Earthbound - Aprilynne Pike

Nimi: Earthbound

Trilogia/sarja: Earthbound, #1

Kirjailija: Aprilynne Pike

Kustantaja: HarperCollins

Julkaisuvuosi: 2013

Sivuja: 338 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: Tavia Michaels is the sole survivor of a plane crash. Grief-stricken and alone, she's having strange visions of a boy she's never met. As her visions intensiy, Tavia wonders, was the plane crash really an accident? Or is she part of something bigger than she ever imagined?

      The only person she can talk to is Benson, her best friend, the guy who's somehow always by her side. But secretly she longs to confide in the boy who haunts her dreams...

Ajatukseni: Tämän kirjan oikea tuomio on 2.5 tähteä.

Tämä viikko on ollut ihan syvältä ja Earthbound ei ensimmäisen puolikkaan aikana tehnyt siitä yhtään parempaa. Meinasin hermostua ihan kokonaan tämän kirjan kliseisiin, typerään päähenkilöön, juonen hitaaseen etenemiseen, kolmiodraamaan ja insta-loveen ja mihin vielä. En tyyliin ikinä jätä kirjoja kesken, mutta tämän kanssa meinasi niin käydä. Tänään päätin antaa tälle vielä yhden mahdollisuuden ja yllättäen tarina saikin minut jollakin tavalla mukaansa ja sain kuin sainkin kirjan loppuun.

En edelleenkään pidä tätä kirjaa mitenkään järin hyvänä, mutta loppua kohden tarina onnistui olemaan kuitenkin lähes tulkoon mielenkiintoinen. Olen yllättävän kiinnostunut lukemaan kesällä ilmestyvän jatko-osan, Earthquaken. Hmm, kukapa olisi uskonut, että mielipiteeni voisi muuttua näin paljon alle kahdessa sadassa sivussa. Kaipa voimme syyttää asiasta kuumeen hidastamaa järjenjuoksuani. Tai sitten tarina ihan todella parani loppua kohden.

Lähtöasetelma tarinalle on niin kliseinen, että meinasi itkettää: teinityttö on ainoa eloonjäänyt traagisessa onnettomuudessa, tässä tapauksessa lentokoneen maahansyöksyssä, jossa hän on menettänyt koko perheensä. Hän pääsee/joutuu asumaan avokätisten sukulaisten luokse, joista hän pysyy tahallaan loitolla ja valittaa sitten jatkuvasti, kuinka yksinäinen ja outo hän on. Alleviivatakseen tätä ilmiselvää koetun trauman kamaluutta, päähenkilö alkaakin kokea kummallisia asioita ja yliluonnollisuudet alkavat vainota häntä. Sitten kuvaan astuu mystinen poika, jonka jatkuva läsnäolo ja seuraaminen on kuin laastari päähenkilön vaurioituneelle, miestä kirkuen kaipaavalle sielulle. Mukaan nakataan vielä kolmiodraama ja päähenkilöä vaanivia ”pahiksia”, ja voila!

Anteeksi, niin missä vaiheessa tämän juonen siis pitikään olla millään tavalla ainutlaatuista tai uutta tai erilaista? Tällaistahan tarinaa tarjoillaan suunnilleen joka kolmannessa vastaan tulevassa traaginen-elämäntarina-kirjassa. Tällaista tarinaa kärvistelin ainakin siihen puoliväliin asti ja olin jo ihan hermona. Minulla on ollut huono viikko ja haluan lukea jotain hyvää. Onneksi minulla on Siilo ja Pilvikartasto kesken, ja ne ovat juuri sitä hyvää luettavaa. Mutta Earthbound meinasi flopata täydellisesti juuri noiden saamarin kliseiden takia.

Sen puolivälin jälkeen tarina alkoi kuitenkin jollain tasolla saada enemmän ilmaa siipiensä alle. Tavia oli päähenkilönä edelleen niin uskomaton pälli, että oksat pois ja hän oli täys tollo vielä lopussakin, mutta hänet onnistuin lopulta ohittamaan, vaikka hänen äänellään tarina kerrottiinkin. Kolmiodraama oli kamala: Tavia on salaa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Bensoniin, kunnes hän näkee jonkun randomin tyypin ja Tavia kirjaimellisesti väittää olevansa rakastunut tähän. Mitä? He ovat vaihtaneet alle kaksikymmentä sanaa, kun Tavia uskoo olevansa rakastunut. Voitte kuvitella ilmettäni lukiessani tätä. Olisin halunnut heittää kirjan seinään, mutta koska kohtelen kirjoja silkkihansikkain, asetin sen vain nätisti syrjään. Romanssi kuitenkin parani hiukan loppua kohden, koska se ei ollut ihan niin mustavalkoista ja kaipa sillä nyt joku merkityskin oli. Aprilynne Pike onnistui pelastamaan tarinansa tekemällä muutaman arvaamattoman ratkaisun.

Tavia oli siis täysi tollo ja niin uskomattoman itsekeskeinen, että hän olisi ansainnut kyllä mojovan litsarin ympäri korvia. Hän valitsisi mieluummin uuden poikaystävänsä kuin pelastaisi koko ihmiskunnan varmalta tuholta. Muissakaan keskeisissä hahmoissa ei paljoakaan ollut kehumista: Benson, romanttisen kolmion yksi kulma, oli herttainen, mutta niin tylsä tyyppi. Olisin saattanut jopa pitää hänestä, ellei kirjailija olisi tehnyt hänelle, mitä teki. Romanssin kolmannesta osapuolesta en voi oikeastaan paljastaa mitään, koska hänen hahmonsa oli osa suurempaa mysteeriä.

Mutta jotain tapahtui. Jostakin syystä homma muuttui kutakuinkin kiinnostavaksi. Juoni muuttui mielenkiintoisemmaksi, tarinankerronta nopeutui ja se mysteeri alkoi olla enemmän läsnä tapahtumissa. Itse asiassa pidin yllättävän paljon tarinan mytologisesta aspektista. Ehkäpä jatko-osa kiinnostaa minua siksi, että tällä kertaa mysteeriä joutuu kokemaan poika ja tyttö on se mystinen olento, joka yrittää tämän saada ymmärtämään, mitä on tekeillä.

