Lakkiaistunnelmia!

Hyvin meni lakkiaiset! En kaatunut, vaikka kolme kertaa kävin salin edessä asioimassa, en sen pahemmin änkyttänyt puhetta pitäessäni, sain jopa kirjapalkinnon. Jee! Käteni olivat ihan hiestä märät, kun jännitin puhetta eikä salin hikinen, nihkeä ilma helpottanut yhtään. Nyt laitellaan viimeiset kakut kuntoon ja aletaan tässä hikihelteessä odotella vieraita saapuviksi.

On erittäin mukava tunnelma nyt, kun koko lukiourakka on ohi ja voi huokaista helpotuksesta. Kivan raukea olo nyt kun ei enää tarvitse jännittää, kämmääkö koko salin edessä vai ei. Hyvä fiilis!

Hyvää lakkiais-/valmistujais-/juhlapäivää jokaiselle ja erittäin aurinkoista kesää kaikille blogistaniassa ja sen ulkopuolella möyriville nassukoille!

~ Nina

Bad Girls Don't Die - Katie Alender

Nimi: Bad Girls Don't Die

Trilogia/sarja: Bad Girls Don't Die, #1

Kirjailija: Katie Alender
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 346 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Haastekirja 5/20

Juonikuvaus: Kun Alexiksen pikkusiskosta, Kaseysta, tulee suorastaan pakkomielteinen vanhoista antiikkinukeista, Alexis ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Kasey on omituinen lapsi. Piste. Alexistakin pidetään outona koulussa, jopa hänen goottiystävänsä ajattelevat niin. Kaikki muuttuu vain oudommaksi, kun heidän vanha talonsa alkaa muuttua: ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, vesi kiehuu kylmällä levyllä ja sammutettu ilmastointilaite puhaltaa niin kylmää ilmaa, että tytöt voivat nähdä oman hengityksensä. Kaseykin muuttuu. Hänen silmänsä vaihtuvat sinisistä vihreiksi, hän käyttää vanhanaikaista kieltä ja unohtelee ajanjaksoja. 

      Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin Kaseyn uusi luonteenlaatu. Ennen niin lempeä, kiltti ja nukkerakas lapsi on poissa ja uusi Kasey on vihainen. Alexis on ainoa, joka voi pysäyttää sisarensa – mutta entä jos tuo vihreäsilmäinen tyttö ei olekaan Kasey?

Ajatukseni: Minä rakastan kauhua. Erityisesti elokuvissa. Ja kaikkein parasta kauhua on mielestäni psykologinen kauhu (kummituskauhuilu), jossa ihmismieltä piinataan, tavarat liikkuvat itsestään, ikkunoissa, peileissä ja käytävillä näkyy hahmoja ja varjoja, pimeät huoneet, välkkyvät valot, nuket, klovnit ja niin edelleen. Minä todella rakastan kauhua. Mutta minua karmii nuket ja klovnit. Tässä kirjassa on nukkeja. Siispä täydellistä. Mitä enemmän pelkään, kammoan tai inhoan jotain, sitä enemmän haluan katsella ja lukea sellaisia elokuvia ja kirjoja.

Kauhukirjoja en ole kuitenkaan koskaan liiemmin lukenut. En tiedä edes miksi. Olen lukenut Stephen Kingin Hohdon ja pidin siitä. Olen lukenut myös 11–12-vuotiaana kaikki R.L. Stinen siihen mennessä ilmestyneet nuorten kauhukirjat ja silloin minä pidin niistä. Mutta en ole sen kummemmin lukenut muuten kauhukirjoja. Hmm, omituista. Minä pidän genrestä todella paljon, mutta olen kokenut sitä 99% elokuvien kautta. Jaa-a, pitää alkaa lukea lisää kauhua, jos se on jotain näin hienoa, mitä Bad Girls Don't Die tarjoaa.

En tarkalleen ottaen muista, miksi päätin tämän kirjan valita tilaukseen. Vaikka nyt minä rakastan tämän kantta, en aluksi pitänyt siitä juurikaan. Se oli vain niin kummallinen ja hämy, etten oikein välittänyt siitä. Nyt luettuani tämän voin sanoa, että kansi sopii tarinaan kuin luunappi otsaan tai kuin nenä päähän, kumpi vain. Onneksi päätin, syystä tai toisesta, tilata tämän kirjan ja lukea virkistyksenä pääsykoekirjojen puuduttavuuden rinnalla.

Tarinan alussa meille esitellään Alexis Warren, pinkkitukkainen, kapinallinen, koulun klikkien ulkopuolella kulkeva 17-vuotias nuori. Hän on vanhan, kummituslinnaa muistuttavan talonsa ulkopuolella keskellä yötä ottamassa valokuvia aavemaisesta kuutamosta ja puidenoksista kotitalonsa tumman harjanteen takana. Alexiksen 13-vuotias pikkusisko Kasey on seurannut siskoaan ulos ja yllättää tämän kesken kuvauksen. Kun sisarukset päättävät palata sisälle, Alexis havaitsee kummallisen valon leijuvan heitä kohti ja katoavan yhtäkkiä. Siitä alkavat sitten karmivat tapahtumat.

Alexis oli aivan huippu päähenkilö! Jo pelkästään se, että hänellä on pinkki tukka, puhuu puolestaan hänen räväkästä ja kapinallisesta luonteestaan. En juurikaan pidä pinkistä värinä vaatteissa, mutta jos hahmolla on jokin epätavallinen hiustenväri, jo se saa minulta suuren lämpimän halauksen. Kun hiustenväriin lisätään terävä kieli ja itsenäisesti ajatteleva, määrätietoinen päähenkilö itse, olen hullaantunut. Alexiksen ivalliset huomautukset cheerleadereille olivat mahtavia.

Alexiksen suhde Kaseyyn oli varsin mielenkiintoinen. He ovat eräällä tasolla toistensa parhaat ystävät, sillä kummallakaan ei ole juurikaan ystäviä kotitalon ulkopuolella. He pitävät toisilleen seuraa ja Kasey seuraa siskoaan usein ulos keskellä yötä, kun Alexis lähtee valokuvaamaan. Kun Kasey ryhtyy pakkomielteiseksi nukeistaan ja äkkiä lempeä Kasey muuttuu hyvin kummalliseksi, Alexis luonnollisesti ihmettelee, mikä Kaseyhyn on mennyt. Mutta kun Kasey alkaa unohdella tekemisiään, viettää aikaa pimeässä kellarissa ja puhua ääneen nukeilleen, Alexista alkaa oikeasti pelottaa pikkusiskonsa mielenterveyden puolesta. Kasey osasi olla sekä pahimmillaan että parhaimmillaan aika pirun karmiva hahmo.

Tarinassa suurta roolia esittää Megan Wiley-niminen cheerleader. Vaikka Alexis inhoaa cheerleadereitä, hän alkaa hitaasti muodostaa ystävyyssuhdetta Meganin kanssa, koska Megan tietää yliluonnollisesta ja kummituksista enemmän kuin ulkoapäin voisi kuvitella. Megan oli yllättävän sympaattinen hahmo – ei sellainen pinnallinen cheerleader, millaisena Alexis aluksi tätä pitää.

