Until Friday Night - Abbi Glines

Nimi: Until Friday Night

Trilogia/sarja: The Field Party, #1

Kirjailija: Abbi Glines

Kustantaja: Simon Pulse

Julkaisuvuosi: 2015

Sivuja: 336 englanninkielisessä e-kirja

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Juonikuvaus: To everyone who knows him, West Ashby has always been that guy: the cocky, popular, way-too-handsome-for-his-own-good football god who led Lawton High to the state championships. But while West may be Big Man on Campus on the outside, on the inside he’s battling the grief that comes with watching his father slowly die of cancer.

      Two years ago, Maggie Carleton’s life fell apart when her father murdered her mother. And after she told the police what happened, she stopped speaking and hasn’t spoken since. Even the move to Lawton, Alabama, couldn’t draw Maggie back out. So she stayed quiet, keeping her sorrow and her fractured heart hidden away.

      As West’s pain becomes too much to handle, he knows he needs to talk to someone about his father—so in the dark shadows of a post-game party, he opens up to the one girl who he knows won’t tell anyone else.

West expected that talking about his dad would bring some relief, or at least a flood of emotions he couldn’t control. But he never expected the quiet new girl to reply, to reveal a pain even deeper than his own—or for them to form a connection so strong that he couldn’t ever let her go…

Ajatukseni: Ennemminkin sen 2.5 tähteä. Tykkään tästä vähemmän mitä nyt oikeasti alan miettiä.

YA-contemporaryt ovat niin ihanan nopealukuisia, että jos ollenkaan tuntee lukujumin uhkaavan, sen kun vain yhteen tällaiseen tarttuu ja lentää läpi muutamassa tunnissa.

Maggie ei ole sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun kaksi vuotta aikaisemmin hänen isänsä murhasi hänen äitinsä suoraan hänen silmiensä edessä. Kun hän muuttaa viimein sukulaistensa luokse asumaan, hän törmää aivan äärimmäisen ylimieliseen, törkeää poikaan. Mutta West pitää sisällään salaisuutta; hänen isänsä on kuolemassa syöpään. West yrittää peittää tuskaansa esittämällä ulospäin itsevarmaa, välinpitämätöntä mänttiä. Maggie kuitenkin näkee hänen lävitseen. Eräissä juhlissa West päätyy purkamaan tunteitaan Maggielle ollen varma ettei tämä puhuisi sanaakaan takaisin, mutta sitten Maggie vastaakin. Nämä kaksi löytävät toisistaan tuen surussa ja menetyksessä, joka tuo heidät lähemmäksi toisiaan.

Ensimmäinen Abbi Glinesin kirjani oli ihan jees. Ei loistava, ei huono, mutta ihan jees. Eikö kuitenkin kuulosta vähän surkealta, että voin kuvata tätä teosta vain keskinkertaiseksi? Ehkä niin. Minua kihetoi kirjan tarjoama asetelma ja toivoin kovasti, että sitä olisi ylläpidetty kauemmin. Sen sijaan Glines halusi näköjään vain syöksyä siihen romanssiin, ja se menetti minun mielenkiintoani tarinaa kohtaan.

Maggie oli todellinen Mary Sue. Hän on ylimaallisen kaunis, viaton, puhtoinen, koskematon, ja jokainen XY-kromosomiparin omaava hahmo on aivan haltioissaan siitä ilmestyksestä, mitä Maggie on. Muut naishahmot kuvataan sitten ilkeämielisinä ämminä, jotka suunnilleen huoraavat itsensä koulun suosittujen urheilijoiden liiveihin. Että hohhoijaa, onpahan taas kyllä aikamoinen jaottelu naishahmojen välillä. Maggieta ja aikuisia lukuun ottamatta jokainen tyttö saa erittäin vastemielisen kylmää kyytiä. Mitä pirua nyt oikeasti, Abbi Glines?

Tässä oli todella hienosti kirjoitettuja kohtauksia, joiden tunnepitoisuus sai palan nousemaan kurkkuun. Glines osaa todellakin kirjoittaa tekstiä, joka kolahti välillä hyvinkin kipeästi. Mutta pääasiassa en ollenkaan pystynyt tuntemaan vetoa romanssiin. Minua vähän vieroksutti asetelma, jossa nämä kaksi hahmoa toimivat toistensa kainalosauvoina... En voi sille mitään, mutta en osannut lopettaa miettimästä, millainen tulevaisuus tuollaisella suhteella voisi olla. En osaa pitää sitä pidemmällä tähtäimellä kovinkaan terveenä.

Mutta toisaalta oli ehkä vain oma vikani, kun lähden YA-romanssia lukemaan kaivaten enemmänkin platonista ystävyyttä. Kai minun olisi kuulunut vain hullaantua tähän kuvioon, missä päähenkilöpari ammentaa voimaa toisistaan. Oh well.

En halua kuitenkaan mollata tätä liikaa. Until Friday Night oli viihdyttävä, nopealukuinen ja raskaista teemoistaan huolimatta yllättävänkin hupaisaa luettavaa paikoitellen. Mutta Friday ei ollut kuitenkaan mitään ihmeellistä. Tuskin tulen muistamaan tätä kovinkaan kauan.

Mutta hei, luen kyllä ihan mielelläni jatko-osat, mikäli ne joskus alennuksesta saan napattua.