Tätä kirjaa oli kielellisesti helppo lukea. Jos ei ole tottunut lukemaan englanniksi, tällä kirjalla olisi helppo aloittaa. Kieli oli yksinkertaista ja selkeää luettavaa eikä sanasto ollut kovinkaan haastavaa. Kokeilkaa, mikäli kohdalle osuu.

Lukunäyte: Chapter 4, sivu 25

Pushing away my self-pity, I look down and realize I've been subconsciously doodling. Just scribbles. Rubbing my pencil back and forth, essentially. But...

      But...

      I turn the paper sideways and swallow hard as a jolt of adrenaline tingles down my arms. The dark smudges definitely look like someone's shadow.

      A guy's shadow. A guy who's tall and slim and has a hit of a ponytail.

      I let the pencil slip from my fingers and clench my fists, trying to get control of my breating, my panic coming from a completely different source now.

      I haven't drawn a thing since the day my plane went down. Not that I haven't tried. But art is the symbol of my ruined dreams.

      And the reason my parents are dead.

      I know technically it's irrational, but if I hadn't insisted on going to tour the fancy art school that offered me a scholarship, we never would have boarded that plane. Elizabeth tells me I'm mis-assigning blame. But knowing that and feeling it are two very different things. Every day I fight the guilt.

      Sometimes I win.

      Most days I lose.

Earthbound –sarja

Earthbound (2013)

Earthquake (2014)

The Greyfriar - Clay & Susan Griffith

Nimi: The Greyfriar

Trilogia/sarja: Vampire Empire, #1

Kirjailija: Clay & Susan Griffith

Kustantaja: Pyr

Julkaisuvuosi: 2010

Sivuja: 301 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 8/30

Juonikuvaus: In the year 1870, a horrible plague of vampires swept over the northern regions of the world. It is now 2020 and a bloody reckoning is coming. Princess Adele is heir to the Empire of Equatoria, a remnant of the old tropical British Empire. When she becomes the target of a merciless vampire clan, her only protector is the Greyfriar, a mysterious hero who fights the vampires from deep within their territory. Their dangerous relationship plays out against an approaching war to the death between humankind and the vampire clans.

Ajatukseni: Koin juuri sen saman tunteen, minkä koin Josin L. McQueinin Premeditatedin viimeisen sivun jälkeen: musertavaa pettymystä.

Minä olisin halunnut pitää tästä kirjasta niin paljon enemmän. Suorastaan himoitsin jotain todella huippua luettavaa, ja The Greyfriar vaikutti arvostelujen perusteella juuri sellaiselta kirjalta, joka saisi minut hyrisemään innosta. Mutta ei... Ei. En tuntenut sellaista. En onnistunut tuntemaan oikein mitään tätä lukiessa

On kulunut 150 vuotta vampyyrien esiintulosta ja valtavista ihmishenkien menetyksistä. Eletään vuotta 2020 ja ihmisten ja vampyyrien välinen suuri, ratkaiseva sota Euroopassa on käsillä. Equatorian valtakunta on liittoutumassa Amerikan valtakunnan kanssa naittamalla Equatorian 19-vuotiaan prinsessa Adelen Amerikan suurelle sotasankarille ja vampyyritappajalle, senaattori Clarkelle. Mutta kun Equatorian kuninkaallisen laivaston kimppuun hyökkää suuri joukko vampyyrejä aikeinaan kaapata Adele, tulee sodan uhka yhtäkkiä aivan käsille. Adelen ainoa toivo selvitä yksin tuossa vampyyrien valtaamassa Euroopassa on legendaarinen Greyfriar. Tuo salaperäinen, henkilöllisyytensä piilottava soturi lupaa viedä Adelen hengissä takaisin omiensa luokse, mutta heillä on pitkä ja kivikkoinen tie edessään.

Ehkä se kaikkein suurin kompastuskiveni oli, että minulla on valtaisat odotukset tämän kirjan suhteen. En ole saanut hirveästi luetuksi viimeisen kuukauden aikana ja erityisesti Lamentin jälkeen halusin vain lukea jotain todella hyvää kirjaa. Siispä tartuin sormet syyhyten The Greyfriariin, joka lupaili huikeaa steampunk-seikkailua vaihtoehtoishistoriallisessa Euroopassa, jossa ihmiset ja vampyyrit käyvät sotaa keskenään. Kovasti lupailtiin myös salaperäistä taistelijaa, joka ottaisi vastuulleen prinsessan hyvinvoinnin samalla kun vampyyrit hiiviskelevät heidän kannoillaan verenhimoissa. Mutta tämä kirja ei onnistunut täyttämään odotuksiani, ja täten julistan tuntevani oloni pettyneeksi.

The Greyfriarissa on tapahtumallisesti hyvin köyhä juoni, mutta hahmollisesti taasen hyvin rikas. Hahmot ajavatkin tätä tarinaa eteenpäin niin monesta eri näkökulmasta, mutta minusta oli virhe jakaa kerronta niin moneen osaan. Tässä on niin laaja hahmokaarti ja tarina hyppii neljän viiden passiivisen kertojan välillä aina luvun välein, välillä useamman kerran yhdessä luvussa. Tämä hajotti keskittymistä ja vaikeutti sen pääasiallisen juonen (Adelen ja Greyfriarin matkan) seuraamista.

Kertojien lisäksi keskittymiseni sai herpaantumaan se, etten oikein välittänyt yhdestäkään hahmosta. Oli vaikea kiintyä yhteenkään hahmoon, kun emme saa kunnolla tutustuttua yhteenkään heistä. Kyllä, Adele oli kovanaama ja voimakastahtoinen nuori kruununperijätär, mutta samalla hän osasi olla todella kakaramainen ja ärsyttäväkin. Adelen hahmoon suhteen minun oli pakko miettiä, miksi kirjailijat olivat päätyneet tiettyihin ratkaisuihin. Ne olivat ratkaisuja, joilla ei ollut mitään oikeaa merkitystä tarinalle, mutta ne häiritsivät minua lukijana epäkohdillaan.

Greyfriarin hahmosta toivoin jotain todella hienoa, mutta en saanut tyypistä mitään irti. Minusta hän ei ollut mitenkään erityisen salaperäinen tai jännittävä hahmo eikä hänellä hirveästi sitä persoonallisuuttakaan ollut. Tylsistyin hänen hahmonsa kanssa. Kaiken lisäksi hänen todellinen identiteettinsä paljastettiin ensimmäisen sadan sivun aikana, joten kuinka ihmeessä tässä olisi edes voinut kiinnostua hahmon mystisyydestä tai salaisuuksista? Kaikki paljastettiin heti. Nostan hattua kuitenkin sille, ettei se romanssi roihahtanut nyt varsinaisesti tässä kirjassa.

