Life As We Knew It - Susan Beth Pfeffer

Nimi: Life As We Knew It

Trilogia/sarja: Moon Crash Series/The Last Survivors, #1

Kirjailija: Susan Beth Pfeffer

Kustantaja: HMH Books

Julkaisuvuosi: 2006

Sivuja: 337 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Haastekirja 16/20

Juonikuvaus: Kun meteoriitti osuu kuuhun, iskun voimasta se siirtyy lähemmäs maata. Tulee tulvia, hyökyaaltoja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, myrskyjä. Kaupunkeja tuhoutuu, ihmisiä kuolee kylmään, tauteihin, nälkään. Maailmanloppu on koittanut. 

      Kuusitoistavuotias Miranda Evans ja hänen perheensä yrittävät parhaansa selvitä tässä uudessa maailmassa, jossa jo pelkkä päivästä selviytyminen on saavutus. Kaikki se, mikä oli ennen itsestäänselvyys on nyt muuttunut elintärkeäksi. Perheen täytyy vetää yhtä köyttä selviytyäkseen rankoista ajoista ja yrittää olla menettämättä toivoa tulevasta.

Ajatukseni: Tämä on niitä kirjoja. Niitä, jotka pyllistävät julkisesti logiikalle, järjelle, faktoille, realismille, luonnontieteille, ihan kaikelle. Niitä, joissa kirjailija tunkee tarinaan todella röyhkeästi ja loukkaavasti omaa arvomaailmaansa. Niitä, jotka yrittävät olla ah, niin syvällisiä ja sydäntäsärkeviä, mutta epäonnistuvat surkeasti. Tiedättehän, juuri niitä kirjoja.

Kerran monta vuotta sitten tutustuttuani K. A. Applegaten Remnants -sarjaan näin painajaista, että kuu oli putoamassa taivaalta ja oli minun tehtäväni valita 88 selviytyjää avaruussukkulaan. Kun törmäsin tähän kirjaan talvella Goodreadsissä, muistin painajaiseni. Kansi kiehtoi minua siinä määrin, että päätin tilata tämän.

Tunnustan, että siitä puolivälistä eteenpäin aloin skippailla sivuja lukien muutaman päiväkirjamerkinnän aina sieltä täältä. Miksi? Koska tässä kirjassa ei tapahdu yhtään mitään ja jokainen merkintä vain toistaa itseään, tyyliin ”me söimme, elämä on perseestä, söimme taas, riitelin äitin kanssa, elämä on niin perseestä, nyyh”. Life As We Knew It ei ollut mitään muuta kuin kuusitoistavuotiaan protagonistin ulinaa päiväkirjan sivuilla siitä, miten kamalaa on kun hän ei saa syödä, mitä haluaa ja miten paljon haluaa, miten hän ei ikinä vedä pitkiä kalsareita jalkaansa ja miten surkeaa ja perseestä elämä on. Siinä se. Ei. Mitään. Muuta.

Meteoriitti osuu kuuhun. Okei, sitä tapahtuu jatkuvasti, siksihän kuun pinta on täynnä kraatereita. Mutta tässä kirjassa kuusta hajoaa neljäsosa vekeen ja nuo palaset katoavat kuin pieru saharaan. Tuon iskun voimasta kuu lennähtää lähemmäs maata aiheuttaen valtavia luonnonkatastrofeja pitkin maata: tulvia, hyökyaaltoja, tsunameja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, ukkosmyrskyjä, kaikkea vain mitä kuvitella saattaa.

Ihan näin rumasti sanottuna, mutta kui vitussa mitkään noista voi edes tapahtua ja millä tavalla ne ovat kytköksissä kuuhun? En ole mikään astronomi tai edes valtaivan hyvä luonnontieteissä, mutta olen aiheesta kiinnostunut ja huomaan kyllä, kun kirjassa pidetään aivan törkeän rumat turpaanpieksäjäiset kaikelle tieteelle ja logiikalle ja mille vielä. Tämä kirja pistää niin häpeilemättä menemään kaiken järjen, ettei mitään rajaa. Olen suoraan sanottuna pöllämystynyt, miten kirjailija on tarinansa rakentanut. Ja minua suututtaa!

Mikään kärpäsen paskan kokoinen meteoriitti ei helvetti vieköön ole lennättämässä kuuta pois sen kiertoradalta! Siihen hommaan tarvittaisiin, meteoriitti, joka on vähintään samankokoinen kuin kuu itse, ja kun sellainen iskee voimalla kuuhun, koko kivenmurikka menisi täysin palasiksi ja me saisimme kuunpalasia niskaamme. Tietenkin nämä palaset tuhoaisivat luonnollisesti myös meidän planeettamme. Luonnollisesti. Ei kuu ole mikään Newtonin kehto, jossa yksi pallero pistää liikkeelle toisen ja niin edelleen. Ei se toimi niin!

