The Pledge - Kimberly Derting

Nimi: The Pledge

Trilogia/sarja: The Pledge, #1

Kirjailija: Kimberly Derting 

Kustantaja: Margaret K. McElderry Books

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 323 + 7 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 10/20

Juonikuvaus: Seitsemäntoistavuotias Charlaina ”Charlie” elää Ludaniassa, maassa, jota johtaa julma monarkia ja tiukasti määritellyt kastit, jotka jakautuvat maassa puhuttujen kielten mukaan. Pieninkin rikkomus tarkoittaa välitöntä kuolemantuomiota. 

      Charlie on elänyt koko elämänsä niin vaarallisen salaisuuden kanssa, että sen paljastuessa hänet tapettaisiin. Charlie osaa tulkita ja ymmärtää kaikkien kastien kieliä, mukaan lukien outoa, aivan uutta kieltä, jota puhuu salaperäinen ja komea Max, jonka Charlie tapaa eräänä iltana klubilla. Vaikka Charlie tuntee suurta vetoa poikaan, hän ei kuitenkaan ole varma, kenelle Max todella on lojaali.

      Kun väkivaltaiset yhteenotot totalitaarisen monarkian ja kapinallisten välillä pahenevat, kaikille alkaa valjeta, että Charlie on avain johonkin paljon suurempaan: hän on Ludanian ainoa mahdollisuus saavuttaa vapaus kuolettavan monarkian kammottavasta voimasta.

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä. Minun kyllä nyt täytyy päästä irti puolikkaiden ongelmistani, koska muuten tulen kohtaamaan aina vain enemmän ongelmia tähtiä jakaessani.

Selailin joskus talvella kirjailijoiden kotisivuja etsiessäni uutta, erilaista luettavaa, ja päätin Dertingiltä tilata kaksi trilogian ensimmäistä osaa: The Body Finderin ja The Pledgen. Dertingillä on hieno tapa osata luoda aivan uudenlainen idea, hän osaa loistavasti alkaa rakentaa maailmaa idean ympärille, luoda mielenkiintoisia hahmoja ja kirjoittaa hyvin koukuttavalla tavalla. Niinkin hienoja kuin nämä kyvyt ovatkin, hän ei kuitenkaan vie niitä loppuun asti ja vain raapaisee pintaa siitä, mitä hän todella kykenisi tekemään tarinallaan. Harmi oikeasti, sillä minä pidän tämän naisen kirjoista.

The Pledge on sekoitus maagista realismia ja dystopiaa. Ludania on uusi USA, jota hallitsee monarkia ja kuningatar. Monarkia järjestyy siten, että vain naispuolinen perijä voi ottaa kuningattaren paikan vastaan, miespuolisia ei tähän hommaan hyväksytä. Vajaa kolmesataa vuotta aikaisemmin maassa tapahtui kapina, joka ajoi monarkian alas, kuninkaalliset teloitettiin ja tilalle yritettiin luoda tasavallan kyhäelmä presidenttineen ja kaikkineen. Tasavalta ei kuitenkaan onnistunut, koska muu maailma ei hyväksynyt uutta järjestystä ja katkaisivat kauppasuhteet maan kanssa. Tästä koitui pahoja ongelmia Ludanialle, joten uusi kuningatar löysi pian tiensä vallankahvaan ja tämä pisti ulkomaansuhteet taas kuntoon. Mutta Ludania itse oli yhä pahassa jamassa, sillä maa on aktiivisessa sodassa ei vain kuningatar Elenan joukkojen kanssa, mutta myös maan sisällä piilottelevien kapinallisjoukkojen kanssa.

Ludanian kastijärjestys jakautuu maassa puhuttujen kielten mukaan. Yleiskielenä toimii Englaise, ylemmän luokan kieli on Termani ja alemman Parshon. Maassa on säädetty laki, että kun ylemman kastin jäsen puhuu omaa kieltään, alemman kastin jäsen joutuu laskemaan katseensa. Eli jos Parshon-ihminen katsoo Termani-ihmistä hetkellä, jona tämä puhuu Termania, Parshon-ihminen joutuu hirsipuulle silmänräpäyksessä. Hirttämiset ovat jokapäiväistä elämää.

