Partials - Dan Wells

Nimi: Partials

Trilogia/sarja: Partials, #1

Kirjailija: Dan Wells 
Kustantaja: Balzer + Bray/HarperCollins

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 468 + 46 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 18/20

Juonikuvaus: Ihmiskunta on kuolemassa sukupuuttoon, sillä he eivät ole onnistuneet saamaan ainuttakaan tervettä lasta viimeiseen yhteentoista vuoteen. Tämä johtuu RM-viruksesta, joka tappaa jokaisen vastasyntyneen muutaman päivän jälkeen syntymästä. Virus sai alkunsa partialseista keinotekoisista ihmisestä, jotka ihmistiedemiehet muutama vuosikymmen aikaisemmin valmistivat supersotilaiksi sotiin. Supersotilaat kuitenkin nousivat lopulta kapinaan, ja rankka sota syttyi heidän ja heidän valmistajiensa välille. 

      Yksitoista vuotta myöhemmin tilanne on seisova, epätoivoinen. Partialsit ovat kadonneet, jokainen vastasyntynyt kuolee, ihmisten välillä on poliittista jännitettä eivätkä lääkärit ole onnistuneet kehittämään vastalääkettä virukselle. Kira Walker on 17-vuotias lääketieteenopiskelija, joka elää tuossa maailmassa. Kun Kira saa tietää, että hänen ystävänsä on raskaana, Kira päättää tehdä mahdottoman: hän päättää löytää parannuskeinon voidakseen pelastaa sekä ystävänsä vauvan, mutta myös pelastaa koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Mutta kun kaikki vihjeet parannuksesta viittaavat partialseihin, Kiran täytyy päättää, kuinka pitkälle hän on valmis menemään vastauksien hankkimisessa.

Ajatukseni: Partials oli hyvä kirja, todella hyvä. Tämä on muuten ensimmäinen mieskirjailijan kirja, jonka tänä vuonna olen lukenut. Sen jotenkin huomasi tämän kirjan sävyssä, sillä tämä oli vahvasti toiminnallinen ja tieteellinen ja romanssi oli hyvin pitkälle taka-alalla. Ei sillä, että naiskirjailijat eivät dystopiaa/post-apokalyptiikkaa samalla tyylillä kirjoittaisi, mutta jotenkin tässä erotti sen miesmäisen sävyn.

Alussa olin skeptinen. Tämä kirja on kirjoitettu yksikön kolmannessa persoonassa, joka ei alussa minua vakuuttanut, etenkin kun olen lukenut viime aikoina niin paljon minämuotoista kerrontaa. Jotenkin päähenkilö Kira tuntui kovin etäiseltä, kerronta tuntui hirveän raskaalta ja vaikeaselkoiselta, melkein heti alussa tuli rytisevää toimintaa... kaikki nämä saivat minut skeptiseksi, kuinka oikein pystyisin lukemaan melkein 500 sivua tällaista tarinaa.

Mutta sitten, hyvät ihmiset. Sitten kun kerronta alkoi luistaa paremmin, hahmot tulivat selkeämmiksi ja itse tarina alkoi muodostua ja tarkentua, tämä kirja nappasi kyllä mukaansa ja piti minua kynsissään jopa extroihin asti. Minä luin joka ainoan sivun huolella ihan extroja myöten. Ja minä en välttämättä aina jaksa lukea kaikkia extroja, jos minusta tuntuu siltä, että itse tarina antoi ihan tarpeeksi jo. Partials antoi minulle tarpeeksi, mutta koska tarina ja hahmot olivat niin hyvin rakennettuja, halusin saada vielä enemmän tältä kirjalta ennen jatko-osaa.

Partialsit eli keinotekoiset supersotilaat kääntyivät vuosikymmen sitten luojiaan vastaan ja hävittivät heidät RM-viruksen kanssa melkoisen tehokkaasti. Eloonjääneitä on vain muutama kymmentä tuhatta jäljellä, ja he asuvat Long Islandille pakkautuneina. Partialsit katosivat sodan jälkeen, mutta RM tekee tuhojaan vielä tänäkin päivänä. Lapsikuolemien lisäksi ihmisillä on ongelmia politiikassa: kapinallisjärjestö, Kansan ääni, tekee tappavia iskuja hallitusta vastaan ja hallitus yrittää pitää kontrollia yllä kansalaisten keskuudessa. Ihmiskuntaa yritetään pelastaa alentamalla vaadittua raskaaksituloikää 16-vuotiaaseen, mikä saa aikaan kuohuntaa naisten keskuudessa. Poliittista jännitettä lisää yhä elävä syvä viha partialseja kohtaan, jota ruokkii epätoivo ja hiipuva usko tulevasta.

Kira saa kuulla, että hänen ystävänsä Madison on raskaana ja vauvaa odottaa sama kohtalo kuin kaikkia muitakin vauvoja: kuolema. Kira ryhtyy ratkaisemaan RM-viruksen arvoistusta ja haluaa löytää parannuskeinon, vaikka tehtävä vaikuttaa epätoivoiselta. Hän löytää ympäriltään luotettavia ihmisiä, jotka ovat valmiita tarjoamaan auttavan kätensä ihmiskunnan tulevaisuuden puolesta. Kira kumppaneineen päättävät hallituksen tahdon vaistaisesti etsiä ja vangita partialin, koska se vaikuttaa olevan viimeinen vaihtoehto viruksen parantamiseksi. Kira saa hallitukselta viisi päivää aikaa tutkia partialia, Sammia, mutta tajuaa pian Sammin olevan muutakin kuin pelkkä keinotekoinen sotakone. Kira joutuu avaamaan silmänsä ja katselemaan ympärilleen aivan uudella tavalla ja näkemään uudet sävyt tapahtumissa, joita hän ennen piti niin mustavalkoisina.

Kira Walkerissa parasta oli se, että hän ei ollut melodramaattinen. Hän oli terävä, älykäs, tunnollinen ja luotettava, ja minä opin tarinan myötä pitämään hänestä. Hän ei ollut melodramaattinen, hitto vie! Ja juuri siksi minä pidin hänestä niin paljon. Vaikka tilanne olikin kamala, hän pitää jalat maassa ja järjen päässä eikä petä poikaystääänsä Marcusta heti ensimmäisen komean partialin kanssa tai sorru ylenpalttiseen dramatiikkaan. Kira oli looginen hahmo, ja loogisuus ja minä tulemme hyvin juttuun.

Hahmokirjo tässä oli ehdottomasti mielenkiintoinen. Jayden, Madisonin veli, on Long Islandin puolustusjoukkojen komentaja, Haru on Madisonin aviomies, Xochi Kiran paras ystävä ja senaattori Kesslerin adoptiotytär, Marcus Kiran humoristinen mutta kultainen poikaystävä – he kaikki olivat miellyttäviä hahmoja, joiden luonteet tulivat hyvin esille tarinan edetessä. Jaydenin ja Harun motiivi Kiran auttamisessa on tehdä kaikkensa Madisonin eteen, ja Xochi on kapinallinen luonteeltaan ja haluaa tehdä kaikkensa ärsyttääkseen adoptioäitiään ja auttaakseen parasta ystäväänsä. Marcus oli alussa minusta vähän rasittava, mutta loppua kohden paljastui, ettei hän ollut ihan niin yksipuolinen mitä luulin. Jokainen hahmo oli hyvin alustettu ja kehityskäyrä heillä lähti mukavaan nousuun.

Samm, voi Samm. Minä niin pidän hänenlaisistaan monisävyisistä, hyvinrakennetuista hahmoista, joiden motiivit ovat aina kyseenalaistettavissa ja kysymysmerkkinä, mutta he ovat kuitenkin niin kiehtovia ja jännittäviä. Vaikka Samm on käytännössä biologinen kone, partial, hän oli silti niin inhimillinen ja hauska. Tuo keinosotilas heitteli vahingossa jopa vitsejä! Samm ja Jayden olivat monella tavalla niin samanlaisia ja molemmat olivat aivan mahtavia hahmoja.