Clay ja Susan Griffith ovat luoneet mielenkiintoisen asetelman ja maailman. Tapahtumapaikkana toimii vaihtoehtoishistoriallinen Eurooppa. Ihmiset ovat rakentaneeet Afrikkaan suuren valtakuntansa samalla kun vampyyrit ovat vallanneet Keski- ja Pohjois-Euroopan. Sota kytee jatkuvasti odottaen vain sitä lopullista kipinää, joka räjäyttäisi ruutitynnyrin. Kaksi suurta ihmisvaltakuntaa ovat liittoutumassa avioliiton kautta ja näin ihmiset saisivat ylivoiman vampyyrejä vastaan aikoen tuhota ne lopullisesti. Asetelma oli niin mielenkiintoinen tässä. Lisäksi pidin kovasti siitä, kuinka onnistuneesti tähän oli sekoitettu erilaisia kulttuureja.

Minulla on sellainen todella raskas olo nyt, kun mietin kaikkea sitä hukkaan heitettyä potentiaalia, mitä tällä kirjalla oli. Juoni oli melkein kiusallisen kliseinen: hätää kärsimässä oleva prinsessa, jonka vuoksi valtakunnat ovat valmiita lähtemään sotaan ja joka lopulta pelastuu salaperäisen komistuksen ansiosta. Lisäksi minun on pakko ihmetellä, kuinka mustavalkoista politiikka tässä oli. Ei oikeastaan minkäänlaista juonittelua tai petturuutta tai mitään sen suurempaa jännitystäkään. Hahmot kertoivat vuorollaan omat motiivinsa eikä lukijan tarvinnut kertaakaan jäädä miettimään, että mitäs tuo hahmo nyt aikookaan.

Minä odotin tältä paljon enemmän. Tällaisenaan tämä kirja oli hyvä, mutta se ei riittänyt täyttämään toiveitani ja odotuksiani. Kuitenkin minua kiinnostaa lukea jatko-osa, The Rift Walker, koska nyt kun hahmot ja asetelma on lukijalle esitelty, tarina saattaisi saada edemmän tuulta siipiensä alle ja muuttua hyvinkin jännittäväksi.

Lukunäyte: Chapter 2, sivut 29-30

A clawed hand raked the swordsman's shoulder, tearing his cloak. He blocked the next swipe, kicking the attacker away. He aimed for a debilitating head shot, but he sensed something behind him and twisted to dodge a savage blow from the tall commanding female that would have torn off his head.

      ”You will die,” the female told him, with one arm hanging limp.

      He wasted no words but drove the palm of his hand flat against the female's bare chest, sending her airborne back toward the treeline. Midway she changed her destiny and hit the trunk of a tree with no more than a subtle bounce. Righting herself, she stepped to the ground.

      The swordsman was already running toward the princess. He swung his blade and severed the top of a vampire's skull. With one hand he reached down to pluck a Guardsman's saber from a motionless body at his feet and flung it end over toward the tall female. The blade plunged into the female's chest and into the tree behind her. The hilt of the vibrating blade stuck in her ribs. She screamed and clawed at it in a rage.

      The swordsman grabbed Princess Adele roughly by the arm and dragged her into the dank forest.

Vampire Empire –trilogia

The Greyfriar (2010)

The Rift Walker (2011)

The Kingmakers (2012)

Mitä ajattelen hahmoista ja romansseista?

Ihan ensiksi haluan sanoa, etten tarkoita loukata ketään. Nämä ovat vain minun tuntemuksiani, jotka haluan tuoda ilmi. Olen pahoillani, mikäli tallon nyt varpaita.

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo kauan. Olin aivan viittä vaille postaamassa erillistä kirjoitusta aiheesta luettuani ja vihattuani Erica Stevensin Renegadea. Sen sijaan sivusin aihetta pikaisesti postauksen lopussa. Palaan aina tähän aiheeseen keskustellessani kaverini kanssa kirjoista enkä voi olla päivittelemättä tätä ilmiötä, mitä esim. Renegade ja Illallinen vampyyrin kanssa tarjoilee. Sittemmin fable otti aiheen esille, ja nyt päätin ihan postatakin ajatukseni, kerta olen jutun nyt kirjoittanut. Aihe nimittäin oikeasti vaivaa minua ja koen sen tärkeäksi.

Kirjojen hahmot ja romanssit ovat useimmiten niitä, jotka saattavat joko pilata tai pelastaa lukukokemukseni. Jos pidän esim. hahmoista todella paljon, en niinkään keskity liikoja maailmanrakennuksen heikkouksiin tai selitysten puutteisiin (esim. Marie Lun Legend) mutta taas päinvastoin jos hahmot ottavat päähän, silloin romanssi vedetään pöntöstä alas ja samalla kaikki alkaa kirjassa ärsyttämään.

Minä pidän romansseista. Saattaa vaikuttaa valituksieni perusteella, ettei minulle kelpaa suunnilleen mikään romanssi. Kyllä kelpaa ja voin nimetä tältä istumalta esim. tuon nimenomaisen Legendin, jossa sekä hahmot että romanssi toimivat minulla loistavasti. Näen hahmojen ja romanssien välillä aina yhteyden ja olen kirjan aloitettuani hyvin nopeasti perillä siitä, tulenko pitämään niistä vai en.

Minä pidän vahvoista hahmoista. Minusta on tärkeää, että päähenkilö osoittaa vahvuutta, luonteenlujuutta sekä oman järjen käyttöä tarinassa. Hahmolla täytyy olla aivot päänupissaan ja kyky ajatella omilla aivoillaan, tehdä omat ratkaisut ja kyetä seisomaan omilla jaloillaan. Hahmon täytyy kyetä osata olla yksin ja osata elää, vaikkei se hanipuppeli olekaan siinä vierellä. Minusta on huippua lukea kirjoja, joiden hahmoista aidosti pidän ja joista voin puhua esimerkillisinä, jollaisia pitäisi kirjoittaa enemmänkin. June, Katniss, Penryn, Aria – teitä pitäisi olla paljon enemmän!

