Everneath - Brodi Ashton

Nimi: Everneath

Trilogia/sarja: Everneath, #1

Kirjailija: Brodi Ashton 

Kustantaja: Simon & Schulster

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 370 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 13/20

Juonikuvaus: Kuusi kuukautta sitten Nikki Beckett katosi manalaan, joka tunnetaan myös nimellä Everneath. 

      Nyt hän on palannut entiseen elämäänsä kuudeksi kuukaudeksi ennen kuin Everneath palaa hakemaan hänet takaisin. Nikki janoaa viettää arvokasta, vähenevää aikaansa voidakseen lähestyä jälleen ihmisiä, jotka hän jätti jälkeensä – hänen perheensä, ystävänsä ja ennen kaikkea hänen poikaystävänsä Jackin, ainoan ihmisen, jota hän rakastaa enemmän kuin ketään muuta.

      Mutta Nikkillä on myös ongelma: Cole, hänet Everneathiin vienyt komea kuolematon, on seurannut häntä kotiin. Cole toivoo voivansa vakuuttaa Nikkin palaamaan takaisin hänen kanssaan... tällä kertaa lopullisesti. 

      Nyt Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa löytää sanat hyvästeille, kuusi kuukautta aikaa tehdä elämänsä rankin päätös, kuusi kuukautta aikaa löytää pelastus, jos sellainen on olemassa...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 3.5 tähteä.

Olen hulluna mytologiaan, erityisesti kreikkalaiseen. Myyttiset tarinat, jumalat, jumalattaret, sankarit yms. ovat niin äärimmäisen mielenkiintoisia, että palaan aina uudestaan ja uudestaan lukemaan kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä kertovaa kirjaa, jonka sain isoisältäni ollessani yhdentoista vanha. Olin siis varsin innoissani Everneathistä. Haades ja Persefone -myytti on hyvin usein käytetty pohja monessa tarinassa, kuten myös tässäkin.

Minä kiinnostuin tästä kirjasta jo syksyllä. Olin eräänä sateisena syyspäivänä hyppytunnilla tapani mukaan isän asunnolla juomassa kahvia ja selaamassa Goodreadsiä, kun Everneath osui silmiini. Kirjoitin heti kirjan nimen muistiin. Tilauksen tästä laitoin vetämään kuukausia myöhemmin. Minusta tämän kirjan idea oli todella hyvä. Ajatus vääjäämättömistä hyvästeistä oli todella koskettava. Toteutus sitten oli ehkä vähän kökköä paikka paikoin. Tarina oli edetessään todella katkeransuloinen, mutta myös hyvin puiseva, melodramaattinen ja epärealistinen eikä tämä heittänyt ainakaan minun maatani merelle.

Myytti on seuraavanlainen: Haades ihastui maanviljelyn jumallattaren Demeterin tyttäreen, kauniiseen luonnonlapsi-Persefoneen, ja päätti pyytää Zeukselta tytön mukaansa manalaan. Demeter uhkasi näännyttää koko maan, mikäli ei saanut tytärtään takaisin, joten Zeus joutui pyörtämään lupauksensa ja vaatimaan Haadesta palauttamaan Persefonen takaisin maanpinnalle. Persefone oli kuitenkin jo ehtinyt syödä manalassa granaattiomenan siemeniä eikä enää voinut palata. Zeus kuitenkin määräsi, että Persefone viettäisi osan vuodesta maan päällä ja osan Manalassa. Aina kun Persefone palaa maan päälle, tulee kevät ja kesä, ja kun hän on Manalassa, tulee syksy ja talvi. Näin pyrittiin selvittämään vuodenajat.

Tämä tarina kikkailee tällä myytillä, muokasen sitä samalla siten, että mukaan mahtuu myös elementtejä egyptiläisestä mytologiasta. Nikki Beckett oli 17-vuotias, kun hän päätti jättää elämänsä taakseen ja lähteä Colen mukaan Everneathiin, maailmaan, jossa kuolemattomat ravitsevat itseään ihmisten energialla eläen näin ikuisesti. Kun sata vuotta manalassa on kulunut, Nikkin sisältä nousee muisto pojasta, jota hän kerran rakasti. Hän haluaa palata kotiin ja nähdä tuon pojan vielä, samalla torjuen ikuisen elämän lahjan. Nikki valitsee paluun, jotta voisi sanoa hyvästit rakkailleen.

Kun Nikki palaa takaisin elämäänsä hän joutuu kohtaamaan silmästä silmään kaikki ne, joita hän satutti häipyessään sanaakaan sanomatta, hän joutuu kuulemaan kaikki spekuloivat versiot hänen katoamisestaan ja hän joutuu yrittämään saada yhteyden takaisin perheensä kanssa. Sitten on Jack. Poika, jonka kasvot hän muisti, poika, jonka vuoksi hän palasi takaisin. Jackin kohtaaminen on kaikkein vaikeinta. Nikkillä on kuusi kuukautta aikaa yrittää jättää lopulliset hyvästit.

