torstai 31. tammikuuta 2013

Paranormaali - Kiersten White

Nimi: Paranormaali (Paranormaali-trilogia, osa 1)
Alkuteos: Paranormalcy
Kirjailija: Kiersten White
Kääntäjä: Terhi Leskinen
Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2011, Gummerus)
Sivuja: 342 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★☆☆

Takakannesta: Kuusitoistavuotias Evie on aina pitänyt itseään ihan tavallisena nuorena – huolimatta siitä, että hän työskentelee Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä, hänen ex-poikaystävänsä on keiju, hän on kovaa vauhtia retkahtamassa muodonmuuttajaan ja on kenties ainoa ihminen, joka näkee paranormaalien olentojen lumouksen läpi.
      Kaiken lisäksi Evie saattaa olla muinaisen, kaikkien yliluonnollisten olentojen tuhoa povaavan ennustuksen keskiössä.
      Se siitä normaalista.

Ajatukseni: Välttelin tätä kirjaa hyvän aikaa. Kirjan kansi on sitä tyypillistä sievä tyttö sievässä mekossa -tyylistä, joka on alkanut astelemaan kliseisten teinifantasioiden hall of famella. Tietenkään kirjaa ei pitäisi tuomita etu- eikä takakannen perusteella, mutta voiko joku väittää, ettei olisi jättänyt kirjaa hyllyyn, koska kansi ei miellytä silmää ja päinvastoin? Minä tunnustan arvostelevani kirjaa joskus pelkän kannen perusteella, häpeällistä kyllä, siitä tavasta pitäisi päästä eroon.

Mutta siis, lopulta lainasin tämän kirjastosta ja aloin lukemaan sitä. Tein heti muutaman luvun jälkeen pari huomiota kirjasta, jotka olivat piristäviä yllätyksiä: esikoiskirjailijaksi White kirjoittaa varsin piristävällä ja värikkäällä tavalla, Eviellä on aidosti teinimäinen ääni ja yliluonnollisten olentojen legendoihin on lisätty uusia piirteitä. Olin aidosti yllättynyt huomatessani, että aikuinen nainen osaa kirjoittaa päähenkilön kunnon teiniksi, jonka ääni ei kuulosta 30-vuotiaalta kahden lapsen mammalta.

Tarina lähtee liikkeelle varsin, hauskalla tavalla. Heti ensimmäiseksi lytätään nykypäivän populaarikulttuurissa vallitseva näkemys vampyyreistä: Paranormaalissa vampyyrit eivät ole seksikkäitä jumalolentoja, vaan näivettyneitä ruumiita, jotka yrittävät lumota ihmisiä iltapalan toivossa. Piristävää, ehdottomasti. Ihmissusista on tehty mukavanpuoleisia. Yksi syy, miksi välttelin tätä kirjaa oli, että tässä on keijukaisia. En tiedä, miksi en välitä lukea keijukaistarinoita kerta minulla ei ole edes aiempaa kokemusta niistä (hyllyssäni on yhä lukematta Melissa Marrin Wicked Lovely, joka on ostettu kesällä 2011). Jotenkin keijut eivät vain innosta minua. Paranormaalin luettuani minulla on erittäin ristiriitaiset tuntemukset keijuista – en tiedä tykkäänkö vai inhoanko niitä.

16-vuotias Evie on todella teini. Vaaleanpunaista, seeprakuviota ja Ella-nimistä etälamautintaan rakastava Evie on kenties ensimmäinen lukemani päähenkilö, joka kuulostaa aidosti teiniltä. Ehkä jopa... liian teiniltä. Aluksi oli hauskaa lukea Evien innokasta kouhkaamista high school-elämästä, koulun kaapeista, Easton Heights -tv-sarjasta ja söpöistä pojista, mutta jonkin ajan kuluttua se alkoi tympäistä vähän. Mutta toisaalta, Evie on elänyt lähes koko elämänsä maan alla työskennellen Kansainvälisen paranormaalien hallintaviraston leivissä erityisen kykynsä, paranormaalien lumouksen läpi näkemisen takia. Hän ei ole koskaan käynyt normaalia koulua eikä tavannut normaalia teini-ikäistä ihmistä, hänen paras ystävänsä on merenneito ja ainoa kosketus tavallisiin poikiin on television kautta. Tämä seikka antaa tasapainoa sille ylimenevälle intoilulle, mitä Evie harrastaa melko paljon, joten ei siinä mitään. Evie oli ihan kiva päähenkilö.

