The 100 - Kass Morgan

Nimi: The 100

Trilogia/sarja: The Hundred, #1

Kirjailija: Kass Morgan

Kustantaja: Hodder/Alloy Entertainment

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 323 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: In the future, humans live in city-like spaceships orbiting far above Earth's toxic atmosphere. No one knows when, or even if, the long-abandoned planet will be habitable again. But faced with dwindling resources and a growing populace, government leaders know they must reclaim their homeland... before it's too late.

      Now, one hundred juvenile delinquents are being sent on a high-stakes mission to recolonize Earth. After a brutal crash landing, the teens arrive on a savagely beautiful planet they've only seen from space. Confronting the dangers of this rugged new world, they struggle to form a tentative community. But they're haunted by their past and uncertain about the future. To survive, they must learn to trust - and even love – again.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Varoitan näin etukäteen, etten ole nyt omalla koneellani, joten en tiedä, kuinka oudosti tämä teksti näkyy. Korjaan sen sitten kun palaan kotisatamaan.

Luin tämän kirjan lähinnä siksi, koska halusin tutustua tarinaan ennen kuin alan kirjaan perustuvaa tv-sarjaa katsoa. Suhtaudun niin ristiriitaisesti – tässä oli asioita, joista kovasti pidin, mutta myös asioita, jotka olivat aiheuttaa minulle hermoromahduksen silkasta turhautumisen määrästä.

Homman nimi on siis se, että ihmiset ovat paenneet ydinsodan jälkeistä säteilyä kiertoradalle suuriin avaruusaluksiin, joissa ovat sittemmin ilmeisesti olleet kolmensadan vuoden ajan. Aluksilla vallitsee tiukka laki, jossa pienimmästäkin rikkeestä rangaistaan: jos tekijä on täysi-ikäinen, tämä teloitetaan (eli ammutaan avaruuteen) ja alaikäiset odottavat säilössä täysi-ikäisyyttään, kunnes heidät sitten teloitetaan. Clarke Griffin on 17-vuotias tyttö, joka eräänä päivänä noudetaan pidätyssellistä ja viedään sukkulaan teinirikollislauman jatkeeksi. Nämä sata nuorta lähetetään maahan havannoimaan Maata, jotta saataisiin selville, onko planeetta vielä asuinkelvollinen. Niin monet erilaiset luonteet joutuvat selviämään keskenään uudessa ympäristössä, jossa vaara vaanii joka puolella.

Tarinan alustus oli todella mielenkiintoinen ja tv-sarja trailerinsa perusteella vaikutti niin hyvältä. Huijasin hiukan, sillä ennen kuin olin kirjan lukenut loppuun, katsoin sarjan ensimmäisen jakson. Mielipiteeni molemmista siis nivoutuivat yhteen ja tanssahtelevat nyt käsi kädessä sovinnossa – oli asioita, jotka ärsyttivät minua suunnattomasti kirjassa, mutta toimivat paremmin sarjassa ja taas toisinpäin. Loppujen lopuksi olen kuitenkin sitä mieltä, että tv-sarjana tarina toimii kokonaisuutena paremmin.

Clarke on rationaalinen hahmo, joka tekee parhaansa pitääkseen tuon teinilauman kurissa näiden halutessa osoittaa mieltään. Anteeksi, mikäli kuulostan epäsympaattiselta hahmoja kohtaan, mutta tv-sarja on saanut minut niin ärtyneeksi. Haluan ampua puolet noista hahmoista, koska he ovat niin raivostuttavan epäloogisia ja idiootteja. Meidät lähetettiin Maahan pelastamaan ihmiskunnan rippeet sukupuuton partaalta, mutta koska meitä on rangaistu tekemistämme rikoksista me päästämme anarkian riehumaan, koska haluamme osoittaa mieltä! Tapetaan sakkia ja elellään ilman sääntöjä! Aloitetaan oma Kärpästen herra. Annetaan koko ihmiskunnan kuolla sukupuuttoon, koska nyyh meitä on kohdeltu niin epäoikeudenmukaisesti! Kyllä me pärjäämme yksin käytännössä tyhjässä maailmassa, jota emme tunne, eikä meillä ole edes varusteita täällä elämiseen. Mutta kyllä me täällä voidaan silti keskenämme elellä! Olen nyt viidennessä jaksossa ja tämän perusteella eräs Bellamy Blake ansaitsee joutua hirteen munistaan. Bellaby haluaa mitä Bellamy haluaa ja muut tekevät mitä Bellamy haluaa tai muuten Bellamy on hyvin vihainen. Tämä on sarjassa tyypin mentaliteetti. Voi jeesus... En ymmärrä, miksi ihmisten pitää olla niin pirun kieroja ja itsekkäitä kusipäitä, jotka ajavat vain omaa etuaan, vaikka ylivoimaisesti tärkeämpiä asioita on meneillään. Toivottavasti minun tulevaisuuteni ei koskaan riipu tuollaisesta sakista.