Sitä vastoin minä en voi sietää sellaisia päähenkilöitä, joiden selkärangan tilalla on vetelää spagettia, jotka antavat miespääsankarin pompotella itseään miten vain tämä lystää, antaa tyypin tehdä itselleen kaikkea törkeää eikä kykene tekemään mitään muuta kuin kuolaamaan tyypin ulkonäköä ja lopulta päätyy loikkaamaan pahoinpitelijänsä kaulaan. Tätä en voi lukea tuntematta vastustamatonta halua läimäyttää hahmoja. Bella, Luce, Ever, Violet ja te lukemattomat muut – teitä ei tarvita enää yhtään enempää.

En kuitenkaan tarkoita, että naishahmon pitäisi olla mikään female-Butch, vaan hahmon pitää osoittaa inhimillisyyttä ja herkkyyttäkin. June Iparis Legend-trilogiasta on hyvä esimerkki vahvasta, mutta inhimillisestä ja herkästä hahmosta. Hän osaa pitää puolensa, käyttää omaa järkeä ja sanoa sanottavansa, mutta hän tekee myös inhimillisiä virheitä, hänestä löytyy herkkyyttä eikä hän missään nimessä ole liian voittamaton. En pidä sellaisista liian jääräpäisistä pässeistä, jotka eivät millään voi antaa periksi omasta kannastaan tai kuunnella muiden mielipiteitä. Sellaiset eivät muutu tarinan aikana vaan jäävät pässeiksi. Pidän hahmoista, jotka ovat vahvoja, mutta myös inhimillisiä olentoja miinuksineen ja vahvuuksineen, joista löytyy myös herkkyyttä ja jotka ehdottomasti kokevat kasvua tarinan aikana ja oppivat uutta maailmasta, muista ja itsestään. Siinä on minun ihannehahmoni.

Miksi on niin tajuttoman suosittuja sellaiset jätkät, jotka käyttäytyvät kuin yleiset kusipäät päähenkilöä kohtaan, tekevät niin törkeitä asioita tälle, pahoinpitelevät sekä henkisesti että fyysisesti ja suorastaan nauttivat toisen satuttamisesta ja kivusta? Mitä vikaa on mukavissa, ystävällisissä tyypeissä? Miksi täydelliset mulkerot nähdään niin haluttavina ja kuuman romanttisina? Ihan kuin ihmiset haluaisivat, että heitä poljetaan lattiatasoon ja että heiltä riivitään viimeisetkin itsekunnioituksen rippeet. Minä en aidon rehellisesti kykene ymmärtämään, miksi tällainen tavara on suosittua. Mutta ehkä se vika onkin vain minussa.

Otetaanpas nyt esimerkiksi tuo Illallinen vampyyrin kanssa, joka on edelleen minulle kuin punainen vaate. Mielestäni Kaspar ansaitsisi tulla naulatuksi munistaan kaktukseen, näin kauniisti sanottuna. Siinä on kaikkein karsein koskaan lukemani miespääsankari. Miksi? Siinä on mies, joka ensimmäiseksi kidnappaa viattoman tytön pelkästä hetken mielijohteesta. Tämän jälkeen hän lakkaamatta nöyryyttää, pahoinpitelee, kohtelee todella alentavasti, ahdistelee seksuaalisesti ja yrittää raiskata tämän viattoman tytön. Tämän lisäksi Kaspar on tiedettävästi murhannut kylmäverisesti ties miten paljon viattomia ihmisiä ja nauttinut siitä kovasti. Tälle käytökselle haetaan selityksiä ja tekosyitä, mutta ne tekevät kaikesta vain mielestäni pahempaa. Kasparille toisin sanoen annetaan lupa rellestää ja tehdä mitä haluaa, koska hän on kärsinyt. Eli jos tyypillä on ollut elämässä vaikeuksia, se antaa hänelle vapauden tehdä ihan mitä tahansa, esim. aiheuttaa kipua ja kärsimystä muille? Koska kurjuus rakastaa seuraa, niinkö? Mitä tämä on? Minulla olisi ollut hitunen kunnioitusta Violetia kohtaa, jos hän olisi torjunut lopulta Kasparin ja kävellyt pois tämän luota, mutta sen sijaan hän loikkasi pahoinpitelijänsä kaulaan, antaen tyypille anteeksi kaiken sen paskan, mitä tämä sovinistisika teki. Miksi? Koska Kaspar on niin hyvännäköinen. Vaikka tyyppi muuttuisi, kääntyisi hyväksi, on tekoja, joita ei yksinkertaisesti voi eikä pidäkään antaa anteeksi ja unohtaa.

Tällaiset kaktussankarit saavat kaiken anteeksi siksi, että he ovat hyvännäköisiä. Mehän elämme ah, niin syvällisessä yhteiskunnassa, jossa populaarikulttuurissa näemme vain kauniita, öljyttyjä ja sliipattuja ihmisiä. Tämä maalaa kuvan, että vain kauniit ihmiset ansaitsevat rakkautta ja ”rumilla” ei ole mahdollisuuttakaan tässä elämässä. Tämä näkyy kaikkialla: elokuvissa, tv-sarjoissa, muoti- ja musiikkiteollisuudessa... ja kirjoissa. Ainakin young adult, new adult ja romantiikkagenreissä. Kaikki ovat kauniita ja komeita, laihoja ja lihaksikkaita, siroja naiskuvia ja alpha-male-miehiä. Jaa, en nyt tältä istumalta osaa nimetä yhtään kirjaa, jossa se mies olisi tavallisen näköinen Joe the Plumber. Ulkonäöllä siis pulikoidaan aina pitkälle. Jo young adult -kirjoissa opetetaan lukijoille, että hyvännäköiset ihmiset saavat tehdä käytännössä mitä ikinä vain lystää ja heille tulee aina antaa anteeksi ja vain he kelpaavat kuumaan romanssiin. Se luonteenlaatu ja teot ilmiselvästi tulevat vasta jälkijunassa.