Minusta on aina mukavaa lukea poliittista jännitettä dystopioissa. Koska kyseessä on nimenomaan dystopiakirja, tarinassa tulisi jollakin tasolla olla mukana sitä poliittista touhua. Tämän kirjan poliittinen jännite oli mielenkiintoista. Jännitettä aiheutti sekä Kansan ääni että partialsit. Oli siistiä alkaa tajuta tapahtumia sitä mukaa kun Kira tuli enemmän tietoiseksi ympärillään olevista epäkohdista. Koko homma jäi tämän kirjan lopussa niin kutkuttavaan tilanteeseen, että käsiäni syyhyttää saada seuraava osa työn alle.

Mutta miksi vain neljä tähteä, kun tämä kirja oli niin hyvä? Koska kirjoitus oli välillä jotenkin tönkköä ja tässä oli paljon sellaista lääketieteellistä selvistystä ja puhetta. Tämän kirjan tähtihetket olivat ehdottomasti kohtauksissa, joissa hahmot keskustelevat keskenään. Keskusteluosuudet olivat niin napakoita ja intensiivisiä, ja asiat, joita hahmot sanoivat täydensivät heidän luonteitaan niin hienosti. Mutta sitten ne muut osuudet, ne ihan normi kerrontaosuudet olivat jotenkin... en tiedä, kuinka sen sanoisin, mutta tönkköjä, eläviä, muttei kuitenkaan niin eläviä. En osaa kuvailla sitä paremmin. Tässä tuli vastaan usean aukeaman mittaisia lääketieteellisiä selostuksia, jotka tuntuivat hieman kuivilta. Kuiva on se sana, jollaista kuvaisin kerronnan välillä olevan.

Lääketieteellisistä kuvioista puheenollen, minä olin aika huolissani, että missaisin olennaisia asioista, koska en ymmärtäisi mistä puhutaan. Olin huolissani, että missaisin RM-viruksesta ne kaikkein olennaisimmat tiedot, kuten viruksen rakenteen, olemuksen, kukaties parannuskeinot, koska en ymmärtäisi niitä lääketieteellisiä termejä ja sanoja. Mutta ei huolta: kirjailija pyrkii selittämään auki kaikki nuo asiat, etteivät olennaiset asiat jäisi lukijalta ymmärtämättä. Tämä oli hyvä, vaikka hankaluuksia teksti siitä huolimatta hieman aiheutti vaikeaselkoisimmissaa kohdissa.

Kokonaisuudessaan siis: todella hyvä kirja, hyvät hahmot, hyvää poliittista jännitettä. Romanssi oli aikalailla taka-alalla, mutta se ei häirinnyt minua ollenkaan. Itse asiassa lälly romanssi etualalla olisi saattanut laskea tämän kirjan pisteitä silmissäni. Minusta kaikki elementit olivat kohdallaan loistavaksi dystopiaksi, vaikka kaiken ymmärtäminen ja hahmottaminen saattoikin tuottaa välillä hieman ongelmia.

Jatko-osa? Erittäin mielellään, kiitos. Haluan kovasti päästä syvemmälle partialsejen touhuun ja saada tuon huiman salaisuuksien vyyhdin selvemmäksi.

Suosittelen tätä kirjaa sellaisille, jotka pitävät ns. ”vakavasta dystopiasta”, joka on kovaa, uskottavaa tavaraa ilman melodraamaa.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 33-34

Private Brown rushed toward Kira, grabbing her in a full tackle and dropping her to the ground beside a parked car. ”Stay down!” 

      ”What's going on?”

      ”Just stay down!” Brown pulled out his radio and thumbled the call button. ”Sergent, this is Shaylon. Are you taking fire, over!” 

      The radio crackled; nothing but white noise.

      ”Someone's shooting at us?” asked Kira. 

      ”If I knew that, I wouldn't be asking Jayden,” said Brown and thumbed the radio again. ”Sergeant, do you read? What's your situation?”

      The radio buzzed emptily, Kira and Brown staring at it desperately – an explosion could be an accident, or the Voice, or even Partials, for all they knew. Was this an attack? An invasion? The radio said nothing; then abruptly Jayden's voice tore out of it in a ragged burst of static. 

      ”Site three was rigged to blow! Five men trapped inside – get the medics up here ASAP!”

Partials –trilogia

    0.5 Isolation (2012)

Partials (2012)

Fragments (2013)

Ruins (2014)

Elämä hymyilee niin leveästi

Kuten otsikosta voikin varmasti päätellä, olen todella hyvällä tuulella – ja ihan oikeasta syystä: sain nimittäin töitä! Pääsin ala-asteelle avustajaksi, näillä näkymin koko välivuodeksi. Jee! Happy dance! Siellä koululla nimenomaan haettiin välivuotta viettäviä lukiosta valmistuneita nuoria harjoittelijoiksi. Ihanaa, että annetaan näin hyviä mahdollisuuksia meille välivuotelaisillekin!

Sen lisäksi minulla on todella hyvä fiilis liittyen kaikkeen muuhunkin. Mieli tekee lukea todella paljon ja minulla on pino tolkulla mielenkiintoisia kirjoja odottamassa lukemista. Kissakin on viime aikoina kiskonut söpöilynaruista: aamulla kun herään, kisu tulee pitämään pitkän kehräys- ja puskemissession ja jatkaa niin kauan, että nousen ja laitan sille ruokaa. Tietty pohjimmainen tarkoitus kissalla on se aamupala saada, mutta suloista se silti on :D Nyt on myös liikunnan suhteen niin hyvä tunne, että tekee mieli alkaa harrastaa kunnon hikitreenejä unirytmin ja ihan vain kunnon parantamiseksi.

Voi vitsi, että on niin hyvä mieli työpaikasta ja lukemisesta ja kissasta ja liikunnasta ja kaikesta mahdollisesta. Saan sen kovasti toivomani rytmin päivään ja pääsen hyötymään välivuodesta työnteolla :D

Kaunista ja leppoisaa syksyä kaikille ihanille lukijoilleni ja blogistaniassa surffaaville höppänöille!

~Nina

Tempest - Julie Cross

Nimi: Tempest

Trilogia/sarja: Tempest, #1

Kirjailija: Julie Cross

Kustantaja: Macmillan Children's Books

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 413 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 17/20

Juonikuvaus: Tänään Jackson ja Holly ovat rakastuneet. 

      Huomenna Holly makaa kuolemassa Jacksonin käsivarsilla. 

      Eilen Jacksonin täytyy estää se kaikki. 

      Jacksonilla on salaisuus: hän voi hyppiä ajassa taaksepäin omaan menneisyyteensä. Kun Hollya ammutaan kuolettavasti, Jackson paniikissa hyppää ajassa kauemmas taaksepäin, mitä hän on koskaan ennen hypännyt. Eikä hän voi palata.

      Nyt Jacksonin täytyy löytää keino pelastaa rakastamansa tyttö ennen kuin he ovat koskaan edes tavanneet eikä aika ole hänen puolellaan...

Ajatukseni: Nääh. En tiedä, minulla ei ole hirveästi sanottavaa tästä kirjasta. Sain lukea hyvät 150 sivua ennen kuin tarina sai minut mukaansa ja aloin hahmottaa, mitä oli tekeillä. Mutta sitten viimeisten sadan sivun aikana tulee valtavaa infodumpia ja jotenkin... lopun suuri konflikti ei nyt ollutkaan mikään kovin suuri, vaan aika pliisu.

Jackson Meyer elää vuodessa 2009. Hän on 19-vuotias ja korviaan myöten rakastunut Holly Flynniin. Hänellä on kuitenkin salaisuus: hän on aikamatkaaja ja hän voi palata lyhyitä aikoja ajassa taaksepäin. Aikamatkailuun liittyy paljon erilaisia sääntöjä, joita Jackson on alkanut selvittää ja kartoittaa yhdessä tiedeneron Adam Silvermanin kanssa. Vielä kun ajassa hyppiminen on sellaista pientä kivaa hauskuutta, eräänä päivänä kaksi aseistautunutta miestä tunkeutuvat Jacksonin ja Hollyn huoneeseen ja kaikki muuttuu yhden laukauksen myötä.

