Darcy Jones on varsin hyvin kirjoitettu hahmo. Aluksi ajattelin, että huokaus, taas yksi olen-niin-erilainen-enkä-sovi-joukkoon-päähenkilö, mutta mitä pidemmälle luin, totesin, että Darcy on miellyttävä hahmo, joka on käynyt elämässään läpi kaikenlaista, mutta yrittää silti selvitä tilanteestaan voittajana. Minä pidin hänestä. Taputan myös sille, ettei hän heti sokeasti luottanut Conniin vaan suhtautui tähän epäilevästi.

Conn sen sijaan oli aluksi mielestäni juuri niin kliseinen miespääsankari kuin olla ja voi. Pisteet eivät silmissäni nousseet, kun jätkä usuttaa päähenkilön moottoripyörän selkään ilman kypärää. Älkää ikinä nousko moottoripyörän selkään ilman kypärää. Luottakaa sanaani kun sanon, että kun pyörällä kaatuu ja pää osuu katukiveykseen niin huokaatte helpotuksesta, että kypärä on päässä. Puhun kokemuksesta. Siksi halusin ravistella Connia, joka viisveisasi liikenneturvallisuudesta.

Ei mutta, sitten Conn osoitti merkkejä varsin hyvästä hahmokehityksestä. Kyllä, tuo kehitys ja heidän romanssinsa kävivät läpi kaikki ne perusetapit, mutta se oli silti viihdyttävää luettavaa. Muista hahmoista minulle ei jäänyt oikein mitään käteen. Darcyn ystävät vaikuttivat sympaattisilta, mutta he tuntuivat olevan mukana vain mukanaolemisen vuoksi. Jotkut Rutkoskin ratkaisut, kuten esimerkiksi romanttinen neliö tai eräiden hahmojen random pelmahtaminen toiseen maailmaan, olivat vähän outoja eivätkä mielestäni välttämättä sopineet tarinaan.

Juoni kulki vähän epätasaisesti ja välillä kerronta oli hyvin hidastempoista, mutta tylsyyttä en missään vaiheessa kokenut. Rutkoskin luoma rinnakkaismaailma ja sen omat lait ja säännöt olivat hyvin kiinnostavia ja Darcyn matka omille juurilleen piti hyppysissään loppuun saakka. Kun salaisuudet alkoivat paljastua, huomasin lukeneeni kirjaa monta tuntia putkeen ilman taukoja, koska kirjaa oli vaikea laskea käsistä.

Koin The Shadow Societyn olleen siis hyvä ja viihdyttävä kirja, vaikkei nyt ehkä mikään mullistavin. Neljäänsataan sivuun mahtui mukaan kaikenlaista aina toiminnasta romanssiin ja huumorista salaisuuksiin. Tämän perusteella olen nyt vähän luottavaisempi The Winner's Cursea kohtaan. Kuka ties se vielä eksyy käsiini.

Aion arpoa tämän kirjan pois. Olen tullut siihen tulokseen, että hyllyni alkaa olla halkeamispisteessä ja osasta sisällöstä haluan luopua. Aloitan tästä kirjasta. Tästä pääset arvontapostaukseen.

Lukunäyte: Chapter 15, sivu 85-86

What had he called me?

      Why was he acting like a cop?

      Were those handcuffs made of glass?

      My mind groped for something that made sense. Nothing did. I lifted my cuffed hands and stared at the transparent device that chained them together. An orange light coursed through the cuffs and the links between them. ”What the hell,” I hissed.

      Conn was silent. Stony. A suddeny menacing stranger.

      I wrenched away from him and raised my hands high.

      ”No!” Conn's eyes filled with horror. He moved to stop me.

      Too late. I smashed the handcuffs against the edge of the desk.

      My hands burst into flames.

      I screamed. My fingers curled into fists of agony. The ends of my hair caught on fire. An acrid smell filled the air, and I remembered it from my nightmared. Now I knew what that stench was. The smoke of burning hair, of burning flesh.

Miljoona aurinkoa - Beth Revis

Nimi: Miljoona aurinkoa

Alkuteos: A Million Suns

Trilogia/sarja: Across the Universe #2

Kirjailija: Beth Revis

Kääntäjä: Outi Järvinen

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 379 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Kansiliepeestä: Amy tuntee tukahtuvansa Varjeluksella.