Tämä aihe voidaan periaatteessa sivuttaa toteamalla vain, että kyseessä on pelkästään fiktiivinen tarina, joten miksi nostaa niin kova meteli asiasta. Mutta sehän ei ole vain fiktiivistä tarinaa. Tällaisia suhteita on ihan oikeasti olemassa. Olen itse nähnyt sellaisen tapahtuvan hyvälle ystävälleni ja se oli todella pelottavaa. Eikä tarvitse edes analysoida tosielämän parisuhteita, vaan myös fiktiiviset parisuhteet vaikuttavat hyvin voimakkaasti ihmisten näkemyksiin ja arvoihin. Tämän näimme Twilightin yhteydessä. Jumankekka sitä vaikutusta, mikä kyseisellä sarjalla oli ihmisiin eikä kukaan voi edes pilaillakseen väittää, etteivätkö nuo kirjat yhtään maalailleet tai vaikuttaneet lukijoiden näkemyksiin parisuhteista, romantiikasta ja rakkaudesta. En suurin surminkaan voi lähteä sanomaan, että Twilightin esittämä kuva rakkaudesta olisi terve, ja siksi pidän sitä henkilökohtaisesti aika järkyttävänä, että niin monet nuoret uskovat ympärivuorokautisen vahtimisen, stalkkaamisen, oman tahdon pois viemisen ja yöllä tyttösen makuuhuoneeseen tunkeutumisen olevan suurin ele, mitä romantiikan saralla voidaan tarjoilla.

Mitä vikaa on terveissä parisuihteissa? Mitä vikaa on siinä, että suhteen molemmat osapuolet voivat olla yksilöitä ja osaavat elää ilman toista? Miksi nainen ei voisi käyttää omia aivojaan, tehdä omia päätöksiään ja saada sanoa sanottavansa ilman, että joku mies tulee ja tekee ne tämän puolesta? Minä pidän hei sellaisista romansseista, joissa molemmat ovat yksilöitä eivätkä vaivu katatoniseen tilaan ilman toista!

Kirjailijoiden pitäisi ihan todella miettiä enemmän, millaisia ihmiskuvia ja romantiikkaa he lukijoilleen syöttävät, näin erityisesti ainakin young adult -kirjallisuudessa. Minä pidän YA-kirjoista todella paljon ja olen luonteeltani aika tulisieluinen ja voimakastahtoinen, ja arvostan vahvuutta ja itsenäisyyttä, joten olisin suunnattoman iloinen, jos voisin lukea enemmänkin vahvoista hahmoista ja terveistä romansseista. Vaadinko liikaa? Ehkäpä sitten niin.

Voisin jatkaa aiheesta loputtomiin. Tämä aihe on aina pinnalla ja siksi minä palaan tähän kaverini kanssa keskustellessani yhä uudelleen ja uudelleen. En tiedä, saavutinko nyt tällä tekstillä yhtään mitään, mutta tulipahan ajatuksia purettua ja jaettua teille muillekin.

Minun ajatuksiani vain, rakkaat ihmiset. Kenenkään ei tarvitse olla samaa mieltä kanssani ja jokaisella on se oma vapaus tulkita lukemaansa/näkemäänsä/kuulemaansa ihan miten ikinä sitten asian kokeekin. Ne tekevätkin kokemuksista aina vain rikkaampia. Tämä oli vain minun otteeni asiasta näin sunnuntaiyön iloksi.

Olen nyt pari päivää seurannut todella tiiviisti tuota Krimin tilannetta, joten päätin keventää oloa ja katsoa Oscar-gaalan tuossa aamuyöstä. Toivottavasti palkinnot löytävät oikeat omistajansa!

Tällaista tällä kertaa!

Lament - Maggie Stiefvater

Nimi: Lament

Trilogia/sarja: Books of Faerie, #1

Kirjailija: Maggie Stiefvater

Kustantaja: Scholastic

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 356 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Sixteen-year-old Dee is a cloverhand – someone who can see faeries. When she finds herself irrisistibly drawn to beautiful, mysterious Luke, Dee senses that he wants something more dangerous than a summer romance.

      But Dee doesn't realize that Luke is an assassin from the faerie world.

      And she is his next target.

Ajatukseni: Helmikuu ei ole minun lukukuuni. Lament ei tehnyt siitä yhtään parempaa.

En edelleenkään voi sanoa olevani kovinkaan ihastunut keijuihin. Olen kyllä kiinnostunut lukemaan enemmän keijukirjoja, mutta en vielä ole lämmennyt niille täysin. Mutta hei, ehkäpä se kolmas kerta joskus hamassa tulevaisuudessa toden sanoo.

Olen lukenut Maggie Stiefvaterin Wolves of Mercy Falls -trilogian ensimmäisen osan, Väristyksen pari vuotta sitten. Muistan kokeneeni kirjan melkoisen pitkäveteisenä ja aika tylsänä, mutta se ei ollut mitään tämän kirjan rinnalla. Lamentissa ei ollut mitään muuta meneillään kuin romanssi, jota kehysti kummallinen keijukaiskyhäelmä.

Heti alussa tutustumme Deirdre 'Dee' Monaghaniin, joka puhuu tarinan ensimmäiset kymmenen sivua halusta oksentaa ennen harppuesitystään suuren yleisön edessä. Kun Dee vihdoin pääsee pytyn ääreen, ilmestyy tyttöjen vessaan kuin tyhjästä jumalaisen komea poika, Luke Dillon, joka auttaa sankaritartamme vatsalaukkunsa tyhjentämisessä. Tämä sessio luo heidän välilleen rikkumattoman yhteyden, jota ei katkaise edes Luken tehtävä salamurhata Dee. Heidän välilleen roihahtaa tajuttoman voimakas rakkaus kolme päivää tapaamiseen jälkeen ja he ovat yhdessä valmiita taistelemaan ilkeää keijukaiskuningatarta vastaan.

Vieläkin eeppisemmän tästä rakkaustarinasta tekee se, että mukana on myös kolmiodraamaa. Nimenomaan sitä laatua, missä päähenkilö on itse rakastunut ihan äskettäin hänen elämäänsä astuneeseen tyyppiin ja päähenkilön paras ystävä on rakastunut päähenkilöön. En välttynyt silmien pyörittelyltä enkä leukoja repiviltä haukotuksilta tässäkään tapauksessa.