Kirjassa on suuri hahmojenkirjo. Näistä kaikkein elävimpiä oli Reth, Lend, Lish ja Raquel. Reth on keiju, enkä tykännyt hänestä. Kun luin 16-vuotiaana L. J. Smithin The Forbidden Gamesin aloin tykkäämään pahispojista, mutta Rethistä en pitänyt lainkaan. Lieneekö johtuu siitä, että hän on keiju ja minulla on kummallinen plääh keijuista vai siitä, että koko tyyppi oli vain niin pirullinen kusipää. Ehkä se olikin tarkoitus: keijut pyritään kuvaamaan hahmoina, jotka eivät ole kenenkään puolella ja tekevät omia pirullisia temppujaan. Sitten on Rethin vastakohta, muodonmuuttaja Lend on ah, niin komea ja söpö ja kiltti ja ystävällinen ja kaikkea mahdollista. Lend oli melkein liian tylsä kaikkine ihanine piirteineen. Hänellä oli persoonallisuus, mutta kaikki se höpötys hänen ulkonäöstään ja hänen ja Evien välinen söpöily veivät Lendin hahmosta särmää pois. Lish oli huippu! Omaperäinen veto Whiteltä lisätä merenneito tarinaan.

Paranormaalissa oli paljon huumoria – aitoa sellaista. Evien sisäinen ääni oli välillä todella hauskaa luettavaa. Myös surua ja tuskaa kirjassa oli. Kun hahmoja alkoi kuolemaan, se kosketti Evietä aidosti. Ensimmäisen persoonan kerronta onnistui Whitelta todella hienosti. Dialogit hahmojen välillä olivat väillä melkoisen kutkuttavia, ja vaikka en Rethistä pitänytkään, hänen ja Evien kädenväännöt olivat varsin hauskaa luettavaa. Evien ääni oli kyllä varsinainen piristysruiske nuorten aikuisten kirjojen massatuotannon joukossa.

Kirja oli minun makuuni ihan liian pinkki, pörröinen, söpö ja teinimäinen. Ehkä jopa myös ennalta-arvattava, mutta kuitenkin omaperäinen ja alkuperäinen. Suuret propsit siitä, että Kiersten White oli keksinyt näin omaperäisen tarinaidean. Hän kirjoittaa todella selkeästi ja hyvää tekstiä. Mutta en lumoutunut tästä kirjasta. Siinä oli vain liikaa ihkutusta, teineilyä ja lällyä romanssia minun makuuni. Suosittelen Paranormaalia niille, jotka janoavat uutta näkökulmaa tunnettujen taruolentojen käsittelylle ja niille, jotka haluat lukea hempeän pinkillä pumpulilla höystettyä rakkausfantasiaa.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOILEREITA!

En pidä siitä, että kesken jännityksen romanssi muuttuu todella tylsäksi ja arkiseksi, mutta en oikein voi sanoa, että tässä kirjassa se pätee. Paranormaalissa on kolme teemaa, jotka kantavat tarinaa ja vievät sitä eteenpäin: ensinnäkin Evie palaa halusta saada kokea normaalin elämän, koska hän on ollut periaatteessa kymmenen vuotta maan alla, toisekseen Evie ei ole normaali ja hänen ympärilleen kietoutuneet arvoitukset alkavat ratkeamaan, kun tulityttö-Vivian tulee kuvioihin, ja kolmannekseen Evie kaipaa rakkautta ja muita ympärilleen. Näiden seikkojen valossa Evien ja Lendin niin normaali ja pehmoinen romanssi ei ärsyttänyt minua niin kovasti, koska Evie tavallaan ansaitsee saada normaalia. En ole söpöysromanssin ystävä, mutta tässä se oli varsin sopivaa.

Vivian oli niin kummallinen tapaus. Hän ei tuntunut kunnon pahikselta – minun mielestäni Reth oli paljon pahempi vihollinen kuin väärinymmärretty, yksinäinen Vivian, joka oli jumissa oman tyhjän päänsä kanssa eikä oikein tiennyt/osannut käsitellä yksinäisyyttään muutoin kuin imemällä sieluja paranormaaleista. Ja se, kuinka hänet lopulta tuhottiin oli aivan yhtä sovinnaista ja naurettavan helppoa kuin Punaisissa tulppaaneissa. ”Minä tuhoan sinut koskettamalla rintaasi – aivan, ole vain aloillasi siinä äläkä tee vastarintaa nyt kun yritän tuhota sinut – hetki vielä, aloillasi nyt, juuri noin, no nyt, nyt imin sielut pois sinusta. Oli kiva asioida kanssasi, siskoseni!” Tervemenoa. Tosin Vivian taisi jäädä eloon.

On niin kliseistä ja tylsää, kun puhutaan suurista ennustuksista ja arvoituksista, joita kukaan ei oikein tunnu tajuavan paitsi juuri se yksi henkilö, josta kukaan ei tykkää. Ainutlaatuisuus, kukaan ei ole koskaan aikaisemmin kohdannut mitään vastaavaa, salaperäisiä runoja kohtalosta ja niin edelleen – minä en vain jaksa niellä sitä. Kohtalo ja ainutlaatuisuus ovat sanoja, joita lukiessani minun tekee mieli sulkea kirja ja heittää se nurkkaan. En edes tykkää hokea sanaa kliseisyys, mutta se on se sana, mikä kuvaa höpinää kohtaloista ja ainutlaatuisuuksista ja runoista parhaiten.