      Ajatus tulevaisuudesta jossa ei ole raitista ilmaa tai oikeaa aurinkoa uhkaa musertaa hänet. Myöskään rakkaus ei Amyn elämässä ole ongelmatonta. Miksi olla yhdessä jonkun kanssa vain siitä syystä, että ketään muuta ei ole? Riittääkö se?

      Johtajan saappaisiin astunut Seuraaja puolestaan yrittää epätoivoisesti pitää alusta ja sen toimintoja elinkelpoisina. Ja kun samaan aikaan ruoka-annosten huvetessa ihmisten tyytymättömyys kasvaa, väkivaltainen kapina on käsissä.

Ajatukseni: Sukat eivät nyt pyöri jaloissani. Miljoona aurinkoa ei onnistunut kiinnostamaan minua sen pahemmin, mutta lähestyvän eräpäivän vuoksi halusin suoriutua kirjasta mahdollisimman nopeasti. En ollut liiemmin innoissani aloittaessani lukemisen enkä intoa tuntenut myöhemminkään.

Seuraaja on siis ottanut Vanhimman roolin, mutta mikään ei suju suunnitelmien mukaan. Kansalaiset haastavat häntä ja kyseenalaistavat hänen johtajuuttaan, mutta myös epäilevät hänen lojaaliuttaan aluksen ja Amyn välillä. Tilanne uhkaa eskaloitua kunnon kapinaksi, joka saattaisi koitua heidän kaikkien kuolemaksi. Amy taasen kärsii edelleen ahdistavasta tilanteestaan eikä pysty suunnittelemaan elämäänsä vankina metalliseinien sisällä. Kun pelottavat salaisuudet Varjeluksesta alkavat nousta pintaan, joutuvat nuoret protagonistimme tekemään kriittisiä ratkaisuja, joilla saattaa olla kauaskantoiset seuraukset.

Jotenkin menetin intoni tämän trilogian suhteen lähes täysin. Kaikki tuntuu niin ilmiselvästä – erityisesti juonen suhteen. Juoni kulki läpi melkeinpä kaikki samat etapit, mitä ensimmäinenkin osa. Olin spoilaantunut tämän osan ”suuresta salaisuudesta”, mutta ei pelkästään se ollut syynä kärsimättömyydelleni. Pelkästään juonen ennalta-arvattavuus ja toistettavuus oli vain yksi niistä syistä, miksi kirjan lukeminen maistui puulta.

Yhtäkkiä hahmot alkoivat ärsyttää minua niin paljon. Amy ja Seuraaja ovat niin naiiveja ja typeryksiä! En voinut sietää heitä tässä osassa. Minua ärsytti heidän jatkuvat kinastelunsa turhista asioista, etenkin kun ne pääasiassa pyörivät vain hyvin itsekeskeisten asioiden ympärillä. Amy on niin tajuttoman itsekeskeinen! Amy haluaa mitä Amy haluaa. Ja jos ei saa haluamaansa niin hän vetää herneen nenään. Amy ei kyennyt millään katsomaan asioita objektiivisesti tai ollenkaan asettua muiden asemaan. Kuinka ärsyttävä hahmo ja vielä päähenkilö!

Seuraaja... Hemmetin Seuraaja. Jätkä on niin tossun alla ettei mitään rajaa. Minua otti päähän niin lujaa Seuraajan naiivi suhtautuminen koko siihen dynamiittiin, joka hänellä oli käsissään. En lähde ratkomaan mitään moraalisia kysymyksiä siitä, olisiko oikein ohjailla ihmisiä lääkkeillä, mutta jos ollaan ihan oikeasti niin kusisessa tilanteessa, että sakkia kuolee oikealla ja vasemmalla ja yksi pässi vain heittää lisää bensaa tuleen niin tee Seuraaja nyt jotain muuta kuin änkytät! Ja tyyppi kutsuu itseään aluksen johtajaksi osaamatta tehdä yhtään mitään.