Minä inhosin suunnilleen kaikkia hahmoja. Dee kohteli kaikkia todella huonosti: hän haukkuu työkaveriaan horoksi, lähes valitsi vasta tapaamansa Luken elämän kuolevan parhaan ystävänsä, Jamesin, elämän sijasta, kohteli Jamesia muutenkin kuin kynnysmattoa ja yleisesti ottaen ei antanut minkäänlaista arvoa omalle perheelleen. Taisin missata sen kohdan, missä minun olisi pitänyt alkaa pitää Deestä. Luke oli täysin tyhjänpäiväinen hahmo ja James pelkkä sivun täyte, kehitetty vain, jotta voisimme kutsua romanssia kolmiodraamaksi.

Tarina oli erittäin tasapaksu ja mitään sanomaton. Joka kerta, kun hahmoille paljastettiin jotain todella shokeeraavaa, kuten sen, että keijuja on olemassa tai että Luken tehtävä on saada Deen päänahka vyölleen, hahmot ottavat sen sellaisella ”okei, siistiä, miten vain”-asenteella. Niin, miksipäs mikään tuollainen saisi aikaan minkäänlaista reaktiota. Mikään ei yllättänyt tai järkyttänyt hahmoja – ei edes kuolema.

Minulla ei ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Luin tätä yli viikon sellaisella vahvalla aivot narikkaan -fiiliksellä. Annan positiivista palautetta kuitenkin tämän kirjan kannesta. Siitä minä pidän.

Olen pahoillani tästä hiljaisuudesta, mutta en ole saanut juurikaan luetuksi ja kaikenlaisia juttuja on meneillään nyt, joita joudun todella vakavasti mietiskelemään ja hoitamaan. Yritän kuitenkin palailla lukemisen pariin mahdollisimman nopeasti!

Lukunäyte: Chapter one, sivut 14-15

He held out a handful of paper towels and smiled disarmingly. ”Hi. I'm Luke Dillon.” He had one of those soft voices that oozed self-control, a voice you couldn't imagine raised. It was, even in the context of a barf-filled bathroom, amazingly sexy.

      ”Luke Dillon,” I repeated, trying not to stare. I took the towels with a still-trembling hand and wiped my face. He had been hazy in the dream, like all dream people, but this was definitely him. Lean as a wolf, with pale blond hair and eyes even paler. And sexy. The dream seemed to have left that bit out. ”You're in the girls' bathroom.”

      ”I heard you in here.”

      I added, in a voice more wavery than I wanted, ”You're blocking me in the cubicle.”

      Luke moved to the side to let me out and turned on one of the taps so I could wash my face. ”Do you need to sit down?”

      ”No – yes – maybe.”

Books of Faerie –trilogia

Lament (2008)

Ballad (2009)

Requiem (2015)

Tähtiin kirjoitettu virhe - John Green

Nimi: Tähtiin kirjoitettu virhe

Alkuteos: The Fault in Our Stars

Kirjailija: John Green

Kääntäjä: Helene Bützow

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, WSOY)

Sivuja: 340 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: ”Minä olen kranaatti. Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana.”

      Kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias Hazel on onnekas saatuaan muutaman lisävuoden. Elämä tuntuu soljuvan sormien lomitse, kunnes hän tapaa Augustuksen.

      ”Olisi etuoikeus, jos sinä särkisit sydämeni.”

      Poika on päättänyt voittaa omakseen tytön, jonka sydämen on siihen saakka täyttänyt muuan arvoituksellisesti kesken jäänyt romaani.

      Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas.

      Hazelin elämän käsikirjoitus menee uusiksi. Vaikka kirjallisia salaisuuksia ratkova matka Amsterdamiin osoittautuu pettymykseksi, Hazel ja Augustus löytävät toisistaan sen, mitä eivät ole vielä ehtineet menettää.

      Joskus tuntuu siltä, että maailmankaikkeus haluaa tulla huomatuksi.

Ajatukseni: Havahduin tähän tarinaan vasta, kun näin elokuvan trailerin noin viikko sitten. Olin toki kuullut ja nähnyt kohinan, jonka tämä kirja sai aikaan pitkin blogimaailmaa, mutta olin vain etäisesti kiinnostunut tästä. Traileri sai mieleni muuttumaan ja äkkiä paloin halusta lukea tämän tarinan, joka on saanut niin monien ihmisten kyynelkanavat erittäin aktiivisiksi.

Tarina taitaa ollakin tuttu hyvin monelle, joten kertaan sen tässä vain lyhyesti: 16-vuotias Hazel Lancaster on elänyt parantumattoman kilpirauhassyövän kanssa jo kolme vuotta. Hazel elää lyhyeksi jäävää elämäänsä lukien lempikirjaansa, katsellen televisiota vanhempiensa kanssa ja pysytellen omissa oloissaan, mutta kun hän tapaa syöpäsairaiden lasten ja nuorten vertaistukiryhmässä elämäniloisen, syvällisiä mietiskelevän Augustus Watersin, Hazel herää maailmaan aivan uudenlaisella tavalla. Nuo kaksi samansieluista nuorta löytävät toisistaan elämänsä rakkauden, jota kuitenkin varjostaa parantumaton sairaus ja vääjäämätön kuolema.

Toivottavasti en vaikuta emotionaalisesti vajavaiselta ihmiseltä jos sanon, etten itkenyt oikeastaan ollenkaan muutamaa kyyneltä lukuun ottamatta. En ole itkevää tyyppiä, ja näin äkkiseltään mieleeni nousevat vain Harry Potterit ja His Dark Materialsit joita lukiessani vollotin huoneeseeni tekojärven. Tähtiin kirjoitettu virhe povasi jo lähtökohdiltaan tragediaa ja kuolemaa, mutta siltikään en ihan päässyt siihen valtaisan surun tunnetilaan. Sen sijaan luin tätä kirjaa kovalla mielenkiinnolla etenkin loppua kohden, hahmoja analysoiden ja antaen tarinan soljua eteenpäin omalla painollaan ilman sen suurempia tunnekuohuja.

Hahmot olivat erityisen mielenkiintoisia tässä kirjassa. Minusta kumpikaan, Hazel eikä Augustus, olleet varsinaisesti hahmoja, joista lukijan on helppo pitää. Ajatusmaailmani kummankaan heidän kanssaan eivät täysin kohdanneet: Hazel katselee maailmaa pessimistis-realistisin silmin, sillä hän on elänyt sairautensa kanssa jo monta vuotta ja on hyvin tietoinen siitä, mitä se lopulta tulee aiheuttamaan. Augustus taasen on jo kerran parantunut omastaan ja on päättänyt nauttia elämästään niin paljon kuin ikinä pystyykään, jopa niin pitkälle, että ylisuunnittelee romanttisimmatkin teot. Hazel ajattelee lasin olevan puolityhjä ja Augustus ajattelee sen olevan puolitäysi.

