Mystic City - Theo Lawrence

Nimi: Mystic City

Trilogia/sarja: Mystic City, #1

Kirjailija: Theo Lawrence 
Kustantaja: Corgi Books
Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 397 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 1/30

Juonikuvaus: Maaginen kahtia jaettu kaupunki. Poliittista kapinaa. Ikuista rakkautta? 

      Manhattan vuonna X. Pilvenpiirtäjien huipulla hallitsevat rikkaat ja etuoikeutetut, joiden yltäkylläisen elämän mahdollistaa vain katutasossa, ilmastonmuutoksen synnyttämien kanaalien varsilla kurjaliston joukossa majailevilta mystikoilta salaperäisesti hankittu energia. Yläluokan hienostosviiteissä asuu myös 16-vuotias Aria Rose, rakastuneena silmittömästi isänsä poliittisen kilpailijan poikaan.

      Vai onko hän sittenkään niin rakastunut? Ainakaan hän ei pysty muistamaan, miten romanssi sai alkunsa. Mutta sitten Aria tapaa Hunterin, komean ja hämmentävän mystikon alakaupungista, ja tällä tuntuu olevan hallussaan hänen unohtuneen menneisyytensä avain. (Kuvaus Risingshadow-sivustolta)

Ajatukseni: Näin polkaisemme käyntiin ensimmäisten osien haasteen osa kakkosen! Ihan alkuun kerron, kuinka paljon pidän tämän kirjan kannesta. Se on niin eteerinen ja mystinen. Kirjan ulkoasun suunnittelija on osunut napakymppiin kansitaiteen suhteen!

Mystic City oli varsin mielenkiintoinen lukukokemus. Theo Lawrence rakentaa kirjaansa dystopisen New Yorkin, missä rikkaat ihmiset elävät korkealla pilvenpiirtäjissä ja köyhät alhaalla tulvivilla kaduilla. Kaupungissa asuvat myös mystikot, eli ihmiset, joilla on erikoisia voimia. New Yorkin eliitillä ja mystikoilla on välillään pitkään jatkunut epäsopu, joka on kärjistymässä vaaleihin, jossa valitaan kaupungin tuleva johtajahahmo. Vaaleissa vastakkain ovat mystikko Violet Brooks, jonka tavoitteena on saada tasa-arvoa alemman ja ylemmän luokan välille, ja Garland Foster, kaupungin kahden ennen kilpailevien sukujen, Fostereiden ja Rosejen, nyt yhteinen ehdokas. Sukujen välinen pitkä riita on vihdoin saamassa lopun, kun 16-vuotiaan muistinsa menettäneen Aria Rosen ja Thomas Fosterin välinen kihlaus julkistetaan. Kaikki Arian ympärillä vakuuttelevat hänelle heidän välillään olevan suurta rakkautta, jonka nimissä kaupunki saatettaisiin yhteen ja vaalit voitettaisiin. Aria ei kuitenkaan tiedä, mihin uskoa, sillä sydämessään hän tuntee rakkautensa kuuluvan toisaalle.

Minusta oli ihan ok, ettei Lawrence mennyt liian syvälle yksityiskohtiin, miksi maailma on siinä jamassa kuin se on. Napajäätiköt ovat sulaneet ja ilmasto on lämmennyt, vedenpinta on noussut ja New Yorkia uhkaa hidas hukkuminen. Se on ihan ok selitys, koska kirjailja ei yrittänyt liikaa, mutta kompensoi tätä tarkalla maailmanrakennuksella itse tarinassa. Jos kirjailija ei ihan todella tiedä, kuinka selvittää dystopiaan johtaneita tapahtumia eikä kehtaa tehdä taustatutkimusta, ei kannata alkaa repiä tyhjästä käsittämättömiä selityksiä ilman järjenhiventäkään vain koska ne kuulostavat hyvältä paperilla. Siinä vaiheessa saa varmasti kovaa valitusta monilta lukijoilta (minulta mukaan lukien). Jos kirjailija ei tiedä, kuinka asiat tarkasti selittää, on ok jättää tapahtumat hämäriksi, kuten vaikka Suzanne Collins teki Nälkäpelissä. Ei liikaa yksityiskohtaista tapahumankulkua vaan enemmänkin sellainen yleismaailmallinen selitys. Sen sijaan kannattaa sitten pyrkiä tekemään tarinan maailmasta mahdollisimman yksityiskohtaisen ja tarkan. Mystic Cityssä se toimi.