Ja kaiken tämän kaaoksen keskellä Seuraajalla ja Amyllä on aina aikaa kaulailla ja imuutella ja miettiä herkkiä tunteitaan toisiaan kohtaan. Mahtavaa. Aivan mahtavaa. On aina hienoa, että päähenkilöparilla ovat prioriteetit juuri kohdillaan. Seuraajan ajatukset pyörivät pelkästään Amyn mielipiteiden ympärillä ja jos ne eroavat, he kinastelevat niin väärillä hetkillä täysin tyhjänpäiväisistä asioista. Kuinka ärsyttävää! Molemmat heistä pitäisi ampua avaruuteen...

Olen kuitenkin iloinen, että tässä osassa pohjustettiin taustoja ja kerrottiin Harleyn, Seuraajan itsemurhan tehneen parhaan ystävän menneisyyttä. Pidin Harleystä ensimmäisessä osassa ja hänen kohtalonsa oli kyllä surullinen. Oli mukava, että Revis käytti sivutilaa kertoakseen hahmosta enemmän. Pidän edelleen kirjan tapahtumaympäristöstä – se on luova ja hyvin suunniteltu.

Ei Miljoona aurinkoa missään nimessä ollut huono kirja, mutta minulle se ei toiminut. Joko en ollut oikeassa mielentilassa tai kirja ei tyyliltään vain enää sopinut minulle. Tavallaan koin, että olin jo saanut lähes kaiken irti juonesta ja maailmasta edellisen kirjan jälkeen.

Jotenkin en usko, että tulen saamaan hirveästi irti enää viimeisestä osasta. Kyllähän sitä kaikenlaista pohjustettiin ja ladattiin odotuksia, mutta suoraan sanottuna en ole tällä hetkellä kovinkaan innoissani siitä. Aion sen lukea vielä joskus, koska haluan tietää, miten kaikki tulee päättymään, mutta en pidättele hengitystäni.

Lukunäyte: Luku 1, Seuraaja, sivu 12

Miten minä hervetin hölmö edes kuvittelin mitään muuta.

      ”Mitä täällä oikein on meneillään?” minä kysyn. Nolostukseni muuttuu raivoksi. ”Onko moottorissa edes mitään vikaa? Tai polttoaineessa?”

      Teknikot katsovat Maraeta, mutta Marae katsoo vain hiljaa minuun.

      ”Miksi Vanhin valehteli tästä minulle?” Minusta tuntuu että olen menettämässä itsehillintäni. En tiedä mitä oikein odotin – että ongelma oli nyt ratkaistu ja teknikot ryhtyisivät heti toimeen? En tiedä. En ajatellut etukäteen, mitä tapahtuisi sen jälkeen kun olisin kertonut heille, että mekaniikan lait sotivat Vanhimman sanoja vastaan. En tullut ajatelleeksi että kaikki katsoisivatkin ykkösteknikkoa eivätkä minua.

      ”Vanhin valehteli sinulle”, Marae sanoo rauhallisesti, ”koska me valehtelimme hänelle.”

Across the Universe –trilogia

    0.5 As They Slip Away (2013)

Across the Universe | Across the Universe: Matka alkaa (2011/2012)

A Million Suns | Miljoona aurinkoa (2012/2013)

Shades of Earth (2013)

Oopperan kummitus - Gaston Leroux

Nimi: Oopperan kummitus

Alkuteos: Le Fantôme de l'Opéra

Kirjailija: Gaston Leroux

Kääntäjä: Eero Mänttäri

Julkaisuvuosi: 1910 (suomeksi 1990, Karisto)

Sivuja: 259 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆ 

Takakannesta: Ranskalainen kauhuromaanien klassikko kertoo Pariisin suuren oopperan uumenissa piileskelevästä kummituksesta, joka palvoo mielipuolen hartaudella nuorta laulajatarta. Kauniilla laulajattarella on myös toinen, jalosukuinen ihailija, joka käy taistoon kummituksen yliluonnollisia voimia vastaan. Jännitys tihenee ja kauhustuttavat tapahtumat seuraavat toisiaan, kun nuori ylimys ja kalmanhajuinen kummitus väijyvät toisiaan oopperan maanalaisissa sokkeloissa. 

