Requiem - Lauren Oliver

Nimi: Requiem

Alkuteos: Requiem

Trilogia/sarja: Delirium #3

Kirjailija: Lauren Oliver

Kääntäjä: Marja Helanen

Julkaisuvuosi: 2013 (Suomessa 2013, WSOY)

Sivuja: 312 + 22 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Sota hallitusta vastaan on täydessä liekissä ja panokset entistä korkeammat. Valvojat ulottavat iskunsa yhä syvemmälle kapinallisten asuttamaan korpeen ja ihmishengen hinta on halpa. Julianin kuolemantuomiolta pelastanut Lena käy taisteluun mielessään vain yksi päämäärä: elä vapaana tai kuole. Henkiin heränneet Alexin tunteet näyttävät kivettyneen kovemmiksi kuin Kryptan sellien muurit.
      Samaan aikaan Portlandissa Hana valmistautuu rakkaudettomaan liittoon nuoren pormestarin kanssa, joka puhuu terrorin ja tyrännian kielellä. Täydellisten kulissien takana paine kasvaa kasvamistaan ja myös Hanalla on salaisuuksia jotka eivät kestä päivänvaloa. Vaihe vaiheelta tapahtumat vierivät pisteeseen, jossa rinnakkaiset maailmat törmäävät, tunteet tihentyvät ja totuudet huudetaan julki.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Pyrin spoilerittomaan arvosteluun, mutta mikäli et ole lukenut Pandemoniumia eräs Alexin statukseen liittyvä pointti saattaa olla suurikin paljastus.

Nyt se on sitten loppu. Enkä voi sille mitään, että tunnen oloni vajavaiseksi tämän päätöksen suhteen. En tiedä, onko tämä lopetus paras ikinä, koska se jättää lukijat raastavasti miettimään tapahtumia ja spekuloimaan, mitä saattaisi vielä tulla tapahtumaan, vai onko tämä surkein lopetus ikinä, koska tässä jätettiin niin paljon asioita leijumaan ilmaan, lankoja solmimatta eikä minkäänlaista ratkaisua tehty minkään asian suhteen. Voi ei! Ei se voi näin mennä! Sydämeni Salaisin Toive on tällä hetkellä se, että Oliver kirjoittaisi vielä yhden osan, joka ihan oikeasti päättäisi tämän trilogian kunnialla.

Ristiriitaisista tuntemuksistani huolimatta minusta Requiem oli kuitenkin hyvä kirja. Ei hyvä ehkä päätösosana, koska halusin enemmän ratkaisuja tapahtumiin, mutta hyvä kirja ihan muuten. Minulla oli jotenkin kummallinen olo tätä lukiessani. Luin trilogian aikaisemmat osat melkein vuosi sitten, ja ehkä olisi kannattanut lukea ne uudestaan, koska olin vähän hukassa hahmojen kanssa. Jotenkin Requiem ei minun mielessäni yltänyt Deliriumin ja Pandemoniumin tasolle. Siksi tämä ei ole ihan neljää tähteä.

Requiem kerrotaan kahdesta näkökulmasta, Lenan ja Hanan. Lena on saanut mitä suurimman iskun vasten kasvoja, kun Alex onkin elossa ja löytänyt tiensä Lenan ja kumppaneiden luokse. Ihan kuin Alexin kylmässä asenteessa ei olisi tarpeeksi ongelmia, niitä aiheuttaa myöskin Korpeen tunkeutuneet viranomaiset, jotka järjestelmällisesti hävittävät invalidien leirejä ja tappavat heitä. Lisäksi invalidikapinalliset alkavat saada aina vain enemmän tarttumapintaa parannettujen suljetuista kaupungeista, ja vallakumous on jo näkyvissä. Samaan aikaan Portlandissa parannettu Hana valmistautuu häihinsä tulevan pormestarin, Fred Hargroven kanssa. Hana kuitenkin ymmärtää, ettei proseduuri vienyt häneltä kaikkea sitä, mitä hän entisessä elämässään oli. Hän muistaa yhä tunteet ja näkee unia. Hana joutuu huomaamaan, ettei hänen tuleva aviomiehensä olekaan niin hieno mies, miltä aluksi vaikutti. Hana kaivautuu syvemmälle noihin salaisuuksiin ja vaarantaa samalla henkensä ja tulevaisuutensa – mutta minkä tähden?