Aria ei ollut rasittava melodramaattinen kana, vaan hän oli määrätietoinen, oikeamielinen ja rohkea. Aria oli välillä niin tajuttoman sokea ja kulki laput silmillä, mutta ihmeen vähän se minua loppujen lopuksi häiritsi. Pidin siitä, ettei Theo Lawrence keskittynyt liikaa märehtimään Arian kamalia sisäisiä kärsimyksiä, vaan hän liikutti tarinaa aina eteenpäin jättäen ylenpalttisen dramatiikan pois. Pyrkimyksenä oli Arian silmien kautta alkaa purkaa tuota valheiden, salaisuuksien ja korruption kudelmaa ja samalla kertoa Romeo-ja-Julia–tyyppinen rakkaustarina. Tämä lainaus pukee sanoiksi sen, miksi pidin tämän kirjan tyylistä niin paljon:

”We don't have time for female hysterics right now, Aria.” (sivu 321)

Juuri tuo lause riittää puhumaan jo puolestaan. Ei yliampuvaa draamaa tai rasittavia useiden sivujen mittaisia monologeja tunteista, tuskasta, kivusta ja kaikesta kamaluudesta, mitä on tekeillä. Arian ympärillä tapahtuu, mutta hän pysyy liikkeessä, käsittelee asiat fiksusti eikä hän anna melodramaattisten tunnekuohujen viedä hänen toimintakykyään. Kyllä, Aria oli välillä raivostuttavan tiedoton ympärillään tapahtuvista asioista, mutta toisaalta aina kun hän sai tiedon murusia kätösiinsä, hän teki järkeviä ratkaisuja ja toimi. Lisäksi tuo tiedottomuus oli olennaista juonen eteenpäin viemisen kannalta, joten se ei häirinnyt minua niin paljon kuin olisi pahimmillaan voinut. Olenpas suopea tämän kirjan suhteen. Taputa nyt itseäsi olalle, Theo Lawrence, sillä olet onnistunut kirjoittamaan yllättävänkin miellyttävän, vaikkakin välillä hyvin sokean päähenkilön!

Pidin kovasti maailmasta, jonka Lawrence oli tarinaansa luonut. Erityisesti minua ihastutti Venetsiaa muistuttava New York kanaaleineen ja hukkuvine katuineen, koska Venetsia on ihana paikka ja kaupungin hitaassa uppoamisessa on eräänlainen traaginen viehätys. Minusta oli myös mielenkiintoista, miten ihmisillä oli valta ja mystikot joutuivat kärsimään erilaisuudestaan. Heitä halveksutaan voimiensa takia ja rekisteröityneiltä mystikoilta on määrätty imettävän voimat kahdesti vuodessa. Osa mystikoista kieltäytyy rekisteröitymästä ja antamasta voimiaan pois, ja nämä mystikot muodostavat sellaisen maanalaisen kapinallisjoukon ihmiseliittiä vastaan. Monesti ne yliluonnolliset tyypit ovat niitä hallitsevia, mutta tässä oli nimenomaan toisin päin. Siitä minä tykkäsin.

Olisin toivonut useampaa kertojaa tähän tarinaan. Pinnan alla tapahtuu kaikenlaista, joista Aria on ulkona muistinmenetyksensä takia, joten lukijaakin pidetään naiivissa pimennossa. Siksi olisin kaivannut useampaa kertojaa, esim. kapinallisten mystikkojen tai Arian perheen joukosta. Ehkäpä Hunterin silmin olisi voitu vähän kertoa, ettei hän olisi ollut niin littana hahmo. Asiat, joita Arian perhe teki, oli kammottavia ja niin kylmiä, että kiinnostuin myös siitä kolikon kääntöpuolesta. Esimerkiksi Arian isän silmin olisi voitu tuoda erilaista näkökulmaa tapahtumiin. Oliko hän todella niin kylmä, että olisi uhrannut tyttärensä vallan vuoksi vai oliko meneillään jotain sellaista, joka olisi tasapainoittanut tuota julmuutta? There are two sides to every story, kuten sanotaan. Lisäksi olisin halunnut enemmän sisäpiirin tietoa kaupungin poliittisesta tilanteesta.

