Se - Stephen King

Nimi: Se

Alkuteos: It

Kirjailija: Stephen King

Kääntäjä: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro

Julkaisuvuosi: 1986 (suomeksi 1988/2016, Tammi)

Sivuja: 1136 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Juonikuvaus: Derry on pieni kaupunki Mainessa. Paikka, joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottaa hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole muuta nimeä kuin Se.

      Kauhun kuninkaan klassikko. Tuntematon paha terrorisoi pikkukaupunkia voittamattoman Stephen Kingin mestarinnäytteessä. Se aiheutti painajaisia kokonaiselle sukupolvelle kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt tämä modernin kauhun perusteos on yleisön pyynnöstä jälleen saatavilla, ja uuden ikäluokan on aika kiertää klovnit kaukaa ja varoa viemäreitä. Kahdella aikatasolla liikkuva tarina seuraa kiusattujen lasten taistelua pahaa vastaan. Hirviö lyödään kerran, mutta kolmekymmentä vuotta myöhemmin on palattava sinne, mihin kukaan ei halua mennä: lapsuuden kauhujen äärelle. Stephen King (s. 1947) on kirjoittanut yli 50 menestysteosta ja hänen kirjojaan on myyty 350 miljoonaa kappaletta. Hänen leipälajejaan ovat kauhu, jännitys ja yliluonnollinen, mutta nykyään hänet tunnetaan myös taitavana ja tunnelmallisena Amerikan kuvaajana. Kingin tunnetuimpia teoksia ovat Se, Hohto, Carrie ja Kuvun alla.

Ajatukseni: Se oli hyvin tyhjentävä teos. Oli vaikeaa keksiä tekemistä tämän jälkeen, sillä hahmot ja tapahtumat eivät jättäneet rauhaan.

Derryssä, Mainen osavaltiossa, katoaa lapsia moninkertaisesti yli valtion keskiarvon. 27 vuoden välein pikkukaupungin ylitse pyyhkäisee murha-aalto, jolloin kaupunkilaiset löytävät lapsia kappaleiksi revittynä mitä erikoisimmista paikoista. Kun vuonna 1957 kuusivuotias Georgie Denbrough löytyy kuolleena katuojasta, hänen isoveljensä 12-vuotias Bill Denbrough on täysin murtunut. Billillä ja hänen ystävillään Richiellä, Eddiellä, Stanillä, Benillä, Mikellä ja Beverlyllä on sama tarina kerrottavana: he ovat kukin nähneet jotain niin kammottavaa, ettei sillä ole muuta nimeä kuin Se. Yhdessä se päättävät ottaa yhteen Sen kanssa ja päättää Derryä vuosisatoja vainonneet syklittäiset murha-aallot. Ja mikäli he epäonnistuvat, palaavat he kaupunkiin uudestaan.

Se oli minulla todella kauan lukulistalla, mutta aloittamiselle ei tuntunut koskaan oikein löytyvän sopivaa rakoa. Stephen King on kirjailija, jonka kirjoihin on vähän pelottavaa tarttua; ne ovat usein enemmän tai vähemmän elämää suurempia, ne eivät koskaan ole ”pelkkiä” kauhutarinoita, niiden hahmot ovat niin realistisia sekä hyvässä että pahassa, ne sisältävät niin paljon teemoja ja kuvauksia, jotka menevät suoraan ihon alle.

Kirjalla on runsaasti pituutta 1136 sivullaan, mutta sen lukee kuitenkin todella nopeasti. Kirja imaisi minut toisella puoliskollaan niin tiiviisti mukaansa, että luin ~500 sivua hieman yli vuorokauden aikana kykenemättä jättämään teosta kesken. Kingin kuvaukset hahmoista ja tapahtumista ovat niin eläväisiä eivätkä jätä lukijaa rauhaan.

Kauhu on ollut suosikkigenreni ihan aina. Se on mielestäni objektiivisesti haasteellisin genre, sillä jokainen ihminen käsittää kauhun ja pelon eri tavalla. Tuo genre sisältää niin monia alalajeja (splatter, yliluonnollinen, psykologinen, hirviöt...), että se periaatteessa tarjoaa jotain jokaiselle, joka vain omansa haluaa löytää. Itse pidän psykologisesta kauhusta kaikkein eniten sen sukeltaessa syvälle ihmismielen sopukoihin ja käyttäen ihmisen omia ajatuksia, pelkoja ja psyykettä tätä vastaan.