Nyt kun sain hiukan päästeltyä höyryjä, palataan asiaan. Clarken mukana Maahan on lähetetty myös Wells, aluksen johtajan poika ja Clarken entinen poikaystävä. Wells hankki itselleen tarkoituksella rikollisen statuksen päästäkseen Maahan Clarken kanssa ja saadakseen heidän välinsä jälleen kuntoon petettyään tytön todella tuhoisin seurauksin. Mukana on myös äsken mainitsemani Bellamy Blake, hieman vanhempi poika, joka hankkiutui saattueen mukaan suojellakseen pikkusiskoaan Octaviaa. Kirjassa hän ei ole ollenkaan niin paha, mitä hän on sarjassa.

Minua ärsytti aikalailla jokainen näistä hahmoista, mutta aivan erityisesti minua turhautti Wells – Morgan ei anna yhtään armoa hänelle. Tyyppi ei yksinkertaisesti tee mitään oikein. En tiedä, miten suhtautua siihen. En kaipaa Hannu Hanhia, mutta ikuiset epäonnistujatkaan eivät hirveästi jaksa innostaa. En ole kyllä varma, ansaitsisiko Wells edes armoa... Kuka valitsisi yhden henkilön ja vaarantaisi samalla muun ihmiskunnan? Kutsukaa minua epäromanttiseksi, mutta minusta tuo on aivan pirun tyhmää. Jos valitset sen yhden henkilön ja muu ihmiskunta tuhoutuu niin siinä ylhäisessä yksinäisyydessä on varmasti kiva sitten olla koko loppuelämän, kenties tunnontuskissa lilluen. Hommaa ei yhtään auttanut, kun Morgan alkoi vääntää kolmiodraamaa Clarken, Wellsin ja Bellamyn välille. Miksi sen pitää olla kolmiodraama...?

Tarinaa kerrotaan Clarken, Welssin ja Bellamyn, mutta myös Glass-nimisen tytön näkökulmasta. Glass oli mielestäni koko poppoon miellyttävin hahmo. Minua aidosti kiinnosti lukea tarinaa hänen näkökulmastaan. Glasskin oli tuomittu Maahan lähtevään sukkulaan, mutta hän pääsi pakenemaan kohtaloaan nähdäkseen vielä kerran hänelle rakkaat ihmiset. Glassista minä pidin ja hänen tarinansa tuntui aika hyvin kehitetyltä.

Yritin aika pitkään taistella tätä kirjaa vastaan puolustuksenani logiikka. Ei olisi kannattanut, sillä aiheutin itselleni vain turhaa päänvaivaa. Ensinnäkin ollaan kolmesataa vuotta tulevaisuudessa, mutta edistyksen sijaan teknologiassa ollaan otettu surullisen suuri harppaus taaksepäin. Avaruusaluksen väellä ei ole käytännössä hajuakaan, mitä Maassa on meneillään, koska ilmeisesti kaikki teknologia on unohdettu. Nyt pystymme tutkimaan lähiplaneettoja melkoisen tarkkaan, muun muassa hakemaan mineraalinäytteitä ja ottamalla kuvia, mutta tulevaisuudessa sellaista ei pystytä tekemään? Maahan ei olla yritetty päästä tai edes tutustua sen tilanteeseen sen tarkemmin? Ihmisiä ei säteilysuojapuvuissa lähetetä tutkimaan Maata eikä mitään tehdä asioiden parantamiseksi? Kyllähän Pripjatkin oli ja on edelleen säteilyn peitossa, mutta paikkaa silti tutkitaan. Ei sateliittikuvia, ei näytteitä, ei sukkuloita, ei kaukoputkia, ei yhtään mitään. Astronomia on kokonaan unohdettu, vaikka luulisi sen olevan elintärkeää avaruudessa selviytymisen kannalta. Olenko liian pikkutarkka, jos mietiskelin tällaista? Voi olla.