Ehkei Green tarkoittanutkaan, että lukijan tarvitsisi välttämättä pitää hahmoista tai osata samaistua heihin. Ei varmaankaan kovinkaan usein lukija osaa samaistua syöpäsairaisiin nuoriin, mutta se ei tainnut ollakaan pointtina tässä. Luulen, että Greenin tavoite oli luoda vakaat hahmot, jotka olivat kasvaneet sellaisiksi vankan elämänkokemuksen myötä sairauden kanssa, ja vaikka tämä vakaus ja sairauden tuoma kokemus tekeekin hahmoista kentien luotaan pois työntäviä, he ovat silti loistavia juuri sellaisinaan.

Oli mukava seurata, kuinka Hazel ja Augustus löysivät toisistaan sielunkumppanit ja kuinka Hazel muuttui tarinan myötä. Heidän yhteinen matkansa Amsterdamiin selvittämään Hazelin lempikirjan, Viistoa valoa, lopun jättämiä kysymyksiä oli herttainen heidän kokemastaan pettymyksestä huolimatta. Kun tarina kääntyi yllättäen päälaelleen, aloin arvostaa hahmoja aina vain enemmän.

Tähtiin kirjoitettu virhe on katkeransuloinen rakkaustarina kahdesta kovia kokeneesta nuoresta, jotka löytävät toisensa elämänsä pimeimpinä hetkinä ja näkevät äkkiä valoa tunnelin päässä. He avaavat silmänsä nähdäkseen maailman uudella tavalla, oppivat arvostamaan asioita eri tavalla kuin ennen ja löytävät itsestään voiman kannatella toista, kun he sitä kipeimmin tarvitsevat.

Jännä, Tähtiin kirjoitettu virhe oli melkoisen tunnepohjainen kirja, mutta silti olen ihan kuivin silmin ja tyytyväinen tähän tarinaan. Vaikken aluksi ollutkaan ihan varma enkä oikein tuntenut mitään, sen puolivälietapin jälkeen tunsin palan nousevan kurkkuun ja lukeminen alkoikin sujua paljon tukahtuneemmalla tunnelmalla.

Suosittelen lukemaan tämän kirjan. Suosittelen todella. Ja elokuvaa odotellessa!

Lukunäyte: Kuudes luku, sivut 112-113

”Kylläpä sinä olet tänään teini-ikäinen”, äiti sanoi. Se tuntui ärsyttävän häntä.

      ”Etkö sinä sitä juuri halunnut? Että olisin teini-ikäinen.”

      ”No en ihan tuollainen teini-ikäinen, mutta isä ja minä olemme tietysti iloisia siitä, että sinusta on tulossa nuori nainen, joka saa uusia kavereita ja käy treffeillä.”

      ”Minä en käy treffeillä”, minä sanoin. ”En halua treffeille kenenkään kanssa. Se on kauhea ajatus ja hirveää ajanhukkaa ja –”

      ”Kulta pieni”, äiti sanoi. ”Mikä on nyt hätänä?”

      ”Olen niin kuin. Niin kuin. Olen niin kuin kranaatti. Olen kranaatti, ja jossakin vaiheessa minä räjähdän ja haluaisin minimoida vahingot, käsitätkö?”

      Isä kallisti vähän päätään kuin torattu koiranpentu.

      ”Minä olen kranaatti”, sanoin uudestaan. ”Haluan vain pysyä kaukana kaikista ja lukea kirjoja ja ajatella ja olla teidän kahden kanssa, koska en mahda mitään sille, että te joudutte kärsimään. Te olette pakostakin mukana. Voisitteko vain hyväksyä sen? Minä en ole masentunut. Minun ei tarvitse käydä enää missään. Enkä voi olla tavallinen teini-ikäinen, koska olen kranaatti.”

Emerald Green - Kerstin Gier

Nimi: Emerald Green

Alkuteos: Smaragdgrün

Trilogia/sarja: The Ruby Red Trilogy #3

Kirjailija: Kerstin Gier

Kääntäjä: Anthea Bell

Julkaisuvuosi: 2010 (englanniksi 2013, Henry Holt and Co.)

Sivuja: 447 englanninkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Gwen has a destiny to fulfill, but no one will tell her what it is.

      She's only recently learned that she is the Ruby, the final member of the time-traveling Circle of Twelve, and since then nothing has been going right. She suspects the founder of the Circle, Count Saint-Germain, is up to something nefarious, but nobody believes her. And she's just learned that her charming time-traveling partner, Gideon, has probably been using her all along.

      This stunning conclusion picks up where Sapphire Blue left off, reaching new heights of intrigue and romance as Gwen finally discovers the secrets of the time-traveling society and learns her fate.

Ajatukseni: Kirjoitus on spoleriton, joten huoli pois!

Kiitos kirjastolle, joka päästi minut kärsimyksistäni. Olen itse asiassa hyvin kärsimätön ihminen kirjojen suhteen. Minusta on kamalaa odottaa kuukausikaupalla jonkin kirjan ilmestymisestä, erityisesti jos kyseessä jatko-osa. Minä pidin Safiirinsinestä todella paljon, mutta tietoja kolmannen kirjan suomennoksesta ei juurikaan löytynyt. Odotin näin muutamia kuukausia, kunnes löysin tämän englanninkielisen käännöksen kirjastosta ja nappasin heti mukaani.

Kyllä, viisi tähteä. Meinasin laittaa toiselle osalle täyden vitosen, mutta sitten aloinkin analysoida ja käännellä ja väännellä tarinaa mielessäni (eli ajattelemaan minulle ominaisella tavalla) ja äkkiä aloinkin huomata sellaisia pieniä epäkohtia ja kulmien kurtisteluja paikka paikoin. Sitten rationaalinen, analysoiva minäni päätti, että tasoltaan Safiirinsini oli enemmänkin neljä kuin viisi tähteä. Kyllä, tästäkin osasta löytyi niitä pieniä epäkohtia, mutta päätin, että hitot niistä! Heitän nurkkaan normaalin ajattelutapani ja nautin tämän kirjan kohdalla holtittomasta tunteella elämisestä. Minä pidin tästä trilogian päätösosasta todella paljon, joten täyskäden tämän minulta sai.