Nikki osasi olla oikein sympaattinen sankaritar, jolla oli selkärankaa vastustaa Colea ja sydäntä olla uimatta Jackin liiveihin ihan heti palattuaan. Pointsit Nikille siitä, että hän sentään yritti hiukan lähentyä pikkuveljensä Tommyn kanssa ja että hän tajusi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että idioottimaisen valintansa takia hän joutuu heittämään hyvästit perheelleen jälleen kerran.

Mutta Nikki oli myös idiootti. Miksi hän päätti lähteä Colen mukaan? Pojan takia. Erinäisten tapahtumien jälkeen Nikki oli siinä uskossa, että Jack petti häntä, joten Nikki juoksi ensimmäisenä Colen luokse (eikä anna Jackille edes mahdollisuutta selvittää väärinkäsitystä) ja pyysi tätä poistamaan hänen kipunsa ja ottamaan hänet mukaansa Everneathiin. Voi pöljä! Pojan takia! Toki Nikkillä oli myös draamaa kotona, mutta kenelläpä ei olisi. Nikki hylkää elämänsä ja suostuu lähtemään manalaan, koska hän eli siinä uskossa, että poikaystävä petti häntä. Daa, se onkin hyvä syy hylätä kaikki muu, perhe, ystävät, oma elämä, kaikki.

Nikki palaa takaisin Everneathistä voidakseen nähdä Jackin jälleen. Jack oli söpö, myönnän, hymyilin aina hiukan kun hänestä luin, mutta mitenkään erityinen miespääsankari hän ei ollut. Kun Nikki katoaa, Jack heittäytyy täydellisen epätoivoiseksi berserkiksi ja hän tekee kaikkensa, että löytää tyttöystävänsä. Jackillä ei mennyt hyvin, mutta hitaasti hän alkoi toipua. Sitten Nikki palaa. Nikki tajuaa aika nopeasti, että hänen paluunsa ja läsnäolonsa ovat järkytys Jackille. Useaan otteeseen Nikki miettii, kuinka pahasti Jackiä vielä enemmän sattuu, kun Nikki joutuu taas häippäsemään. Miksi hän jää odottamaan puolivuotisensa loppuunkulumista eikä yritä varsinaisesti edes selvittää asioita? Miksi hän jää satuttamaan läheisiään eikä vain häivy jonnekkin, jos ei Colen mukaan niin vaikka Las Vegasiin?

Kun Nikkin paluun kuusi kuukautta on kulunut loppuun, Tunnelit, nuo manalan pelottavat kidutuskammiot tulevat hakemaan hänet huomaansa. Mutta Cole, tuo hämärä kuolematon, josta ei sitten millään ottanut selvää, tarjoaa Nikkille vaihtoehdon: Nikki voi valita lähtevänsä uudestaan Colen mukaan ja pelastaa itsensä Tunneleilta. Nikki kieltäytyy tästä, koska ei halua joutua ruokkimaan itseään muiden energialla, kuten Cole oli ruokkinut itseään Nikkin energialla. Nikki voisi jättää moralisoinnin sikseen ja lakata satuttamasta hänelle tärkeitä ihmisiä. Olisi vain lähtenyt Colen matkaan. Olenko paha ihminen jos ajattelen, että maailmassa löytyy kyllä niitäkin, joita ei kannata sääliä, vaan iskeä kiinni heidän energiaansa kuin sika limppuun (esim. raiskaajat, sarjamurhaajat, yms.)? Nikki olisi voinut vain sanoa hyvästinsä ja lähteä elämään ikuista elämäänsä eikä olla niin hiivatin dramaattinen ja salata vääjäämätöntä lähtöään loppuun asti.

Kaikkein suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli kaikki hukkaan heitetty aika ja se, ettei kukaan tuntunut välittävän tippaakaan Nikkin katoamisesta tai paluusta. Manalassa Nikki vietti vuosisadan, mutta maan päällä tuo aika vastasi kuutta kuukautta. Nikki on kaupungin pormestarin tytär. Missään vaiheessa vihjattu siihen, että Nikkin isä olisi yrittänyt etsiä tytärtään ja kun tämä palasi, isukki oli pettynyt. Ei kyynelvaltaisia halauksia, keskusteluja tai edes pyyntöä selityksestä, mitä tapahtui. Isukki tuntui välittävän enemmän julkikuvastaan kuin tyttärensä paluusta. Ei edes mediaa kiinnostanut tuon taivaallista Nikkin katoaminen/paluu. Jos kyseessä on kaupungin johtohahmon läheinen niin ihan varmasti muuten media olisi nuuskimassa joka nurkassa ja pusikossa saadakseen tietää, oliko tytär vieroituksessa, kidnapattu vai mitä. Mutta ei, ketään ei oikein kiinnostunut. Minua niin harmitti, kuinka vähäiseksi jäi Nikkin perheen kuvailu ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä.