Lukunäyte: Chapter 19, I Have Nightmares Every Night

I knew. I knew all too well. I knew terror and fear. I knew demons that haunted you at night instead of the sweet dreams we believed in as children. I knew more than he could imagine.

      I nodded. “Yes,” I whispered hoarsely, desperate to assure him he wasn’t alone. My voice sounded strange yet familiar.

      This was the second time I had spoken to him. Once because he infuriated me, and now because I understood he needed to know he wasn’t alone. Pain came to all of us at some time or another. It was how we learned to cope with it that determined our future. In this moment I chose to speak. Silence was normally how I coped, but for the first time since I’d witnessed my father kill my mother, I wanted to speak. I wanted to reassure someone else.

      His eyes widened. “You talked,” he said, staring at me intently. “Again.”

      I didn’t say anything in response. I had spoken because he needed me to. But to talk, just for conversation? I couldn’t do that. I was still afraid to hear my voice.

      “Is it true? About what Gunner told me... Did you see your dad...” He trailed off. He knew my past. Someone had found out and was spreading it around. I knew it would happen eventually.

      I thought about my answer. I didn’t talk about that night with anyone. Remembering was too hard. Too painful for any human to endure. But West was losing a parent too.

      So I nodded. I wouldn’t give him any more than that. I couldn’t put into words what I’d seen. Not again.

      “Shit. That’s tough,” was all he said.

The Field Party –sarja

Until Friday Night (2015)

Under the Lights (2016)

After the Game (2017)

Veljensä vartija - Douglas Preston & Lincoln Child

Nimi: Veljensä vartija

Alkuteos: Dance of Death

Trilogia/sarja: Pendergast, #6 (neljäs suomennettu osa)

Kirjailija: Douglas Preston & Lincoln Child

Kääntäjä: Pekka Marjamäki

Julkaisuvuosi: 2005 (suomeksi 2012, Gummerus)

Sivuja: 620 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergastin pahin vihollinen on vaaninut häntä koko hänen ikänsä. Jo vuosikymmeniä tämä on suunnitellut täydellistä rikosta, ja nyt hetki on koittanut. Pendergastilla on vastassaan vihollisista kauhein –pirullisen ovela, häiriintynyt ja huippuälykäs veljensä Diogenes, joka asettaa veljelleen äärimmäisen haasteen: pysäytä minut jos voit…

      Pendergast seuraa voimattomana, kuinka hänelle läheisiä ihmisiä murhataan kauhistuttavilla tavoilla, joihin kätkeytyy viittaus suvun historiaan. Kaiken huipuksi johtolangat viittaavat häneen itseensä. Apunaan taistossa mielipuolista veljeään vastaan Pendergastilla on vain vanha ystävänsä, New Yorkin poliisin komisario Vincent D’Agosta - joka on todennäköisesti itsekin tulevien uhrien listalla.

Ajatukseni: Tämä osa on erilainen muihin sarjan kirjoihin verrattuna. Se on osa suurempaa kokonaisuutta, jota ei voi lukea yksittäisenä kirjana.

Veljensä vartija on toinen osa Pendergast-sarjan sisäisessä Diogenes-trilogiassa, jossa yhteen ottavat erikoisagentti A.X.L. Pendergast ja hänen huippunerokas, mutta julma veljensä Diogenes. Diogenes on vuosikymmeniä suunnitellut täydellistä rikosta ja haastaa nyt veljensä häijyyn peliin: ellei Pendergast onnistu pysäyttämään häntä, Diogenes tulee yksi kerrallaan murhaamaan tämän ystäviä ja tuttuja. Apunaan Pendergastilla on vanha ystävä ja komisario Vincent D'Agosta ja yhdessä he kilpailevat aikaa vastaan ratkaistakseen Diogeneen julman pelin.

Veljensä vartija on enemmän tavallinen murhamysteeri eikä flirttaile yliluonnollisten elementtien kanssa samalla tavalla mitä aikaisemmat sarjan aiemmat teokset. Olen juuri tästä luonnollisen ja yliluonnolisen välisellä rajalla steppaulusta pitänyt, joten sen puutos vähän harmitti. Lisäksi tässä osassa on hyvin selvää, että se kuuluu triogiaan ja että etenkin tämä ja seuraava osa, Kuolleiden kirja kannattaa lukea mahdollisimman lähellä toisiaan. Pendergastin ja Diogeneen tarina on äärimmäisen mielenkiintoinen ja jättää kaipaamaan monia vastauksia, jotka (toivottavasti) saamme trilogian viimeisessä osassa.

Pidin eniten Pendergastin henkilöhistoriasta, joka on aina ollut hyvin salaperäinen sarjan aikana. Saamme joka kirjassa aina vähän enemmän tietää hahmosta, mutta tässä osassa saamme tietää huomattavasti enemmän mitä aiemmin edes yhteensä. Diogeneen hahmo tuo erikoista vastapainoa Pendergastille luonteiden suhteen, mutta jäin kaipaamaan sitä THE tiedonjyvästä heidän jäätävän huonoissa (understatement!) väleissä. Miksi Diogenes vihaa veljeään niin suunnattomasti? Mitä oikein tapahtui heidän lapsuudessaan? Mitä Pendergast yrittää työntää mielestään?

