Captured - Erica Stevens

Nimi: Captured

Trilogia/sarja: The Captive, #1

Kirjailija: Erica Stevens

Kustantaja: Omakustanne/Createspace

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 184 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Blood Slave. 

      Captured, taken from her beloved family and woods, Aria's biggest fear is not the imminent death facing her, but that she will be chosen as a blood slave for a member of the ruling vampire race. No matter what becomes of her though, Aria knows that she must keep her identity hidden from the monsters imprisoning her. She has already been branded a member of the rebellion, but the vampires do not know the true depth of her involvement with it, and they must never know.

      Though hoping for death, Aria's world is turned upside down when a vampire named Braith steps forward to claim her. He delays her execution, but Aria knows it's only a matter of time before he drains her, and destroys her. Especially once she learns his true identity as a prince within the royal family; the same royal family that started the war that ultimately brought down humankind, reducing them to nothing more than servants and slaves. 

      Aria is determinated to hate the prince, determinated not to give into him in anyway, but his strange kindness, and surprising gentleness astonish her. Torn between her loyalties to the rebellion, and her growing love for her greatest enemy, Aria struggles to decide between everything she has ever known, and a love she never dreamed of finding.

Ajatukseni: Minä pidin ihan kivasti tästä lyhyestä pikku kirjasesta. Pidin, mutta en rakastanut. Tätä on hehkutettu monissa blogeissa ja saanut todella korkean pisteytyksen Goodreadsissä, joten luonnollisesti olin utelias. Kansikuvaan rakastuneena päätin kokeilla tätä alun perin Kindlelle julkaistua omakustannekirjaa, jonka löysin onneksi pokkarina Adlibrikselta. Lukaisin nopeasti ja... en tiedä. Minulla on niin kumma olo tästä kirjasta.

Tarina sijoittuu post-apokalyptiseen maailmaan, jossa vampyyrit ovat alkaneet dominoida ja ihmiset on ajettu ahtaalle. Arianna on vampyyrien herruutta vastaan nousseisiin kapinallisjoukkoihin kuuluva nuori nainen, joka joutuu vangituksi ja myydyksi verenimijöille. Arialle kuolemaa pahempi kohtalo on joutua veriorjaksi, etenkin kun vampyyrirodun prinssi ottaa hänet omakseen. Aria odottaa saavansa osakseen kärsimystä, kidutusta, kuiviin vuodattamista ja pimeyttä lyhyelle lopulle elämälleen, mutta hämmentyykin huomatessaan, ettei Braith olekaan sellainen, miksi hän tätä alun perin luuli. Heidän välilleen syntyy yhteys, joka nopeasti muuttuu syvemmäksi. Pian Aria tajuaa olevansa pulassa uusien kuumien tunteidensa kanssa – eihän veriorjalla ja prinssillä voi olla yhteistä tulevaisuutta...

Sisälläni on ristiriita. Minä todella halusin pitää tästä kirjasta enemmän, olisin halunnut rakastaa tätä teosta – mutta minä en vain pystynyt. Päähenkilöt eivät nyt oikein loistaneet edukseen, juoni oli aika olematon ja tässä ei ollut mitään muuta meneillään kuin romanssi. Minä niin kaipasin muutakin kuin sitä saamarin romanssia.

Sanotaan vaikka näin: tämä kirja oli pelkkä luuranko, joka kirkuen kaipasi lihaa luidensa ympärille. Tuntui kuin tästä post-apokalyptisestä tarinasta olisi karsittu kaikki mahdollinen muu (mielenkiintoinen) pois ja jätetty jäljelle pelkkä romanssi. Hahmot kärsivät tästä niin paljon. Tämä kirja oli armottoman lyhyt, romanssi oli ainoa asia mihin keskityttiin ja kaikki tuntui todella kiirehdityltä. Kirjoitus ei ollut mitenkään loistavaa: tässä oli paljon kirjoitusvirheitä ihan perus sanoissa ja kieliopissa, se oli todella selittävää, ei luistavaa tai kovinkaan kuvailevaa. Tässä ei ollut juurikaan edes dialogia.

Ja sitten hahmot. Noh, eipä niitäkään tässä ollut juurikaan. Pääasiassa pääsemme näkemään sivuilla vain Ariaa ja Braithia, silloin tällöin Arian palvelustyttöjä, ystävällistä Maggieta ja mustasukkaista ämmää Laurenia. Hiukan sivutilaa saa myös Arian ystävä Max, joka myös jäi vangiksi ja myytiin veriorjaksi sekä nimellisesti mainittiin Caleb ja Jericho, Braithin veljet. Sanotaanpa vaikka niin, että ainoat hahmot joista jollakin tavalla pidin olivat Max ja Jericho.