Charlie on 17-vuotias tyttö, jolla on epätavallinen taito kyetä ymmärtämään kaikkia kieliä ja niiden murteita. Hänen perheensä lisäksi kukaan muu ei tiedä hänen kyvystään, koska tiedon leviäminen tarkoittaisi menolippua hirsipuulle ihmisten hurratessa päätepysäkillä. Charlie oli varsin mukava hahmo, hyvin kehitetty ja sympaattinen. Hän oli vahva oikeina hetkinä ja teki kirjan ensimmäisten 2/3 ajan hyviä päätöksiä ja ratkaisuja. Sitten hänen älykkyysosamääränsä tuntui tippuvan puoleen. Viimeisessä kolmanneksessa hän oli ihmeen naiivi henkilöksi, joka tietää millainen pahis häntä on vastassa, mutta lähtee silti soitellen sotaan toivoen sympatiaa ja iloista juttutuokia sellaisen kanssa, joka ei tunne empatiaa ketään kohtaan ja tuhoaa kokonaisia kansakuntia silmääkään räpäyttämättä. Eiiii hyvä.

Charlie on todella läheinen hänen nelivuotiaan pikkusiskonsa Angelinan kanssa, jolla on myös erikoinen kyky: hän osaa parantaa. Angelina on mykkä, mutta hän kommunikoi ihmisten kanssa katseella ja kosketuksella eikä luota keneenkään yhtä paljon kuin siskoonsa. Heidän välinsä olivat aika suloiset ja lämpimät, mutta Angelinaa tavallaan vähän niin kuin raahattiin mukana toimeettomana viimeisille muutamalle kymmenelle sivulle asti.

Charliella on kaksi parasta ystävää, poikahullu Brooklynn ja sydämellinen Aron. Molemmilla oli niin paljon potentiaalia olla loistavia hahmoja, mutta molemmat vain jäivät niin ohuiksi ja sieluttomiksi. Brooklynn on aluksi sellainen todella tyypillisen itsekäs ja täysi bilehile, joka iskee miehiä harrastukseksi, mutta sitten hänestä paljastuu aivan uudenlainen puoli ja hänet vähän niin kuin unohdetaan koko tarinasta. Sääli sekin, koska Brooklynnin hahmosta olisi voitu kehittää todella badass-hahmo. Aron oli vain paikalla parin sivun ajan, hävisi hetkeksi, palasi takaisin, hävisi taas. Hän oli ystävällinen ja lempeä, mutta hänen hahmonsa jäi niin paperinohueksi ja turhaksi. Taas, harmi.

Ja sitten on Max, tämä salaperäinen, omituista kieltä puhuva poika, jolla on tummat hiukset, teräksenharmaat silmät ja upean komeat kasvot. Max oli todella mielenkiintoinen hahmo ja hänestäkin olisi voitu luoda todella loistava hahmo, mutta hänenkin koko hahmonsa rakentui Charlien ympärille. Ihan kuin näillä hahmoilla ei olisi elämää ennen varsinaista tarinaa. Hahmolle ei ole kehitetty kunnon menneisyyttä ja taustaa, jotka kertoisivat tämän nykyisestä luonteesta, asenteesta ja olemuksesta. Maxilla olisi pitänyt olla enemmän omia motiiveja, jotka eivät olisi pyörineet pelkästään Charlien ympärillä, että olisin voinut pitää hänestä enemmän. Ainoa hahmo, joka tuntui suunnilleen kokonaiselta ilman Charlietakin oli Xander, vastarintaliikkeen johtaja.

Romanssi ei tässä kirjassa ei ollut mitään huonoa, mutta ei nyt hurrattavaakaan. Ongelmani on siis se, että Max oli jotenkin niin littana hahmo, joten kuinka romanssi olisi voinut olla syvällistä ja aidonoloista, sellaista, missä pari tuntee toisensa ja huomaavat miksi he ovat toisilleen niin hyvä vastinkappale. Romanssi ei kuitenkaan nyt ihan insta-love ole, mutta vaarallisen lähellä sitä. Heidän suhteensa oli kyllä melkoisen lämmin ja söpö ja vaikka minä siitä kuitenkin pidin, sekään ei päässyt niihin syvyyksiin, mitä se olisi paremmin kehitettynä olla. Tässä ei sentään kuitenkaan heitetty kolmiodraamaa silmille. Ja toivottavasti ei tule jatkossakaan.

Tämän kirjan asetelma ja maailma ovat mielenkiintoisia ja ainakin näin näppituntumalta alkuperäisiä. Tämä on sinänsä vähän erikoista dystopiaa, koska maailma muistuttaa enemmän jonkinlaista fantasiamaailmaa kuvitteellisine kaupunginnimineen ja järjestyksineen. Monarkiaa on ollut monissa muissakin dystopiakirjoissa, muun muassa meidän kaikkien rakastamassamme Evessä. Mutta siinä missä Even monarkia oli todella heikkoa, The Pledgessä monarkia on kohtuullisen hyvin rakennettua. ”Joo-o, kyllähän se noinkin voisi käydä, ei valittamista”, ajattelin lukiessani syitä, joilla selitettiin tasavallan epäonnistumisen syyt ja seuraukset.