Olenko ainoa, jonka mielestä tämä tarina oli aika ennalta-arvattava ja Arian ja Hunterin välinen romanssi silloin tällöin niin korni? Välillä Aria oli niin sokea hatarien muistojensa ja Thomasin ja Hunterin suhteen. Arialla oli todella hidas sytytys sellaisissa asioissa, jotka olivat lukijalle kirkuvan ilmiselviä aina Romeona ja Juliana signeeratuista rakkauskirjeistä Hunterin ilmestymiseen hänen elämäänsä ja koko kummalliseen rakkauskyhäelmään kihlajaisineen Thomasin kanssa ja epämääräisiin selityksiin huumeiden yliannostuksesta hänen perheensä osalta. Toki oli juonen kannalta tärkeää yrittää kantaa tuota tietämättömyyttä mahdollisimman pitkälle, mutta lukijan kannalta silkat ilmiselvyydet pistävät vain turhauttamaan.

Romanssi oli niin suuri osa tätä tarinaa. Silloin tällöin itse juoni tuntui menettävän punaisen lankansa lällyn romanssin meinatessa viedä koko estradin, mutta aina ennen kuin ehdin alkaa pyöritellä silmiäni, tarina kuitenkin kiilasi takaisin oikeaan uomaansa ja jatkoi mielenkiintoisena eteenpäin. Silti Arian ja Hunterin välinen romanssi oli niin kornia luettavaa! Kirjeet, jotka he allekirjoittavat Romeona ja Juliana? Voi hyvää päivää. Kyllähän se leima tässä tarinassa toimi eräänlaisena draaman ja romantiikan lisämausteena, mutta korni mikä korni.

Mystic City onnistui liimaamaan minut sivuihin kiinni. Tarina eteni muutamia hitaanpuoleisia kohtia lukuun ottamatta nopeasti, ja huomasin lukevani aina yhden luvun vielä lisää ja vielä yhden... ja vielä yhden. Aion erittäin mielelläni lukea jatko-osan, Toxic Heartin. Oikein hyvä kirja, jota suosittelen fantasiaelementtejä sisältävästä dystopiasta pitäville!

Kummasta kannesta te muut pidätte enemmän, tästä alkuperäisestä vai suomennoksen kannesta? Minusta tämä alkuperäinen vangitsee paremmin tarinan tunnelman. Suomennoksen lukeneilta kysyisin, miten sanasto oli käännetty. Miten asuinalueet, Aeries ja Depths, on käännetty, entä huume Stic? Entä se pommitus, joka lopulta ajoi mystikot ja ihmiset riitaan ja kaikki ne liikkumisvälineet Aeriesissa? Sanasto oli erityisesti se, mistä tässä kirjassa pidän. En edes tiedä, miksi pidän sanastoista niin paljon dystopisissa kirjoissa. Kaipa omaleimaiset sanat tekevät maailmasta paremmin mietityn ja uskottavamman oloisen.

Olen pahoillani, jos tässä arvostelussa ei ole hirveästi järkeä. Minulla oli kirjaa lukiessa selkeä visio, mitä sanoisin ja kuinka sen sanoisin, mutta tätä kirjoittaessa en enää osannutkaan pukea sanoiksi ajatuksiani. Jännä :D

Lukunäyte: Luku 1, sivu 17

This is whe I see him – a face in the corner that startles me.

I can't tell who he is; the light from the wall sconces barely reaches him.

      ”Hello?” I call. ”Who's there?” 

      I've started to bring my leg back over the railing when my other foot slips.

      And just like that, I'm falling. 

      There is the sharp pain of my knee cracking against the ledge, my chin hitting the railing, my body slipping heavily backward. At last I catch a railing with one hand and clutch it tightly.

      My body slams against the building's side and I almost let go, but no: I am suspended over the city. I squeeze tighter. Only my five fingers clenched around an iron bar are saving me from plunging thousands of feet to my death.
      I feel sweat slicking my palms, my grip loosening. My heart pumps ferociously and I pray silently, Please don't let me die. Please don't let me die.
      Then the boy is there. I am crying and my vision is blurry, and it's as if he is there but also not there, like a ghost.

Mystic City –trilogia

Mystic City | Salatun voiman kaupunki (2012/2013)

Toxic Heart (2014)

–3. osa nimeämätön–