Päähenkilöt itse? En heitä inhonnut, mutta en voi sanoa pitäneenikään heistä suunnattomasti. Emme pääse heihin tutustumaan mitenkään muuten kuin romanssin kautta. Ariasta minä pidin alussa, koska hän vaikutti sellaiselta selkärangan omaavalta, vahvalta, omilleen uskolliselta tyypiltä. Hän vihasi vampyyrejä, oli omiensa paras metsästäjä ja valitsi mieluummin kuoleman kuin veriorjana olemisen. Tätä kesti sen parikymmentä sivua, kunnes koettiin mahalasku. Arian ja Braithin välinen ”yhteys” syntyi yhdessä illassa ja Aria tuntee olonsa lähes turvalliseksi hänen kanssaan suunnilleen samantien. Kun romanssi alkoi roihuta, aloin aina vain enemmän suhtautua todella välinpitämättömästi Ariaan. En enää nähnyt hänen vahvuuttaan ja hänen selkärankansa kutistui hammastikun kokoiseksi. Ja lopussa, voi jumalauta. Miten. Hän. Pystyi. Ajattelemaan. Niin. Tollosti!? En käsitä. Mutta minulla on kuitenkin toiveet korkealla Arian suhteen, että hän saisi päänuppinsa seuraavassa osassa selkeäksi ja pistäisi asiat tärkeysjärjestykseen. Ehkä hänen käytöksensä tässä osassa voidaan laittaa Tukholma-syndrooman piikkiin. Ehkäpä hänestä tuleekin vielä huippu sankaritar, johon rakastun. I have my hopes up.

Braith oli minulle hahmona aika yhdentekevä. Braith tuntui olevan satiirinen versio/kopio Veljeskunnan Wrathista. Mitä, hän on sokea? Ja hän käyttää aurinkolaseja joita ei koskaan riisu? Ai, hän on prinssi/tuleva vampyyrien kuningas? Hän ei pidä ihmisistä? Ja hänkö ei ole ikinä ennen kohdannut yhtä hemaisevaa ja kiinnostavaa tyttöä kuin protagonistimme? Mutta siinä missä pidän suhteellisen paljon Wrathista, Braithistä en välittänyt oikeastaan ollenkaan. Lopussa Braith vetää aivan käsittämättömän angstiset itkupotkuraivarit – hän haluaa pistää paikat paskaksi ja ryhtyä berserkkinä listimään ihmisiä. Odotin jo, että hän heittäytyy selälleen lattialle ja alkaa sätkiä ja hakata nyrkeillään lattiaa. Braith on ollut yhdeksänsataa vuotta hyvä vamppi, mutta juuri tuo yksi ihmistyttö saa hänen maailmansa täysin raiteiltaan? Tuo raivokohtaus oli täysin järjenvastainen, kun he molemmat tietävät, miten mahdoton tulevaisuus heillä olisi. Tiedättekö, minulla ei ole edes kommenttia tähän. Mitä haluaisin tehdä Braithille: (ﾉ*o‿o)ﾉ︵/(.□ . \)

Haluaisin spoilata koko kirjan lopun tähän näin, mutta en halua pilata kenenkään iloa. Enkä edes pysty pukemaan tunnetilaani sanoiksi lopun suhteen. Se ei ollut positiivinen näin ystävällisesti sanottuna. Loppu kyllä tapahtui mielestäni niin kuin sen kannattikin jatkon kannalta, mutta Aria ja Braith molemmat kyllä pilasivat sen hienouden ajattelullaan ja toiminnallaan.

Nyt kuulostaa jo siltä, että inhosin tätä kirjaa ja että tämä oli ihan hanurista. Ei ollut enkä inhonnut. Vaikka en hahmoista tai kirjoituksesta tykännytkään, asetelma oli tässä kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että haluan kernaasti tietää, mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Viimeisillä neljälläkymmenellä sivulla tapahtuikin jotain sellaista, mikä ei ollut sidoksissa pelkästään romanssiin. Kakkososa onkin jo hankinnassa. Haluan kovasti tietää enemmän ihmiskapinallisista ja siitä, millainen Aria tulee olemaan, mitä Maxille tapahtuu, millainen Arian perhe on ja mitä voimme Jericholta odottaa. Maxia ja Jerichoa lisää, kiitos! Braith voisi sitten jäädä rypemään angstissaan ja unohtua.

Tässä oli potentiaalia ja kyllä minä uskon, että tämä tarina tulee vielä saamaan sitä kovasti kaipaamaansa lihaa luidensa ympärille. Sitä ainakin kovasti toivon! Minä muuten rakastan tätä kantta. Se on niin hieno!

Kokeilkaa tätä ihmeessä, mikäli post-apokalyptinen vamppi-ihmis-romanssi saa sukat pyörimään jaloissa!

Lukunäyte: luku 2, sivu 13

He [Max] tilted his head; his eyes surveyed her as his jaw clenched. ”Stay strong Aria, stay strong. Think of your brothers, your father. We will get through this.” 

      ”How did they catch you?” she [Aria] mumbled miserably. 

      He didn't have to answer her though, she already knew how. She and Max had both been with the hunting party when it came upon the human camp. The vampires were already there, raiding the recently assembled camp with ruthless brutality. Though they had originally rushed to aid the people, it had quickly become apparent that it was going to be a losing battle, and they would be of no use. The best hope was to flee, to retreat deeper into the woods, to escape and hide until the vampires withdrew with their new captives.
      That was what they had been doing when Aria spotted young John being detained; she'd plunged heedlessly forward to intervene on behalf of the young, scrawny boy. And because of that, she had lost her father and brothers two of their best soldiers. ”Oh Max,” she whispered, hot tears burning in her eyes.
      ”I couldn't let you come alone. Plus, I've always been curious about what happened here.” He was trying to sound light, but she could hear the tension in his voice. ”Don't cry for me Aria, they'll think you're crying because of them, don't give them that satisfaction.”

The Captive -sarja

Captured (2012)

Renegade (2012)

Refugee (2012)

Salvation (2013)