Pakko sanoa, mutta pidin enemmän Hanan näkökulmasta kuin Lenan. Hana oli parannettu, mutta tuo parannuksen huntu alkaa repeillä ja päästämään läpi niitä menetettyjä vanhoja tunteita. Minusta Hanan tarina oli niin koskettava ja vahva. Sen sijaan Lenan tarina hiukkasen turhautti ja jopa välillä ärsytti minua. Pidän Lenasta edelleen, mutta romanssin suhteen hän rassasi minua kovasti.

Minusta kukkotappelut ovat kiusallisia. Oli niin kiusallista lukea Alexin ja Julianin välistä tappelua. Kuten Deliriumin arvostelussa sanoinkin, en välittänyt juurikaan Alexista, ja kuten Pandemoniumin arvostelussa sanoin, Julian vaikutti kaiken kaikkiaan ihan kunnon tyypiltä ja pidin hänestä. Mutta nyt homma on kääntynyt päälaelleen, ja yllättäen aloinkin pitää enemmän Alexista kuin Julianista. Ymmärrän hyvin, miksi Alex käyttäytyi niin kuin käyttäytyi ja kaipa minä myös ymmärrän, miksi Juliankin käyttäytyi niin kuin käyttäytyi – mutta silti. Molemmilla pojilla oli sellaisia hetkiä, joina he tepastelivat ympäriinsä kuin kukot tunkiolla toisiaan kyräillen, ja se oli minusta vähän ärsyttävää. Ymmärrettävää, mutta ärsyttävää.

Sanoin Pandemoniumin yhteydessä, että odotin tätä viimeistä osaa enemmän draaman kuin yhteiskunnallisten asioiden osalta. Ja siihen on syynsä, joka nousi hyvin esiin. Ihan suoraan sanottuna minä vähän kyllästyin tuohon draamaan, koska se oli niin turhauttavaa. Minusta oli ilmiselvää, kuinka tuon kolmiodraaman kanssa tulisikaan käymään. Eihän kumpaakaan jätkää voi tuosta noin vain lempata, koska Alex pelasti ja antoi henkensä Lenan puolesta ja Lena pelasti Julianin ja antoi tälle mahdollisuuden aloittaa alusta kaukana DVA:sta. Eihän kumpaakaan heistä nyt millään vain voi lempata! Joten – tähän on tyytyminen, kaipa niin voi sanoa.

Juuri tuossa kapinassa ja vallankumouksessa ja vastarintaliikkeessä ja missä vielä on niin paljon meneillään niin monella eri tasolla ja niin monessa eri paikassa, että epäilin Oliverin pystyvän kuromaan tätä kaikkea yhteen viimeisessä osassa. Enkä voi olla tuntematta pientä oikeassa olemisen tunnetta. Mitä tässä kirjassa saatiin loppujen lopuksi muuta aikaan kuin lopun konflikti yhdessä ainokaisessa kaupungissa? Voiko tuo konflikti saada aikaan niin valtaisan lumipalloefektin, joka todella vaikuttaisi ympäri maata ja saisi oikaistua kaikki nuo epäkohdat yhteiskunnassa? Ja minun on ihan pakko osoittaa, että kaikki tuo kapinallisten touhu ja mellakoiden aiheuttaminen ja vallankumouksen yritys on periaatteessa hyödytön, koska miten ihmeessä he voivat ihan oikeasti nousta vastaan johtohenkilöitä, joilta on viety kyky tuntea? He eivät voi vedota parannettujen omaantuntoon tai aiheuttaa surua tai yrittää herättää jonkinlaista sympatian tunnetta, jota käyttää hyväksi kapinan suhteen. Nämä parannetut ihmiset eivät kykene tuntemaan tällaista. Noita kapinallisia on vain kourallinen verrattuna niihin miljooniin ja taas miljooniin ihmisiin, jotka on parannettu. Kapinallisilla ei ole kunnon sotakalustoa ja heidän suurin heikkoutensa on se nimenomainen kyky tuntea, joten heitä on helppo satuttaa, vaikkapa tappamalla toveri. Mitä nuo kapinalliset voivat loppujen lopuksi ihan aikusten oikeasti tehdä? Portland oli vain yksi voitto, mutta mihin se lopulta vaikutti? Yksi liiskattu kärpänen valtaisalla tunkiolla ei loppujen lopuksi vaikuta koko parven elämään tai mihinkään muuhunkaan. Sama löyhkä ja sama surina siellä yhden menetyksestä huolimatta jatkuu.