Tässä kirjassa oli paljon erilaisia ihmissuhteita. Oli Alexiksen ja Kaseyn välinen sisarussuhde, oli Alexiksen ja Meganin välinen ystävyyssuhde. Sitten oli Alexiksen ja hänen äitinsä välinen suhde. Heidän suhteensa on melkoisen etäinen, koska äiti viettää paljon aikaa töissä. Heidän välinen suhteensa kehittyy paljon tarinan aikana. On aina hienoa, kun kirjassa hahmojen väliset suhteet muuttuvan ja kehittyvät luonnollisella, uskottavalla tavalla.

Minua on hyvin vaikea saada pelkäämään tai vilkaisemaan olan yli. Oikeastaan se on mahdotonta. Minä sekä kammoan että inhoan sellaisia fyysisiä, luonnollisia asioita, kuten hämähäkkejä ja käärmeitä. Pelkään käärmeitä niin paljon, että olen silittänyt nukkuvaa pytonia, kun tilaisuuden siihen sain. Oikeasti. Pelkoni ei ole lamauttavaa, vaan harjoitan mieluummin siedätyshoitoa niiden suhteen. En kyllä menisi luonnossa käärmettä käpelöimään, jos sellainen vastaan tulisi. Yksi asia, jota pelkään aivan oikeasti on syvä vesi, sellainen, missä en näe pohjaa; minä haluan tietää, mitä jalkojeni alla on. Kerran ulkomailla vedessä seisoessani aalto heitti nilkoilleni mustekalan. Sain kunnon sätkyt siitä hyvästä. En enää mennyt mereen sen reissun aikana. Hyi, en voi uida edes mökillämme sen jälkeen kun en enää pohjaa näe. Ajatuskin karmii. Kauhuelokuvien suhteen en oikeastaan koskaan hätkähdä tai säpsähdä kohtauksia, koska osaan ennakoida, mitä tuleman pitää. Kun on katsonut satoja kauhuja, oppii tuntemaan ne tyypilliset säikäytykset.

Tämä kirja sai minussa aikaan sen hyytävyyden tunteen, ja kirja piti minua hyvin karmivalla tavalla otteessaan. Muutamassa kohtauksessa tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, kun näin mielessäni kohtauksen. Luin tätä toissa yönä ja minä ihan oikeasti jouduin lukemaan historiaa hetken aikaa ennen kuin aloin nukkumaan – jotenkin tämän kirjan tunnelma jäi vain leijumaan ilmaan niin hyvin häiritsevästi. Ehkä kirjoissa esiintyvän kauhun kauneus on juuri siinä, että on sanoja paperilla, mutta on myös alitajunta, joka maalaa juuri sen kuvan, mitä sanat alitajunnassa herättävät. Elokuvissa kauhu on juuri sitä, mitä ruudussa näkyy. Minun pitää tosiaan alkaa lukea enemmän kauhua. Suosituksia hyvistä?

Tarinassa katsellaan muutamaan otteeseen menneisyyteen, jolla pohjustetaan nykyhetken tapahtumia ja annetaan vihjeitä siitä, mitä Kaseyn kanssa on tekeillä. Tarinan edetessä alkaa huomata, että aluksi sellaiset melko kummalliset asiat ja irrallisilta vaikuttavat jutut alkavat sopia palapeliin ja lopulta kaikki loksahtaa kunnolla paikoilleen. Tässä kirjassa asiat etenivät juuri siihen suuntaan, mihin toivoin niiden etenevän. En joutunut pettymään missään vaiheessa.

Kauhun lisäksi tässä kirjassa on myös romantiikkaa – tietenkin. Ja se oli varsin suloista. Söpispojan nimi on Carter Blume, hänellä on pehmeät vaaleat kiharat ja siniset silmät, ja hänestä tuli koulun edustaja (tai jotain sellaista, en muista tarkalleen), koska Alexis totesi ääneen tv-kameroille totuuden muiden hakijoiden motiiveista. Heidän välillään alkaa lepatella perhosia, mutta Alexis ei oikein osaa suhtautua kummallisiin, uusiin tunteisiinsa. Carter ei ollut sellainen tyypillinen ”olen niin hyvännäköinen, että ihan pahaa tekee ja olen niin täydellinen, että röyhtäilen tähtiä ja oksennan sateenkaaria” -rakkaudenkohde, vaan hänellä on omat taakkansa ja menneisyytensä. Carter ja Alexis tasapainottavat ja täydentävät toisiaan yllättävän hyvin, eikä missään vaiheessa oksennettu vaaleanpunaista vaahtoa kuiskien samalla ”minä rakastan sinua” toisen korvaan. Hah, ottakaapa mallia tästä, Eve ja The Forsaken. Ei ole mitään syytä pitää kiirettä.

Minun mielestäni tämä kirja on kyllä viiden tähden arvoinen lukukokemus. Tietenkin mielipiteeni saattaa myöhemmin muuttua, kun luen lisää YA -kauhua ja kauhua yleensä, koska minulla ei ole kunnollista käsitystä ja rinnalle asetettavaa kirjaa, johon tätä verrata. Joten näin tältä tuntumalta pidän tätä viiden tähden arvoisena. Bad Girls Don't Die oli huippu kirja, suosittelen lämpimästi! Nyt kieli pitkällä odotan, jos vaikka saisin lakkiaislahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (koska olen siihen suuntaan toivomustani – hienovaraisesti – vihjannut), niin voin heti tilata trilogian toisen ja kolmannen osan.

Huomenna on lakkiaiset ja minulla on juhlassa ihan oikea rooli. Jännittää vähän, koska pelkään, että vedän korkkareilla kunnon lipat koko salin edessä. Se olisikin tarpeeksi räväkkä tapa lopettaa lukioura. Kesä on jo kunnolla alkanut, aurinko paistaa ja on kuuma, eikä minua huvita enää yhtään lukea pääsykokeisiin, koska tunnen oloni hyvin epävarmaksi niiden suhteen. Tuntuu, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä niiden eteen ja olisi pitänyt keskittyä enemmän, kun aikaa vielä oli. Epäilen, että pääsen sisään yliopistoon näillä lukemisilla. Ei voi syyttää kuin omaa laiskuutta/kyllästymistä/keskittymisen puutetta. Tällä hetkellä haluaisin vain nukkua kellon ympäri ja ahmia valtavia määriä kirjoja, koska niitä en ole kunnolla voinut nyt lukea. No, kesäkuun 5. päivänä klo 17.oo jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu ja alan heti lukemaan Chosen Onesia. Tai jotain muuta. Saa nähdä.

Edit 6.8.2013: Ja kyllähän minä olen muutakin kauhua lukenut: John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ja Ihmissataman.

Lukunäyte: luku 1, sivu 7-8

I turned back to check on her, stopping so abruptly that she ran right into me. 

      ”Spider?” she asked, panic in her voice.

      I shook my head. I was looking past her into the front yard, at the spot where we'd been standing just twenty seconds earlier. 

      It was lit up by the same faint glow we'd seen in the tree.

      And it was actually seemed to be... growing. 

      ”What?” Kasey whispered.

      ”Uh...” If my sister saw it, she would spaz. I looked right at her and smiled. ”Nothing.” 

      Out of the corner of my eye, I got a sense of the light growing larger – and then I realized it wasn't getting bigger–

      –It was following us.

