Kerro minulle jotain hyvää - Jojo Moyes

Nimi: Kerro minulle jotain hyvää

Alkuteos: Me Before You

Trilogia/sarja: Me Before You, #1

Kirjailija: Jojo Moyes

Kääntäjä: Heli Naski

Julkaisuvuosi: 2012 (suomeksi 2015, Gummerus)

Sivuja: 473 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Louisa Clarkin elämä englantilaisessa pikkukaupungissa on läpeensä turvallista ja tuttua. Kun hän aloittaa olosuhteiden pakosta ja vailla aiempaa kokemusta onnettomuudessa halvaantuneen Willin henkilökohtaisena avustajana, hän joutuu kyseenalaistamaan koko entisen elämänsä.

      Willin elämä on onnettomuuden jälkeen ollut harmaata – tai pikemminkin mustaa. Ennen hän eli kuin viimeistä päivää, ja nyt hän istuu katkeroituneena pyörätuolissa. Loulla ja Willillä ei ensin näytä olevan mitään yhteistä: Will haluaisi elää elämäänsä tyystin eri tavalla mutta ei voi, Lou taas voisi puolestaan tehdä mitä vain mutta ei uskalla levittää siipiään. Will on katkera, ylimielinen ja oikukas, mutta Lou ei suostu kohtelemaan häntä silkkihansikkain, vaan ottaa tehtäväkseen palauttaa värit ja ilon Willin maailmaan. Kun he vihdoin todella näkevät toisensa ja ymmärtävät mitä eläminen oikeastaan on, on aika tehdä suuria valintoja.

Ajatukseni: Tässä sitä nyt ollaan. Versio X nyt näistä teksteistä päätyy tänne blogin puolelle.

Työttömäksi jäänyt 26-vuotias Louisa Clark pestautuu kuudeksi kuukaudeksi neliraajahalvaantuneen 35-vuotiaan Will Traynorin omaishoitajaksi. Näiden kahden luonteet ovat täysin päinvastaiset toisistaan eivätkä päivät ole helppoja kummallekaan heistä. Mutta kun he alkavat tutustua toisiinsa, Lou saa tietää Willin entisestä seikkailuntäyteisestä elämästä toimitusjohtajana, joka päättyi erään sateisena päivänä moottoripyöräonnettomuuteen. Lou ja Will oppivat ymmärtämään toisiaan eikä tunteiltakaan ennen pitkään voida välttyä.

Tämän tekstin kirjoittaminen on ollut hyvin vaikeaa. Vaikeampaa kuin olisin osannut edes kuvitella. Olen kirjoittanut tämän useampaan otteeseen, mutta en koskaan osannut olla tyytyväinen lopputulokseen. En osaa päättää, miten asiani ilmaisen tai haluanko edes lähteä pohtimaan kirjan teemoja mitenkään erityisen syväluotaavasti. Kerro minulle jotain hyvää on niitä kirjoja, jotka herättävät paljon ajatuksia, mutta mitään sanottavaa on vaikea keksiä.

Halusin lukea tämän heti kun elokuvauutisten tuoma hypetys nosti päätään. En siis yleensä lue mitään chick-lit-kirjoja, mutta tämä vaikutti sellaiselta, mistä saattaisin ainakin jollain tasolla pitää. Odotin tämän olevan aivan perustavanlaatuinen itkuromanssikirja ja hieman myös jännitin tämän lukemista, sillä minulla ei ole ollut mikään ihan paras historia tämäntyyppisten kirjojen kanssa. En kuitenkaan nyt voi lokeroida tätä yksioikoisesti romanssiksi. Kirjassa oli paljon muutakin meneillään aina kevyestä huumorista kivuliaisiin kohtauksiin perheistä, rakkaudesta ja oikeudesta omaan ruumiiseen ja päättämisestä elämää.

Kerro minulle jotain hyvää imaisi mukaansa hyvin. Viihdyin tarinan parissa ja hymyilin käytännössä alusta loppuun saakka. Kirja lämmitti sisimpää ja sai pohtimaan hyvinkin syvällisiä eettisiä kysymyksiä elämästä ja oikeudesta elämään ja kuolemaan. Itkenyt en kyllä missään vaiheessa, mutta tällä kertaa en tunne oloani tunnevammaiseksi. Osasin arvata lopun jo ennen kuin kirjan edes avasin, sillä minusta jo pelkkä asetelma huutaa ilmiselvyyttä.

SEURAAVAKSI LUVASSA JONKINASTEISIA SPOILEREITA!

Luin vuosia sitten jostain aikakauslehdestä artikkelin, missä suomalaismies lähti Sveitsiin tekemään avustetun itsemurhan. Mies oli saanut muistaakseni ALS-diagnoosin ja tauti oli edennyt jo siihen pisteeseen, että hän oli liikuntakyvytön. En kauheasti artikkelista muista, mutta sen muistan kuinka siinä mies kuvasi päätöstään avustetusta itsemurhasta ja miten levollinen sävy hänellä oli. Miehellä oli vaimo mukanaan ja he saivat hyvästellä rauhassa. Päätös kuulemma antoi miehelle autonomian elämäänsä ennen kuin tauti olisi hänet lopulta tappanut. Sveitsissä hän sai kuitenkin sen kuoleman, jonka halusikin; arvokkaan, rauhaisan ja kivuttoman.