Näitä kysymyksiä sitä tuli pohdittua. Oli mielenkiintoista nähdä, kuinka niin tasainen ja vahva hahmoi kuin Pendergast romahtaa veljeensä liittyen muistojen painosta. Ja sitten on Viola Maskelene... Awawaw oikeasti, en millään malta odottaa, että pääsen näkemään miten Pendergastin ja Violan whatever-it-is tulee vielä kehittymään!

Tässä osassa tutustumme muihinkin vanhoihin tuttuihin, kuten tohtori Nora Kellyyn ja reportteri Bill Smithbackiin Ihmeiden kabinetista sekä vilkaisemme myös Corrieta Kuoleman asetelmasta. Toivon kovasti, että Corrieta näemme vielä enemmän, sillä pidin hänestä kovasti Kansasin maissipeltojen keskellä. Vähän kyllä luulen, että joku näistä hahmoista menettää vielä henkensä, koska ei Pendergastkaan nyt mikään supersankari ole ja Diogenes todella vihaa veljeään.

Veljensä vartija jää hyvin jännittävään kohtaan, mikä suorastaan kiljuen vaatii tarttumaan seuraavaan osaan mahdollisimman pian. Onneksi tätä sarjaa on vielä niin monta osaa jäljellä, sille minulle Pendergastit ovat niin ♥ ♥ ♥

Lukunäyte: Luku 12, sivut 102-103

D'Agosta tyrmistyi toviksi täysin. Hänen oli vaikea uskoa kuulemaansa – ääni oli tuttu ja silti jotenkin omituinen. Hän yritti puhua, mutta painoi hansikoidu kätensä entistä tiukemmin hänen suutaan vasten.

      ”Hys.”

      Mies piteli D'Agostaa tiukasti otteessaan, kurkisti varovaisesti piemään kellarikäytävään ja katsoi huolellisesti molempiin suuntiin. Sitten hän työnsi D'Agostan helläkätisesti ulos kapeaan kylkykyätävään ja talutti tämän korkeita kevyttiiliseinäisiä käytäviä pitkin kellarikerroksen perukoille. Viimein mies pysähtyi naarmuuntuneen metallioven eteen. Ovessa ei ollut minkäänlaista kylttiä, ja se oli maalattu samala keltaisella maalilla kuin seinätkin. Ilmeisestirakennuksen lämpökeskus sijaitsi jossain lähistöllä, sillä D'Agosta kuuli lämmityslaitteiden matalaa huminaa. Mies vilkaisi jälleen ympärilleen ja jäi sitten hetkeksi tutkailemaan ovenkarmissa olevaa pientä hämähäkinseittiä. Lopulta hän veti taskustaan avaimen, avasi oven ja sysäsi D'Agostan sisälle. Sitten hän sulki oven ja pani sen lukkoon.

      ”Mukava nähdä sinua, Vincent. Vaikutat varsin hyvinvoivalta.”

      D'Agosta ei saanut sanaa suustaan.

Pendergast –sarja

Relic (1995)

Reliquary (1997)

The Cabinet of Curiosities | Ihmeiden kabinetti (2001/2009)

Still Life with Crows | Kuoleman asetelma (2003/2010)

Brimstone | Tulikivi (2004/2011)

Dance of Death | Veljensä vartija (2006/2012)

The Book of the Dead | Kuolleiden kirja (2006/2013)

The Wheel of Darkness | Pimeyden pyörä (2007/2015)

Cemetery Dance | Kuoleman naamio (2009/2016)

Fever Dream (2010)

Cold Vengeance (2011)

Two Graves (2012)

    12.5 Extraction (2012)

White Fire (2013)

Blue Labyrinth (2014)

Crimson Shore (2015)

The Obsidian Chamber (2016)

Finnikin of the Rock - Melina Marchetta

Nimi: Finnikin of the Rock

Trilogia/sarja: Lumatere Chronicles, #1

Kirjailija: Melina Marchetta

Kustantaja: Cadlewick Press

Julkaisuvuosi: 2008

Sivuja: 401 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjaneidolta lainattu

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: At the age of nine, Finnikin's world is shattered by the five days of the unspeakable: the royal family of Lumatere is brutally murdered, an imposter seizes the throne, and a curse binds all who remain inside the kingdom's walls. Those who escape are left to roam as exiles.

      Ten years later, Finnikin and his mentor, Sir Topher, are summoned to meet Evanjalin, a young novice with a startling claim: Balthazar, the heir to the throne of Lumatere and Finnikin's childhood friend, is alive, and she can lead Finnikin to him. Even as he suspects this arrogant young woman, Finnikin also begins to believe that Lumatere might one day be raised.

Ajatukseni: Tämä on niitä hetkiä, joina muistelen kaikkea sitä roskaa mitä olen elmäni aikana lukenut, mutta vasta nyt tähän teokseen olen päässyt.