Bad Girls Don't Die –trilogia

Bad Girls Don't Die (2009)

From Bad to Cursed (2011)

As Dead As It Gets (2012)

Enclave - Ann Aguirre

Nimi: Enclave

Trilogia/sarja: Razorland, #1

Kirjailija: Ann Aguirre
Kustantaja: Feiwel & Friends

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 259 englanninkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Deucen koko maailma on aina ollut maanalainen yhteisö, enklaavi, jossa vahvin selviää ja omia puolustetaan. Viisitoistavuotiaana nuori saa itselleen nimen ja elämänammatin metsästäjänä, lisääntyjänä tai rakentajana. 

      Metsästäjänä Deucen tarkoitus on selvä: liikkua vaarallisissa tunneleissa yhteisön ulkopuolella, tuoda takaisin lihaa enklaavin jäsenien elättämiseksi ja samalla taistella vastaan raakoja lihansyöjiä, jotka tunnetaan Friikkeinä. Deuce on harjoitellut ahkerasti koko elämänsä päästäkseen päämääräänsä eikä mikään voi pysäyttää häntä, ei edes komea metsästäjä, Fade. Kun tuosta salaperäisestä pojasta tulee hänen metsästysparinsa, Deucen ongelmat ovat vasta alkamassa.

      Fade ei pidä sääntöjen noudattamisesta. Deuce ei ole koskaan tuntenut toista Faden kaltaista poikaa, toista, joka voisi sekä koskettaa Deucea niin lempeästi että käyttää veitsiään yhtä kuolettavasti. 

      Samalla kun Deucen uskomus enklaavia kohtaan horjuu, niin käy myös kamppailussa eloonjäämisestä. Järjettömät Friikit, jotka joskus olivat uhka suurten määriensä takia, alkavat nyt osoittaa merkkejä järjestäytymisestä ja jopa strategiasta... mutta enklaavin valtaapitävät kieltäytyvät hyväksymästä merkkejä. Voimatta panna vastaan Deuce riuhtaistaan pois ainoasta maailmasta, jonka hän on koskaan tiennyt.

Ajatukseni: Päivän sana: logiikka. Minä pidän logiikasta. Minä pidän siitä, että asiat käyvät järkeen ja että on olemassa syy-seuraussuhde, jolla voidaan osoittaa jatkumo, pystytään todistamaan ja selvittämään tapahtumia ja asioita. Minä pidän siitä, että asioita selitetään tieteellisesti, biologisesti ja fysiologisesti oikein. Minä pitäisin myös siitä, että kirjailijat ottaisivat enemmän selvää asioista ja tekisivät enemmän taustatutkimusta ennen kuin alkavat hakata sormia näppäimistöllä. Vaadinko liikaa? Voi olla.

Minulla jäi tästä kirjasta hyvin kummallinen maku suuhun. Kokonaisuudessaan tämä oli itseasiassa ihan hyvä. Tavallaan. Hyvä siksi, että tässä oli aika hyvä juoni ja hahmokehitystä. Kummallinen maku jäi siksi, että minä en saanut missään vaiheessa kunnon näppituntumaa tästä kirjasta enkä yksinkertaisesti vain välittänyt siitä, mitä tapahtui millon ja kenelle. En liiemmin jaksanut välittää edes valtavista ammottavista aukoista logiikassa, koska minä ja tämä kirja kuljimme eri polkuja. En tiedä, jotenkin en vain päässyt millään sisälle tähän tarinaan. Yksi asia kuitenkin sai minut suutuksiin.

Kaninkoloja oli löydettävissä joka puolella, pitkin kirjaa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää maanalaista enklaavia ja sen toimintaa. Ensinnäkin sana 'enklaavi' tässä kirjassa ei merkitse yhtään mitään. Enklaavi tarkoittaa valtiota tai sen osaa, joka on kokoaan tai suurimmaksi osaksi toisen valtion ympäröimänä (kiitos sivistämisestä, arvon Wikipedia). Tässä sillä ei ollut minkäänlaista asemaa, se ei tarkoita mitään. Homma maan alla on se, että siellä on pieniä kaupunkilinnoituksia, tunneleita ja tunneleissa möyriviä ihmismäisiä hirviöitä.

Jo pelkästään siksi, ettei kirjailija kuluta liiemmin aikaa maanalaisen maailman kuvailemiseen, en osaa nähdä mielessäni Collegeksi kutsuttua enklaavia, joka on myös Deucen koti. En vain hiffannut sitä touhua. Kuinka he näkevät maan alla? Kaupungissa käytetään soihtuja valaisemiseen, mutta entä tunneleissa? Kuinka ihmeessä metsästäjät näkevät tunneleissa, kun he eivät voi pitää soihtuja mukana, koska niin he herättäisivät Friikkien huomion. Aguirre olisi voinut muuten keksiä jonkin vähän omaperäisemmän kutsumanimen noille oliolle. Mutta tosiaan, kuinka ihmeessä metsästäjät näkevän maan alla, kun soihtuja ei ole mukana? Lisäksi eikö ongelmana ole myös, että maan alta alkaisi loppua happi, kun soihdut polttavat sitä ja enklaavien asukkaat hengittävät ilmaa jatkuvasti?

Tästä pimeydestä ja maan alla olemisesta tulee iso kysymys ihmisen fysiologiaan liittyen. Enklaavissa ihmisten eliniänodote on todella alhainen (vanhin taisi olla jotain 25 vuotta). Nuoret jaetaan ammatteihin 15-vuotiaina ja lisääntyjät aloittavat jyystämisen siinä samoihin aikoihin, eli 15-17-vuotiaina. Yksi sukupolvi on siis todella lyhyt. Mutta koska tässä kirjassa on ällistyttävän vähän historiaa ja maailman rakennusta, tämä-tapahtui-ja-se-johti-tähän -tapahtumaketjua ei selvitetä ja niin edelleen, joten en voi olla ajallisesti täysin varma enkä ole asiantuntija näissä asioissa. He ovat ilmeisesti olleet maan alla kuitenkin useita sukupolvia (jossain taisin kuulla puhuttavan sadasta vuodesta), niin eikö kaiken järjen mukaan näillä ihmisillä pitäisi alkaa tulla fysiologisia muutoksia? He elävät kuitenkin luolassa. Heillä ei pitäisi olla toimivaa näköaistia valonpuutteen vuoksi ja kuulo- ja hajuaistin pitäisi olla äärimmilleen terävöityneet. Heidän aivonsa eivät millään voisi kehittyä samalla tavalla kuin maan päällä eläneiden, joten lukeminen ja kaikki tällainen määrätietoinen ja tietoista ajattelua vaativa tekeminen olisi mahdotonta. Heidän ei pitäisi käyttää vaatteita ja aseita metsästämiseen ja liikkua kahdella jalalla tunneleissa, vaan heidän pitäisi olla neljällä raajalla ja hyökätä hampaat ja kynnet edellä vaiston mukaan – vähän niin kuin Friikit. Oletteko katsoneet elokuvan The Descent (hyvä elokuva muuten, kannattaa katsoa)? Sellaisia olentoja pitäisi myös enklaavin asukkaiden olla.