Ajatukseni: Koen vaikeaksi puhua Oopperan kummituksesta ilman, että sekoittaisin mukaan Andrew Lloyd Webberin upeaa musikaalia ja Joel Schumacherin hienoa elokuvaa, sillä molemmat niistä peittoavat mielestäni alkuteoksensa mennen tullen. Tämä oli toinen lukukertani enkä vieläkään pysty muodostamaan samanlaista tunnesidettä kirjaa kohtaan mitä musikaaliin ja elokuvaan pystyin. Tarina tarvitsee mielestäni musiikkia, jotta se heräisi edes puoliksi niin hyvin eloon.

Jokainen varmasti tietää tämän tarinan juonen edes pääpiirteittäin. Pariisin oopperatalon alla huhutaan olevan kummitus, joka tekee kepposia ja jäynää, mutta myös julmempia temppuja ihmisille. Christine Daaé on nuori ja kaunis laulajatar, joka herättää kummituksessa mielipuolisen rakkauden, mutta ei olekaan ainoa, joka halajaa tuon neitosen sydäntä – kilpakumppani on nuori varakreivi Raoul de Chagny, jolla on jo lapsuudesta asti syntynyt syvä tunneside Christinen kanssa. Alkaa julma ja vaarallinen ajojahti Christinen sydämestä, mutta siinä missä Raoul taistelee arvokkaasti, kummitus vetelee salaperäisiä naruja, jotka ovat kietoutuneet koko oopperatalon ympäri.

Ensikosketukseni tähän tarinaan sain seiskaluokalla musiikin tunnilla, kun opettajamme näytti vuoden 2004 elokuvan meille. Olin täysin lumoutunut. Pian sen jälkeen otin kirjan Egyptin lomalukemiseksi, mutta se ei sitten millään onnistunut herättämään minussa niitä samoja tunteita kuin elokuva. Näin vuosia myöhemmin otin kirjan uudelleen syyniin ja nyt tämän luettua totean olevani edelleen vähän mitään sanomattomalla fiiliksellä, mutta kuitenkin tyytyväinen.

Kirjoitus oli hyvin oopperamaista. Ylitsevuotavia melodraamaattisia tunteiden julituksia, yliampuvia rakkaudentunnustuksia ja dramaattista kärsimyksessä piehtarointia... Oopperoissa tunteet esitetään valtaisalla voimalla aina vuosisadan rakkauden saavuttamisesta menetyn rakkauden kuihduttavaan vaikutukseen. Välillä minusta tuntui kuin olisin lukenut oopperaa kirjan muodossa, mikä olikin ehkä Leroux'n tarkoitus. Oopperoissa tällainen valtaisuus ei minua haittaa, mutta kirjan sivuilta sitä lukiessani se kuulostaa niin teatraaliselta ja melkeinpä naurettavalta ja saa minut tuntemaan oloni lähinnä kiusaantuneeksi.

Erik, kummitus, on surullinen hahmo. Rujon ulkonäkönsä vuoksi hänen täytyy käyttää naamiota ja salata samalla hurja nerokkuutensa niin musiikissa, taiteessa kuin arkkitehtuurissakin. Vuosien ja taas vuosien oopperatalon alla piilottelun jälkeen hän kohtaa Christinen, kauniin nuoren laulajan, johon sitten rakastuu. Tuo yksipuolinen rakkaus saattaa jokaisen hengen vaaraan. Kummitus herättää tarinallaan sekä surua että tyrmistystä.

En osaa nyt sanoa, kenen puolelle tässä mielipuolisessa kolmiodraamassa asetun. Erikin, joka on saanut elämässään osakseen niin paljon kärsimystä ja on joutunut piilottelemaan katseilta, vai Raoulin, joka on niin hyväsydäminen ja rakastunut nuorukainen, että on valmis tekemään mitä vain pelastaakseen neidon hädästä. He molemmat herättivät minussa sydämellisiä tunteita.