On kulunut kymmenen vuotta tapahtumista, johon Lumateren pakosalle joutuneet asukkaat viittaavat nimityksellä the five days of unspeakable. Noina viitenä päivänä kymmenen vuotta sitten Lumateren valtakunta joutui verilöylyn uhriksi, kun heidän kuningasperheensä tapettiin, ihmisiä poltettiin rovioilla ja kansalaisia teurastettiin silmittömästi. Mutta nyt Finnikin of the Rock, kuninkaan vartioston kapteenin poika, saapuu luostariin, jossa noviisi nimeltä Evanjalin puhuu asioista, jotka eivät voisi millään pitää paikkansa... vai voisivatko? Onko Balthazar, Lumateren kruununprinssi, todellakin elossa ja valmis ottamaan valtakuntansa takaisin? Sitä Finnikin, Evanjalin ja Sir Topher, Finnikinin isän uskottu ja opettaja, lähtevät selvittämään. He kulkevat valtakuntien halki, etsien ei vain Lumateren kansalaisia mutta myös Balthazaria, joka saattaisi kyetä tuomaan paenneet ihmiset yhteen ja rakentamaan valtakunnan entiseen loistoonsa.

En usko, että olisin pitkiin aikoihin päässyt tähän teokseen ellei Kirjaneito olisi tätä minulle lykännyt. Olen kyllä tiennyt tästä trilogiasta jo pitkään ja mielessä on käynyt ajatus joskus lukemisesta, mutta mielenkiintoni ei koskaan noussut niin korkealle, että olisin aktiivisesti etsinyt näitä kirjoja käsiini. Mutta sitten Kirjaneito antoi tämän minulle luettavaksi samalla kun minä annoin hänelle Ihmeiden kabinetin (mikä yllätys) sekä John Ajvide Lindqvistin Ihmissataman. Nyt totean, että suurkiitokset Kirjaneidolle.

Finnikin of the Rock oli hyvin erilainen kirja, mitä oletin sen olevan. En ole varma, mitä odotin, mutta yllätyin silti kovasti. Kyseessä on kertomus romantaneesta kuningaskunnasta, jonka ihmiset ovat joutuneet pakosalle ja eläneet kymmenen vuotta ilman kotia, juuria tai paikkaa. Minua suretti, hymyilytti, nauratti, suututti... Seilasin koko tunneskaalan lävitse vain neljässäsadassa sivussa. Tuntui hyvälle lukea loistavaa kirjaa.

Fantasian – ja aivan erityisesti korkean fantasia – lukeminen on ihan mahtavaa, sillä pääsemme tutustumaan uusiin maailmoihin, olentoihin, magiaan sekä erilaisiin sääntöihin, jotka noissa maailmoissa vallitsevat. Mutta samaan aikaan fantasian lukeminen voi olla aikaa vievää ja jopa melkoisen uuvuttavaa. Lukijana joudumme opettelemaan kaiken tuon uuden, jonka kirjailija on luonut. Joudumme opettelemaan uuden maailman säännöt, geografian ja sekä vähintäänkin (lähi)historian voidaksemme saada käsityksen tapahtumista. Tämä on syynä sille, miksi luen korkeaa fantasiaa vähemmän kuin haluaisin; en halua pilata lukukokemustani vain siksi, ettei minulle ole antaa kirjalle sitä aikaa ja huomiota, mitä ne vaativat toimiakseen kunnolla.

Mutta Melina Marchetta tekee tästä fantasiamaailmasta helposti lähestyttävän ja kiehtovan. Tämä nainen on velho sanojen kanssa. Hän kirjoittaa tavalla, joka tulee hyvin lähelle lukijaa, joka tuo tapahtumat niin elävästi verkkokalvolle. Hän tekee maailmasta aivan äärimmäisen mielenkiintoisen ja kiinnostavan. Koko kirja... koko tämä kirja joka kantaa nimeä Finnikin of the Rock oli niin oiva kokonaisuus, että ihan kaduttaa etten aikaisemmin tähän ole edennyt.

Hahmot olivat niin napakymppi. Evanjalinista pidin heti alusta alkaen, sillä hänessä oli asennetta ja vaikka metodit olivatkin välillä hyvin radikaalit, toimi hän silti aina oikean asian nimissä. Minua huvitti Finnikinin ja Evanjalinin kädenvääntö ja kuinka Finnikin kerta toisensa jälkeen hermostui Evanjaliniin, sillä se tuntui niin realistiselta. He ärsyttivät toisiaan, mutta tunsivat niin selvää sielujen sympatiaa toisiaan kohtaan. Se oli ihan parhautta.

Ainoa vika tässä oli lopun venyminen. Ennalta-arvattavuus ei haitannut minua, mutta tuo jankkaaminen lopussa meinasi pitkästyttää. Muuten Finnikin of the Rock oli erinomainen lukukokemus.

Lukunäyte: Chapter 1, sivut 12-13

The descent was as nauseating as the climb up, made worse for Finnikin by burden he carried in his heart. Taking this girl halfway actoss the land had not been part of the plan he and Sir Topher had worked out in the early days of winter. The uncertainty of their new path did not sit well with him.

      When they reached the base of the cliff, they passed the group of kneeling pilgrims. A hand snaked out to grab the cloth of the novice's cloak.

      ”Your feet,” Finnikin said, noticing for the first time that she was narefoot. ”We can't afford to be slowed down because you don't have shoes.”

      But the girl did not respond and continued walking. It was only when they were a good distance from the cloister that she looked back and he saw the raw emotion of loss on her face. By then the waters reached their knees and Finnikin feared they would not make it to safety without being washed away. Here, the tide was said to return at amazing speed and pilgrims had drowned without any warning. He grabbed her arm and pulled her forward, and suddenly her look of vulnerability disappeared and in its plae was a flash of triumph.

      As if somehow the novice Evanjalin had gotten her way.