Enklaavissa tuntuu olevan loputtomat lähteet kankaisiin, työkaluihin, juoksevaan puhtaaseen veteen, ja kaikenlaisiin muihin välineisiin. Kuinka he saavat käsiinsä kaiken tämän? Ei tietoa. Luolastossa pitäisi olla myös sisäsiittoisuusongelmia. He jakavat nuoret kolmeen ammattiryhmään. Ainoastaan lisääntyjät saavat tehdä lapsia keskenään. Koska kolmasosa tekee tämän, niin sisäsiittoisuusongelma tulee ainoastaan nopeammin. Turhauttavan paljon epäkohtia löytyy, enkä ala jokaista nyt osoittamaan.

Tästä eteenpäin tulee pieniä spoilereita, mutta ei mitään suurta ja mullistavaa oikeasti. Kun Deuce joutuu karkoitetuksi enklaavista, hän löytää pian itsensä maanpinnalta, paljaan taivaan alta, kohtaamassa maailman, jonka hän uskoi olevan tuhoutunut ja tyhjä. Mutta ylläri pylläri, ei ollutkaan. Kyllähän Deucella oli hieman vaikeuksia totutella uuteen ympäristöön, mutta ei tarpeeksi. Ulkomaailmassa Deuce joutuu käyttämään aurinkolaseja suojatakseen silmiään ja hänen ihonsa palaa hieman auringossa. Mitä? Deucen pitäisi olla sokea aurinkolaseista huolimatta ja hänen ihonsa pitäisi olla täysin valkoinen ilman minkäänlaista pigmentin tarjoamaa suojaa. Deucen pitäisi palaa ja pahasti, hänestä pitäisi tulla melanoomapotilas.

Deuce oli aika mukava päähenkilö. Hän on vahva ja omatoiminen, puolustaa omiaan ja toimii sen mukaan, minkä hänen sisimpänsä kertoo olevan oikein. Hän alkaa hyvin nopeasti tajuta, etteivät enklaavin valtaapitävät ole oikeassa ja että he salaavat asukkailta tärkeitä asioita. Tällaiset piirteet päähenkilössä ovat erittäin hyviä. Minä pidin Deucesta. Mutta sitten. MUTTA SITTEN. Sitten hän ajatteli jotain sellaista, joka heitti erittäin paskamaisen varjon kirjan ylle.

Kun Deuce ja Fade, eli poika, josta tulee Deucen rakkaudenkohde, joutuvat maanpinnalle, heidät vangitsee Susiksi itseään tituleeraava jengi, jota johtaa Stalker-niminen poika. Jengiläisten kynsistä Deuce ja Fade pelastavat Tegan-nimisen tytön, jonka Stalker on alistanut jengiin lisääntyjäksi, koska muuta hyötyä Teganista ei ole. Toisin sanoen Tegan on vuosien ajan joutunut joukkoraiskauksien uhriksi ja synnyttänyt heille lapsia. Ja tässä vaiheessa Deuce ajattelee jotain hyvin kuvottavaa. Hän kirjaimellisesti katsoo Tegania ja ihmettelee, miksei Tegan ole taistellut raiskaajiaan vastaan kuolemaan saakka, vaan on antanut kaiken tapahtua itselleen vastaan panematta. Anteeksi mitä? Deuce siis ajattelee, että raiskaukset olivat Teganin niskassa, koska tämä ei kuollut taistellen vastaan. Ei. Ei, ei, ei. Raiskauksista EI syytetä uhria. Niissä EI kysytä uhrilta, miksi tämä ei pannut tarpeeksi vastaan. Mitä pirua kirjailija on oikein miettinyt tuollaista kirjoittaessaan?

Ja tästä pääsemmekin hyvin, hyvin kieroutuneeseen kolmiodraamaan. Nämä Friikit möyrivät myös maan päällä, joten Deucen ja kumppanien tulee taistella otuksia vastaan myös ulkona. Friikit hyökkäävät Sutten ja Deucen, Faden ja Teganin kimppuun. Taistelun mentyä ohi Stalker päättää jättää jenginsä ja lähteä näiden mukaan kohti pohjoista, missä huhutaan olevan turvallista. Deuce ja Fade suostuvat Teganin vastustuksista huolimatta ottamaan mukaansa tuon pojan, joka on vuosikausia usuttanut jengiläisiään tappamaan ja raiskaamaan avuttomia ihmisiä. Eli nämä kaksi päähenkilöä päättävät laittaa vuosikausia pahoinpitelyä ja raiskauksia kestäneen tytön ja näistä kaikista vastuussa olleen pojan samaan tilaan ja ilmoitavat, että heidän täytyy tulla toimeen keskenään ja antaa menneiden olla. Voi hyvä helvetti. Teganin olisi pitänyt puukottaa Stalkeria silmään tämän nukkuessa. Mieluiten ruosteisella lusikalla. Sanon vain.

Kolmiodraama. Huhhuh, mitä voinkaan sanoa. Deucella ja Fadella alkaa synkata jo maan alla, kun he metsästävät yhdessä. Heillä alkavat hormonit hyrrätä ja perhoset lepattelevat vatsassa. Minä pidin heidän välisestä kanssakäymisestä ja kehittyvästä suhteesta. Mutta sitten kun Stalker ja Tegan astuvat kuvioon ja he lähtevät yhdessä kohti pohjoista, Deucen ja Stalkerin välillä alkaa kipinöidä. Mitä?! Deuce tietää mitä kaikkea Stalker on tehnyt ja Deuce pitää Tegania parhaana ystävänään, ja kaikesta huolimatta hän alkaa katsella Stalkeria sillä silmällä. Samaan aikaan Deucen ja Faden suhde muuttuu olemattomaksi. Kuinka Deuce voi edes sietää Stalkeria silmissään? En. Ymmärrä.

Aguirre on hyvä kirjoittamaan sujuvaa dialogia. Hän ei kuitenkaan osannut rakentaa uskottavaa maailmaa tai selittää tapahtumia ja asioita. Minulla ei ole hajuakaan, miksi kukaan menisi maan alle asumaan, koska maanpäällinen maailma on täydellisen elinkelpoinen. En ymmärrä Enclaven maailmaa. Minulle jäi kirjan lopusta sellainen maku suuhun, että kirjasta puuttuu muutaman kymmentä sivua, koska lopussa ei ollut minkäänlaista huipentumaa ja kirja loppui vain yhtäkkiä, kuin seinään.

En osaa sanoa, suosittelenko tätä kenellekään vai en. Tämä ei ole huono kirja, mutta tässä on valtava logiikkakato ja tyrmistyttäviä asioita, mitkä varjostavat tätä pahasti. En aio sanoa, että älkää lukeko, mutta en siltikään kannusta tarttumaan tähän. Omalla vastuulla, sanoisin.

Edit 8.7.2013: Voi hitto, äsken tuli tarkistettua, mitä Deuce tarkoittaa: kakkonen, paska, perkele, piru, sorsa. Mitä ihmettä! Miksi kukaan kirjailija antaisi päähenkilölleen nimeksi Deuce?

Lukunäyte: Deuce, sivu 6-7

I am Deuce. 

      Tears spilled down my cheeks as the nerve endings died, but the scars appeared one by one, procclaiming my strenght and my ability to weather whatever I found out in the tunnels. I had been training for this day my whole life; I could wield a knife or a club with equal proficiency. Every bite of food I ate that had been supplied by someone else, I consumed with the understanding it would be my turn someday to provide for the brats.

