Wither - Lauren DeStefano

Nimi: Wither

Trilogia/sarja: The Chemical Garden, #1

Kirjailija: Lauren DeStefano 

Kustantaja: Simon & Schulster

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 358 + 7 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★☆☆☆

Haastekirja 15/20

Juonikuvaus: Lähitulevaisuuden maailmassa geneettinen suunnittelu on muuttanut uudet sukupolvet aikapommeiksi: miehet kuolevat 25 vuoden ikäisinä ja naiset 20 ikäisinä. Samalla kuin tiedemiehet yrittävät epätoivoisesti kehittää pelastavaa lääkettä kuolevalle ihmiskunnalle, nuoria tyttökä kaapataan järjestelmällisesti ja myydään moniavioliittoihin vaimoiksi synnyttämään lapsia kuolevaan maailmaan. Kun 16-vuotias Rhine kaapataan, hän löytää itsensä maailmasta, jossa rikkaudet, etuoikeudet ja ylellisyydet ympäröivät häntä. Hän saa kaiken, mitä vain voisi toivoa – paitsi vapauden. 

      Kun Rhine alkaa tutkia uuden aviomiehensä kartanoa, hän saa huomata, ettei kaikki ole sitä, miltä ulkoapäin saattaa näyttää. Komean Gabrielin, palvelijan, avulla Rhine ryhtyy suunnittelemaan pakoaan ennen kuin hänen elinaikansa loppuu.

Ajatukseni: Vöe tsiisys ihan oikeasti. Wither ei ollut hääppöinen.

Ihan alkuun minun on pakko kehua tämän kirjan ulkoasua, se on meinaan niin kaunis. Yksi kauneimpia ulkoasuja, mitä olen koskaan nähnyt.

Minulla on ollut mukava yö/aamu: myöhälle eilisiltaan venähtäneen lenkin jälkeen ajattelin, että ennen nukkumaanmenoa lukaisen jäljellä olleet sata sivua Witheristä ja alan sitten nukkumaan. Lukeminen sujui tahmaisesti, sitten en saanut unta, luin taas vähän enkä taaskaan saanut unta. Siinä se koko yö vierähti ja kello noin kuusi, kun lopulta luovutin nukkumisen suhteen ja päätin laittaa pannullisen kahvia tulemaan. Seitsemän jälkeen hain kissanruokaa Siwasta. Witheristä oli jäljellä vielä muutama kymmentä sivua.

Pidin itseni kiireisenä sinne kahdeksaan asti, kunnes lopulta laitoin vanhoja piirrettyjä VHS:ltä pyörimään, rojahdin sohvalle ja päätin suoriutua viimeisistä sivuista. Ei ollut helppoa. Ötökän elämää ehti mennä, sitten Pieni merenneito osa 2 ja parhaillaan pyörii Barbie Pähkinänsärkijä -baletissa. Suloista nostalgian havinaa. Witherin sain viimeinkin loppuun. Enkä ole tyytyväinen.

(Yöstäni ja aamustani kertominen toimikoon anteeksipyyntönä sille, että tästä kirjoituksesta tulee pitkä ja vihainen, täynnä turhautumista ja ripittämistä. Yrittäkää ymmärtää, olen väsynyt :D)

Wither kertoo tarinan 16-vuotiaasta Rhinestä, joka kaapataan ja myydään vaimoksi rikkaalle, naiiville, täysin tietämättömälle 21-vuotiaalle pedofiilille kahden muun tytön tavoin. Loput pakettiautollisesta tyttöjä ammutaan, koska he eivät kelvanneet tälle miehelle. Toinen tytöistä on 13-vuotias Cecile, joka katsoo moniavioliiton taivaan lahjana ja toinen 18-vuotias Jenna, joka vihaa uutta aviomiestään enemmän kuin mitään muuta ja on häilyvästi luovuttamassa elämässään. Uudessa avioliitossaan tytöt saavat mitä ikinä vain haluavat, oli se sitten vaahtokylpy, hienot vaatteet, karkkia tai jättitrambolini – pyydä vain, sen saat. Mutta ah ja voih! Rhine ei olekaan tyytyväinen uuteen elämäänsä, joten hän alkaa suunnitella pakoa über-yksiulotteisen palvelijan, Gabrielin kanssa.

Voi perkele, että minua on alkanut ottaa päähän aivan ääliömäiset asetelmat ja maailmanrakennus viimeaikaisissa dystopia/post-apokalyptisissä kirjoissa. Tässä kirjassa faktat olivat aivan päin helvettiä eikä kirjailija vaivautunut ottamaan selvää asioista yhtään. Ja se saa minut näkemään punaista! On kirjailijan osalta silkkaa laiskuutta ja lukijan halveksuntaa, että asetelmaa yritetään selittää aivan käsittämättömän naurettavilla syillä, joissa on törkeän ammottavia aukkoja logiikassa ja faktoissa. Ainoa termi, jolla tämän kirjan asetelmaa ja maailmanrakennusta voidaan luonnehtia on AIVOPIERU.