Tämän kirjan juoni oli jännittävä. Olen lukenut arvosteluja, jossa The Pledge on saanut syytöksiä ennalta-arvattavuudesta juonen ja hahmojen suhteen enkä kiistä niitä täysin. Lukiessani osasin arvella, että kuka on kuka ja mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi, mutta se ei häirinnyt minua lainkaan. Tyypillisesti trilogioissa on aika ilmiselvää, että tietää, mitä ensimmäisen osien lopussa tapahtuu kenellekin, kuka jää eloon ja kuka ei, sillä kyseessähän on nimenomaan trilogia. Kuinka usein päähenkilö kuolee ensimmäisen osan lopussa lopullisesti eikä vain kuvitellusti? On siis olemassa ennalta-arvattavuutta, joka on luonnollisesti olemassa trilogioissa ja sarjoissa ja sitten on olemassa ennalta-arvattavuutta, joka raastaa kliseisyydellä ja ilmiselvyyksillä. En siis menisi noitavainoihin ennalta-arvattavuuden vuoksi.

Minä pidän Dertingin kirjoitustyylistä. Se on todella eloisaa ja sujuvaa. Pidin tämän kirjan kirjoituksesta ehkä hieman enemmän kuin The Body Finderissa, koska tässä ei ollut sitä samaa kiusallista toistettavuuden makua, mitä Dertingin ensimmäisessä kirjassa oli. Tässäkin kirjassa tarinankerrontaa vaihdeltiin monen henkilön välillä – Charlien, Maxin, Xanderin ja kuningattaren. Monesti näkökulmien vaihtelu voi sekoittaa lukijaa, jos kertojien äänet ovat hyvin samanlaisia, mutta toisaalta hyvin kirjoitettuna moniääninen kerronta voi luoda ainoastaan tehokkaamman ja jännittävämmän tunnelman tarinaan. Jälleen kerran, harmi vain, ettei näitä useita kertojanääniä todella käytetty hyväksi niin hyvin kuin olisi voitu. Ne olivat vain lähinnä sellaisia puolentoista sivun toteamuksia.

Kirjan loppu oli melkoisen intensiivinen ja jännittävä. Kuningatar oli todellakin aika häijy tyyppi, todella julma ja manipuloiva. Lopussa oli myös yksi aika turha kohtaus, jonka olisi voinut huoletta leikata pois, koska sillä ei loppujen lopuksi ollut mitään asemaa juonen kannalta. Koko kirjan jännittävin kohta on kuitenkin epilogi, jossa Charlie kertoo tapahtuneesta ja siitä, miten hän pärjäilee. Ja eräästä toisesta asiasta. Juuri tuon epilogin takia haluan todella kovasti lukea seuraavan osan, The Essencen.

Ollakseen neljän tai viiden tähden arvoinen The Pledge kompastui vähän liikaa siihen, ettei tässä tarinassa käytetty kaikkea sitä potentiaalia ja mahdollisuuksia, mitä tällä kirjalla olisi ollut. Hahmot jäivät vähän liian littanoiksi, moniäänistä kerrontaa ei tehostettu tarpeeksi, romanssi oli vähän laimeaa ja niin edelleen. Näistäkin huolimatta tämä oli todella hyvä kirja, jota suosittelen mielelläni. Ja tämän kirjan kansi on todella hieno! The Pledge sopisi erityisesti niille, jotka ovat tottuneet fantasiaan, mutta haluavat kokeilla kevyttä dystopiaa tutustuakseen genreen.

Minä kuittaan ja painun katsomaan Manaajaa.

Lukunäyte: Luku 2, sivu 38

This time I did gaze downward while I pretended not to listen to thing she was saying about me, most of which should never have been spoken aloud in any language. 

      Panic paralyzed me, and my throat squeezed shut. I dared a quick look around me, with only my eyes. Brooklynn stood frozen, staring back at me, and behind her, all three of the men sitting at her table were watching me. For a moment, my gaze locked with that of the third man – the one Brooklynn had been intent on making notice her. His eyes were dark and intense, focused solely on me as he leaned forward now, no longer disinterested.

      I grimaced as I heard my father rushing out through the kitchen doors to see what all the commotion was about. I turned my eyes his way, and recoiled as I met his stare, knowing that I'd made a mistake. 

      A deadly one.

      ”I'm sorry,” I said aloud, to no one in particular.

The Pledge –trilogy

The Pledge (2011)

The Essence (2013)

The Offering (2013)