      That day had come. Girl15 was dead. 

      Long live Deuce.

Razorland –sarja

    0.5 Foundation (2012)

Enclave (2011)

    1.5 Endurance (2012)

Outpost (2012)
    2.5 Restoration (2013)

Horde (2013)

Julma maa - Moira Young

Nimi: Julma maa

Alkuteos: Blood Red Road

Trilogia/sarja: Dust Lands, #1

Kirjailija: Moira Young

Kääntäjä: Tarja Kontro

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 382 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Saba on varjo. Lugh on valo. Ruma. Kaunis. Laiha. Voimakas. 

      Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.

      Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

Ajatukseni: Olosuhteiden pakosta minun oli pakko jarruttaa tämän kirjan lukemista. Ensimmäiset 50 sivua luin kokeillen, totutellen kieleen, Sabaan, maailmaan, sitten seuraavat 200 sivua luin ahmien ja himoiten lisää, lisää, lisää, kunnes tajusin, että etenen liian nopeasti ja minun on pakko hidastaa tahtia. En halunnut luopua tästä kirjassa kahdessa päivässä. En halunnut lukea kirjaa liian nopeasti, koska en voi lukea näitä omia kirjojani kunnolla vielä kuukauteen pääsykokeiden takia. Joten suurta itsekuria harjoittaen luin seuraavat viisi päivää jotain kymmenen sivua illassa.

Mutta en voinut pidätellä itseäni enää. Kun jokin on vain niin hyvää, se on pakko saada nyt heti luetuksi. Viimeiset 80 sivua tuli luettua äsken loppuun. En nyt ihan tiedä, kuinka saisin ilmaistua sanoin sen, mitä sisälläni tunnen tätä kirjaa kohtaan. Tiedättehän sen tunteen, kun olette lukeneet jotain niin loistavaa, että siitä on vaikea sanoa vain mitään. Julma maa on vain niin hyvä, että haluaisin jättää tämän arvostelun tähän – tärkein tuli jo sanotuksi. Mutta koska en koskaan voi sulkea suutani kirjasta ennen kuin olen perin pohjin sen läpi kyntänyt jokaista yksityiskohtaa myöten, avaan vähän tuota adjektiivia selventääkseni, miksi Julma maa on ilman epäilystäkään viiden tähden arvoista luettavaa.

Aloitan puhumaan Moira Youngin erikoisesta kirjoistustyylistä. Minä rakastin sitä. Yleensä karsastan slangia ja puhekielistä kirjoistustyyliä, mutta tässä kirjassa en. Aluksi kirjoitustyyli pisti silmään ja jouduin nielemään muutaman kymmentä sivua, ennen kuin silmäni tottuivat puhekieliseen tekstiin ja puheeseen ilman lainausmerkkejä tai ajatusviivoja. Tyyli sopii kirjaan vain niin hyvin, että harkittu kirjakielinen teksti olisi vain pilannut Saban, maailman ja tunnelman täydellisesti. Nälkäpelissä Katnissin ääni on hyvin riisuttua ja suoraviivaista eikä siinä kuluteta aikaa puiden yksityiskohtaiseen kuvailuun ja vertauskuvauksiin, jotka mullistavat lukijan maailmankatsomusta jokaisella lauseella. Tyyli sopi Katnissin luonteeseen todella hyvin. Sama koskee tätä kirjaa. Tässä kirjassa juuri tuo teksti oli nimenomaan Saba ja hänen luonteensa. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kaikki käytiin läpi hänen silmiensä läpi, pääsemme näkemään kaiken tasan niin kuin Saba näkee, kuulemaan kaiken niin kuin Saba kuulee, kokemaan asiat niin kuin Saba kokee. Saba on rosoinen hahmo, siksi kirjoitustyylinkin tulee olla rosoista. Se on vain Saba. Yksi kokonainen tähti täydellisestä kirjoitustyylistä.

Saballa on tasan yksi päämäärä tässä kirjassa: hän haluaa pelastaa kaksoisveljensä, jonka ratsastajat veivät. Dystopiakirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa tähdätään johonkin suurempaan tarkoitukseen, kuten maailman muuttamiseen, kapinaan ja tyrannihallinnon alas ajamiseen. Julma maa on se ruma ankanpoikanen tässä joukossa. Sabasta ei missään vaiheessa muodostu mikään marttyyrien kuningatar, vaan hän yksinkertaisesti haluaa saada veljensä takaisin. Hän sanookin yhdessä kohdassa, ettei ole kiinnostunut mistään maailman muuttamisesta, ainoastaan veljensä pelastamisesta. Juuri tämä tekee Julmasta maasta sen joutsenen. Julma maa on tarina määrätietoisesta tytöstä, joka haluaa taittaa matkan itsensä ja kaksosensa välillä. Matkalla tyttö kasvaa henkisesti ja alkaa hengittää ilmaa itsenäisesti ja muodostaa oman minänsä, ilman veljeään. Julma maa on tarina kaksosten välisestä yhteydestä, henkisestä kasvusta ja itsenäistymisestä.

Minä en ole kaksonen, joten en voi tietää, millainen yhteys kaksosilla on. Tuntevatko he olevansa osa toisiaan, siihen en osaa sanoa mitään. Saba tuntee Lughin olevan vahva osa häntä ja siksi Saba tarvitsee veljensä kanssaan. Saba, Lugh, heidän pikkusiskonsa Emmi ja isänsä asuvat lähes kuivuneella Hopeajärvellä, joka on syrjässä ja kaukana kaikesta. Perheen välejä kiristää vaikeat elinolosuhteet järvellä: Lugh on vihainen isälleen, koska tämä tekee olemattomia taikoja saadakseen aikaan sateen eikä yritä saada perhettään siirtymään vehreämpään maaperään asumaan, Saba inhoaa Emmiä, koska katsoo tämän olevan hyödytön ja syy siihen, miksi heidän äitinsä kuoli, Emmi roikkuu jatkuvasti Lughin nilkassa ärsyttäen samalla Sabaa, Saba yrittää puolustaa isää, vaikka tietääkin, että Lughin puheissa on perää. Elämä ei tosiaan ole helppoa kuolevalla Hopeajärvellä.

Minä pidin todella paljon Sabasta. Hän oli niin rosoinen eikä hän tykännyt alussa kenestäkään muusta kuin veljestään. Hän kuitenkin kasvaa henkisesti todella paljon. Kirjan lopussa Sabaa ei voi uskoa samaksi henkilöksi, mitä kolmesataa sivua aikaisemmin. Pidin myös paljon Saban suhteista muihin henkilöihin, kun tarina alkoi kehittyä. Parasta oli Saban ja Emmi-pikkusiskon välien muuttuminen tarinan aikana. Saban ja Lughin välinen yhteys jäi ehkä vähän hämärään, koska Lugh häviää tarinasta melko alussa eikä hän ole henkilökohtaisesti paikalla tarinassa kuin muutaman sivun ajan. Mutta luulen, että tätä kompensoidaan seuraavassa osassa.

