Tähdet: ★★★★☆
Juonikuvaus: Nothing much exciting rolls through Violet White's sleepy, seaside town... until River West comes along.
River rents the guesthouse behind Violet's crumbling estate, and as eerie, grim things start to happen, Violet begins to wonder about the boy living in her backyard. Is River just a crooked-smiling liar with pretty eyes and a mysterious past? Or could he be something more? Violet's grandmother always warned her about the Devil, but she never said he could be a dark-haired boy who takes naps in the sun, who likes coffee, who kisses you in a cemetery... whi makes you want to kiss you back. Violet's already so knee-deep in love, she can't see straight. And that's just how River likes it.
Ajatukseni: Varoitan, että tämä teksti on pitkä ja hämmentävä.
Suunnilleen vuosi sitten näihin aikoihin silmiini osui kirja nimeltä Between the Devil and the Deep Blue Sea. Heti ensi silmäyksellä tämä kirja sai minut täysin lumoihinsa. Nimi enteili jotain niin hienoa, goottilaista kauhutarinaa ja kansi... tämä kansi on yksi hienoimmista ikinä. Minä rakastan tätä kantta. Jouduin odottamaan Devilin ilmestymistä elokuuhun asti, jolloin hyökkäsin heti kirjakauppaan tämän hommaamaan, kun sain tiedon, että tämä oli tilattavissa.
Minulla ei ollut kuitenkaan haisuakaan siitä, mitä saisin. Olen sen tyyppinen lukija, että kiinnitän kovasti huomiota kirjan kanteen. Minusta kannen täytyy voida ”puhua” lukijalleen ja olla lumoava ja nostattaa halua kurkistaa sivuille. Minusta on kivaa joskus valita kirjoja luettavaksi puhtaasti kannen perusteella – tai sitä vastoin jättää kirja hyllyyn, mikäli kansi ei silmää miellytä. Vaikka sanotaan, ettei kirjaa saisi tuomita kannen perusteella, minä silti joskus tuomitsen. Minulle kansi nyt vain on tärkeä. Devil puhui minulle täydellisesti sekä kannellaan ja nimellään. Minun oli pakko saada lukea tämä. Olin valmis odottamaan tämän kirjan ilmestymistä yli puoli vuotta verenmaku suussa.
Ja nyt se on luettu. Sanotaanko vaikka näin, että tämä kirja oli yksi hämmentävimmistä ja kieroimmista lukukokemuksista ikinä. Tämä on jotain niin kieroa, että korkkiruuvikin kalpenee Devilin rinnalla. En tiennyt, mitä saisin tältä kirjalta, mutta pettyneeksi en ainakaan itseäni tunne. Kuinka voisinkaan? Minusta on mahtavaa lukea monitasoisia tarinoita, jotka ovat kaikkea muuta kuin yksiuloitteisia tai suoraviivaisia.
Violet White on 17-vuotias tyttö, joka asuu kahdestaan kaksoisveljensä Luken kanssa suuressa, ränsistyneessä Citizen Kaneksi kutsutussa kartanossa pikkuruisessa Echon kaupungissa. Kaksoset ovat joutuneet asumaan yksin siitä lähtien, kun heidän vanhempansa nostivat kytkintä lähteäkseen viettämään taiteilijanelämää Eurooppaan. Violetin ja Luken välit ovat aika tulehtuneet, koska he ovat niin päinvastaisia toisistaan: Luke on puntteja nosteleva naistenmies ja Violet hiljainen kirjaviisas, seesteinen tyttö, joka pukeutuu kuolleen isoäitinsä vaatteisiin. Kun rahat alkavat heiltä loppua, Violet päättää laittaa tontin piharakennuksen vuokralle.
Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Violet on lukemassa kotinsa rappusilla kirjaa, kun pihaan ajaa River West, salaperäinen poika, joka haluaa vuokrata piharakennuksen. River vaikuttaa hieman erikoiselta nuorelta mieheltä, joka pukeutuu siististi, keittää parasta espressoa ja katselee vanhoja klassikkoelokuvia. Mutta hyvin nopeasti Echossa alkaa tapahtua omistuisia asioita: kaupungin lapset juoksentelevat hautausmaalla metsästämässä paholaista, mies viiltää kurkkunsa auki keskellä kaupungin aukiota... Ja Violet tietää, että Riverissä on jotain vialla. Hän tietää sen, mutta samaan aikaan on kuin outo voima ottaisi hänet haltuunsa. Riverin kosketus ja suudelmat tuntuvat niin hyvälle, vaikka Violetin mieli kirkuukin vaaraa ja vaatii pakenemaan. Freddie, Violetin isoäiti, puhui eläessään usein paholaisesta, mutta Violet ei koskaan ottanut noita sanoja turhan tosissaan – silloin. Kumpikaan, ei Echo eikä Violet, tule koskaan enää olemaan ennallaan Riverin jälkeen.
Tämän kirjan tunnelma oli aivan loistava. Merenrannalla sijaitseva pieni Echo ja Violetin kotitalo Citizen Kane, jossa aika oli tuntunut pysähtyneen, olivat täydellinen tapahtumaympäristö tällaiselle tarinalle. En ole lukenut goottilaisia kauhukirjoja juurikaan, mutta olen elokuvia katsellut kyllä reilusti. Juuri tuollainen vanhahtava pikkukaupunki, jossa kaikki tuntevat kaikki ja jossa elämä on tasaista ja hyvin tavallista, on loistava alkuasetelma tällaiselle tarinalle. Kun kaikenlaista outoa alkaa tapahtua, on mukava nähdä, miten sellaisen paikan tasapaino horjuu. Devilissä oli sellainen seesteinen, leijuva tunnelma, joka alkoi kaikkien tapahtumien myötä muuttumaan ahdistavaksi ja pelottavaksi, jopa.
Riippuu hyvin pitkälle lukijasta/katsojasta, millainen kauhu uppoaa parhaiten. Joillekin sellainen in-your-face-sarjamurhaajat saavat kauhua aikaan, joillekin taas kolahtaa kummituskauhu, jossa mustatukkaiset valkoiseen pukeutuneet tyttöset ilmestyvät milloin mistäkin. Mutta joillekin taas kylmät väreet saa aikaan Stephen Kingin Usvan tyylinen hiljainen seesteisyys, jossa sumunkikkareet leijuvat ilmassa ja jossa tunnelma muuttuu niin paksuksi ja tukahduttavaksi, että meinaa kotisohvallakin alkaa henkeä ahdistaa. Tämän kirjan tunnelma oli tuo jälkimmäinen. Se oli aivan loistavaa.
Hahmot, herranen aika, puhutaanpas vähän niistä. Kaikilla hahmoilla oli niin omituiset nimet: Violet White, River West, Sunshine Black, Blue Hoffman, True White, Rose Redding. Mutta minä niin pidin näistä nimistä ja kuinka ne sopivat tähän tarinaan. Minusta nuo nimet lisäsivät sellaista hämyä, kaukana-normaalista-maailmasta-/todella epätodellista tunnelmaa. Minulle tuli vähän sellainen The Stepford Wives -olo tästä. Älkää kysykö miksi, koska en osaa selittää syitä.
Hahmot olivat kaiken kaikkiaan tasaisen hyviä, sympaattisia, ärsyttäviä ja mielenkiintoisia. Mutta River West. Tuo juonikuvaus johdattelee lukijaa hiukkasen väärään suuntaan, koska tässä kirjassa ei sitten millään voi puhua mistään romanssista tai rakkaudesta Violetin ja Riverin välillä. Se on jotain ihan muuta. River on jotain ihan muuta kuin perus hurmaavan komea jantteri. Hän on valehtelija ja kiero kuin korkkiruuvi. Hänen moraalinen kompassinsa osoittaa ihan eri sfääreihin. Onko hän murhaaja? Ehdottomasti. Onko hänessä jotain pahasti vialla? Ehdottomasti. Onko hän paha? Jaa-a, vaikea sanoa, jollain tasolla kyllä.