Lumatere Chronicles –trilogia

Finnikin of the Rock (2008)

Froi of the Exiles (2011)

    2.5 Ferragost (2012)

Quintana of Charyn (2012)

    3.5 Lady Celie

Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Nimi: Kerro minulle jotain hyvää

Alkuteos: Me Before You

Trilogia/sarja: Me Before You, #1

Kirjailija: Jojo Moyes

Kääntäjä: Heli Naski

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2015, Gummerus)

Sivuja: 473 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Louisa Clarkin elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä turvallista ja tuttua. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiempaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

      Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata – tai pikemminkin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mitä eläminen oikeastaan on, on aika tehdä suuria valintoja.

Ajatukseni: Tässä sitä nyt ollaan. Versio X nyt näistä teksteistä päätyy tänne blogin puolelle.

Työttömäksi jäänyt 26-vuotias Louisa Clark pestautuu kuudeksi kuukaudeksi neliraajahalvaantuneen 35-vuotiaan Will Traynorin omaishoitajaksi. Näiden kahden luonteet ovat täysin päinvastaiset toisistaan eivätkä päivät ole helppoja kummallekaan heistä. Mutta kun he alkavat tutustua toisiinsa, Lou saa tietää Willin entisestä seikkailuntäyteisestä elämästä toimitusjohtajana, joka päättyi erään sateisena päivänä moottoripyöräonnettomuuteen. Lou ja Will oppivat ymmärtämään toisiaan eikä tunteiltakaan ennen pitkään voida välttyä.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut hyvin vaikeaa. Vaikeampaa kuin olisin osannut edes kuvitella. Olen kirjoittanut tämän useampaan otteeseen, mutta en koskaan osannut olla tyytyväinen lopputulokseen. En osaa päättää, miten asiani ilmaisen tai haluanko edes lähteä pohtimaan kirjan teemoja mitenkään erityisen syväluotaavasti. Kerro minulle jotain hyvää on niitä kirjoja, jotka herättävät paljon ajatuksia, mutta mitään sanottavaa on vaikea keksiä.

Halusin lukea tämän heti kun elokuvauutisten tuoma hypetys nosti päätään. En siis yleensä lue mitään chick-lit-kirjoja, mutta tämä vaikutti sellaiselta, mistä saattaisin ainakin jollain tasolla pitää. Odotin tämän olevan aivan perustavanlaatuinen itkuromanssikirja ja hieman myös jännitin tämän lukemista, sillä minulla ei ole ollut mikään ihan paras historia tämäntyyppisten kirjojen kanssa. En kuitenkaan nyt voi lokeroida tätä yksioikoisesti romanssiksi. Kirjassa oli paljon muutakin meneillään aina kevyestä huumorista kivuliaisiin kohtauksiin perheistä, rakkaudesta ja oikeudesta omaan ruumiiseen ja päättämisestä elämää.

Kerro minulle jotain hyvää imaisi mukaansa hyvin. Viihdyin tarinan parissa ja hymyilin käytännössä alusta loppuun saakka. Kirja lämmitti sisimpää ja sai pohtimaan hyvinkin syvällisiä eettisiä kysymyksiä elämästä ja oikeudesta elämään ja kuolemaan. Itkenyt en kyllä missään vaiheessa, mutta tällä kertaa en tunne oloani tunnevammaiseksi. Osasin arvata lopun jo ennen kuin kirjan edes avasin, sillä minusta jo pelkkä asetelma huutaa ilmiselvyyttä.

SEURAAVAKSI LUVASSA JONKINASTEISIA SPOILEREITA!

Luin vuosia sitten jostain aikakauslehdestä artikkelin, missä suomalaismies lähti Sveitsiin tekemään avustetun itsemurhan. Mies oli saanut muistaakseni ALS-diagnoosin ja tauti oli edennyt jo siihen pisteeseen, että hän oli liikuntakyvytön. En kauheasti artikkelista muista, mutta sen muistan kuinka siinä mies kuvasi päätöstään avustetusta itsemurhasta ja miten levollinen sävy hänellä oli. Miehellä oli vaimo mukanaan ja he saivat hyvästellä rauhassa. Päätös kuulemma antoi miehelle autonomian elämäänsä ennen kuin tauti olisi hänet lopulta tappanut. Sveitsissä hän sai kuitenkin sen kuoleman, jonka halusikin; arvokkaan, rauhaisan ja kivuttoman.

Tämä artikkeli juolahti mieleeni kun tätä kirjaa luin. Minusta kirja ei millään lailla välittänyt viestiä ettei vammaisen tai halvaantuneen elämä ole elämisen arvoista, vaan ennemminkin oli tulevaisuudennäköinen Willin tilanteeseen nähden. Will sairastuu keuhkokuumeeseen, joka taisi olla neljäs kahdessa vuodessa. Hänen halvaannustilansa huononee ajan kanssa ja vieläpä hyvin lyhyessäkin ajassa. Hänellä oli kovia kipuja ja herää kuulemma usein kivusta huutaen. Hänen prognoosinsa oli melkoisen huono alusta asti. Joten onko oikein pakottaa häntä elämään läpi kaiken sen tuskan, joka hänellä olisi vääjäämättä edessään, vain koska yhteiskunnan yleinen mielipide on eutanasiaa vastaan? Perhe ja rakkaat surevat varmasti menetystä, mutta Will on loppujen lopuksi ainoa joka tuossa tilassa joutuu elämään. Hän on ainoa, joka joutuu noita kipuja kestämään ja ainoa jonka elämä on hiuskarvan varassa jokaisen keuhkokuumeen myötä. Will olisi voinut kenties tänä päivänä olla onnellinen ja elää hyvin, mutta entä seuraavana päivänä, tai viikon tai kuukauden kuluttua? Jokainen hetki voisi olla se viimeinen, jolloin hänen elämänsä päättyisi, mutta avustetulla itsemurhalla hän sai valita oman hetkensä poistua elämästään.