Tämä on yksi niistä harvinaislaatuisista teoksista, jonka kaikista sivuhahmoista minä pidän. En pitänyt yhtäkään hahmoa tyhjänä, tympeänä tai ärsyttävänä, mikä on minun mittapuullani erittäin merkittävää. Yleensä kirjassa on aina joku, joka pistää pännimään, mutta ei tässä. Jokaisessa hahmossa oli juuri sitä jotain, joka sai minut kannustamaan sen hahmon puolesta. Oli se sitten rohkeutta, hulluutta, pahuutta, huumoria, Maevissa, Eponassa, Ikessä, Tommossa, Ashissä, DeMalossa, jokaisessa heissä oli juuri sitä jotain. Minä pidin heistä kaikista. Ja sitten on Jack. Voi, Jack. Annie-lauluinesi ja pisteliäine sanoinesi olit aivan huippu. Minä rakastin sitä, kun Jack huomauttaa Saballe tämän huonosta ajoituksesta. Hah, nauroin makeasti!

Julman maan maailma ja todellisuus oli hyvin karu, kuiva ja kiehtova. Katsoin tässä joku aika sitten Imagine Dragons -nimisen yhtyeen It's time -kappaleen musiikkivideota, joka sopii mielestäni loistavasti Saban maailmaan. Sellaisena minä kuvittelin kirjan maailman. Kuivuutta, kuumuutta, hiekkamyrskyjä, romuttuneita rakennuksia, hiekkaa ja lisää kuivuutta. Lukiessa voi suorastaan maistaa hiekan ja pölyn kielellä. Julma maa eroaa muista dystopioista myös siten, ettei kirjassa ole varsinaista hallitusta eikä tuhoutuneen maailman oikeuksia ole keskitetty yksinomaan isoveli valvoo-tyyppiselle valvovalle silmälle. Maailmassa vallitsee oman käden oikeus ja vahvemman voima, joka syö heikot alta aikayksikön. Siksi jäljellä on enää vain kovanaamoja, jotka eivät kaihda keinoja saada haluamansa. Vähän niin kuin Saba ja Jack.

Julma maa on trilogian ensimmäinen osa, jonka kolmas osa julkaistaan vuonna 2014. Tämän kirjan lopetus oli niin sulkeva, etten oikein tiedä, mitä odottaa seuraavalta osalta. Mielestäni tämän kirjan tarinalla oli alku, keskikohta ja loppu, ja se keräsi kaikki langat yhteen ja teki mukavan solmun loppuun lopettaen tarinan miellyttävästi. Suunnilleen kaikkiin muihin paitsi yhteen kysymyksiin vastattiin. Tämä on hienosti tehty kirjailijalta: ensimmäinen osa on kokonainen teos itsenäisestikin eikä aivan välttämättä vaadi jatkamaan seuraavaan osaan, mikäli ajattelee sen riittävän. Tietysti varmaan jokainen haluaa jatkaa seuraavaan osaan, mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan. Tämä olisi toiminut erittäin hyvin yksittäisenäkin osana.

Julman maan on povattu olevan parempi kuin Nälkäpeli. Kuten The Forsakenin yhteydessä jo sanoin, en pidä tällaisesta mainostamisesta, etenkään kun Nälkäpelillä ja tällä kirjalla ei ole yhtään mitään muuta samaa kuin dystopinen maailma. Miksi ihmeen koko dystopian kulmakiveksi Nälkäpeli on muodostunut, että joka ikistä kirjaa nykyään verrataan siihen? Tämä kirja on seikkailutarina, matkakertomus, ei mikään totalitaristista valtiovaltaa vastaan nouseva kapinatarina. Tässä ei yritetty ratkaista mitään suuria poliittisia kysymyksiä ja ratkoa yhteiskunnallisia epäkohtia. Ei näissä ole mitään samaa, joten miksi ihmeessä Nälkäpeli yhdistetään tähänkin? Ihan typerää. Elokuvista huolimatta Nälkäpeli – niinkin loistava kuin onkin – alkaa väistyä uusien tulokkaiden tieltä, joten ei kannata lyödä jokaisen tulevan dystopian kanteen sen nimeä.

Minä aion aivan ehdottomasti lukea seuraavan osa. Todennäköisesti en edes odota sen käännöstä, vaan tilaan tämän ja seuraavan osan itselleni, niin hyvä kirja ja trilogian alku tämä oli. Kaiken muun hulppeuden lisäksi tämän kirjan kansi on aivan upea. Silloin tällöin vastaan tulee aivan upeita kansia, jotka avaavat kirjan maailman ja näyttää sen lukijalle. Tämä on niitä kansia.

Lukekaa, rakkaat ihmiset, lukekaa tämä kirja!

Lukunäyte: Hopeajärvi, sivu 27-28

Pimeyden halkoo uusi välähdys ja jyrähdys. Musta tuntuu, että ukkonen on nyt kauempana meistä, mutta en voi olla varma, koska mun pää on niin sekaisin. Mun korvissa soi. 

      Saba! Lugh karjuu. Missä sä olet?

      Täällä näin! huudan hiljaa, ja mun ääni vapisee. Mä olen täällä! 

      Ja samassa Lugh on polvillaan mun edessä, ja se vetää mut istumaan.

      Sattuiko suhun? se sanoo. Oletko kunnossa? Se pujottaa käsivarren mun ympärille ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat tuntuu ihan hyytelöltä. Iskikö se sinuun? 

      Mä... uh... se iski multa jalat alta, on kaikki, mitä saan sanottua.

      Kun me sitten seistään siinä, pimeys väistyy. 

      Ja maailma on muuttunut punaiseksi.

      Kirkkaanpunaiseksi kuin tulen sydän. Kaikki. Maa, taivas, mökki, mä, Lugh – kaikki punaista. Hieno punainen pöly täyttää ilman, koskettaa joka ainoaa kohtaa. Punainen punainen maailma. En ole ikinä ennen nähnyt mitään semmoista. 

      Me Lughin kanssa tuijotetaan toinen toista.

      Näyttää maailman lopulta, sanon. Mun ääni kuulostaa tukahtuneelta, ihan kuin olisin viltin alla. 

      Ja samassa siitä punaisesta pölyusvasta ilmestyy miehiä ratsailla.

Dust Lands –trilogia

Blood Red Road | Julma maa (2011/2013)

Rebel Heart (2012)

Raging Star (2014)

The Forsaken - Lisa M. Stasse

Nimi: The Forsaken

Trilogia/sarja: The Forsaken, #1

Kirjailija: Lisa M. Stasse
Kustantaja: Simon & Schuster

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 426 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Jokaisen teini-ikäisen täytyy tehdä testi. Jos läpäiset testin, saat elää. Jos epäonnistut, olet karkoitettu. 

      16-vuotias Alenna herää maailman pahimmassa paikassa: yksin saarella, jota asuttavat sotaisat, teini-ikäisten muodostamat klaanit.

      Jos hän haluaa paeta, hänen täytyy tehdä mahdoton valinta: liittyä tai taistella pahaa Munkkia vastaan? Taistella vai rakastua Liamiin, poikaan, jota kohtaan Alenna tuntee vetoa? 

      Hylätty. Karkoitettu. Alennan taistelu eloonjäämisestä alkaa nyt.

Ajatukseni: Kun ensimmäistä kertaa tutustuin tähän kirjaan Goodreadsissä, ajattelin, että tämä on pakko päästä lukemaan. Ihan pakko. Dystopiaa, jonka tarinaidea kuulosti mahtavalta ja jännittävältä. Meinasin samantien laittaa tilauksen vetämään, mutta sitten huomasin, että tämä löytyy kirjastosta! En ollut uskoa onneani. Laitoin varauksen kirjasta ja sain tämän noin viikko sitten. Ja ei kuin vain lukemaan.