Witherissä eletään lähitulevaisuuden maailmassa, jossa kolmas maailmansota on tuhonnut sekä napajäätiköt että kaikki muut maanosat paitsi Pohjois-Amerikan (=Yhdysvallat), koska siellä on kaikkein kehittynein teknologia. Ihmiset ovat onnistuneet Jumala-leikissään: syöpä, allergiat, yms. taudit ovat onnituttu parantamaan kokonaan. Leikillä on ollut kuitenkin ikäviä seurauksia. Miehet kuolevat 25-vuotiaina ja naiset 20-vuotiaina salaperäiseen virukseen, johon ei ole vielä onnistuttu kehittämään parannusta. Jäljellä on enää vain nuoria tai ensimmäisen sukupolven edustajia, jotka lähenevät 70 ikävuotta.

Yhdysvalloissa on valtaisa orpolapsiongelma, koska he joutuvat kasvamaan yksin kun heidän vanhempansa kuolevat. Siksi tyttöjen täytyy pitää varansa liikkuessaan yksin kaduilla. Heitä kaapataan järjestelmällisesti, jotta heidät voidaan viedä prostutioiduiksi bordelleihin tai rikkaiden miesten vaimoiksi ja synnytyskoneiksi hienoihin seurapiireihin ja rikkaisiin kartanoihin. Naiset ovat menettäneet täysin oikeutensa ja heidät kelpuutetaan ainoastaan palvelijoiksi.

Minä olen niin kyllästynyt siihen, että kirjailijat vääntävät toinen toistaan naurettavimpia asetelmia voidakseen vain tagittaa kirjansa dystopiaksi. Tässä kirjassa ei ollut järjenhiventäkään. Kävin eilen mielenkiintoisen keskustelun isoveljeni kanssa aiheesta kolmas maailmansota ja mitä siitä seuraisi. En ala selvittää yksityiskohtaisesti keskustelumme kulkua, mutta pääasia on tämän: jos kolmas maailmansota todella syttyisi, Yhdysvallat ei todellakaan selviäisi siitä naarmuitta ja jatkaisi elämää samalla kun koko muu maailma on täysin veden peitossa ja tuhoutunut. Ehei, ei todellakaan selviäisi.

Jos kolmas maailmansota syttyisi, ensimmäisenä tuhoutuisivat ydinasevaltiot – eli Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Pohjois-Korea, Iso-Britannia, Intia ja niin edelleen. Nämä olisivat ne, jotka ensimmäisenä pyyhkäistäisiin pois maailmankartalta. Yhdysvallat olisi viimeinen, joka sodasta selviäisi. Sveitsi olisi aika vahvoilla tilanteessa. Ja vaikka joku vielä alue Jenkeissä selviäisi ydisasetykityksestä, maa kärsisi niin järkyttävän pahoista säteilyistä, ettei terveitä lapsia syntyisi täyttämään maata ja lopulta koko ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon. Sitä paitsi Jenkillä ei edes ole kaikkein kehittynein teknologia maailmassa, vaan se pokaali menee suoraan Aasiaan. Tiedättehän, Kiinaan ja Japaniin.

Kuinka helkkarissa sota on onnistunut hävittämään napajäätiköt ja kaikki muut mantereet paitsi Pohjois-Amerikan? Kuinka se on mahdollista? Tämä kirja murhaa logiikan. Mikäli – siis mikäli – ihmiset ovat jollakin käsittämättömän megalomaanisella supermegahypermammuttiaseella onnistunut tuhoamaan jäätiköt, vedenpinnan korkeus nousisi, mitä, arviolta 60 metriä? Puhuttamattakaan lämpötilamuutoksista. Ja mikäli tämä sama ase onnistuisi tuhoamaan kaikki muut maanosat, kaikki vuoristot (HIMALAYAN, todellako?!?!?) niin miten perkeleessä Yhdysvalloissa voi elämä jatkua silkkana luksuksena ja runsaudensarvena?