Jackson tekee täysin holtittoman hypyn menneeseen ja jumittuu vuoteen 2007. Menneisyydessä hänelle alkaa selvitä salaisuuksien vyyhti, johon hänen isänsä ja perhelääkärikin liittyvät. Jackson saa tietää, että aikamatkaaminen on suuri riski maailman tulevaisuudelle. Koko sotkun eri puolilla taistelevat CIA, pahat aikamatkaajat ja Jackson, jota kiskotaan hihasta molemmille puolille. Mutta Jackson ei voi olla varma, kehen luottaa ja kuka haluaa estää tulavaisuuden totaalisen tuhon. Samalla Jacksonin täytyy yrittää keksiä keino pelastaa Holly, joka joutuu aina tahtomattaan mukaan tuohon vaaralliseen touhuun.

Joo-o. Juuri tämän takia olen lykännyt tämän kirjan lukemista. Tämä osoittautui juuri niin monimutkaiseksi ja sekavaksi, kun odotinkin/pelkäsinkin. Tässä puhutaan kokohypyistä ja puolihypyistä ja rinnakkaisulottuvuuksista ja vaihtoehtoisista todellisuuksista ja erilaisista tulevaisuuksista ja ilkeistä ajan vihollisista ja sen sellaisista. Minulla on sellainen jonkinlainen näppituntuma näistä tapahtumista ja olen suurin piirtein nyt perillä siitä, missä mennään, mutta hämilläni vielä olen.

Minä tosiaan en ihan heti tajunnut tämän kirjan ideaa. Tässä on hirveästi kaikennäköistä meneillään koko ajan, että ihan sellaisella aivot narrikkaan -tuulella tätä ei voi lukea. Minulla on ristiriitaisia tunteita: tämä oli hyvä kirja, kun tämä tarina vihdoin lähti liikkeelle, mutta toisaalta ei tämä maata merelle heitä. Aikamatkailu on sinänsä mielenkiintoinen käsite, koska siihen voi sekoittaa sopivan verran tiedettä, mutta myös mielikuvitusta ja ripauksen fantasiaakin.

Minä tavallaan pidin kaikista hahmoista. Ajattelin, että olisi ihan erilaista lukea tarinaa miespuolisen protagonistin näkökulmasta. Muttah, ei se sitten ollutkaan niin erilaista. Jackson oli mukava, täyspäinen päähenkilö, jolla on sydän paikallaan ja hän käytti – onneksi – yläkerran aivoja alakertaa enemmän. Mutta toki kun nuori jantteri hän oli, tuhmia esileikkejä tässäkin kuvailtiin, tosin muodossa k-16. Jacksonin ja Hollyn romanssi oli se, joka tätä tarinaa aika isolla voimalla eteenpäin ja se oli ihan jees. Muttah... jotenkin... en tuntenut sellaista vetoa heidän välillään. Holly jäi harmillisen etäiseksi hahmoksi, vaikka ihan kiva hänkin oli.

Kaikkein paras hahmo oli kuitenkin Adam Silverman, Jacksonin uskollinen vasen käsi. Hänen Jackson-jos-joudut-menneisyyteen-ja-kohtaat-menneisyyden-minäni-niin-anna-hänelle-tämä-latinaksi-kirjoitettu-lappu-niin-hänkin-tietää-missä-mennään–asenteensa oli aika hauskaa luettavaa. Lisää haluan myös tietää Jacksonin isästä, koska vaikka hän pitikin poikansa puolia, en osannut arvella hänen motiivejaan.

Juonellisesti tämä kirja tosiaan vilisti hurjasti eteenpäin kaikilla tuhannella jalallaan. Tässä oli välillä oikein kunnon infodumpia, joka pisti sekä pännimään että sai hämilleen samaan aikaan. Piti vähän kerrata muutamaan otteeseen noita tietoiskuja. Toiseksi minua hämmensi kaikki nuo erilaiset ”aikamatkustustermit”, joiden merkitykset olisivat pysyneet ehkä paremmin mielessä, jos olisin kirjoittanut ne paperille muistiin. Mutta aikamatkustus oli tässä kaikesta huolimatta aika mielenkiintoinen konsepti, kunhan siitä perille suunnilleen pääsee.

Eipä minulla muuta sanottavaa ole. Tämä kirja oli kokonaisuudessaan ihan mukava, hahmot olivat ihan sympaattisia, mutta ei nyt niin rakastettavia (paitsi Adam), juonikuviot olivat monimutkaisia, infodumpia löytyy ja... sellaista. Jatko-osan voisin joskus lukeakin. Ei kai tässä sitten muuta.

Mukavaa iltaa kaikille.

Lukunäyte: Luku 3, sivu 28-29

I sucked a breath, knowing I was in over my head. Defeated. Holly's hands froze on the knob, her back now pressed against the door. 

      The short guy help up one hand and kept the other one over his eyes. 'No... not yet. Only if he jumps.' 

      Jumps where? Now my heart was really thudding. They couldn't possibly know about... could they? 

      I took a large step backwards, but tripped on the lamp now lying on the floor, and felt something catch around my ankle. Once again my feet went out from under me.

      A booming sound rang in my ears, followed by Holly's scream. Then everything seemed to stop – my heart, my breath... time. 

      Holly fell to the ground and I wanted to shout, to drop down beside her, but the second the seeping red blood started to show through her robe, I jumped. This time, I couldn't seem to control it.

      But right before everything turned black, I saw it. Her chest rose and then fell again. She was alive and I just left her there.

Tempest –trilogia

    0.5 Tomorrow is Today (2011)

Tempest (2011)

Vortex (2013)

Timestorm (2014)

Illallinen vampyyrin kanssa - Abigail Gibbs

Nimi: Illallinen vampyyrin kanssa

Alkuteos: Dinner with a Vampire

Trilogia/sarja: The Dark Heroine, #1

Kirjailija: Abigail Gibbs

Kääntäjä: Kari Koski

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 540 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ☆☆☆☆☆

Juonikuvaus: Violet Lee joutuu kammottavan verilöylyn silminnäkijäksi keskellä öistä Trafalgar Squarea. Vampyyrit ovat kohdanneet metsästäjänsä ja tehneet heistä selvää. Nyt he vievät Violetin mukaansa maailmaan, jollaisesta hän ei ole osannut edes uneksia. 

      Kauniit, joutilaat pedot elävät kartanossaan kuin jollain toisella aikakaudella: viini virtaa ja silkki kahisee. Peloissaan Violet yrittää paeta, mutta hänellä on yhtä suuret mahdollisuudet kuin antiloopilla leijonalaumassa. Lopulta hän taipuu jäämään, jotta hauras rauha ihmisten ja vampyyrien välillä säilyisi rikkumattomana. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta.)

Ajatukseni: Jouduin miettimään muutaman päivän, kirjoittaisinko tästä kirjasta vai en, koska ajatukseni tästä eivät olleet mitenkään positiivisia. Oikeastaan kiehun, kun mietin tätä kirjaa. Yleensä en pidättele mielipiteideni kanssa ja olen valmis puhumaan suuni puhtaaksi kirjasta kuin kirjasta, mutta tämä kirja on eräänlainen poikkeus: ensinnäkin koska kirjailija oli niin nuori ja toisekseen koska tämä kirja on saanut alkunsa Wattbad-sivustolta. Kirjoitan tästä kuitenkin samalla tavalla kuin kaikista muistakin tähän astisista. Kerron jo nyt alkuun, että minä en tosiaan pitänyt yhtään tästä kirjasta ja jos olet fani, saatat olla hyvinkin eri mieltä kanssani. Yritän kuitenkin nyt asiallisesti selvittää, miksi lukukokemukseni oli niin negatiivinen.

Illallinen vampyyrin kanssa on eräänlainen sensaatio: Abigail Gibbs oli 14-vuotias aloittaessaan tämän kirjoittamisen Wattbad-sivustolla ja jatkoi kirjoittamista kolme vuotta. Tarina oli menestys ja se oli saanut yli 17 miljoonaa sivunlatausta ja tuhansia kommentteja. Lopulta tarinasta kiinnostuivat myös kustantamot. HarperCollins ehti kilpajuoksussa ensimmäiseksi, ja voilà, näin saimme Illallisen vampyyrin kanssa.