Se, mitä sain, ei ollutkaan sitten ihan niin jännittävää ja huimaa, mitä odotin. The Forsaken on Nälkäpeli -trilogian, Kärpästen herran ja Lost -tv-sarjan sekametelisoppa, johon on ripoteltu mukaan elementtejä tusinasta muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista. Pelkästään tämä kirjaston pokkarin kansikuvaversio suorastaan kirkuu Katniss Everdeeniä niin lujaa, ettei se ole edes hauskaa.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että kirjan kanteen kirjoitetaan ”Jos olet kirjan X fani, tulet pitämään tästä”. Minusta tuollainen markkinointi on lähinnä tietyn fanipiirin kalasteua. Tämän kirjan kannessa lukee ”If you love HUNGER GAMES read THE FORSAKEN”. Nälkäpeli -trilogia on yksi parhaita trilogioita, mitä olen koskaan lukenut, mutta tosiasiahan on, ettei Nälkäpeli ole alkuperäinen. Sama konsepti on käsitelty jo Battle Royalessa, Running Manissa ja muutamassa muussa formaatissa. The Forsakenissa tämä Nälkäpelin hönkäys tuntuu hyvin vahvana, mutta ei läheskään alkuperäisenä. Kirjan markkinointi jonkin toisen suositun formaatin kaltaisena (joka ei edes ole alkuperäinen) on silkkaa laskelmointia, minkä tarkoituksena on toimia täkynä lukijapiirille. Mutta jos kirja on käytännössä pelkkä sekoitus muista formaateista revittyjä elementtejä, sen markkinointi tulee vetämään epäonnistumisen todella överiksi. Kopiointi näkyy räikeästi, kaikki tuntuu olevan huonompaa verrattuna toiseen, mieleen tulee lähinnä surkea fanfiction. Siksi ei kannata markkinoida kirjaa jonkin toisen kaltaisena.

The Forsakenissa on sellainen omituinen piirre, että sen pääjuoni on suunnilleen ihan kohtalaisen omaperäinen, mutta sen yli hyökyy kaikki mahdollinen muu, mikä on sitten kopioitu kaikesta mahdollisesta muusta. Pääjuoni jää täysin muualta revittyjen elementtien jalkoihin. Idea on se, että Alenna ja joukko muita vankilasaaren ”hyviksiä” yrittävät päästä Harmaalle sektorille, joka tunnetaan vaarallisena, mystisenä ja ajattomana alueena, jotta he voisivat selvittää saaren salaisuuden ja päästä pois. Tämä haiskahtaa vahvasti Lostilta, mutta juoni sisältää kyllä alkuperäisiäkin piirteitä, joita en ala spoilereiden takia tässä nyt liiemmin kertomaan.

Tarinassa eletään vuotta 2032, ja maailmassa vallinneiden vaikeuksien jälkeen yksi ihminen päättää ratkaista ongelmat perustamalla supervallan Kanadasta, Yhdysvalloista ja Meksikosta. Supervalta kantaa nimeä United Northern Alliance, lyhyesti UNA, jota johtaa pääministeri Harka, jolla on diktaattorin valta maassa. Jostain selittämättömästä syystä tämä suurvalta on ratkaissut kaikki ongelmat, kuten nälänhädän ja sisällissodat, ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Ehkäistäkseen rikollisuutta ja väkivaltaa hallitus järjestää 16-vuotiaille testejä, joiden avulla erotetaan jyvät akanoista, eli ne, joilla on aivoissa jonkinlainen epämääräinen rikollisen leima, shipataan vankilasaarelle kuolemaan. Tuo vuosiluku on taas ongelma: jos meinataan muodostaa uskottava dystopinen maailma, tapahtumien pitäisi olla kauempana tulevaisuudessa, koska realistisesti ajateltuna UNA pitäisi muodostua vuosikymmenen sisällä eikä sellainen ole yksikertaisesti mahdollista, ei niin lyhyessä ajassa. Kirjailijoiden pitäisi tutkia asioita enemmän.

Vankilasaari Alpha tunnetaan paikallisten keskuudessa the wheelina, pyöränä. Saari on jaettu kuuteen sektoriin, jotka kaikki edustavat väriä. The Monk johtaa hörhöseuraajiensa kanssa neljää sektoria ja he pyrkivät valtaamaan kaikki sektorit, koska Munkki opettaa, että niin heidän sielunsa voivat päästä pois saarelta. Harmaan sektorin lisäksi ainoa vapaa sektori on Sininen sektori, jota asuttavat ”hyvikset”, eli klaani, johon Alenna yllättäen päätyy. Hyvikset ja uskontohörhöt ovat sodassa keskenään.

Alennaa voi kuvata kolmella sanalla: itsekeskeinen, ylimielinen ja wannabe-Katniss. Minusta ärsyttävää, jos päähenkilö on täysin avuton maanvaiva, josta ei ole mitään hyötyä ja hän selviää hengissä vain kun muut pelastavat hänet. Alenna ei ollut tällainen päähenkilö. Hän oli niin vahva ja niin rohkea ja niin kaunis ja niin älykäs ja niin edelleen, ja se oli niin ärsyttävää. Alenna on ollut kymmenvuotiaasta asti orpo, kun hänen vanhempansa vietiin hallitusta vastaan osoitettujen ajatusten vuoksi. Alenna viedään saarelle, koska hän epäonnistuu hallituksen järjestämässä persoonallisuuden profilointitestissä. Ennen saarta Alenna ei ole koskaan ollut mitenkään urhea tai terävä tai vastaavaa, mutta viiden minuutin jälkeen saarella olemisesta hänestä tulee yhtäkkiä jokin über taistelija, jonka jokainen poika haluaa ja joka on älykkäämpi kuin kukaan muu niistä, jotka ovat saarella olleet useamman vuoden. Ei näin! Alennasta tulee tyyliin päivässä yksi parhaimmista taistelijoista ja todella itsevarma. Katniss on vahva ja terävä, koska hän on harjoittanut kykyjään useamman vuoden ajan ja tottunut elämään omien avujensa mukaisesti, mutta Alennasta tulee tällainen ilman todellista kehityskaarta ja hän on äkkiä paras. Ei, ei, ei.

Tarinassa on useampi hahmo, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään, ryhmään IHAN OK ja ryhmään FAIL. Ensimmäiseksi David, joka tuli saarelle samaan aikaan Alennan kanssa, joka seilaa pitkin klaaneja ja saarta, tietäen saaresta omituisia asioita ja yrittäen auttaa Alennaa. Hän kuuluu ryhmään IHAN OK. Sitten on Gadya. Hänellä tuntui olevan jokin bipolaarinen mielialahäiriö, sillä yhdellä hetkellä on oli kuin raivohullu mustasukkainen ex-tyttöystävä ja seuraavalla hetkellä Alennan paras ystävä, huipputaistelija ja älykäs ihminen. Hän on näiden kahden ryhmän välissä. Seuraavaksi on Veidman, hyviksien pomo. Hänestä ei nyt hirveästi ole sanottavaa, muuta kuin että hän kuuluu ryhmään IHAN OK.