Witherin tapahtumat sijoittuvat FLORIDAAN. Jos napajäätiköt todella sulavat kuten kirjailija yrittää todella lukijoille uskotella, kuinka hiivatissa Florida voi vielä olla olemassa eikä uppisukkeluksissa ihmeellisen Atlantiksen tavoin? Jenkkilandiassa elämä jatkuu kaikesta tästä huolimatta aivan yhtä normaalisti, mitä nytkin. Kuinka se on voi olla mahdollista? Ihmiset ajelevat autoilla, nauttivat rikkauksista, herkuttelevat mansikoilla ja kaiken maailman muilla herkuilla. Mutta kun totuus on se, että Yhdysvallat sortuvat ilman muuta maailmaa! Yhdysvallat ovat täysin riippuvaisia muun muassa Kiinasta, joka käytännössä omistaa tuon egoistisen kuppikunnan, joka kuvittelee olevansa maailman napa, Jumalan valitsema ja avoin kansa, mutta todellisuudessa onkin lähes tulkoon Pohjois-Korean kaltainen poliisivaltio. Yhdysvallat olisivat täysin pulassa, mikäli muu maailma lakkaisi olemasta.

Minä niin inhoan mystisiä tauteja ja viruksia, joille ei anneta mitään selityksiä ja joilla yritetään vain rakentaa ”dystopista” maailmaa paremman keppihevosen puutteessa. Tämän kirjan virus on niin epäuskottava. Millainen tauti muka toimii niin tasalukuisena, että heti kun syntymäpäivä tulee, ihminen sairastuu ja kuolee. Ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin turhauttavaa! Ja sitten selitys viruksen synnylle ja miksi kaikilla uusilla sukupolvilla on muka tämä sama kohtalo kuolla nuorena. Geneettisen muuntelun luulisi nyt olevan ihan helvetin kallista ja ettei sitä tarjota jokaiselle ihmiselle, vain rikkaille ja etuoikeutetuille. Miten kaikilla ihmisillä on muka varaa päästä geneettisiin hoitoihin? Ei se toimisi niin!

Miksi ihmeessä tyttöjä kaapataan kaduilta ja kotoa? Tytöt ovat kultaakin kalliimpia, tai paremminkin heidän kohtunsa ovat. Päähenkilö kertoo, että maalla on valtava ongelma orpolasten kanssa, joten eikö olisi loogista poimia näitä kodittomia lapsia, jotka olisivat varmasti enemmän kuin mielissään päästessään elämään ylellisyyteen vaimoiksi ja synnytyskoneiksi? Ja miksi helvetissä heti alussa tyypit ampuvat tusinan verran tyttöjä? Miksi? Jos on ongelmia kuolevan ihmiskunnan kanssa, niin kannattaako sitä nyt ladata ainoat toivot ihmiskunnan säilymisen kannalta täyteen lyijyä? Missä tässä on oikeasti mitään järkeä? Miksi kukaan vaivautuisi hankkimaan lapsia, koska ihminen ei elä pariakymmentä vuotta kauemmin? Voi sitä turhautumisen määrää!

Lisäksi DeStefanon mukaan Columbus oli se, joka kolmella laivallaan purjehti maailman ympäri ja todisti maapallon olevan pyöreä. Hmm! Ja mitähän minä olenkaan historiantunnilla sitten oppinut! Hemmetti, minä kun luulin, että ensin Magalhães ja hänen kuoltuaan Filippiineillä Juan Sebastián Elcano sen todisti. Perhana, on se hyvä, että tämä kirja oikaisee kaikki nämä väärät uskomukset, mitä minulla on koskaan ollut – mistään asiasta!

Kaikki tämä on aivan älyttömän typerää, typerää, typerää! Minulla ei meinaa riittää edes sarkasmi kuvastamaan kaikkea tätä aivopierujen määrää, mitä tämä kirja tarjoilee täysin pokerinaamalla. Eiköhän pointtini tullut jo selväksi tähän asti. Siirtykäämme hahmoihin.

Päähenkilö Rhine ei ollut se penaalin terävin kynä. Toki, on kamalaa joutua myydyksi rikkaaseen elämään, mutta Rhinen kanssa en millään vain ollut samalla aaltopituudella. Olisin todennäköisesti tuntenut häntä kohtaan enemmän empatiaa, mikäli hän ei olisi ollut sellainen Mary Sue ja täysi sukka. Kyllä, sukka. Rhinen näkemys ovelasta naamioitumisesta on piilolinssien käyttö ja hän väittää vihaavansa uutta elämäänsä, mutta aina vain velloo kaikessa siinä hienoudessa, mitä se tarjoaa. Rhine haluaa pääasiassa paeta uudelta aviomieheltään voidakseen palata kaksoisveljensä Rowanin luokse, mutta hänpä ei hirveästi näe vaivaa suunnitelmansa toteuttamiseen, vaikka tilaisuuksia oli tusinan verran. Ongelmani oli, että kaikki Rhinessä tuntui niin etäiseltä ja yksiulotteiselta, että minulle oli yksi hailee, miten hänelle kävi.