Juonellisesti tämä kirja ei ole mitenkään huikea, vaan täynnä ristiriitaisuuksia, epäkohtia ja aukkoja. Tarina alkaa siitä, kun 17-vuotias Violet Lee todistaa Trafalgarin aukiolla Lontoossa joukkomurhan, kun kuusi yli-inhimillisen kaunista nuorukaista teurastaa silmänräpäyksessä 30 miestä. Sitten Violet kopataan mukaan vamppien maailmaan, jossa hän joutuu elämään yhdessä monenkirjavan vampyyripoppoon kanssa poliittisena vankina. Hänelle annetaan kaksi vaihtoehtoa: joko hän päättää itse muuttua vampyyriksi tai elää ihmisenä vamppien joukossa.

Muutamia epäkohtia: miksi metsästäjät ja vampyyrit kohtaavat keskellä Lontoon keskustaa ilman näkösuojaa, paikassa, johon kuka tahansa saattaisi vahingossa astella? Se siitä piilossa pysyttelemisestä. Miksi vampyyrit eivät vain päästäneet Violetia lähtemään? Mikä pakotti heidät pitämään hänet vankina? Miksi on Violetin päätös muuttua itse? Tässä oli valtava määrä ristiriitaisuuksia, joita ei uskottavasti onnistuttu selittämään kirjan loppupuolella, kun kaikki heitettiin äkkiä päälaelleen ja kohtalo astui peliin.

Violet oli ärsyttävä sukka, joka kaiken tapahtuneen jälkeen loikkasi pahoinpitelijänsä kaulaan. En millään saata hyväksyä tällaista. Kirjailija yritti kovasti tehdä Violetista rääväsuista sankaritarta, mutta sen sijaan minä sain hänestä todella ylimielisen ja itsekeskeisen kuvan. Violetissa ei ollut mitään, mistä oikeasti pidin. Hän huorittelee, lutkittelee ja katsoo jokaista saman sukupuolista nenänvarttaan pitkin. Charity, yksi Kasparin seksikumppaneista, sai todella ikävää tylytystä Violetilta: Violet haukkuu Charityä huoraksi, vaikka tämä luulee olevansa parisuhteessa Kasparin kanssa. Mikä tekee Charitystä huoran? Violet ei ole itse yhtään sen parempi. Tätä sanotaan slut shamingiksi, ja olen niin kyllästynyt lukemaan tyhjänpäiväistä tyttödraamaa huoritteluineen ja lutkitteluineen.

Jokaisen hahmon moraalinen kompassi osoitti suoraan helvettiin. Ylipäätään Kaspar ja Fabian olivat molemmat kamalia. Fabian oli Jacob Black. Aluksi poika oli herttainen ja mukava, mutta sitten kun Violet/Bella alkaa nojautua enemmän toisen kaksilahkeisen suuntaan, vetää jätkä koko palkokasviviljelmän nenäänsä, ja taas huoritellaan. Tyypit ovat useita satoja vuosia vanhoja, mutta he käyttäytyvät kuin pilalle hemmotellut pikkumaiset teinit? He eivät vuosisatoihin ole oppineet vieläkään käytöstavoille? Huokaus. 

Ja sitten on Kaspar. On ihan hyvä, että vampyyrit kuvataan hirviöinä, mutta niitä hirviöitä ei kannata sitten romantisoida. Jos kirjoittaa murhaavia ja raiskaavia hirviöitä, pitäköön ne sellaisina ilman mitään äkkinäisiä 180-asteisia parannuksia. Miten Violet voi kaiken sen jälkeen, mitä Kaspar on tälle tehnyt, vielä rakastua tähän? Tukholma-syndrooman vaihtoehtohan pyyhittiin kirjassa pois kaikella mahdollisella kohtalopölinällä. Kaspar yritti raiskata Violetin, ahdisteli tätä seksuaalisesti jatkuvasti, pahoinpiteli henkisesti ja fyysisesti, kohteli tätä kuin roskaa, puhutteli tätä todella alentavasti, ja kaikesta tästä huolimatta Violet rakastuu tähän. Mitä ihmettä tämä on? Miksi Kasparin raiskausyritys painetaan villasella, mutta kun Crimson yritti samaa, hän on niin pahis? Kaspar teki kaiken pahan vain silkasta muiden satuttamisesta saamastaan nautinnosta. En kyennyt suurin surminkaan pitämään hahmosta. Ansaitsisi tulla naulatuksi munistaan kaktukseen koko tyyppi.

Ei ole yllätys, että tätä luki kuin Twilight -fanfictionia, koska siitähän Gibbs oli innostuksensa saanut. Omien sanojensa mukaan Twilightissa ei ollut hänen mielestään riittävästi verta ja suolenpätkiä, joten hän päätti kirjoittaa oman fanfictionin näiden kanssa. Tässä kirjassa oli jopa suoria lainauksia Twilightista ja kohtauksia, jotka ovat täysin samoja vain eri hahmoilla. Ja minähän en tosiaan sitten yhtään tykkää Twilightista, joten tämä sai minut kiristelemään hampaita. Mutta Twilight ei ollut ainoa, josta tämä kirja oli ottanut mallia, myös Black Dagger Brotherhood oli kokenut kopioimisen karvaan kolahduksen: koko tapahtumaympäristö ja yksityiskohdat olivat kuin suoraan tuosta sarjasta. Minusta tässä kirjassa ei vain ollut mitään ainutlaatuista tai edes erilaista kuin missään muussakaan samankaltaisessa tarinassa. Kopioiminen? Not cool.

Gibbsin nuori ikä paistaa kirjoituksesta kokemattomuutena, kömpelyytenä ja naiiviutena. Mutta kirjoitusta enemmän minua ärsytti käännös. Tämän kirjan käännös oli niin kämänen! Tuli useaan otteeseen mietittyä oliko kääntäjä laisinkaan perillä suomen kielen kielioppisäännöistä tai mistään muustakaan. Kirjan alkupuolella ihmettelin moneen otteeseen kääntäjän käyttämiä kummallisia sanamuotoja, lauserakenteita, pilkut suorastaan kirkuivat poissaoloaan ja tekstissä vilisi kielikukkasia siellä täällä. Teksti kuitenkin paranee loppua kohden. Minusta myös tuntui kuin Gibbs ei olisi osannut päättää, kirjoittaako nyt YA- vai NA-kirjaa. Gibbs yrittää liian kovasti kirjoittaa ronskeja seksuaalisia kohtauksia, mutta ei ilmiselvästi ymmärrä, mistä puhuu. Hän ei myöskään ymmärrä, kuinka loukkaava tämä kirja voi olla niille, jotka todella ovat joutuneet seksuaalisen ahdistelun/pahoinpitelyn kohteeksi. En ihmettele, miksi Gibbs on saanut tästä hyvästä niin monien lukijoiden vihat niskaansa. Ei kannata leikkiä tulella, jos ei ymmärrä seurauksia, niin sanoakseni.

Tämän kirjan rakenne oli aivan levällään. Oli melko selvää, että alkuperäinen idea tässä tarinassa oli se, että ihmistyttö tempaistaan vampyyrien maailmaan ja hän kohtaa mustasydämisen vamppipojan, jota tyttö alkaa parantaa ja heidän välilleen kehkeytyy romanssi. Mutta vuosien ja yksittäisten lukujen julkaisemisen myötä Gibbs tuli toisiin ajatuksiin tarinankulun suhteen ja yritti lihottaa sitä ja lisätä kerroksia maagisempaan suuntaan. Tämän huomasi erityisesti siinä, että kaikki se ulottuvuushöpinä ja ennustus etc. tulivat aivan puskan takaa ilman mitään alustusta ja ennakoivaa johdatusta.