Minun on hyvin vaikea lähteä kritisoimaan Williä ja hänen päätöstään. Olen sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan ruumiiseensa ja elämäänsä, vaikka se saattaisikin olla yhteiskunnan sosiaalisten normien vastaista. Jos ihminen on parantumattomasti sairas ja loppua kohden luvassa on sietämätöntä kipua, lääkehuuruja ja lähinnä kuihtumista, eikö ole aika julmaa pakottaa ihminen sietämään sellaista? Ihmiselämä on arvokasta, mutta eikö kituminen ja kärsimys vääjäämättömästi huononevassa tilassa riistä tuota arvokkuutta pois? Minua ei pelota kuolema, vaan enemmänkin kuoleminen prosessina. Minua pelottaa ajatus päättymättömästä kivusta ja kärsimyksestä, jossa lopulta menetän ruumiilliset toiminnot ja loppua kohden oman itseni.

Eihän tässä tietenkään nyt puhuta siitä, että tyyliin jokaiseen vaivaan aletaan itsemurhaa tarjoamaan. Tässä on kyse nimenomaan ääritapauksista, joista ei voi parantua, joissa tila tulee vain huonontumaan ajan kanssa. Jotkut voivat argumentoida, että kun ihminen tankataan vain riittävän tukevaan lääkekoomaan, ei sitä kipua tunne. Mutta onko tuo enää hyvää elämänlaatua tai ihmiselämän suojelemista?

Mutta toisaalta olen vain 22-vuotias terve ihmisenalku, joten voin pohtia näitä kysymyksiä pelkästään omasta subjektiivisesta näkökulmastani.

Olen iloinen, että luin tämän teoksen. Voin suositella tätä ihmisille, mutta hieman varauksella.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 80-81

Poskiani poltti. Katselin, kuinka hän ohjasi pyörätuoliaan kapeassa eteisessä, ja ennen kuin tajusin mitä tein, minulta pääsi: ”Ei sinun silti tarvitse käyttäytyä kuin mikäkin kusipää.”

      Sanat kaikuivat hiljaisuudessa.

      Pyörätuoli pysähtyi. Hiljaisuutta kesti pitkään, ja sitten Will peruutti ja kääntyi hitaasti minuun päin käsi edelleen ohjaussauvalla.

      ”Mitä?”

      Katsoin häntä sydän jyskyttäen. ”Sinä kohtelit ystäviäsi paskamaisesti. Mikäpä siinä. He luultavasti ansaitsivat sen. Mutta minä tulen tänne päivä toisensa jälkeen ja yritän tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Joten olisin todella kiitollinen, jos et tekisi minun elämääni yhtä vaikeaksi kuin kaikkien muiden.”

      Willin silmät laajenivat hiukan. Hän oli hetken vaiti, ennen kuin puhui taas. ”Entä jos sanoisin sinulle, etten tahdo sinua tänne?”

      ”Sinä et ole palkannut minua, vaan äitisi. Jos hän ei sano minua irti, pysyn täällä. En siksi, että erityisemmin välittäisin sinusta tai pitäisin tästä typerästä työpaikasta tai tahtoisin muuttaa elämääsi suuntaan tai toiseen, vaan koska tarvitsen rahaa. Okei? Minä todella tarvitsen palkkani.”

      Will Traynorin ilme ei juuri muuttunut, mutta olin silti tunnistavani siinä hämmästystä – kuin hän ei olisi tottunut siihen, että joku väitti hänelle vastaan.

     Voi helvetti, ajattelin alkaessani käsittää, mitä olin juuri tehnyt. Tällä kertaa todella pilasin kaiken.

      Mutta Will vain tuijotti minua, ja kun en kääntänyt katsettani pois, puuskahti hiukan kuin olisi vähällä sanoa jotain epämiellyttävää.

      ”Selvä”, hän sanoi ja käänsi pyörätuolin ympäri. ”Laittaisitko kuvat alimpaan laatikkoon. Ne kaikki.”

      Ja sitten tuoli surisi vaimeasti, ja hän oli poissa.

Me Before You –duologia

Me Before You | Kerro minulle jotain hyvää (2012/2015)

After You | Jos olisit tässä (2015/2016)

Heir of Fire - Sarah J. Maas

Nimi: Heir of Fire

Trilogia/sarja: Throne of Glass, #3

Kirjailija: Sarah J. Maas

Kustantaja: Bloomsbury Childrens

Julkaisuvuosi: 2014

Sivuja: 562 englanninkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Juonikuvaus: Consumed by guilt and rage, Celaena can't bring herself to spill blood for the King of Adarlan. She must fight back...

      The Immortal Queen will help her destroy the king - for a price. But as Celaena battles with her darkest memories and her heart breaks for a love that could never last, can she fulfil the bargain and head the almighty court of Terrasen? And who will stand with her?