Tämä artikkeli juolahti mieleeni kun tätä kirjaa luin. Minusta kirja ei millään lailla välittänyt viestiä ettei vammaisen tai halvaantuneen elämä ole elämisen arvoista, vaan ennemminkin oli tulevaisuudennäköinen Willin tilanteeseen nähden. Will sairastuu keuhkokuumeeseen, joka taisi olla neljäs kahdessa vuodessa. Hänen halvaannustilansa huononee ajan kanssa ja vieläpä hyvin lyhyessäkin ajassa. Hänellä oli kovia kipuja ja herää kuulemma usein kivusta huutaen. Hänen prognoosinsa oli melkoisen huono alusta asti. Joten onko oikein pakottaa häntä elämään läpi kaiken sen tuskan, joka hänellä olisi vääjäämättä edessään, vain koska yhteiskunnan yleinen mielipide on eutanasiaa vastaan? Perhe ja rakkaat surevat varmasti menetystä, mutta Will on loppujen lopuksi ainoa joka tuossa tilassa joutuu elämään. Hän on ainoa, joka joutuu noita kipuja kestämään ja ainoa jonka elämä on hiuskarvan varassa jokaisen keuhkokuumeen myötä. Will olisi voinut kenties tänä päivänä olla onnellinen ja elää hyvin, mutta entä seuraavana päivänä, tai viikon tai kuukauden kuluttua? Jokainen hetki voisi olla se viimeinen, jolloin hänen elämänsä päättyisi, mutta avustetulla itsemurhalla hän sai valita oman hetkensä poistua elämästään.

Minun on hyvin vaikea lähteä kritisoimaan Williä ja hänen päätöstään. Olen sitä mieltä, että jokaisella on oikeus omaan ruumiiseensa ja elämäänsä, vaikka se saattaisikin olla yhteiskunnan sosiaalisten normien vastaista. Jos ihminen on parantumattomasti sairas ja loppua kohden luvassa on sietämätöntä kipua, lääkehuuruja ja lähinnä kuihtumista, eikö ole aika julmaa pakottaa ihminen sietämään sellaista? Ihmiselämä on arvokasta, mutta eikö kituminen ja kärsimys vääjäämättömästi huononevassa tilassa riistä tuota arvokkuutta pois? Minua ei pelota kuolema, vaan enemmänkin kuoleminen prosessina. Minua pelottaa ajatus päättymättömästä kivusta ja kärsimyksestä, jossa lopulta menetän ruumiilliset toiminnot ja loppua kohden oman itseni.

Eihän tässä tietenkään nyt puhuta siitä, että tyyliin jokaiseen vaivaan aletaan itsemurhaa tarjoamaan. Tässä on kyse nimenomaan ääritapauksista, joista ei voi parantua, joissa tila tulee vain huonontumaan ajan kanssa. Jotkut voivat argumentoida, että kun ihminen tankataan vain riittävän tukevaan lääkekoomaan, ei sitä kipua tunne. Mutta onko tuo enää hyvää elämänlaatua tai ihmiselämän suojelemista?

Mutta toisaalta olen vain 22-vuotias terve ihmisenalku, joten voin pohtia näitä kysymyksiä pelkästään omasta subjektiivisesta näkökulmastani.

Olen iloinen, että luin tämän teoksen. Voin suositella tätä ihmisille, mutta hieman varauksella.

Lukunäyte: Luku 4, sivut 80-81

Poskiani poltti. Katselin, kuinka hän ohjasi pyörätuoliaan kapeassa eteisessä, ja ennen kuin tajusin mitä tein, minulta pääsi: ”Ei sinun silti tarvitse käyttäytyä kuin mikäkin kusipää.”

      Sanat kaikuivat hiljaisuudessa.

      Pyörätuoli pysähtyi. Hiljaisuutta kesti pitkään, ja sitten Will peruutti ja kääntyi hitaasti minuun päin käsi edelleen ohjaussauvalla.

      ”Mitä?”

      Katsoin häntä sydän jyskyttäen. ”Sinä kohtelit ystäviäsi paskamaisesti. Mikäpä siinä. He luultavasti ansaitsivat sen. Mutta minä tulen tänne päivä toisensa jälkeen ja yritän tehdä työni niin hyvin kuin pystyn. Joten olisin todella kiitollinen, jos et tekisi minun elämääni yhtä vaikeaksi kuin kaikkien muiden.”

      Willin silmät laajenivat hiukan. Hän oli hetken vaiti, ennen kuin puhui taas. ”Entä jos sanoisin sinulle, etten tahdo sinua tänne?”

      ”Sinä et ole palkannut minua, vaan äitisi. Jos hän ei sano minua irti, pysyn täällä. En siksi, että erityisemmin välittäisin sinusta tai pitäisin tästä typerästä työpaikasta tai tahtoisin muuttaa elämääsi suuntaan tai toiseen, vaan koska tarvitsen rahaa. Okei? Minä todella tarvitsen palkkani.”

      Will Traynorin ilme ei juuri muuttunut, mutta olin silti tunnistavani siinä hämmästystä – kuin hän ei olisi tottunut siihen, että joku väitti hänelle vastaan.

     Voi helvetti, ajattelin alkaessani käsittää, mitä olin juuri tehnyt. Tällä kertaa todella pilasin kaiken.

      Mutta Will vain tuijotti minua, ja kun en kääntänyt katsettani pois, puuskahti hiukan kuin olisi vähällä sanoa jotain epämiellyttävää.

      ”Selvä”, hän sanoi ja käänsi pyörätuolin ympäri. ”Laittaisitko kuvat alimpaan laatikkoon. Ne kaikki.”

      Ja sitten tuoli surisi vaimeasti, ja hän oli poissa.

Me Before You –duologia

Me Before You | Kerro minulle jotain hyvää (2012/2015)

After You | Jos olisit tässä (2015/2016)