Koulussa ihmiset vähän kuiskuttelevat ja arvuuttelevat Nikkin katoamisen syitä ja säälivät Jackia, kun ex-tyttöystävä on nyt palannut. Mutta kukaan ei tule puhumaan tai kysymään Nikkiltä, missä hän oli. Jenkeistähän nyt saa sellaisen kuvan, että yksityisyydestä ei ole tietoakaan ja juorut leviävät kulovalkean lailla ja jokainen haluaa kuulla viikon ykkösjuorut ensimmäisenä (tiedän, stereotypiat, olen pahoillani), joten miksi kukaan ei tule kyselemään Nikkiltä, missä hän oli? Minusta Nikkin hiljainen paluu oli vain niin epäuskottava. Kukaan ei oikein vaatinut edes selitystä. Nikki tuhlasi niin paljon arvokasta aikaansa nyhväämällä sukkapuikkojensa kanssa.

Ylipäätään minua jäi harmittamaan, kuinka vähän kanssakäymisiä tässä kirjassa oli. Mikäli Nikki todella palasi sanoakseen hyvästit, hänen olisi sitten pitänyt hoitaa se asia eikä duunata omiaan puoli vuotta ja sitten vasta kertoa lähdöstään kun aika alkoi olla täysi. Olisi myös voinut luulla, että Cole olisi yrittänyt kovemmin taivutella Nikkiä mukaansa eikä vain käväissyt höpisemässä silloin tällöin keskellä yötä tämän huoneessa. Kuolemattomaksi Cole oli aika kevytsarjalainen, ihan kuin tavallinen teinipoika. Kai tässä vähän kolmiodraaman makua yritettiin antaa Nikkin, Jackin ja Colen välille, mutta toisaalta Nikki ei edes harkinnut Colea potentiaalisena poikaystäväehdokkaana. Se oli Jack, aina vain Jack.

Pari vuotta sitten kävin katsomassa äitini kanssa oopperan eräästä kreikkalaisesta myytistä. Se kertoi kahden rakastavaisen traagisesta erosta ja uhrautumisesta. Tässä kirjassa oli vähän sitä ennalta-arvattavuuden makua. Heti ensimmäisen kerran kun tämä myytti tarinassa mainittiin, minä arvasin jo lopun. Everneath ei ehkä tarjoa ihan niin suurta yllästystä, mikäli lukija on ylipäätään tietoinen myyteistä ja osaa laskea 1+1=2. Mutta vaikka osasikin arvata tarinan lopun, se oli silti aika surullinen ja koskettava.

Minä pidin tavasta, jolla tämä kirja hyppi menneen ja nykyisyyden välillä. Menneessä seurataan kuukausia ja viikkoja, jotka johtivat Nikkin lähtöön ja nykyisyydessä Nikkin puolivuotista armonaikaa. Pidin siitä, kuinka saumattomasti kerronnan ajat vaihtelivat ja loivat selkeän kuvan vuoden aikaisista tapahtumista. Ashtonin kirjoitustyylissä oli jotain hyvin viehättävää ja tasapainoista. Olisin mielelläni nähnyt Everneathiä enemmän tarinassa, mutta siinä missä tämä osa keskittyi maanpäälliseen elämään, seuraava osa, Everbound, keskittyy kuvaamaan manalaa. Ashton muokkaili ihan mukavasti kreikkalaista myyttiä ja onnistui luomaan siitä mielenkiintoisen ”rinnakkaismaailman” meidän maailmamme rinnalle.

Everneath oli kokonaisuudessaan varsin kelpo tarina. En kuitenkaan menisi väittämään, että tämä on nyt paras lukemani kreikkalaista mytologiaa käsittelevä opus (paras on ehkä Troijan laulu, mutta nämä kaksi painivat ihan eri sarjoissa, joten vertaus on aika hankalaa), mutta varsin hyvä sellainen. Vaikka minulla oli ongelmia tämän kirjan kanssa, tämä oli silti aika lumoava ja surullinen tarina.

Jos olet kiinnostunut kreikkalaisesta mytologiasta young adult -kirjallisuudessa, kokeile tätä kirjaa. Everneathistä löytyi jännitystä, romanssia ja tragediaa – eli jokaiselle jotakin, eikös. Seuraava osa pääsi lukulistalleni.

Lukunäyte: Three, Now, sivu 36

I screamed, but I couldn't hear a sound until the nightmare had completely disappeared and I was back in my room with Cole, his hand over my mouth. 

      I blinked, trying to reconcile what had just happened in my head. He gave me a look, like Are you done screaming? I nodded and he lifted his hand. The vision had left me light-headed, and I started to sway. Cole caught me and held me close to him, my head on his chest. Where I should've heard his beating heart there was nothing.

      ”Those are the Tunnels, Nik. Those are what you chose, over me.” 

      The Tunnels. The Everneath's final claim on every last drop of energy in a Forfeit. I knew they were bad, but Cole's shared vision left no doubt.

      ”Why are you here?” My voice sounded breathless. 

      As if it should have been obvious, Cole said, ”I came here to offer you eternal life. Again.”

      I pushed away from him. ”I already made my choice.”

Everneath –trilogia

Everneath (2012)

    1.5 Neverfall (2013)

Everbound (2012)

Evertrue (2014)