Nämä yhteiskunnalliset pointit ovat juuri niitä, joihin minusta ei kannattanut alkaa sen kummemmin kajoamaan, koska ne olivat yksinkertaisesti liian valtavia, jotta niitä voitaisi selvittää tyydyttävästi näin lyhyessä ajassa. Voihan se toki olla, että juuri tuo yksi voitto riitti saamaan aikaan tuon lumivyöryn, mutta sitähän me emme koskaan saa tietää. Tämä jäi minua harmittamaan.

Requiem oli kokonaisuudessaan aika hyvä kirja ja ihan kohtuullinen trilogian päätösosa. Vaikka minua jotkin asiat tässä vaivasivatkin, minulla oli silti hauskaa tätä lukiessa ja välillä tarina oikein koskettikin syvältä. Pidin hahmoista, erityisesti Korpista ja Metsästäjästä, ja pidin kapinallisten tiiviistä joukosta ja heidän yhteishengestään. Tässä oli monenlaisia konflikteja, sekä isompia että pienempiä, kuten Alexin paluu, Lenan kahtaalle jakautuvat tunteet, petturuus omien joukoissa ja Hanan elämä parantamisen jälkeen ja kaikki, mitä hän saa tietää tulevasta aviomiehestään. Näitä konflikteja ripoteltiin pitkin tarinaa mukavasti, jotta aina saatiin jotain pureskeltavaa odotellessamme lopun huipentumaan. Ja huipentuma se loppu olikin. En muuten voinut olla huomaamatta tuota Berliinin muuri -vertausta lopussa. Fiksu veto Oliverilta.

Tämän kirjan käännös tuntui erilaiselta, mitä kahdessa aikaisemmassa osassa. Kiroiltiinko niissä samalla tavalla kuin tässä? En muista, mutta tämän osan kirosanat paistoivat räikeästi silmiini. Se tuntui omituiselta kaiken sen runollisen kaunopuheisuuden keskellä.

Se on todella nyt ohi. Jälleen yksi trilogia on saatettu päätökseen. Minusta tuntuu, että taidan palata tämän pariin uudemman kerran joskus hamassa tulevaisuudessa, etenkin nyt kun aloin tykätä Alexista ihan eri tavalla mitä Deliriumissa. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin päätän tämän trilogian.

Ja asian vierestä: viime yönä saimme aivan ihanan lumipeitteen tänne Ouluun ja tunsin polttavaa halua lähteä keskellä yötä kävelylle tuohon lumisateeseen. Toivottavasti saamme pitää tämän lumen!

Lukunäyte: Lena, sivut 311-312

Kaatakaa muurit.
      Sehän on jutun juju. Ei voi tietää, mitä tapahtuu, jos kaadetaan muurit. Toiselle puolelle ei voi nähdä. Ei voi tietää, seuraako siitä vapaus vai tuho, ratkaisu vai kaaos. Siellä voi olla paratiisi tai turmio.
      Kaatakaa muurit.
      Muuten joutuu elämään ahtaasti, pelossa, rakentamaan barrikadeja tuntematonta vastaan, rukoilemaan, ettei pimeys koittaisi, puhumaan terrorin ja tiukkuuden kieltä.
      Muuten ei kenties koskaan tunne helvettiä, muttei löydä myöskään taivasta. Ei tiedä mitään raikkaasta ilmasta ja lentämisestä.
      Te kaikki, missä ikinä olette: suurkaupungeissanne tai syrjäkylissänne. Etsikää se, kaikki kova, metallikettingit ja kivensirut, jotka täyttävät vatsanne. Ja kiskokaa ja kiskokaa ja kiskokaa.
      Teen kanssanne sopimuksen: minä teen sen, jos te teette sen, aina ja ikuisesti.
      Kaatakaa muurit.

Delirium –trilogia

    0.5 Annabel (2012)
Delirium (2011/2011)
    1.5 Hana (2011)
Pandemonium (2012/2012)
    2.5 Raven (2013)
Requiem (2013/2013) 
    3.5 Alex (2013)