Se on psykologista kauhua parhaimmillaan. Olento, jota puhutellaan nimellä Se tai Pennywise the Dancing Clown metsästää lapsia käyttäen heidän pelkojaan heitä vastaan, täyttäen heidät pakokauhulla, kunnes lopulta syö heidät. Pennywise näyttäytyy muumiona, spitaalisena, ihmissutena tai jopa kuolleena pikkuveljenä. Se ilmestyy lapsille ensin vain tuodakseen itsensä ilmi. Se istuttaa lepattavan pelon liekin heidän mieliinsä. Sitten Se alkaa ilmestyä aggressiivisemmin, häijymmin, nostattaen kauhua uhreissaan. Ja lopulta Se käy heihin kiinni.

Koska pidin lapsihahmoista niin paljon, toivoin saavani enemmän kuvausta heistä ja erityisesti heidän perhe-elämistään. Bill kertoo usein, etteivät hänen vanhempansa Georgien kuoleman jälkeen osaa ikään kuin rakastaa häntä enää saatika olla toistensa seurassa, mutta yhtä lyhyttä kuvausta lukuun ottamatta emme juurikaan päässeet näkemään sitä. Myöskään Stanin perhe-elämää ei oikeastaan nimeksikään kuvailtu. Pidin kovasti Eddien hahmosta ja hänen suhteensa äitinsä kanssa oli todella mielenkiintoinen, joten olisin niin mielelläni lukenut enemmän siitäkin. Sata sivua lisää lasten perhe-elämiin syventymistä, niin tämä kirja olisi saanut täydet pisteet minulta.

Se oli karmaiseva, hauska, surullinen ja omituinen. Pidin ihan valtavasti lukemastani, vaikka samaan aikaan se oli ihan järkyttävää. Stephen King on yksinkertaisesti huikea kirjailija. Hänen hahmonsa ja tarinansa ovat niin moniulotteisia, ettei niitä voi koskaan lukea kovinkaan kevein mielin. Hänen tarinansa tekevät oloni aina enemmän tai vähemmän epämukavaksi ja jäävät pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. King ei säästele hahmojaan tai lukijoitaan, ja siksi minä hänen teoksistaan pidän.

Uskallan väittää, että Se on suosikkini lukemistani Kingin teoksista. Taisi mennä Hohdon edelle. Tosin Hohdon lukemisesta on jo niin monta vuotta, että pitäisi ehkä virkistää muistia...

Mitä mieltä olette tämän syksyn Se-elokuvasta? Minusta se oli aika hyvä. Hiukan harmittelin, että käsikirjoittajat muuttivat hahmoista tiettyjä asioita ja jättivät pari ainakin minun mielestäni olennaista kohtausta pois, mutta muuten tosi onnistunut kuva. Leffan Pennywise on lähes tarkalleen sitä, kuinka King kirjassa Sitä kuvailee, joten hienoa työtä maskeeraajat ja Bill Skarsgård! Odotan mielenkiinnolla ja hieman pelolla Chapter 2:n ilmestymistä.

Lukunäyte: Ensimmäinen luku, Tulvan jälkeen (1957), 3, sivut 22-23

– Hei, Georgie, se sanoi.

      Georgie räpäytti silmiään ja katsoi uudestaan. Hän ei oikein osannut tajuta näkemäänsä. Kaikki oli kuin keksitystä tarinasta tai elokuvasta, jossa eläimet osaavat puhua ja tanssia. Jos hän olisi ollut kymmenen vuotta vanhempi, hän ei olisi uskonut näkemäänsä, mutta hän ei ollut kuusitoistavuotias. Hän oli kuusivuotias.

      Viemärissä oli pelle. Valoa oli kaikkea muuta kuin tarpeeksi, mutta kuitenkin sen verran, että George Denbrough oli varma näkemästään. Pelle se oli, sellainen kuin sirkuksessa tai televisiossa. Oikeastaan se näytti Bozon ja Clarabellin risteytykseltä, Clarabellin, joka puhui toitottamalla torveaan lauantaiaamuisin Howdy Doody -lastenohjelmassa. Buffalo Bill oli kutakuinkin ainoa, joka ymmärsi Clarabelliä, ja se nauratti Georgea aina hurjasti. Katuviemärin klovnilla oli valkoiset kasvot, sen pään sivuilla oli hassuja punaisia karvatukkoja ja sen suulle oli maalautunut iso pellen hymy. Jos George olisi elänyt myöhempänä aikana, hänen mieleensä olisi varmasti tullut Ronald McDonalds ennen Bozoa tai Clarabelliä

      Pelle piti toisessa kädessään eriväristen ilmapallojen terttua kuin upeaa kypsää hedelmää.

      Toisessa hänellä oli Georgen sanomalehtivene.

      – Haluatko veneesi, Georgie? Pelle hymyili.