Avaruusaluksen päättäjät katsovat, että he voivat luottaa laumaan teinirikollisia olemaan heille uskollisia sen jälkeen kun he ovat lukinneet nuoret vuosiksi pidätysselleihin. He päättävät lähettää tuon lauman Maahan ilman oikeita varusteita tai kunnollisia tutkimus- tai kommunikaatiovälineitä, jotka mahdollistavat ympäristön havannoinnin, tutkimisen ja viestittämisen mahdollisesta elinkelpoisuudesta. Matkajärjestelyt ovat suunnilleen yhtä tuskallisen surkeat kuin Eclipsessä. Toisin sanoen ihmikunnan pelastumisen ainoa toivo on lähettää lauma impulsiivisia, kouluttamattomia, angstisia teinejä tarkastamaan tilanne ilman kunnon varustusta. Voi taivas ihan oikeasti, ovatko nämä tyypit eilen puusta pudonneet vai mitä...?

Hyvä on, olen tehnyt pointtini selväksi: logiikka ei ole tämän kirjan vahvuus. Niinkin huonosti rakennettu tarina kuin tämä onkin, päätin silti yrittää nauttia siitä. Mielestäni kerronnan osalta parhaiten toimi useampi kertoja ja nykyisyyden ja menneisyyden välillä vaihtelu. Sillä tavalla hahmot saivat enemmän syvyyttä ja pääsimme näkemään jokaisen kertojan henkilökohtaisen tarinan, miksi he lopulta päätyivät siihen pisteeseen. Katson kerronnan onnistuneen hyvin.

Jos rinnastaa tätä kirjaa tv-sarjaan, totean sarjan olevan uskottavampi tietyltä osin. Kolmensadan vuoden sijaan sarjassa aikaa avaruudessa on kulunut 97 vuotta, mikä on mielestäni ajallisesti uskottavampaa. Sitten taas hahmot sarjassa ovat niin raivostuttavia ja kirjassa he vaikuttavat hieman järkevimmiltä. Vaikka koen tarinan toimivan sarjana paremmin, se on silti niin turhauttavan järjetöntä. Y'know, what I'm sayin'? Logiikalla ja realistisuudella ei ole jalansijaa kummassakaan versiossa.

Minusta tuntuu kuin lyttäisin tämän kirjan täysin. Sitä en halua tehdä, koska viihdyin kirjan parissa ihan hyvin kaikesta huolimatta. Haluan siis sanoa, että tämän kirjan lukee erittäin helposti ja tarinana tämä on viihdyttävä, mutta jos olet yhtään kaltaiseni lukija/katsoja ja haluat asioiden käyvän järkeen, niin silloin tämä tarina ei sovi sinulle ellet päätä jättää aivoja narikkaan edes hetkeksi.

Olen kiinnostunut lukemaan myös jatko-osan, koska kirja jäi jännään kohtaan ja haluan nähdä, kuinka hommassa vielä käy. Guilty pleasure. Minun kohdallani tämä kirja lankesi kategoriaan Vaahtokarkkia aivoille.

Lukunäyte: Chapter 5, Clarke, sivut 45

The shaking increased, followed by a strange hum. Clarke's harness dug into her stomach as her body lurched from side to side, them up and down, then side to side again. She gagged as a rancid odor filled her nose, and she realized that the girl in front of her had vomited. Clarke squeezed her eyes shut and tried to stay calm. Everything was fine. It'd all be over in a minute.

      The hum became a piercing wail, punctuated by a sickening crush. Clarke opened her eyes and saw that the windows had cracked and were no longer full of gray.

      They were full of flames.

      Bits of white-hot metal began raining down on them. Clarke raised her arms to protect her head, but she could still feel the debris scorching her neck.

      The dropship shook even harder, and with a roar, part of the ceiling tore off. There was a deafening crash followed by a thud that sent ripples of pain through every bone in her body.

      As suddenly as it began, it was all over.

The Hundred –sarja

The 100 (2013)

Day 21 (2014)