Obsidian - Jennifer L. Armentrout

Nimi: Obsidian

Trilogia/sarja: Lux, #1

Kirjailija: Jennifer L. Armentrout

Kustantaja: Entangled Teen

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 255 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Starting over sucks.

      When we moved to West Virginia right before my senior year, I'd pretty much resigned myself to thick accents, dodgy internet access, and a whole lot of boring...until I spotted my hot neighbor, with his looming height and eerie green eyes. Things were looking up. And then he opened his mouth.

      Daemon is infuriating. Arrogant. Stab-worthy. We do not get along. At all. But when a stranger attacks me and Daemon literally freezes time with a wave of his hand, well, something...unexpected happens. The hot alien living next door marks me. You heard me. Alien. Turns out Daemon and his sister have a galaxy of enemies wanting to steal their abilities, and Daemon's touch has me lit up like the Vegas Strip. The only way I'm getting out of this alive is by sticking close to Daemon until my alien mojo fades.

      If I don't kill him first, that is.

Ajatukseni: En voi uskoa, että luin tämän ja pidin tästä. Olen tiennyt tämän kirjan olemassaolosta vaikka kuinka kauan, mutta koskaan kirja ei ole herättänyt minussa mitään mielenkiintoa. Kansikin on mielestäni aika pahannäköinen. Mutta sitten tämä käveli eteeni Google Playssä ilmaiseksi enkä tietenkään voinut vastustaa ilmaisen kirjan kiusausta. Psst, jos haluat tämän maksutta, klikkaa tästä.

Syy, miksi tämä kirja ei ole aikaisemmin herättänyt minussa mitään kiinnostusta oli se, että tämä herätti minussa hyvin vahvoja Twilight-viboja. Mutta hei nyt ihan oikeasti, kuinka kovasti nämä kirjat voisivatkaan muistuttaa loppu peleissä toisiaan...? Vastaus: paljon. Nämä muistuttavat niin paljon toisiaan, etten voi uskoa, että se on sattumaa.

Katy Swartz muuttaa Länsi-Virginiaan pikkukaupunkiin ja siellä hän tapaa eriskummalliset uudet naapurit: tuhottoman seksikkään Daemonin ja hänen siskonsa Deen. Daemon osoittaa heti vastenmielisyytensä Katya kohtaan, mutta Dee on enemmän kuin innoissaan uudesta naapurista. Katy saa pian selville sisarusten salaisuuden ja joutuu itsekin heidän vihollisensa hyökkäyksen kohteeksi.

Sanon suoraan, että jos olet lukenut Twilightin, olet lukenut myös tämän kirjan. Mutta. Jos olet kaltaiseni etkä voi sietää kimaltelevia vampyyrejä, tämä komediapommi voi olla sopiva juuri sinulle. Sain kuollakseni nauraa tämän kirjan parissa, etenkin kun alun ärsytyksen jälkeen päätin suhtautua lukemaani silkkana parodiana ja komedian huippuna. Näin kirja oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ihan oikeasti, en suostu uskomaan, että samankaltaisuudet näiden tarinoiden välillä on pelkkää sattumaa. Ei yksinkertaisesti voi olla pelkkää sattumaa. Voin melkein kuvitella, että Armentrout eräänä päivänä kyllästyi kimalteleviin vampyyreihin ja täysin selkärangattomaan päähenkilöön ja päätti kirjoittaa tarinan niin kuin sen oikeasti pitäisi olla kirjoitettu. Kimaltelevien vampyyrien sijasta meillä onkin käsissä valoa hohkaavia alieneita. Ja jos Obsidian olisi ollut alkuperäinen tarina, olen täysin varma, että suhtautuisin siihen nykyään ihan eri tavalla.

Aluksi minusta tuntui, että Katy oli kirjabloggaajille liian täydellinen päähenkilö. Katy itsekin on kirjabloggaaja ja puhuu usein rakkaudestaan kirjoihin. Näin jälkeepäin suhtaudun Katyyn ihan eri tavalla ja kunnioitan häntä kovasti, mutta aluksi minusta tuntui kuin Armentrout yrittäisi kiivetä kirjabloggaajien lahjetta pitkin suosioon tekemällä päähenkilön niin samanlaiseksi. Tuohon mielipiteeseeni vaikutti kuitenkin se, että aluksi olin niin varma, että tulisin inhoamaan tätä kirjaa ja kaikki tuntui niin silmiinpistävältä. Mutta sitten kun Obsidian alkoi voittaa minua puolelleen, Katy muuttui silmissäni aika loistavaksi päähenkilöksi.

Daemon Black on kuin kusipääversio Edward Cullenista. Daemon on juuri sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Heti ensi silmäyksellä Katy ilmaisee inhonsa jätkän käytöstä kohtaan:

      ”Thanks,” I muttered and added under my breath, ”Douchebag.”
      He laughed, deep and throaty. ”Now that's not very ladylike, Kittycat.”
      I whipped around. ”Don't ever call me that,” I snapped.
      ”It's better than calling someone a douchebag, isn't it?” He pushed out the door. ”This has been a stimulating visit. I'll cherish it for a long time to come.”
      Okay. That was it. ”You know, you're right. How wrong of me to call you a douchebag. Because a douchebag is too nice of a word for you,” I said, smiling sweetly. ”You're a dickhead.”
      ”A dickhead?” he repeated. ”How charming.”
      I flipped him off.

Näiden kahden välisistä dialogeista sain revittyä paljon huumoria irti, mutta en tämän kirjan perusteella pysty vielä kehumaan Daemonia ihanaksi. Hän oli hupaisa ja sarkastinen, mutta en häntä ihanaksi saata sanoa. Katsotaan sitten myöhemmin, kun hän todistaa parantaneensa luontoaan. Katylle nostan kuitenkin hattua, että hän piti kiinni arvoistaan eikä antanut Daemonin hyppiä liikaa silmille.

Obsidian ei tarjoa lukijoille mitään uutta eikä varmasti mitään omaperäistä, mutta ainakin se tarjoilee hurskasta huumoria ja suoraa puhetta. Ei kannata lukea tätä kovinkaan vakavasti, vaan kannattaa ottaa se huumori irti, jota kirja sylikaupalla tarjoilee. Sillä tavalla lukukokemuksesta voi tulla hyvinkin positiivinen. Minä olen elävä esimerkki tästä.

Meinaan varmasti lukea ainakin seuraavan kirjan sarjasta. En pitänyt tätä kirjaa mitenkään loistavana tai valtaisan kehuttavana, mutta niin komedisena että haluan kipeästi tietää, mille linjalle Armentrout aikoo tämän vielä viedä. Haluan saada naurut seuraavastakin osasta!

Lukunäyte: Chapter 7, sivu 59

Dread pushed through my calm and blossomed. ”What? There's a bear–?” I pulled out of his grasp ad spun around.

      Oh, yeah, there was a bear.

      No more than fifteen feet from us, a big bear, black and furry, sniffed the air with its long whisked muzzle. Its ears twitched at the sound of our breathing. For a moment I was kind of stunned. I'd never seen a bear, not in real life. There was something majestic about the creature. The way its muscles moved under the heavy coat of fur, how its dark eyes watched us as intently as we watched it.

      The animal moved closer, stepping under the rays of light that broke through the branches overhead. The fur had turned a glossy black in the sunlight.

      ”Don't run,” he whispered.

      Like I could move even if I wanted to.

Lux –sarja

    0.5 Shadows (2012)

Obsidian (2011)
    1.5 Oblivion (2015)

Onyx (2012)

Opal (2012)

Origin (2013)

Opposition (2014)