Christine ei onnistunut herättämään minussa kovinkaan positiivia tunteita pinnallisuutensa ja ärsyttävän heikkohermoisuutensa takia. Hän pyörtyilee tuon tuosta ja dramaattisesti ulvahtaa kauhusta, kun näkee kummituksen todelliset kasvot. Tapa, jolla hän kuvasti kummituksen luona viettämäänsä aikaan sai minut todella ärsyyntyneeksi. Eipä tietenkään hänen tilanteensa kovinkaan helppo myöskään ole, mutta puuttuvaa empatian tunnetta on mahdoton kauneudella korvata. En ymmärrä, mitä kumpikaan noista miesparoista näkivätkään tuossa epävakaassa tytönhupakossa. 

Oopperan kummitus on minulle niin rakas tarina, vaikka kirjana se ei herätäkkään minussa sellaisia tunteita, mitä musikaali ja elokuva herättivät. Kaksi lukukertaa tämän kirjan parissa on riittävää, enkä usko, että tämän jälkeen tähän kirjaan enää tartun.

Olen muuten vähän hämilläni siitä, miten paljon tähän tarinaan liittyvää fanfictionia on julkaistu ihan kirjoiksi asti. Niitä löytyy aina Erikin elämäkerroista BDSM-erotiikkaan. On melkein ihailtava sitä, miten paljon ihmiset ovat itsestään investoineet tähän tarinaan.

Olen lukenut kirjan nyt siis kahdesti, nähnyt vuoden 2004 elokuvan lukemattomat kerrat, nähnyt Webberin alkuperäisen musikaalin sekä vuoden 2011 Royal Albert Hallin esityksen elokuvateatterin valkokankaalta, mutta livenä en ole päässyt tätä vielä ihastelemaan. Voi sitä euforian tunnetta, kun sain tietää tämän hienon esityksen tulevan syksyllä 2015 Kansallisoopperan ohjelmistoon. En jättäisi tuota välistä mistään hinnasta! 

Lukunäyte: Luku 11, Laskuluukkujen yläpuolella, sivu 115

- Vien sinut mukanani pois hänen vaikutuspiiristään, Christine, sen vannon. Etkä sinä enää koskaan ajattele häntä.

      - Onko se mahdollista?

      Hän salli itsensä harkita tuota kysymystä, mikä vaikutti elähdyttävästi nuorukaiseen, jonka hän veti mukanaan talon ylimpään kerrokseen kauas, kauas pois kaikkien laskuluukkujen lähettyviltä.

      - Piilotan sinut johonkin maailman syrjäiseen soppeen, mistä hän ei ikinä osaa etsiä sinua. Olet turvassa. Ja sitten minä lähden pois, koska olet vannonut ettet mene koskaan naimisiin.

      Christine tarttui Raoulia käsiin ja puristi niitä villin ihastuneesti. Mutta äkkiä hän kävi taas pelokkaaksi ja käänsi päänsä pois.

      - Ylemmäksi! hän sanoi vain. - Vielä ylemmäksi!

      Ja hän veti Raoulia mukanaan kohti rakennuksen korkeinta kohtaa.

      Raoulin oli vaikea pysyä hänen vauhdissaan. Pian he olivat itse ulkokaton alla palkistojen metsässä. He etenivät tukipuiden, parrujen ja poikkipalkkien seassa, he juoksivat palkin luota toisen luokse kuin puulta puulle metsässä.

      Ja vaikka Christine koko ajan vilkuili taakseen, hän ei nähnyt varjoa, joka seurasi häntä kuin hänen oma varjonsa, pysähtyi kun hän pysähtyi, lähti liikkeelle kun hänkin lähti eikä aiheuttanut enempää ääntä kuin oikea varjo. Raoul puolestaan ei nähnyt ketään. Kun hänellä oli Christine edessään, häntä ei kiinnostanut mikään, mitä tapahtui hänen takanaan.

Kuluneesta viikosta: myrskyjä, valoshowta, epäonnisia sattumuksia ja uusia tulokkaita (jo täyteen) kirjahyllyyni

Kulunut viikko, jonka vietin mökillä, on ollut hyvin erikoinen. Kahdeksaan päivään on mahtunut tapahtumia laidasta laitaan, osa positiivisia, osa negatiivisia.