Illallinen vampyyrin kanssa oli juuri sitä, mitä se Internetissä alun perin oli: monien vampyyritarinoiden sekainen fanfiction, joka on printattu ja sidottu kirjaksi. Tätä tarinaa ei koskaan kirjoitettu varsinaiseksi kirjaksi eikä Gibbs mielestäni ollut todella miettinyt tarinaa kokonaisuutena eikä laatinut kunnon juonikaaviota, jossa on selkeä tarinankulku ja järkevä loppu, vaan tämä on kolmen vuoden aikana pala palalta netissä julkaistu fanfiction, jonka julkaisujen aikana Gibbsin mieli on ehtinyt muuttua useaan otteeseen. Minusta tämä eteni ihan miten sattui eikä tässä ollut päätä eikä häntää.

Koen myös, että kustantaja teki väärin tämän suhteen. Gibbs on eräällä tavalla HarperCollinsin uhri. Tämän julkaisun takana on vain ja ainoastaan yksi motiivi: rahanahneus. Dinner with a Vampire oli erittäin suosittu Wattpadissa. Gibbs ei kuitenkaan saanut kannettua tarinaansa loppuun asti ilman motivaatiota; tässä vaiheessa estradille astui HarperCollins, joka tarjosi nuorelle kirjoittajalle kuusiosaisen sopimuksen. Kustantaja katsoi, että koska tarinalla oli netissä niin paljon lukijoita ja tarina oli melkein saatettu päätökseen, oli ilmiömäisen helppoa vain tarjota sopimusta, tulostaa jo kirjoitetut luvut, odottaa loppua tarinasta ja alkaa rahastaa sillä – tokihan fanit nyt tarinan lopun halusivat saada selville, joten heidän täytyi ostaa kirja sen nimissä. On toki hienoa, että nuori kirjoittaja sai sopimuksen, mutta tässä tapauksessa hommassa haiskahtaa ainoastaan halu lypsää rahaa.

Kirja kaipasi kirkuen editointia. Tätä kirjaa olisi voitu lyhentää reilulla kädellä ainakin 200 sivua eikä itse tarina olisi kärsinyt siitä millään tavalla. Se olisi voinut tehdä tästä rakenteellisesti ja juonellisestikin paremman. Jos tämän kirjan takana olisi ollut puhtaat aikomukset kustantamon osalta, he olisivat kehoittaneet Gibbsiä selkiyttämään aikomuksiaan juonen suhteen, karsimaan siitä pois kaikkea sitä ylimääräistä krääsää ja kirjoittamaan tarinan kokonaan uudelleen. Sillä tavalla olisi ajettu Gibbsin etua – hän olisi kasvanut kirjailijaksi ja oppinut kirjan rakennetta, kokonaisuudenkuvan tärkeyttä ja selkeää hahmotelmaa – mutta kustantamo olisi siitä huolimatta saanut rahansa. Tällaisenaan tämä ei ollut valmis. Kustantajan piti kuitenkin kiirehtiä, ettei nettilukijat ehtineet siirtyä muihin tarinoihin.

”The sexiest romance you'll read this year” oli lause, jolla Illallista vampyyrin kanssa mainostettiin. Tämä karmii minua. Onko tämä todella sitä, mitä pidetään romanttisena tai seksikkäänä nykymaailmassa? Onko raiskaus, pahoinpitely, seksuaalinen ahdistelu tai uhkailu todella jotain sellaista, mitä nykymaailma ihannoi jotenkin haluttavana? En käsitä. Minä en näe niissä mitään romanttista. Gibbs oli neljätoistavuotias aloittaessaan tämän kirjoittamisen. Tällainen teksti on siis jotakin sellaista, mikä teinitytön mielessä yhdistyy sanoihin romantiikka ja seksikkyys. Minusta tämä on niin pelottavaa ja karmivaa. Kuvastaa hyvin nyky-yhteiskuntamme ihanteita ja arvoja. Ja ei, tämä ei ole seksikkäin romanssi, mitä tänä vuonna olen lukenut.

Minä en nauttinut tämän kirjan lukemisesta yhtään. Suoraan sanottuna vereni kiehui lukiessani erityisesti romanssia Violetin ja Kasparin välillä. Teenpä yhden asian selväksi: minä en voi sietää seksuaalisen ahdistelun, pahoinpitelyn ja raiskauksen vähättelyä ja romantisointia. En yksinkertaisesti siedä sellaista. Nämä löivät viimeiset naulat arkkuun tämän kirjan lukukokemukselleni ja siksi en antanut tälle yhtään ainoatakaan tähteä. Nämä seikat ovat minun kohdallani tappotuomio kirjalle.

Tämä on minun mielipiteeni tästä kirjasta. Painotan vielä, että nimenomaan minun mielipiteeni eikä kenenkään tarvitse olla kanssani samaa mieltä. Sanani saattavat kuulostaa jyrkiltä, mutta näin minä ajattelen. Tämä kirja on saanut hyvin paljon positiivista palautetta ja se on tietenkin hienoa, mutta minulta sitä ei irtoa. Jokainen muodostakoon oman mielipiteensä.

Lukunäyte: Luku 2, Violet, sivut 21-22

”Helvetin kytät”, Kaspar ärähti. ”Odottakaa tässä”, hän määräsi ja tuuppasi minut eteenpäin, suoraan erään toisen miehen eteen. ”Fabian, huolehdi sinä tästä typystä.”

      Toisen kerran tuona yönä iskeydyin jotakin kiinteää vasten. Hänkin oli kylmä ja kavahdin taaksepäin kuin minua olisi pistetty, niin että keikahdin kohti jalkakäytävän vieressä olevaa katuojaa. Mutten koskaan osunut maahan asti. Vilkaisin käsivarttani, johon kesken ilmalennon oli tarttunut melkein yhtä kalpea käsi kuin omani.

      ”Älä kaadu”, lempeä ääni sanoi. Seurasin käsivartta katseellani täysin pyörällä päästäni, kunnes kohtasin säteilevät, taivaansiniset silmät. Sama poika, joka oli loikannut ylitseni Trafalgarin aukiolla, katseli minua hieman huvittuneena. Lyhyen, naurettavalta tuntuvan hetken ajan ihastelin hänen vaaleita, sotkuisia hiuksiaan ja lihaksikasta rintaansa, joka näkyi juuri ja juuri napittamattoman paidan kaula-aukosta, ennen kuin palasin järkiini ja kiskaisin käteni pois kauhistuneena ajatuksistani. Hän ei kuitenkaan ollut milläänsäkään.
      Minä kyyristyin oikein pieneksi ja hankasin käsiäni ja ranteitani takkiin siitä kohdasta, mistä hänen verentahrimat kätensä olivat koskettaneet minua. Hän katsoi minua otsa rypyssä kun peräännyin, käsi yhä ojennettuna.

The Dark Heroine –sarja

Dinner with a Vampire | Illallinen vampyyrin kanssa (2012/2013)

Autumn Rose (2014)

Life As We Knew It - Susan Beth Pfeffer

Nimi: Life As We Knew It

Trilogia/sarja: Moon Crash Series/The Last Survivors, #1

Kirjailija: Susan Beth Pfeffer

Kustantaja: HMH Books

Julkaisuvuosi: 2006

Sivuja: 337 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Haastekirja 16/20

Juonikuvaus: Kun meteoriitti osuu kuuhun, iskun voimasta se siirtyy lähemmäs maata. Tulee tulvia, hyökyaaltoja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, myrskyjä. Kaupunkeja tuhoutuu, ihmisiä kuolee kylmään, tauteihin, nälkään. Maailmanloppu on koittanut. 

      Kuusitoistavuotias Miranda Evans ja hänen perheensä yrittävät parhaansa selvitä tässä uudessa maailmassa, jossa jo pelkkä päivästä selviytyminen on saavutus. Kaikki se, mikä oli ennen itsestäänselvyys on nyt muuttunut elintärkeäksi. Perheen täytyy vetää yhtä köyttä selviytyäkseen rankoista ajoista ja yrittää olla menettämättä toivoa tulevasta.

Ajatukseni: Tämä on niitä kirjoja. Niitä, jotka pyllistävät julkisesti logiikalle, järjelle, faktoille, realismille, luonnontieteille, ihan kaikelle. Niitä, joissa kirjailija tunkee tarinaan todella röyhkeästi ja loukkaavasti omaa arvomaailmaansa. Niitä, jotka yrittävät olla ah, niin syvällisiä ja sydäntäsärkeviä, mutta epäonnistuvat surkeasti. Tiedättehän, juuri niitä kirjoja.