Tämäpäs oli kyllä oikein hyvä lopetus tälle trilogialle. Koko trilogia on ollut niin hauska, suloinen ja hurmaava vuoristorata, että aion varmasti lukea sen uudestaan, kun viimeinen kirja ilmestyy suomeksi. En yleensä ole herttaisten ja söpöjen romanssien ystävä, mutta tämä oli kyllä poikkeus. Tämän romanssista pidin oikein kovasti.

Sanon vain, että suomennos on näissä kirjoissa erittäin hyvin onnistunut, ainakin tähän verrattuna. Tämä englanninkielinen käännös oli aika... huono. Paikoitellen kamala, ihan suoraan sanottuna. Tässä käännöksessä Gwendolynin nimi oli Gwyneth. Jotenkin en päässyt tuosta nimen käännöksestä yli koko kirjan aikana. Joka kerta, kun sivulla luki Gwyneth, minä mielessäni yliviivasin sen ja korjasin Gwendonyliksi. Miksi nimi oli käännetty? Ihan kuin Gwendolyn ei olisi mahdollista lausua englanniksi. Tämä (pikku)seikka häiritsi minua loputtomiin.

Yleisesti ottaen kääntäjä oli ollut aivan liian kirjaimellinen eikä tuntunut ajatelleen mahtaisiko tekstin lukeminen kuulostaa luonnolliselta. Vitsit ja tietyt lausahdukset kuulostivat kuivilta, kankeilta ja kömpelöiltä, ja vaikka sanavalinnat eivät olleet vääriä vaan kieliopillisesti hyvinkin oikeita, ne olivat silti todella tönkköjä ja aiheuttivat tahatonta komiikkaa. Muutamia poimimiani esimerkkejä:

• ”Three quaters of an hour later” - jep, kieliopillisesti hyvinkin oikein sanottu, mutta liian tönkkö ja ”teinikieliseen” kirjaan sopimaton. Forty-five minutes later?
• ”Mobile number” - ei kuulosta hyvältä. Phone number, eikö kävisi paremmin?
• ”Play games of chance” - eikö gambling olisi parempi sanavalinta uhkapelien pelaamiselle?
• ”His manly breast” - tälle nauroin ääneen kahvipöydässä. Ymmärrän kyllä, että tällä tarkoitettiin miehen rintakehää, mutta mieleeni nousi kuva miehen rinnoista... Ja se kuva ei nyt ihan sopinut Gideonin kuvaamiseen.

Periaatteessa kaikki oli ihan oikein sanottu, mutta ne eivät vain kuulostaneet hyvältä tai sopivilta. Kääntäjä oli ollut ihan liian kirjaimellinen ja muodollinen kääntäessään tätä. Gwenin ääni ei ihan päässyt täysiin oikeuksiinsa kömpelön käännöksen vuoksi.

Hahmot olivat edellisten osien tavoin todella hyviä. Minä pidän Gwenistä todella paljon hänen itseironiansa ja sarkasminsa vuoksi. Hän on aidosti hauska hahmo, joka onnistui voittamaan minut puolelleen. Samoin Gideon. En hirveästi välittänyt hänestä Rubiininpunassa, mutta nyt opin pitämään hänestä kovasti. Pidän heidän välisestä henkilökemiasta. Mutta silti kaikkein suurimmat lipunheilutukset minulta saivat Leslie (joka tässä kirjassa oli kirjoitettu Lesley...) ja Xemerius. He ovat yksinkertaisesti ihanimmat sivuhenkilöt, mitä olen aikoihin lukenut!

Safiirinsinen jättämät pelkoni ovat poispyyhityt: Gier onnistui kuin onnistuikin sitomaan hienosti kaikki langat yhteen ja tekemään niistä oikein sievän rusetin. Toki, kyllähän tässäkin tuli sellaisia epäkohtia vastaan, mutta en aio niihin nyt kajota. En pidä tätä täydellisen aukottomana päätöksenä, mutta olen tyytyväinen. Tosin ymmärrän hyvin, miksi jotkut eivät ole pitäneet lopusta. Kaikille se ei kolahda. Kyllä minäkin sanoisin, että joidenkin hahmojen tulevaisuutta, henkilöllisyyttä, tunnetiloja ja syvyyttä olisi voinut hiukan enemmän terävöittää. Ainahan sitä voisi tehdä enemmän. Olen silti tyytyväinen.

Rakkaus ei katso aikaa oli oikein suloinen trilogia, joka tarjoilee huumoria, romanssia, mysteerejä ja jännitystä loppuun saakka. Emerald Green eli Smaragdinvihreä päätti trilogian onnistuneesti.

Kannattaa lukaista, mikäli kaksi edellistä osaa miellyttivät!

Edit 29.3.2014: Myös Emerald Greenistä ollaan tekemässä elokuva, joka näin alustavan tiedon mukaan ilmestyisi vuonna 2015.

Lukunäyte: Chapter One, sivu 22

      ”A chest in the brickwork?” I interrupted him. And what recess was he talking about.

      Xemerius nodded. ”Oh, dear, I think you've woken your brother up.”

      I spun around. My twelve-year-old brother, Nick, was standing in the doorway of his room, running both hands through his untidy red hair. ”Who are you talking to, Gwenny?”

      ”It's the middle of the night,” I whispered. ”Go back to bed, Nick.”

      Nick looked at me undecidedly, and I could see him waking up more and more every second. ”What was all that about a chest in the brickwok?”

      ”I... I was going to look for it, but I think I'd better wait until it's light.”

      ”Nonsense,” said Xemerius. ”I can see in the dark like a... well, let's say an owl. And you can't very well search the house when everyone's awake. Not unless you want even more company.”

      ”I can bring my flashlight,” said Nick. ”What's in the chest?”

      ”I don't know exactly.” I thought for a moment. ”It could be something left there by Grandpa.”

The Ruby Red Trilogy | Rakkaus ei katso aikaa –trilogia

Rubinrot | Ruby Red | Rubiininpuna (2009/2011/2012)

Saphirblau | Sapphire Blue | Safiirinsini (2009/2012/2013)

Smaragdgrün | Emerald Green | Smaragdinvihreä (2010/2013/2014)