Aloitan puhumalla säästä. Aluksi oli niin hienot säät! Aurinko paistoi ja vesi oli uskomattoman lämmintä! Oli ihana loikoilla auringossa ja lukea hyvää kirjaa – Ihmeiden kabinetti, vink vink ;). Sain viimein kirjabingon suoritettua, hyvä minä!

Ja sitten saapuivat ukkosmyrskyt.

Kolme ukkosmyrskyä neljän päivän aikana. Ensimmäinen myrsky oli ihan hullu. Olin saunalla lukemassa, kun yhtäkkiä taivas repesi: vettä tuli aivan *lisää tähän mikä tahansa järkyttävää määrää kuvaava adjektiivi*. Kun kuulin sellainen WHOOSH äänen ja nostin katseeni kirjasta ikkunaan enkä nähnyt yhtään mitään muuta kuin harmaata. En ole varmaan ikinä sellaista sadetta nähnyt Suomessa. Sitten taivas repesi toisen kerran ja selkäpiitä järisyttävä ukkonen räjähti ilmoille. Ensimmäinen salama iski niin lähelle johonkin puuhun, että kykenin saunalta kuulemaan sen räsähdyksen. Pakko sanoa, että silloin alkoi jo vähän pelottaa.

Kaikki oli ohi alle kymmenessä minuutissa. Kun uskalsin vihdoinkin lähteä ulos tutkailemaan vahinkoja, koko niemenkärki oli kuin pommin jäljiltä. Keskeltä katkenneita runkoja, juurineen päivineen kaatuneita hillittömän kokoisia puita, oksia joka puolella... Oli melkoinen näky. Meidän tontilta taisi kaatua yhteensä kuusi valtavaa koivua. Onneksi pahemmilta vahingoilta sekä me että koko niemenkärki säästyi.

Keskiviikkoyönä oli sitten yksi upeimmista ukkosista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Ukkonen ei ollut ihan meidän yllämme, joten uskaltauduin keskellä yötä laiturille katselemaan salamointia ja välähtelyä. Leuka laituria hipoen ihailin sitä valoshowta. Tuli mieleen kaiken maailman alieni-invaasioelokuvat sitä salamasotaa katsellessa. Se oli upeaa.

Ärsyttää vain kun kuvia en saanut erään ikävän onnettomuuden vuoksi. Goodreadsistä tilannepäivitykseni lukeneet tietävätkin tapahtuneesta.

Eilen iltapäivällä oli vielä hieno ilma ja makoilin laiturilla aurinkotuolissa lukien Gaston Lerouxin Oopperan kummitusta ja kuuntelin kännykällä musiikkia. No, aloin sitten siirtää sitä tuolia ja se hieman kippasi ja sitten kuului kaksi molskahdusta. Arvatkaa, mitkä kokeilivat uimataitojaan. Kyllä, kirja ja kännykkäni. Kun sain ne viimein pelastettua, kännykkä oli jo imenyt vettä kuin pesusieni eikä enää toimi. Se on kuollut. Kaput. Finito. Lopullisesti. Uuden kännykän hankintaan siis joudun. Kirja taasen? No, se on aika kärsineen näköinen. Sain sen hiustenkuivaajalla kuivaksi ja suoristettua hieman raskaiden kirjapainojen alla, mutta sivut ovat edelleen kiharat. Kyllä minä sen loppuun pystyn lukemaan, mutta en sitten tiedä, mitä kirjasto siitä sanoo... Ikävää vain, ettei kirjasta enää myydä suomenkielisiä painoksia kaupoissa, joten mahdollinen korvaaminen tulee olemaan hieman hankalaa.

Tänään lähdettyämme kotiin sattui vielä yksi ukkosmyrsky matkalle. Istuimme yhdessä pienessä kahvilassa pahimman myrskyn yli ja kun lähdimme taas liikkeelle, oli taas melko hurjan näköistä jälkeä. Neljä puuta oli kaatunut tielle ja ellei eräs vastaan tullut autoilija olisi niistä varoittanut, olisimme pahimmassa tapauksessa saattaneet ajaa niihin pahki niiden ollessa sellaisen nyppylän toisella puolella. Puita oli laonnut kuin heinää ja erän viljapelto oli ihan ajellun näköinen. Kieltämättä jännittävä matka.