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Mjooh, kyllä se toinenkin osa tulee varmaan luettua, mutta en pidä kiirettä sen kanssa. Minulla on monta vinoa pinoa kirjoja luettavana, joten jatko-osa ei ihan heti eksy käsiini illalla kun luen ennen nukkumaanmenoa. Jos olisin lukenut tämän kirjan kaksi vuotta sitten kun se ilmestyi, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän, mutta nyt, kun olen lukenut paljon synkempää kirjallisuutta, minä tavallaan haluan enemmän syvyyttä ja moniulotteisuutta, tummempia sävyjä ja enemmän jännitettä hahmojen välille. Paranormaalista en saanut tätä kaikkea irti. Se oli yksinkertaisesti söpö fantasiaromanssi.

Lukunäyte: Oih, pure minua, sivu 9
Hän syöksähti minua kohti. Astuin sivuun ja annoin hänen kompastua matalaan hautakiveen. ”Minä tapan sinut!” hän sähähti ja yritti nousta ylös.
      No jaa, sinuna miettisin sitä vielä uudemman kerran. Näetkö tuon uuden kiiltävän korun, jonka annoin sinulle? Siinä on kaksi pientä sensoria – ne ovat vähän kuin neuloja – ja ne ovat työntyneet nilkkaasi. Jos ruumiinlämpösi nousisi yhtäkkiä, vaikkapa ihmisveren nauttimisen takia, sensorit ruiskuttaisivat sinuun vihkivettä.”
      Hänen silmänsä laajenivat kauhusta, ja hän raapi nilkkajäljittimen reunoja ja yritti kiskoa sitä pois.
      Älä tee myöskään noin. Jos sinetti murtuu, seurauksena on vihkivettä, puf. Ymmärsitkö? Aktivoin myös ajastimen ja paikantimen. Bukarestissa tiedetään siis paitsi tarkalleen, missä minä olet, myös se, milloin sinun pitää mennä sinne. Jos et ole siellä ajoissa, niin – tarvitseeko minun oikeasti kertoa, mitä sitten tapahtuu?” 

Paranormaali –trilogia:
Paranormalcy | Paranormaali (2010/2011)
Supernaturally | Yliluonnollisesti (2011/2012)
Endlessly | Loputtomasti (2012/2013)

6 kommenttia:

  1. Blogistani löytyisi sulle yllätys. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Alankin heti vastailemaan haasteeseen :D

      Poista
  2. Joo minuakin ärsytti juuri tuo Vivianin helppo kukistaminen ja samoin myös Punaisissa tulppaaneissa, ymmärrän yskän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole siis yksin tämän kanssa :) Minusta kirjailija olisi voinut panostaa tuohon enemmän ja ehkä sitten olisin saattanut tykätä kirjasta paremmin.

      Poista
  3. Löysin blogisi vasta ihan muutama päivä sitten ja jo ensimmäisen kirjoituksesi luettuani kiinnostuin. Lähdinpä siis heti etsimään olisitko lukenut joitakin samoja kirjoja kanssani :)

    Kuvasit hyvin tuntemuksia, mitä Paranormaali herätti minussakin. Vivian oli omituinen hahmo, eikä tosiaan vaikuttanut kovin pahikselta. Mielestäni Vivin hahmo oli jotenkin yliampuva, mutta tuhoutui kuitenkin liian helposti. Kuten sanoit, Reth vaikutti pahemmalta vastustajalta.

    Itse olen lukenut trilogian seuraavankin osan ja viimeinen osa on odottelemassa lukemista. Jään innolla seurailemaan blogiasi!

    Itse juuri suoritin lukudiplomin ja sen vuoksi jonkinlaista blogia pidin. En tosin ole kovin tyytyväinen siihen, mutta ehkä muiden blogien seuraaminen innostaisi minutkin bloggaamaan ihan tosissani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kivaa, että löysit tiesi tänne! :D Jää ihmeessä seurailemaan, mitä kirjoittelen ja toivottavasti saat kiinnostavia kirjavinkkejä :)

      Minulla jäi tuosta Paranormaalista vähän sellainen kuiva, mitäänsanomaton maku suuhun. Oli kirjalla hyvätkin hetkensä, mutta toisaalta sitten en koukuttunut niin paljon, että jatko-osat hirveästi kiinnostaisivat. Voisin ne kyllä joskus lukaista, mutta suuren suurta intoa niihin tunne.

      Toivottavasti innostut blogin pitämisestä! Bloggaaminen mieluisasta aiheesta on niin mukavaa ja loistava vapaa-ajanharrastus :)

      Poista

Jaa mietteesi!