Ajatukseni: Tämä sarja sen kuin vain paranee. Kolme kirjaa takana ja kolme vielä edessä. Tämä on sitä jotain.

Tässä vaiheessa sarjaa arvioita kirjoittaessani voin oikeastaan puhua enää vain hahmoista melko yleismaailmallisesti, sillä juonesta puhuessani tulisin todennäköisesti paljastaneeksi liikaa. Seuraava kappale sisältää kuitenkin spoilereita edellisestä osasta, joten skippaa se mikäli et ole Crown of Midnightia vielä lukenut.

Chaol sai selville Celaenan salaisuuden ja päätti uhrata oman tulevaisuutensa saadakseen lähetettyä tämän pois kuninkaan kynsistä. Celaena matkustaa Wendlyniin salamurhaamaan Ashryverin perillisen, oman sukulaisensa, mutta tehtävän täytäntöönpanon sijasta hän lähtee tapaamaan Maevea, fae-kuningatarta ja tätiään saadakseen tietää enemmän wyrd-avaimista, jotka antavat haltijalleen julmat voimat. Maeve lupaa kertoa avaimista, mutta vain yhdellä ehdolla: Celaenan täytyy viimein hyväksyä oma verenperintönsä ja opetella käyttämään taikaansa Rowanin, kovaluontoisen fae-prinssin, johdolla.

Ihmiset, tämä sarja muuttuu aina vain eeppisemmäksi. Tätä menoa kun Maas jatkaa tykitystä ei ole epäilyksen häivääkään ettenkö saisi itselleni uuden sarjan kaikkien aikojen suosikkieni listalle. Hyvä luoja oikeasti miten intensiivinen tämä paikoitellen oli. Loppu sai sykkeen nousemaan ja aivan valtavan halun päästä jatko-osiin hetinytäkkiä.

Heir of Fire on oodi hahmokehitykselle. Celaena kasvaa hurjasti tämän osan aikana ja pääsemme näkemään hänestä niin paljon uusia puolia, aikuistumista ja vastuunottoa. Pääsemme oppimaan paljon enemmän hänestä ja menneisyyden tapahtumista, jotka ovat ajaneet hänet siihen pisteeseen, missä nyt ollaan. Ihan älytöntä ajatella, miten paljon olen nyt kahden kirjan aikana tähän sarjaan tykästynyt, etenkin kun ensimmäinen osa oli minulle keskinkertaista vähän parempi lukukokemus, mutta Celaena ärsytti minua todella paljon. Nyt olen niin täysin Team Celaena ja rakastan hänen ääntään ja hahmon monipuolisuutta.

Meikäläinen on niitä jotka eivät nyt oikein hiffaa, mitä hienoa Dorianissa on. Tai siis hahmo on kiinnostava omien juonikuvioidensa kanssa, mutta romanttisissa kuvioissa en yhtään näe mitä jännää tyypissä on :D Chaolinkin kiinnostavuus jotenkin hävisi tässä osassa, erityisesti kun meille esiteltiin kaksi uutta ja aivan äärimmäisen kiehtovaa hahmoa, Aedion ja Rowan. Chaol tuntuu olevan ihan eksyksissä koko kirjan ajan, mikä teki hänen osuuksistaan vähän vaikeita. Rowan on tällä hetkellä kyllä niin ykkösenä shippauslistalla. Niin mielenkiintoinen hahmo!

Aedionin kohdalla riitti yksi vilkaisu hänen näkökulmaansa kääntämään mielipiteeni 180 astetta ja tykästymään hahmoon kovasti. Mahtavaa kun kirjailija pystyy tähän! Odotan niin innolla Aedionin ja Celaenan kohtaamista, joka tällä hetkellä näyttää todella epätoivoiselta... Ja sitten on Manon, Blackbeack-suvun noita. Pidin hänen luvuistaan alusta asti aivan valtavasti, sillä hän on varsin karu ja sydämentön hahmo. Tarinan aikana hänenkin hahmonsa kehittyy todella paljon ja mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä tarina Manonille tuo tullessaan.

Maas on luonut kyllä aivan helkkarin upean maailman, johon suosittelen kaikkia tutustumaan. Minulla on vielä kolme osaa edessä enkä voisi olla iloisempi. Ihan heti ei vielä tarvitse hyvästejä heittää!

Lukunäyte: Chapter 1, sivu 12

The tang and reek of the woman hit Celaena before she saw her. Then wide, yellowed eyes were in her face, and a pair of withered, cracked lips parted to hiss, ”Slattern! Don't let me catch you in front od my door again!”

      Celaena pulled back, blinking at the vagrant woman – and at her door, which... was just an alcove in the wall, crammed with rubbish and what had to be sacks of the woman's belongings. The woman herself was hunched, her hair unwashed and teeth a ruins of stumps. Celaena blinked again, the woman's face coming into focus. Furious, half-mad, and filthy.

      Celaena held up her hands, backing away a step, then another. ”Sorry.”

      The woman spat a wad of phlegm onto the cobblestones an inch from Celaena's dusty boots. Failing to mustes the energy to be disgusted or furious, Celaena would have walked away had she not glimpsed herself as she raised her dull gaze from the glob.

      Dirty clothes – stained and dusty and torn. Not to mention, she smelled atrocious, and this vagrant woman had mistaken her for... for a fellow vagrant, competing for space on the streets.