Ja sitten pääsen viime yön onnellisimpaan hetkeen (hienon valoshown lisäksi), eli siihen kun huomasin Adlibriksen kesäkampanjan olevan meneillään ja voi että miten loistavia kirjoja sitä halvalla tilasin! Alun perin lähdin etsimään Pendergast-sarjan kahta suomentamatonta osaa, Reliciä ja Reliquaryä, kun huomasin Ihmeiden kabinetin hintaan 5,70! Jestas, meinasin sillä sekunnilla tilata kirjan itselleni vaikka sen omistankin jo. Koska Pendergast! Kyllä, syvä rakkauteni kyseistä sarjaa ja hahmoa kohtaan on roihahtanut jälleen infernon lailla. Onneksi kuitenkin pysähdyin sekunniksi ja otin järjen käteen.

Tuohon tilaukseen tuli siis seuraavaa:

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen ja Ihmissatama

Mielestäni tämä ruotsalainen kirjailija kirjoittaa erittäin kiehtovia kirjoja. Upeaa tunnelmaa ja elävää kuvailua, ripaus kauhua, fantasiaa ja tosielämän draamaa. Ihmissataman olen kertaalleen jo lukenut, mutta haluan lukea sen uudelleen. Kultatukka, tähtönen on saanut hyvin ristiriitaista palautetta ja siksi haluan lukea sen. Molemmat kovakantisia, hintaan 4,60 euroa kappale.

Lincoln Child: Kuoleman algoritmi

Koska Lincoln Child. Olen täysin hullaantunut. Lisäksi tämän kirja on herättänyt kiinnostukseni useaan otteeseen, joten kyllä kiitos, mukaan vain. Kovakantisen hinta oli 5,70.

Douglas Preston: Isku ja Rienaus

Koska Douglas Preston. Lue edellinen kohta. Myös nämä ovat kyteneet listallani jo hyvän aikaa. Näiden kovakantisten hinnat olivat 6,90 kappaleelta.

Douglas Preston & Lincoln Child: Relic

Koska Pendergast-sarjan ensimmäinen osa. Olen todella rakastunut. Kaikki varmasti tietävät tämän tunteen, kun jalat menevät alta kirjan/kirjojen vuoksi. Erikoisagentti A. X. L. Pendergast on tehnyt sen minulle. Tuo mies on lumonnut allekirjoittaneen täysin. Tämä oli tilauksen ainoa kirja, joka ei kuulunut kesäkampanjaan, joten maksoin sidotusta kappaleesta 11,80.

Hugh Howey: Siilo

Siilo oli erittäin hyvä kirja ja olen nyt hyvän aikaa tiiraillut alennuksia ynnä muita vähän sillä silmällä, että saisinko tämän kohtuu hintaan. Nyt kirja irtosi kympillä ja olen tyytyväinen. Hinta oli halpa ottaen huomioon, kuinks uusi kirja on kyseessä. Syksyllä ilmestyy jatko-osa, Siirros, josta olen todella innoissani! Senkin aion hankkia sitten sopivan sauman tullen omaan hyllyyni. Sidotun kappaleen hinta oli siis 10,00.

Tällainen oli minun kesäkampanjatilaukseni (plus Relic). Olen todella mielissäni. Tämän paketin jälkeen en kyllä uskalla enää kirjoja hankkia. Kirjahyllyni on jo halkeamispisteessä. Osasta sisällöstä pitäisi päästä eroon. Kesä on irtioton aikaa, mutta syksyllä pitää pistää vähän stoppia hankintoihin.

Käykää ihmeessä vilkaisemassa tuo Adlibriksen kesäkampanja! Ehkä löydät sieltä jotain mielenkiintoista!

Tällainen oli siis minun viikkoni, johon mahtui yhtä sun toista tapahtumaa. Olen muuten iloinen, että syksy koittaa, sillä alkaa tämä helle kyllästyttää. Haluan pimeitä iltoja ja kosteita teitä ja ruskeita lehtiä. Haluan kiskoa niskaani taas trenssitakin ja vetää lapaset käsiin. En halua enää grillata itseäni auringossa tai kuunnella ukkosen jylyä.

Nyt painun Game of Thronesin Season 3:n pariin.