Tässä tarinassa kaikki tietävät, että törmäys on tulossa, mutta kukaan ei uskonut sillä olevan sellaisia seurauksia. Anteeksi mitä? Eikä kukaan maailman astronomi, tiedemies, NASA tai kukaan ole katsonut, että tällaista saattaisi tapahtua. Mitä helvettiä? Kukaanko ei ole ottanut yhtään asioista selvää? Kukaan ei ole ottanut selvää meteoriitista, laskenut sen kokoa, sen mahdollisesti aiheuttamaa tuhoa, onko siitä haittaa maalle ja niin edelleen? Voi jumalauta...

Kuu ja aurinko tunnetusti hallitsevat vuorovesiä (kuu enemmän kuin aurinko, mutta molemmilla on vaikutus). Jos nyt oikein yritetään katsoa sormien läpi tuota täyttä sontaa siitä, että meteoriiti on heilauttanut kuun lähemmäs maata, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kirjailija yrittää uskotella kuun hallitsevan myös kaikkia muita hiivatin luonnonvoimia, minä olen valmis polttamaan kirjan noitaroviolla. Pfeffer todella väittää, että kuun takia tulee hyökyaaltoja, tornadoja, ukkosmyrskyjä, lumimyrskyjä, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia ja kaikkea mahdollista muuta. Yellowstonen supertulivuori purkautui, koska kuun vetovoima sai painovoiman toimimaan jotenkin oudosti ja seurauksena on vähän tuhkaa ilmassa. Yhtäkkiä keskellä Pohjois-Amerikkaa puhkeaa malariaepidemia. Miten... Miten ihmeessä kirjailija voi olla tuollainen puusilmä ja yrittää uskotella tällaisten asioiden tapahtuvan kuun takia... Tämä on niin kivuliasta järjelle, että minun tekee mieli mennä nurkkaan itkemään, oikeasti.

Minä en vain saata alkaa selvittämään kaikkea tätä aivopierujen määrää, en oikeasti, koska minua turhauttaa niin paljon. Tämä kirja vei kaikki mehut minusta. Sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetilaa, jonka vallassa olen. Jokainen, jolla on edes puolikas aivosolu päänupissaan varmasti ymmärtävät, miten järjetön tämä kirja on.

Kyllähän minä tiedän, mikä tässä on homman nimi. Pfeffer halusi kirjoittaa kirjan siitä, miten maailma muuttuu katastrofipesäkkeeksi, jossa teinityttö yrittää selviytyä. Mutta hänellä ei ollut hevonhaisua siitä, miten kirjoittaa realistisesti maailmanloppua. Hän yritti keksiä alkupisteeksi jotakin sellaista, mitä ei vielä ole keksitty, ja voilà! lopputulos on tämä – täysin älyvapaa.

Minä vihasin Miradaa aina enemmän jokaista päiväkirjamerkintää myöten. Oli valtaisa virhe kirjailijalta kirjoittaa tämä päiväkirjamuotoon. Kirjoitus ei ollut yhtään teinimäistä eikä siinä ollut mitään persoonallista tai henkilökohtaista, vaan se oli täysin tunteetonta selontekoa. Kaikkein ironisinta tässä ”maailmanlopunkuvauksessa” oli se, että vaikka tässä tapahtui niin hirmuisia asioita, niin silti tässä ei tapahtunut yhtään mitään. Jokainen merkintä oli tasan sitä yhtä ja samaa ruikutusta. Ihmisiä kuolee nälkään ja tauteihin ja mihin vielä, mutta Mirandan perhe säilyy ehjänä eikä päähenkilö perheineen joutuneet koskaan oikeasti selviytymään. Oli niin surullisen tuskaisaa käydä läpi vuoden mittainen ajanjakso 16-vuotiaan silmin, etenkin kun tämä ei tehnyt mitään muuta kuin märisi ja inisi ja valitti ja ulisi sitä miten perseestä kaikki on. Mirandalla ja hänen perheellään on oikeasti luksusoltavat, etenkin kun jopa perheen kissa selvisi ilman mitään ongelmia. Miranda ei välittännyt hittoakaan, miten muu maailma ja muut ihmiset selvisivät. Hän sanoikin, ettei häntä kiinnosta. Kaikki pyöri vain hänen napansa ympärillä, kun hän itki sitä, ettei ole saanut suklaakeksejä aikoihin. Cry me a river.