      Well. Wasn't that just wonderful. An all-time low, even for her. Perhaps it'd be funny one day, if she bothered to remember it. She couldn't recall the last time she'd laughed.

      At least she could take some comfort in knowing that it couldn't get worse.

      But then a deep male voice chuckled from the shadows behind her.

Throne of Glass –sarja

    0.1-0.5 The Assassin's Blade (2014)

Throne of Glass (2012)

Crown of Midnight (2013)

Heir of Fire (2014)

Queen of Shadows (2015)

Empire of Storms (2016)

6. osa (2017)

P.S. I Still Love You - Jenny Han

Nimi: P.S. I Still Love You

Trilogia/sarja: To All the Boys I've Loved Before, #2

Kirjailija: Jenny Han

Kustantaja: Simon & Schuster

Julkaisuvuosi: 2015

Sivuja: 352 englanninkielisessä e-kirjassa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Lara Jean didn’t expect to really fall for Peter.

      She and Peter were just pretending. Except suddenly they weren’t. Now Lara Jean is more confused than ever.

      When another boy from her past returns to her life, Lara Jean’s feelings for him return too. Can a girl be in love with two boys at once?

      In this charming and heartfelt sequel to the New York Times bestseller To All the Boys I've Loved Before, we see first love through the eyes of the unforgettable Lara Jean. Love is never easy, but maybe that’s part of what makes it so amazing.

Ajatukseni: Nyt tiedän kenen puoleen kääntyä, kun tarvitsen kevyttä höttöä päivän pistykseksi.

Lara Jean Song Covey on vihdoin tajunnut ettei feikkisuhde Peterin kanssa ollutkaan pelkkää teeskentelyä ja ettei Peterillä ollut mitään tekemistä internetissä leviävän heistä kahdesta salaa kuvatun videon kanssa. Lara Jean ja Peter päättävät olla yhdessä nyt ihan oikeasti, mutta ennen pitkään molempien menneisyyden haamut alkavat häiritä auvoista onnea; Peterin entinen tyttöystävä Genevieve ei halua nähdä tätä uudessa suhteessa etenkään Lara Jeanin kanssa ja yksi Lara Jeanin rakkauskirjeen saanut poika ilmestyy jälleen hänen elämäänsä.

P.S. I Still Love You jatkaa suoraan siitä, mihin To All the Boys I've Loved Before jäi. Luin tämän tyyliin muutamassa tunnissa voimatta lainkaan laskea tätä käsistä. Ensimmäisen osan perusteella tiesin jo, että tulisin jälleen nauttimaan aivan suunnattomasti Hanin kirjoituksesta ja että mitä todennäköisimmiten sulkisin kirjan hyvällä fiiliksellä.

P.S. I Still Love You on enemmän draamavetoisempi mitä edellinen osa ja tässä myllätään menneisyyden mahdollisuuksia useamman hahmon osalta. Yleensä suhtaudun tällaisiin juonikuvioihin vähän päätä pyöritellen, mutta tämän teoksen tapauksessa tarina oli niin viihdyttävä, etten voinut muuta kuin nauttia. Tähän vaikutti myös Hanin niin kepeä ja vaivattomasti rullaava kirjoitus, joka herättelee draamaa ja huumoria juuri oikeilla hetkillä. Hanin proosaa lukee niin mielellään.

Uskon nyt parin kirjan perusteella voivani luottaa Haniin ja lukea häneltä hänen loputkin teoksensa. Muille uskallan suositella tätä trilogiaa kun kaipaa jotain kevyttä ja lupsakkaa romanssia välipalaksi.

Hanilta ja Vivian Siobhanilta on ilmestynyt Burn for Burn -trilogia, joka kiinnostaa minua aivan erityisen paljon. Onko joku kyseisen trilogian lukenut? Millainen oli?

Lukunäyte: Chapter 2

I take so long swept up in my fast-forward reverie that he says it again, just slightly less cold this time. “What, Lara Jean?” He looks at me like he’s waiting for something, and suddenly I’m afraid to give it.

      I tighten my fist around the letter, shove it into my coat pocket. My hands are freezing. I don’t have any gloves or hat; I should probably just go home. “I just came to say... to say I’m sorry for the way things turned out. And... I hope we can still be friends, and happy new year.”

      His eyes narrow at this. “‘ Happy new year’?” he repeats. “That’s what you came here to say? Sorry and happy new year?”

      “And I hope we can still be friends,” I add, biting my lip.

      “You hope we can still be friends,” he repeats, and there is a note of sarcasm in his voice that I don’t understand or like.

      “That’s what I said.” I start to stand up. I was hoping he’d give me a ride home, but now I don’t want to ask. But it’s so cold outside. Maybe if I hint... Blowing on my hands, I say, “Well, I’m gonna head home.”

      “Wait a minute. Let’s go back to the apology part. What are you apologizing for, exactly? For kicking me out of your house, or for thinking I’m a dirtbag who would go around telling people we had sex when we didn’t?”

      A lump forms in my throat. When he puts it that way, it really does sound terrible. “Both of those things. I’m sorry for both of those things.”

To All the Boys I've Loved Before -trilogia

To All the Boys I've Loved Before (2014)

P.S. I Still Love You (2015)

Always and Forever, Lara Jean (2017)