Kerran monta vuotta sitten tutustuttuani K. A. Applegaten Remnants -sarjaan näin painajaista, että kuu oli putoamassa taivaalta ja oli minun tehtäväni valita 88 selviytyjää avaruussukkulaan. Kun törmäsin tähän kirjaan talvella Goodreadsissä, muistin painajaiseni. Kansi kiehtoi minua siinä määrin, että päätin tilata tämän.

Tunnustan, että siitä puolivälistä eteenpäin aloin skippailla sivuja lukien muutaman päiväkirjamerkinnän aina sieltä täältä. Miksi? Koska tässä kirjassa ei tapahdu yhtään mitään ja jokainen merkintä vain toistaa itseään, tyyliin ”me söimme, elämä on perseestä, söimme taas, riitelin äitin kanssa, elämä on niin perseestä, nyyh”. Life As We Knew It ei ollut mitään muuta kuin kuusitoistavuotiaan protagonistin ulinaa päiväkirjan sivuilla siitä, miten kamalaa on kun hän ei saa syödä, mitä haluaa ja miten paljon haluaa, miten hän ei ikinä vedä pitkiä kalsareita jalkaansa ja miten surkeaa ja perseestä elämä on. Siinä se. Ei. Mitään. Muuta.

Meteoriitti osuu kuuhun. Okei, sitä tapahtuu jatkuvasti, siksihän kuun pinta on täynnä kraatereita. Mutta tässä kirjassa kuusta hajoaa neljäsosa vekeen ja nuo palaset katoavat kuin pieru saharaan. Tuon iskun voimasta kuu lennähtää lähemmäs maata aiheuttaen valtavia luonnonkatastrofeja pitkin maata: tulvia, hyökyaaltoja, tsunameja, maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, ukkosmyrskyjä, kaikkea vain mitä kuvitella saattaa.

Ihan näin rumasti sanottuna, mutta kui vitussa mitkään noista voi edes tapahtua ja millä tavalla ne ovat kytköksissä kuuhun? En ole mikään astronomi tai edes valtaivan hyvä luonnontieteissä, mutta olen aiheesta kiinnostunut ja huomaan kyllä, kun kirjassa pidetään aivan törkeän rumat turpaanpieksäjäiset kaikelle tieteelle ja logiikalle ja mille vielä. Tämä kirja pistää niin häpeilemättä menemään kaiken järjen, ettei mitään rajaa. Olen suoraan sanottuna pöllämystynyt, miten kirjailija on tarinansa rakentanut. Ja minua suututtaa!

Mikään kärpäsen paskan kokoinen meteoriitti ei helvetti vieköön ole lennättämässä kuuta pois sen kiertoradalta! Siihen hommaan tarvittaisiin, meteoriitti, joka on vähintään samankokoinen kuin kuu itse, ja kun sellainen iskee voimalla kuuhun, koko kivenmurikka menisi täysin palasiksi ja me saisimme kuunpalasia niskaamme. Tietenkin nämä palaset tuhoaisivat luonnollisesti myös meidän planeettamme. Luonnollisesti. Ei kuu ole mikään Newtonin kehto, jossa yksi pallero pistää liikkeelle toisen ja niin edelleen. Ei se toimi niin!

Tässä tarinassa kaikki tietävät, että törmäys on tulossa, mutta kukaan ei uskonut sillä olevan sellaisia seurauksia. Anteeksi mitä? Eikä kukaan maailman astronomi, tiedemies, NASA tai kukaan ole katsonut, että tällaista saattaisi tapahtua. Mitä helvettiä? Kukaanko ei ole ottanut yhtään asioista selvää? Kukaan ei ole ottanut selvää meteoriitista, laskenut sen kokoa, sen mahdollisesti aiheuttamaa tuhoa, onko siitä haittaa maalle ja niin edelleen? Voi jumalauta...

Kuu ja aurinko tunnetusti hallitsevat vuorovesiä (kuu enemmän kuin aurinko, mutta molemmilla on vaikutus). Jos nyt oikein yritetään katsoa sormien läpi tuota täyttä sontaa siitä, että meteoriiti on heilauttanut kuun lähemmäs maata, niin viimeistään siinä vaiheessa kun kirjailija yrittää uskotella kuun hallitsevan myös kaikkia muita hiivatin luonnonvoimia, minä olen valmis polttamaan kirjan noitaroviolla. Pfeffer todella väittää, että kuun takia tulee hyökyaaltoja, tornadoja, ukkosmyrskyjä, lumimyrskyjä, maanjäristyksiä ja tulivuorenpurkauksia ja kaikkea mahdollista muuta. Yellowstonen supertulivuori purkautui, koska kuun vetovoima sai painovoiman toimimaan jotenkin oudosti ja seurauksena on vähän tuhkaa ilmassa. Yhtäkkiä keskellä Pohjois-Amerikkaa puhkeaa malariaepidemia. Miten... Miten ihmeessä kirjailija voi olla tuollainen puusilmä ja yrittää uskotella tällaisten asioiden tapahtuvan kuun takia... Tämä on niin kivuliasta järjelle, että minun tekee mieli mennä nurkkaan itkemään, oikeasti.

Minä en vain saata alkaa selvittämään kaikkea tätä aivopierujen määrää, en oikeasti, koska minua turhauttaa niin paljon. Tämä kirja vei kaikki mehut minusta. Sanat eivät riitä kuvaamaan tunnetilaa, jonka vallassa olen. Jokainen, jolla on edes puolikas aivosolu päänupissaan varmasti ymmärtävät, miten järjetön tämä kirja on.

Kyllähän minä tiedän, mikä tässä on homman nimi. Pfeffer halusi kirjoittaa kirjan siitä, miten maailma muuttuu katastrofipesäkkeeksi, jossa teinityttö yrittää selviytyä. Mutta hänellä ei ollut hevonhaisua siitä, miten kirjoittaa realistisesti maailmanloppua. Hän yritti keksiä alkupisteeksi jotakin sellaista, mitä ei vielä ole keksitty, ja voilà! lopputulos on tämä – täysin älyvapaa.

Minä vihasin Miradaa aina enemmän jokaista päiväkirjamerkintää myöten. Oli valtaisa virhe kirjailijalta kirjoittaa tämä päiväkirjamuotoon. Kirjoitus ei ollut yhtään teinimäistä eikä siinä ollut mitään persoonallista tai henkilökohtaista, vaan se oli täysin tunteetonta selontekoa. Kaikkein ironisinta tässä ”maailmanlopunkuvauksessa” oli se, että vaikka tässä tapahtui niin hirmuisia asioita, niin silti tässä ei tapahtunut yhtään mitään. Jokainen merkintä oli tasan sitä yhtä ja samaa ruikutusta. Ihmisiä kuolee nälkään ja tauteihin ja mihin vielä, mutta Mirandan perhe säilyy ehjänä eikä päähenkilö perheineen joutuneet koskaan oikeasti selviytymään. Oli niin surullisen tuskaisaa käydä läpi vuoden mittainen ajanjakso 16-vuotiaan silmin, etenkin kun tämä ei tehnyt mitään muuta kuin märisi ja inisi ja valitti ja ulisi sitä miten perseestä kaikki on. Mirandalla ja hänen perheellään on oikeasti luksusoltavat, etenkin kun jopa perheen kissa selvisi ilman mitään ongelmia. Miranda ei välittännyt hittoakaan, miten muu maailma ja muut ihmiset selvisivät. Hän sanoikin, ettei häntä kiinnosta. Kaikki pyöri vain hänen napansa ympärillä, kun hän itki sitä, ettei ole saanut suklaakeksejä aikoihin. Cry me a river.