Tätä Devil saa aikaan. Kyseenalaistamista, omistuista oloa, hämmennystä. En nyt oikeasti tiedä, kuinka Riveriä kuvaisin. Siinä vaiheessa kun on valmis vihaamaan hahmoa tämän tekojensa takia, tämä hahmo sanookin jotain, joka on samaan aikaan niin kamalaa, mutta myös totta, ettei enää tiedäkään mitä tuntea. Riverin kohdalla ei ole kyse mistään yli-ikäisen teinin angstaamisesta eikä mistään oman egonsa paikkaamisesta saamalla muut kärsimään tai tuntemaan olonsa kurjaksi. Ei, Riverillä on hallussaan jotain todella vaarallista ja hän puhuu tekemisistään tavalla, joka saa lukijan hiljaiseksi. Riverin tekoja ei voi hyväksyä, vaikka hän eräällä tasolla kietookin lukijan pikkusormensa ympärille. Riverin tarkoitusperät saattaisivatkin olla jaloja tai hyvää tarkoittavia, mutta hänen metodinsa ovat jotain todella hirveät. Ai, mainitsinko jotain monitasoisuudesta ja kieroudesta? Jep, tämä on juuri niitä parhaimmillaan.
Ja vaikka haluaakin vihata Riveriä, lopussa tapahtuu jotain, mikä saa ajatukset jälleen kerran aivan sekaisin. Jos piti Riveriä kaiken pahan ruumiillistumana, niin mitähän sitten miettiikään, kun sulkee kirjan? Yllättäen River alkaakin tuntua varsin tasapainoiselta kaverilta, jolla nyt onkin hiukkasen omituisia taipumuksia. Sitähän melkein alkaa tuntea sympatiaa tuota hahmoa kohtaan. Melkein. Se, mitä River on tehnyt ei ole ollenkaan okei ja se on anteeksiantamatonta. Mutta silti.
”With great power comes great responsibility”, sanoi Ben-setä. Ehkäpä River on vain poika, jolla on hallussaan liian vahva voima, jota hän ei pysty kontrolloimaan, ja hänellä on eräänlainen hyvin kieroutunut halu vastustaa vääryyttä heikompaa kohtaan, joten hän sitten käyttää tuota voimaansa. Mitenpä sitä muuten häntä kuvailisi. River on enigma.
Tällä tarinalla olisi voitu tehdä kuitenkin enemmän. Tucholke olisi voinut viedä tunnelman askelta pidemmälle ja saada juonen suhteen vielä enemmän aikaan. Hän kirjoitti todella hyvin ja minusta olisi mukava lukea hänen tekstiään. Se on vähän sellaista runollista ja leijuvaa, ja sopii tunnelmaan todella hyvin. Mutta tätä olisi voitu viedä pidemmälle sen tunnelmallisen kauhun saralla.
No niin, olen hämmentänyt teitä (ja itseäni) ihan tarpeeksi. Sanoissani ei varmaankaan ollut hirveästi järkeä. Mutta hei, tätä Between the Devil and the Deep Blue Sea sai aikaan. Varauksella voisin suositella lukemaan tämän, mutta jos et halua yrittää lukea sellaista tarinaa, joka saa täysin hämmennyksiin ja vaatimalla vaatii lukemaan tarinaa monelta eri tasolta, tämä kirja ei ole sinulle.
Lukunäyte: Chapter 16, sivu 169
”So Luke had a nightmare last night” was all I said, because it was all I had to say.
River laughed. He tilted his head back, and laughed. ”And how did he like it?”
”He almost choked to death on moonlight, at the hands of a ten-year-old dead girl. Yeah. He didn't like it much.” I was starting to feel the tight, pinched feeling my face got when I was angry – searing, red-hot, fires-of-hell angry – and trying to hide it.
River noticed. He put his hands on me and drew me close to him. ”I'm sorry,” he said, and looked like he meant it, as much as you could trust him, which wasn't much. ”I couldn't resist, after the Ouija board setup. It was just too perfect. Besides, I hate the way he talks to you sometimes. It felt good to send a little mischief his way.”
I looked up at River. His skin was glowing in the morning sun, and it smelled clean and salty, like the sea, ad his hair was still wet from his shower and looked almost black, and my anger... went away.
”So that's why you did it?” I asked. ”To punish him? What about Sunshine then? Why did you do it to her?”
”I don't like the way she talks to you either.”
Between –sarja
Between the Devil and the Deep Blue Sea (2013)
Between the Spark and the Burn (2014)