Linden on 21-vuotias mies, joka valitsee itselleen kolme uutta vaimoketta, koska hänen nykyinen vaimonsa ja elämänsä rakkaus, Rose, tekee kuolemaa viruksen takia. Hän katsoo Rhinen eriparisilmiin ja ah, hän huomaa heti kuinka erityinen Rhine on! Rhine jopa näyttää ihan hänen kuolevalta vaimoltaan! Ja sehän ei ole yhtään karmivaa! Linden oli oksettava, suoraan sanottuna. Tarinassa yritetään uskotella, että Rhinen ja Lindenin välille kehkeytyy todellinen yhteys ja jotakin rakkauden tapaista ja ettei Linden ole lainkaan niin paha ihminen, mitä alussa saattoi luulla. Mutta ei, kyllä hän oli paha, todella oksettava ja paha.

Rhine ja kaksi muuta vaimoa viettävät kartanossa vuoden, ja sinä aikana Linden ehtii panna 13-vuotiaan lapsen raskaaksi ja harrastaa seksiä toisen vaimonsa kanssa, joka vihaa miestä enemmän kuin mitään muuta. Mutta Rhineen hän ei kajoa. Koska hän rakastaa tätä. Bullshit. Linden nai mieluummin 13-vuotiasta lasta kuin suosikkityttöään koko vaimotriosta. Koko vuotena mies ei muka yritä koskea Rhineen. Tämä kirja ei ollut mikään selviytymistarina, koska Rhine ei lopultakaan joutunut tekemään yhtään mitään selviytyäkseen vaan kaikki tarjoiltiin suoraan hänen nenänsä alle. Rhineenhän ei kajottu sormenpäälläkään, koska kirjailija ei ilmiselvästi halunnut joutua kuvaamaan päähenkilön seksuaalista kärsimystä. Rhine oli kuin pyhä lehmä.

Gabriel oli täydellisen yhdentekevä hahmo. Häntä ei edes näkynyt suurelta osin tarinaa. Hän oli silkka pahvinukke, joka toimi vain apuvälineenä juonelle. Uskoin enemmän Rhinen ja Lindenin suhteeseen kuin Rhinen ja Gabrielin. Hahmokehitys näiden kohdalla oli aivan olematonta enkä yksinkertaisesti välittänyt yhdestäkään hahmosta. Koko kirjan pahis ei edes ollut todellinen pahis, koska hänen ”pahuuttaan” ei koskaan varsinaisesti osoitettu muuten kuin siten, että päähenkilöllä oli ”sellainen tuntuma”. PYH. Loppu tässä kirjassa oli naurettavan sovinnainen.

Tässä kirjassa on kuitenkin ulkoasun lisäksi kaksi muuta asiaa, joista oikeasti pidin. Yksi on vaimojen välit. Etenkin Rhinen ja Jennan välille syntyy aitoa ystävyyttä ja sisarillisuutta, ja he olivat valmiina tekemään paljon toistensa eteen. Minä pidin siitä. Toinen asia, mistä pidin oli DeStefanon kaunis kieli. Se oli todella sujuvaa ja mukavaa, ja huomasin lukevani joitakin lauseita uudestaan, koska ne olivat rakennettu kivasti ja kauniisti. Pidin kielestä paljon.

No niin. Spy Kids 3 loppui jo ja nyt pyörii Digimon -elokuva. Mutta ihan sama, taidan jättää tämän arvostelun tähän – eiköhän pointtini ja syyni huonolle arvosanalle tullut selväksi jo. En tiedä, luenko seuraavaa osaa. Jotenkin epäilen. Voisin melkein ihan vain piruillakseni sanoa, että tätä kirjaa sopii lukea kunnon aivot narikkaan -fiiliksellä.

Lukunäyte: Chapter 3, sivut 29-30

I'm led down the hall again, and into an elevator that requires a key card in order to work. Deirdre stands beside me, looking rigid and worried. ”You'll meet Housemaster Vaughn tonight,” she whispers. The blood has drained from her face, and she looks at me in a way that remids me she's just a child. Her lips purse in – what? Sympathy? Fear? I don't know, because the elevator doors open and she returns to herself, guiding me down another, darker hallway that smells of antiseptic, and through another door. 

      I wonder if she has any advice for me this time, but she's not even given the chance to speak before a man says, ”Which one is this?”

      ”Rhine, sir,” Deirdre says, not raising her eyes. ”The sixteen-year-old.”

      I wonder, briefly, if this man in the Housemaster or the Governor who's to be my husband, but I don't have the chance to even look at him before there's a stinging pain in my arm. I have only time to process what I'm seeing: a sterile, windowless room. A bed with a sheet, and restraints where arms and legs might go. 

      Keeping in theme with all the other things in this place, the room fills with shimmering butterflies. They all quiver, and then burst like the strange bath bubbles. Blood everywhere in their wake. Then blackness.

The Chemical Garden –trilogia

Wither (2011)

    1.5 The Seeds of Wither (2011)

Fever (2012)

Sever (2013)