Kirjailija ilmiselvästi vihaa George W. Bushia ja kristittyjä. Pfeffer projektoi omia arvojaan tarinaan niin räikeästi, että se on todella loukkaavaa. Mirandan äiti haukkuu nimeltämainitsematonta, maatilan Texasissa omistavaa predenttiä, pahaksi ja ilkeäksi ja toivoo miehen kuolevan. Ei tarvitse paljoa miettiä, kuka tuo pressa on! Minäkään en liiemmin Bushista pidä, mutta en minä siitä kirjaa kirjoittaisi ja haikkuisi tyyppiä sitä kautta! Lisäksi Pfeffer kuvaa kristityt jonain aivopestyinä kulttihulluina, jotka ovat valmiita heittäytymään kalliolta Jumalan nimeen. Itse asiassa kriisitilanteen tullen ihmiset hakeutuvat lähemmäs uskontoja ja kirkkoja, koska ne a) tarjoavat ruoka-apua ja suojaa ihmisille ja b) koska uskonto tarjoaa lohtua ja turvaa. Katastrofitilanteessa ihmiset ovat enemmän taipuvaisia uskomaan kuolemanjälkeiseen elämään, koska se tuo enemmän lohtua kuin pelkkä tyhjä tuntematon kuolema. Nih. Mutta Pfeffer oli jokaisen uskovaisen kuvannut sekopäisenä hihhulina.

Ainoa asia, missä tämä kirja onnistui täydellisesti oli se, että Pfeffer osoitti kuinka perkeleen kädettömiä ihmiset ovat ilman marketteja ja sähköä. Ei kertaakaan yhdelläkään hahmolla käynyt mielessä ottaa selviytymistä omiin pikku kätösiin ja oikeasti tehdä jotakin sen puolesta. Miranda perheineen asuu metsän lähellä, mutta kertaakaan he eivät käy esimerkiksi marjoja poimimassa tai sienestämässä tai edes metsästämässä eikä kenelläkään käy mielessä käydä vaikka kalastamassa sapuskansa. Ja he väittävät, että heillä on nälkä. Jos on riittävän nälkäinen, eloonjäämisvietti puskee pintaan niin vahvasti, että ihminen syö vaikka toisen ihmisen. Kaikki olivat niin hiivatin kädettömiä tässä kirjassa!

Tämä kirja sai minut täysin uuvuksiin. Vaadinko ihan todella liikaa, jos haluan asioiden käyvän järkeen ja että kirjailija ottaisi edes vähän selvää asioista? Olenko liian vaativa lukija, jos toivon etteivät kirjailijat vetäisisi ”faktoja” sokkona muropaketista vaan tekisivät taustatutkimusta ennen kuin aloittavat projektinsa? Voiko niin olla? Ehkä. Mutta minä vain olen järkiperäinen ihminen, joten en osaa ohittaa täydellisiä aivopieruja. On eri asia, jos tarina sijoittuisi johonkin fantasiamaailmaan, mutta kun tarina sijoittuu tähän meidän maailmaamme, jossa tiede vallitsee, niin en minä vain osaa ohittaa näitä juttuja.

No, niin tai näin, en tykännyt tästä kirjasta yhtään. En aio lukea jatko-osaa. Ennen tätä haastetta minulle oli suoranainen pakkomielle lukea aina kaikki sarjat ja trilogiat loppuun, mutta nyt haasteen aikana on vastaan tullut yhden jos toisenlaisia floppeja, joiden jatko-osia en vain saata lukea. Tämä kirja on yksi niistä suunnattomista flopeista. Et menetä yhtään mitään, jos jätät tämän lukematta.

Lukunäyte: TWO, May 18, sivut 25-26

And then, out of nowhere, was the president. Mom hates him like she hates Fox News, but she sat there transfixed. 

      ”I am broadcasting to you from my ranch in Texas,” the president said. ”The United States has suffered its worst tragedy. But we are a great people and we will place out faith in God and extend a helping hand to all who need us.”

      ”Idiot,” Mom muttered, and she sounded so normal we all laughed. 

      I got up again and tried the phone with no luck. By the time I got back, Mom had turned the TV off.

      ”We're fine,” she said. ”We're well inland. I'll keep the radio on, so if there's any call for evacuation, I'll hear it, but I don't think there will be. And yes, Jonny, you have to go to school tomorrow.” 

      Only this time we didn't laugh.

      I said good night and went to my bedroom. I've kept the clock radio on, and I keep hearing reports. The tides seem to have pulled back from the East Coast, but now they're saying the Pacific is being affected also. San Francisco, they say, and they're afraid for LA and San Diego. There was one report that Hawaii is gone and parts of Alaska, but no one knows that for sure yet. 

      I looked out my window just now. I tried to look at the moon, but it scares me.

Moon Crash Series/The Last Survivors –sarja

Life As We Knew It (2006)

The Dead and the Gone (2008)

This World We Live In (2010)

The Shade of the Moon (2013)

Switched - Amanda Hocking

Nimi: Switched

Trilogia/sarja: Trylle, #1

Kirjailija: Amanda Hocking
Kustantaja: Pan Macmillan

Julkaisuvuosi: 2010 (tämä versio 2012)

Sivuja: 293 + 40 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★☆☆☆☆

Juonikuvaus: Wendystä on aina tuntunut siltä, ettei hän kuulu joukkoon. Hän ei tulee toimeen ihmisten kanssa, hänet on erotettu tähän asti jokaisesta koulusta ja ainoat, jotka tuntuvat olevan hänen puolellaan ovat hänen isoveljensä ja tätinsä. 

      Mutta kun salaperäinen ja komea Finn Holmes kertoo Wendylle totuuden hänen syntyperästään, kaikki palaset loksahtavat paikoilleen: Wendy on vaihdokas ihmisperheessään ja hänen todellinen verenperintönsä on peikkoyhteiskunnassa, Föreningissä, Tryllejen luona.

      Wendy jättää ihmiselämänsä ja lähtee Finnin mukaan Tryllejen luokse. Wendy tapaa todellisen äitinsä ja saa tietää olevansa erityinen kaltaistensa joukossa. Mutta kun hänen ympärillään alkaa tapahtua omituisuuksia, Finn on lopulta ainoa, johon hän voi luottaa.

Omistajaansa tullut: löytää rentoutusta kirjojen keskeltä :D

Ajatukseni: Ihan suoraan sanottuna? Tämä kirja ei onnistunut vakuuttamaan tai kiinnostamaan minua tippaakaan. Kyllä tämän päivässä luki, mutta missään vaiheessa tarina ei onnistunut nappaamaan minua mukaansa tai saamaan edes uteliaaksi tapahtumista eivätkä hahmotkaan jaksaneet ihastuttaa. Yksi tähti ei kuitenkaan tarkoita sitä, että aion kirota tämän kirjan alimpaan helvettiin – ei, se vain tarkoittaa sitä, ettei tämä kiinnostanut yhtään. Siksi kiitän jumaltähtiä siitä, että löysin tämän kirjastosta sen sijaan että olisin ostanut.

Wendy oli kuusivuotias, kun hänen äitinsä tarttui keittiöveitseen ja yritti tappaa hänet sylkien suustaan samalla syytöksiä, joiden mukaan Wendy ei ole hänen lapsensa eikä ihminen laisinkaan. Wendy pelastuu tipalla, äiti joutuu mielisairaalaan. Yksitoista vuotta myöhemmin Wendy tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja hänen elämänsä on enemmän tai vähemmän raiteiltaan. Hänen ruskea tukkansa on yksi kiharapilvi, hän ei pidä kengistä ja hän osaa tunkeutua muiden mieliin ja manipuloida heidän ajatuksiaan.

Wendyn kouluun on tullut uusi oppilas, Finn Holmes, joka ei tee muuta kuin tuijottaa Wendyä ja seuraa tätä. Kun Wendyn kimppuun hyökätään, Finn on paikalla pelastamassa hänet, ja lopulta poika kertoo Wendyn olevan peikko, Trylle, jonka oikea paikka on Föreningissä, Minnesotassa. Wendy päättää lähteä Finnin mukaan maailmaan, joka on hänen oikea kotinsa. Wendy saa kuulla olevansa kuningatar Eloran tytär, koko Föreningin prinsessa ja tuleva kruununperijä. Wendyn tulee oppia prinsessuuden salat komean Finnin johdolla ja yrittää samalla ymmärtää tunteitaan poikaa kohtaan.