Sitten on ryhmä FAIL. Liam on sekä perustaja että puheenjohtaja. Jos herjasin Even romanssia ja miespääsankarin olematonta persoonallisuutta, pelkkänä silmänruokana olemista, niin auta armias, mitä voinkaan sanoa Liamista ja Alennan romanssista tämän kanssa. Romanssi oli pelkkä läppä heti alusta asti, enkä missään vaiheessa voinut suhtautua siihen vakavalla naamalla. Kirjasta on mennyt neljännes, kun Alenna ja Gadya riitelevät Liamista. Ennen saarelle joutumista Alenna on luokkaretkellä museossa päivää ennen persoonallisuustestiä. Museossa heitä varoitellaan vankilasaaresta ja näytetään online-videokuvaa paikasta. Kuvaruutuun ilmestyy paidaton sinisilmäinen poika, joka kiinnittää Alennan huomion samantien, ja Alenna tuntee suurta vetovoimaa ja yhteyttä heidän välillään. Miten muuten tuollaiseen voi suhtautua kuin nauramalla paskaisesti?

Saarelle jouduttuaan Alenna alkaa heti ensimmäisenä miettiä, saattaisiko nähdä tuon sinisilmäisen hyvännäköisen pojan nyt paikan päällä. Ja kuinkas ollakkaan, kyllähän he näkevät! Ja voi huima sitä suunnatonta yhteyden tunnetta, jota molemmat tuntevat. He rakastuvat viidessä minuutissa. He käyvät kirjaimelisesti kolme keskustelua ja Liam on heti hyökkäämässä Alennan huulille ja vannomassa rakkauttaan. Heidän kolme keskusteluaan ovat tyyliin seuraavanlaisia:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei, Alenna.”

Alenna: ”Olitteko metsästämässä?”

Liam: ”Joo, kaadettiin muutama villisika ja säilöttiin liha mutaan.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Mikä on Operaatio Tiikerin hyökkäys?”

Liam: ”Minä kerron. Aiomme mennä Harmaalle vyöhykkeelle ja kaapata kone ja päästä pois tältä saarelta.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei.”

Alenna: ”Kerro perheestäsi.”

Liam: ”Minulla on määrä X veljiä ja äiti. Isä on kuollut. Olen puoliksi britti ja puoliksi latino.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja siinä se! Seuraavaksi Liam on viemässä Alennan katselemaan yöperhosia ja Liam kertoo tuntevansa selittämätöntä vetoa häneen ja suutelee tätä. Mutta koska Gadya on tehnyt Alennalle selväksi pysyä poissa, niin Alenna vastustelee parin sivun ajan ja käy sitten sisäistä monologia vetovoimasta ja tunteistaan Liamia kohtaan. Tämä kaikki tapahtuu ensimmäisten 150 sivun aikana. Aplodit Stasselle vielä surkeammasta ja epäuskottavammasta insta-lovesta mitä Anna Carey onnistui kirjoittamaan omassa kirjassaan! Voiko joku syyttää minua siitä, etten voinut millään suhtautua romanssiin vakavasti? Shoot me!

Kirjan ensimmäinen kolmannes oli typerästä romanssista huolimatta suhteellisen mielenkiintoinen ja luin sen yhdeltä istumalta. Sen jälkeen toinen kolmannes oli paatoksellisen tylsää ja epämääräistä harhailua, vaikka silloin kirjan varsinainen juoni alkoi. Viimeinen kolmannes oli sitten sellaista ”ihan jännää, tuohan oli yllättävää, mutta mitä ihmettä tässä oikeasti yritetään edes selittää?” Lopetus oli kuin suoraan Matkijanärhestä revittyä aavistuksen verran omaperäisyydellä höystettynä.

Stassen kieli oli hyvin selkeää ja nopeatempoista. Alussa liian nopeatempoista. Sivulla 30 Alenna jo herää saarelta, mikä oli minun mielestäni liian nopeaa. Alussa ei rakennettu maailmaa tarpeeksi ja ”oikean maailman” kuvailu ja dystopinen hahmotelma oli olematonta. Olisin kaivannut alkuun vielä yhden luvun, jossa oltaisiin keskitytty Alennan epäonnistumiseen testissä. Stasse ei myöskään osannut aina kirjoittaa tarinaa Alennan silmin. Alenna oli välillä hyvin tyhjä eikä hänen tuntemuksiaan kuvattu kunnolla. Silloin tällöin jokin hänen tuntemuksensa vain möläyteltiin kohtiin, joissa se ei liity mihinkään, tyyliin: ”Blaablaablaa puut ovat korkeita, blaablaablaa taivas on sininen, blaablaablaa, minä suren henkilöä X.” Out of place, out of time.

Tästä kirjasta jäi käteen lähinnä sellainen nääh tunnelma. Liikaa kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta vei pohjat omaperäiseltä tarinalta, hahmot olivat ärsyttäviä, pinnallisia, bipolaarisia, yhdentekeviä, romanssi oli suoraan sieltä itsestään, lopetus oli suora kopio Matkijanärhestä, kirjoitus oli ihan hyvää paikka paikoin, maailmaa ei rakennettu tarpeeksi, valtava määrä kysymyksiä jätettiin vastaamatta ja tapahtumia selittämättä ja niin edelleen. Kirja onnistui viihdyttämään jossakin kohdissa, kun taas toisissa tylsistyttämään ja ärsyttämään.

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, voisin sanoa, että kyllähän tähän voisi tutustua. Tämä on lähinnä sellainen kevyt välipalakirja, josta ei kannata olla mitään suunnatoman suuria odotuksia. Laillani vakavasti dystopiaan suhtautuville tämä kirja saattaa laittaa yhtä lailla hampaita kiristelemään. Kyllä minä seuraavankin osan voisin lukea, jos sen käsiini saisin ilman ostamista, koska juonessa oli kaikesta huolimatta se jokin omaperäisyyden pilkahdus, joka kiinnostaa jatkamaan seuraavaan osaan.

Minulla oli hieman teknisiä ongelmia tämän kirjan kanssa: kannet olivat todella jäykät ja taipumattomat, kirjan selkäpuoli taittui hankalasta kohdasta ja sivut alkoivat irrota liimauksista. Ongelmia, ongelmia. Jouduin liimaamaan pikaliimalla yhden sivun takaisin kiinni, ja nyt se on kuin uusi...

Lukunäyte: Forsaken, sivu 31

Everywhere I look are ropy vines, exotic trees with intertwined branches and neon pink and blue flowers. The air is humid and dank. It smells like earth and decay. 

      Some of my memory starts to return: the testing arena, the scan, those voices in the room... 

      But it's not possible. 

      I stagger around in disbelief, seeking a three-hundred-and-sixty-degree view of my surroundings. In the distance, a huge stone structure ascends into the grey clouds. A broken spiral staircase.

      I feel stunned. 

      Terrified. 

      Betrayed. 

      Somehow I am on the island. 

      The Land Across the Water. 

      I sink to my knees like I've been punched in the belly. I'm too scared to cry. How could this have happened to me? There's been a horrible 

mistake!

The Forsaken –trilogia:

The Forsaken (2012)

The Uprising (2013)

The Defiant (2014)