Kirjailija ilmiselvästi vihaa George W. Bushia ja kristittyjä. Pfeffer projektoi omia arvojaan tarinaan niin räikeästi, että se on todella loukkaavaa. Mirandan äiti haukkuu nimeltämainitsematonta, maatilan Texasissa omistavaa predenttiä, pahaksi ja ilkeäksi ja toivoo miehen kuolevan. Ei tarvitse paljoa miettiä, kuka tuo pressa on! Minäkään en liiemmin Bushista pidä, mutta en minä siitä kirjaa kirjoittaisi ja haikkuisi tyyppiä sitä kautta! Lisäksi Pfeffer kuvaa kristityt jonain aivopestyinä kulttihulluina, jotka ovat valmiita heittäytymään kalliolta Jumalan nimeen. Itse asiassa kriisitilanteen tullen ihmiset hakeutuvat lähemmäs uskontoja ja kirkkoja, koska ne a) tarjoavat ruoka-apua ja suojaa ihmisille ja b) koska uskonto tarjoaa lohtua ja turvaa. Katastrofitilanteessa ihmiset ovat enemmän taipuvaisia uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään, koska se tuo enemmän lohtua kuin pelkkä tyhjä tuntematon kuolema. Nih. Mutta Pfeffer oli jokaisen uskovaisen kuvannut sekopäisenä hihhulina.

Ainoa asia, missä tämä kirja onnistui täydellisesti oli se, että Pfeffer osoitti kuinka perkeleen kädettömiä ihmiset ovat ilman marketteja ja sähköä. Ei kertaakaan yhdelläkään hahmolla käynyt mielessä ottaa selviytymistä omiin pikku kätösiin ja oikeasti tehdä jotakin sen puolesta. Miranda perheineen asuu metsän lähellä, mutta kertaakaan he eivät käy esimerkiksi marjoja poimimassa tai sienestämässä tai edes metsästämässä eikä kenelläkään käy mielessä käydä vaikka kalastamassa sapuskansa. Ja he väittävät, että heillä on nälkä. Jos on riittävän nälkäinen, eloonjäämisvietti puskee pintaan niin vahvasti, että ihminen syö vaikka toisen ihmisen. Kaikki olivat niin hiivatin kädettömiä tässä kirjassa!

Tämä kirja sai minut täysin uuvuksiin. Vaadinko ihan todella liikaa, jos haluan asioiden käyvän järkeen ja että kirjailija ottaisi edes vähän selvää asioista? Olenko liian vaativa lukija, jos toivon etteivät kirjailijat vetäisisi ”faktoja” sokkona muropaketista vaan tekisivät taustatutkimusta ennen kuin aloittavat projektinsa? Voiko niin olla? Ehkä. Mutta minä vain olen järkiperäinen ihminen, joten en osaa ohittaa täydellisiä aivopieruja. On eri asia, jos tarina sijoittuisi johonkin fantasiamaailmaan, mutta kun tarina sijoittuu tähän meidän maailmaamme, jossa tiede vallitsee, niin en minä vain osaa ohittaa näitä juttuja.

No, niin tai näin, en tykännyt tästä kirjasta yhtään. En aio lukea jatko-osaa. Ennen tätä haastetta minulle oli suoranainen pakkomielle lukea aina kaikki sarjat ja trilogiat loppuun, mutta nyt haasteen aikana on vastaan tullut yhden jos toisenlaisia floppeja, joiden jatko-osia en vain saata lukea. Tämä kirja on yksi niistä suunnattomista flopeista. Et menetä yhtään mitään, jos jätät tämän lukematta.

Lukunäyte: TWO, May 18, sivut 25-26

And then, out of nowhere, was the president. Mom hates him like she hates Fox News, but she sat there transfixed. 

      ”I am broadcasting to you from my ranch in Texas,” the president said. ”The United States has suffered its worst tragedy. But we are a great people and we will place out faith in God and extend a helping hand to all who need us.”

      ”Idiot,” Mom muttered, and she sounded so normal we all laughed. 

      I got up again and tried the phone with no luck. By the time I got back, Mom had turned the TV off.

      ”We're fine,” she said. ”We're well inland. I'll keep the radio on, so if there's any call for evacuation, I'll hear it, but I don't think there will be. And yes, Jonny, you have to go to school tomorrow.” 

      Only this time we didn't laugh.

      I said good night and went to my bedroom. I've kept the clock radio on, and I keep hearing reports. The tides seem to have pulled back from the East Coast, but now they're saying the Pacific is being affected also. San Francisco, they say, and they're afraid for LA and San Diego. There was one report that Hawaii is gone and parts of Alaska, but no one knows that for sure yet. 

      I looked out my window just now. I tried to look at the moon, but it scares me.

Moon Crash Series/The Last Survivors –sarja

Life As We Knew It (2006)

The Dead and the Gone (2008)

This World We Live In (2010)

The Shade of the Moon (2013)