Peikkoja? Ei vampyyreitä, ihmissusia tai näitä perinteisiä, vaan peikkoja? Amanda Hocking todella on pyrkinyt iskemään kyntensä uusiin fantasiaolentoihin, mutta että peikkoja? Olen pahoillani, mutta en millään pystynyt kuvittelemaan mielessäni yhtäkään hahmoa muunlaisina kuin niinä leluina, joilla on värikkäät tukat tai vihreäsävyisinä limaniskoina, jotka vaanivat lapsia siltojen alla. Ja mikä on kaikkein ironisinta tässä? Se, että Hockingin peikot ovat kauniita, elengantteja, älykkäitä ja rikkaita. Nämä adjektiivit ja sana peikko eivät millään vain yhdisty minun mielessäni. Siksi Switched oli niin tahattoman koomista luettavaa.

Wendy Everly oli aika rasittava päähenkilö. Hänestä sai todella itsekeskeisen kuvan, kun hän käy läpi sitä miten paljon hänen perheensä on saanut kärsiä hänen takiaan, mutta silti hän kylmänviileästi lemppaa heidät ja lähtee röllilandiaan puolituntemattoman Finnin kanssa. Wendy ei ole kovinkaan järkyttynyt kuullessaan olevansa vaihdokas (eli hänet on vaihdettu syntymän jälkeen ihmisvauvaan) ja olevansa syy sille, miksi hänen ihmisperheensä on palasina, vaan hänen suurimmat intressinsä ovat vaikea, kontrolloimaton kihara tukkapilvensä, prinsessastatuksesta iniseminen ja epätoivoiset yritykset saada Finn tuntemaan häntä kohtaan samoin kuin hän tuntee Finniä kohtaan. Wendy oli todella tylsä, ärsyttävä ja hän vain valitti koko ajan.

Finn oli pelkkä persoonaton pahvinukke, joka ei ollut sen puoleen hurmaava kuin kiinnostavakaan. Hän oli niin tyhjänpäiväinen hahmo, jolla on hyvin paljon edwardcullenmaisia luonteenpiirteitä: hän stalkkaa ihastustaan aktiivisesti, hän on yliluonnollisen komea taikaolento, hän tarkkailee ihastustaan tämän nukkuessa ja tietämättä, hän on älykäs, osaa soittaa pianoa, hän puhuu lässyttäen ja arvoituksin ja niin edelleen. Finnissä ei ole yhtään mitään, mihin tarttua ja mistä yrittää välittää.

Wendyllä ja Finnillä ei ollut minkäänlaista kemiaa, enkä voi ymmärtää, miksi Wendy muka rakastui Finniin. Ihan alussa Wendy toteaa, että Finnin stalkkaaminen on liian karmivaa, ettei hän voisi kiinnostua pojasta, mutta heti kohta Wendy päättääkin, että onkin ihastunut tähän. He eivät vietä oikeastaan yhtään aikaa yhdessä eikä Finn näyttänyt missään vaiheessa tuntevan samoin Wendyä kohtaan. Siis lukijan silmin. Mutta Hocking yrittää vakuuttaa, että he ovat rakastuneita. Mutta oi voi, heidän romanssinsa on todella kiellettyä, koska prinsessan ei sovi sekaantua alempiarvoisiin peikkoihin. Voi tätä surkeaa elämää!

Wendyn äiti Elora oli kylmäkiskoinen, ilkeä akka, joka sättii ja moittii tytärtään jatkuvasti, kun tämä ei osaa käyttäytyä kuin prinsessa ilman koulusta ja opetusta. Hän on todella kylmä tytärtään kohtaan ja kohtelee tätä kuin roskaa, jonka avulla voi tämän ihmisperheeltä lypsää perintörahat itselleen. Kukaan ei kerro Wendylle yhtään mitään prinsessana olemisesta tai peikkopolitiikasta tai mistään muustakaan, ja kun Wendy ei osaa käyttäytyä etiketin mukaisesti automaattisesti, hänelle huudetaan. Eikä Wendy kertaakaan pidä puoliaan vaan nielee kaikki haukut hiljaa ja pyytää vielä anteeksi. Wendyllä ei ollut ollenkaan selkärankaa! Koko peikkopoppoosta ainoat siedettävät hahmot olivat Rhys ja Tove, kaikki muut olivat täysin jonninjoutavia pahvipatukoita.

Ylipäätään en ymmärtänyt, miksi Elora päätti edes lähettää ainoan tyttärensä ja kruununperijän ihmisperheeseen. Wendy on ainoa elossaoleva kruununperijä, joten mitä jos Wendyn ihmisäiti olisi onnistunut yrityksessään tappaa hänet? Sehän olisi tarkoittanut kuningattaren sukulinjan sammumista. Ihme riski. Kaikki tuo informaation salaaminen Wendyltä oli naurettavaa. Kuinka hän voi hallita, jos hänelle ei kerrota yhtään mitään? Muistan yhden kohtauksen, missä Tove kysyy Wendyltä, onko hänelle kerrottu jo mitä oli tekeillä, ja kun Wendy vastaa kieltävästi, Tove on ihan: "Höhöhö, no en minäkään sitten kerro sinulle mitään! So long, sucker!" Trolololol, kirjaimellisesti.

Switched oli sekä juonellisesti että maailmanrakennuksellisesti todella heikkoa ja ohutta. Tässä kirjassa ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään. Kirjailijalle huomautus: jos hahmolla on tylsää ja päätät kuvailla sitä tylsyyttä, on varmaa, että myös lukijalla on tylsää. Tämä kirja ei todellakaan ollut mitenkään tapahtumarikas. Lopun suuri huipennus oli loppujen lopuksi aika lattea. Peikkojen valtakunnasta, Föreningistä, olisi voitu tehdä todella jännitävä ja uniikki, mutta mitä vielä, koko peikkoilu oli todella vähäistä ja köyhää. Peikot eivät edes vaikuttaneet peikoilta, ja kun Wendy ei opi mitään peikoista, ei myöskään lukija opi mitään. Koko peikkohöskä oli vain niin tuulesta temmattu ja maailma suppea, etten yksinkertaisesti vain osannut kiinnostua tästä koko kirjasta.

Tämä kirja aiheutti vain niin paljon tahatonta komiikkaa. Finnin, Finniä, Finnistä, tyypin nimi oli aika surkuhupaisa näin suomalaisittain. Koko peikkoilu toi minulle mieleen Norjan ja Ruotsin tarustot, ja viihdytin itseäni muun huumorin puutteessa lausumalla hahmojen nimiä ja sanoja hyvin ruotsalaisittain. Tämä siis nauratti ensimmäiset 150 sivua, kunnes vitsi vanheni ja homma muuttui taas puuduttavan tylsäksi.

Minulle ei jäänyt tästä kirjasta käteen käytännössä yhtään mitään. Jatko-osat luen ehkä, koska minulla on molemmat nyt kirjastosta lainassa. Mutta se on vahva ehkä. Todennäköisesti en ainakaan tämän saman lainan aikana niitä lue.

Lukunäyte: Chapter 3, Stalker, sivu 30

A figure was crouched outside my window, my secondstory window. Admittedly, a small roof was right outside of it, but a person standing on it was about the last thing I expected to see. On top of that, it wasn't just anybody. 

      Finn Holmes looked hopeful, but not at all ashamed or frightened at having been caught peeping into my room. He knocked gently at the glass, and belatedly I realized that's what had woken me up.

      He hadn't been peeping intentionally; he'd been trying to get my attention so I could let him into my room. So that was slightly less creepy, I supposed. 

      For some reason, I got up and went over to the window. I caught sight of myself in my mirror, and I did not look good. My pajamas were of the sad, comfy variety. My hair was a total mess, and my eyes were red and puffy.

      I knew I shouldn't let Finn in my room. He was probably a sociopath and he didn't make me feel good about myself. Besides, Matt would kill us both if he caught him in here.

Trylle –trilogia

Switched (2010)
    1.5 The Vittra Attacks (2012)

Torn (2010)
    2.5 One Day, Three Ways (2012)

Ascend (2011)
    3.5 Ever After (2012)
    3.5 Fresh Water (2012)