Eve - Anna Carey

Nimi: Eve

Trilogia/sarja: Eve, #1

Kirjailija: Anna Carey
Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 322 + 15 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Haastekirja 1/20

Juonikuvaus: On vuosi 2032, ja 98% maapallon väestöstä on kuollut ruttoon. Uudessa-Amerikassa vallitsee järjestys, jota johtaa valoisan tulevaisuuden maailmalle takaava Kuningas. 18-vuotias orpotyttö Eve on elänyt lähes koko ikänsä Koulussa, jota ympäröivän muurin ulkopuolelle meneminen on ehdottomasti kielletty. Edellisenä yönä ennen Koulusta valmistumista Eve saa selville, mikä on Koulun todellinen tarkoitus tytöille ja mikä heitä odottaa seuraavana päivänä.
       Eve lähtee vaarallisele pakomatkalle ulkomaailmaan yrittäen saavuttaa huhutun turvapaikan, Califian. Matkalla hän kohtaa villin ja kapinallisen Calebin, joka alkaa hitaasti voittaa Even luottamusta... ja hänen sydäntään. Mutta kun sotilaat alkavat jahdata heitä, Even täytyy valita tosirakkauden ja elämänsä väliltä.

Ajatukseni: Juonikuvaus on suunnilleen sitä, mitä takannessa lukee, enkä ala ujuttamaan niihin mitään omia mielipiteitäni, koska se olisi aika epäreilua. Jokainen saa itse sitten katsoa, vaikuttaako kirja mielenkiintoiselta vai ei. Mutta tämä ajatukseni-osio on sitten täysin minun vallassani... Varoitan etukäteen, että asiaa tulee paljon, pieniä spoilereita, mutta ei mitään suurta oikeasti ja lainauksia, jotka ovat enemmän tai vähemmän... no, lukemalla selviää.

Minä hankin tämän kirjan lähinnä siksi, että tämä on saanut huvittavia negatiivisia arvosteluja. Silloin tällöin luen huonoiksi tuomittuja kirjoja, koska haluan nähdä, mikä on homman nimi ja katsoa, millaisen mielipiteen itse muodostan. Itse valuin melko huikeasti negatiivisen puolelle, hyvin monista syistä.

Voi luoja, mistähän tästä alottaisin? Even lukeminen on niin työlästä kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen, että aloin kirjoittamaan huomioita vihkoon, koska muuten en saanut edetyksi tarinassa millään. Arvatkaa montako sivua tuli täyteen. Kuusi. Kirjoitin kuusi sivua lainauksia ja huomioita ja kysymysmerkkejä tästä sotkusta, jota myös kirjaksi kutsutaan.

Tässä kirjassa ei ollut logiikasta kuultukaan ja ”dystopinen” maailma oli niin heikosti rakennettu ja selitetty, että se oli täydellisen epäuskottavaa. Ensinnäkin, 98% maailmanväestöstä on kuollut ruttoon? Koko maailman vai pelkän Amerikan? Kyselin tätä kysymystä pitkin kirjaa, koska siinä puhutaan koko maailman tuhosta, mutta silti uusi valtiojärjestys on nimeltään Uusi-Amerikka. Jos muistatte vuosituhannen vaihteessa televisiossa pyörineen The Tribe – Klaani -ohjelman, niin saatte käsityksen Even maailmasta. Uutta-Amerikkaa johtaa Kuningas, joka ilmoitti silloin vuosikymmen sitten, että joko eloonjääneet suostuvat hänen täydellisen valtansa alle tai joutuvat elämään metsässä. Ööh? Olen melko skeptinen sen suhteen, että tuollainen olisi millään toiminut. Ruttoa, sen leviämistä ja tuhoa ei selitetty millään tavalla, ja sitten yhdessä lauseessa todettiin, että rokotukset pahensivat asiaa. Okei? Lisää tietoa asiasta? Ai ei? Näitä asioita ei selitetty lainkaan.

Maailma (=Amerikka) on täysin autio ja hylätty lukuun ottamatta suurta ja mahtavaa Uuden-Amerikan pääkaupunkia City of Sandia eli Hiekkakaupunkia. Minulle tulee kaupungin nimestä mieleen joku hiekkalaatikko hiekkalinnoineen, mitä polvenkorkuiset rakentelevat. Ne, jotka suostuvat elämään Kuninkaan absolutismin alla saavat elää pääkaupugin muurien suojassa, mutta ne, jotka eivät suostuneet joutuvat elelemään metsässä luonnon armoilla. Aha. Tässä ei ole mitään järkeä monestakaan syystä, mutta kaikkein vähiten siksi, että maailmaa ei voi jälleenrakentaa ja järjestää uudelleen puolessatoista vuosikymmenessä! Ei etenkään kun tuhot ovat olleet niin suuret, ei etenkään kun ihmisistä on oletettavasti jäljellä vain kaksi prosenttia ja etenkään kun eloonjääneet vielä muistavat ajan ennen ruttoa.

Päähenkilö Eve on koko Koulun priimus, kaunein ja älykkäin tyttö. Bullshittiä sanon minä: Eve on säälittävä, avuton ja karmea ystävä. Älykkyydessä hän kilpailee kumisaappaan kanssa. Voi, miten monta kertaa halusinkaan kurottaa tarinaan ja kuristaa Even. Kirja olisi saattanut olla jopa hyvä, jos Caleb olisi antanut karhun syödä Even ja Arden olisi ottanut pääosan esitettäväkseen ja lempannut Calebin helvettiin.

Eve siis saa tietää, mitä tapahtuu kaikille tytöille, jotka Koulusta valmistuu. Heistä tulee sows, emakoita, jotka sidotaan sänkyyn lisääntymään seuraaviksi muutamiksi vuosikymmeniksi. Tällä tavalla Kuningas meinaa saada lisää populaa maailmaan. Kouluissa tytöille pidetään seminaareja, joissa opetetaan poikien ja miesten vaaroista. Heidät siis opetetaan pelkäämään miessukupuolta. Heille luetaan kirjoja, kuten Romeota ja Juliaa, Anna Kareninaa ja sellaista, jotta Opettajat voisivat opettaa, kuinka kamalia sarjaraiskaajamisogynistimurhaajia miehet ovat. Jos he haluavat saada tytöt pelkäämään miehiä, löisivät heille käteen saakelin Fifty Shades of Greyn niin elinikäiset traumat ovat taatut. Syy, miksi näin opetetaan on, että Kuningas ei halua rakkauden ja perheiden sekoittavan pakkaa populan lisäämisessä. Joten on parempi pitää sukupuolet erillään ja keinoraiskata tytöt ja pakkolisäännyttää heitä? Mitä helvettiä?

Eve pakenee siis koulusta saatuaan tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Hän siis jättää parhaat ystävänsä ja 200 muuta tyttöä odottamaan sitä karmeaa kohtaloa, aika lailla tuosta noin vaan. Arden on Koulun toinen tyttö, joka tietää totuuden ja joka pakeni ennen Eveä. Arden oli ainoa hyvä hahmo koko tässä sotkussa: hän oli terävä, kovapäinen, hän oli ainoa jolla oli jonkinlainen luonne ja hän kehittyi tarinassa.

Taivaltaessaan ulkomaailmassa etsien Califia Eve törmää poikalaumaan ja pelästyy. Jokainen mies kuvataan tässä kirjassa kuin jonakin villinä neandertaaliluolamiehenä, mutta ainakin jokainen on hyvännäköinen ja ilman paitaa, sehän se pääasia on, eikö? Eve siis piiloutuu poikalaumalta, joka kuvataan liioitellun eläimellisesti:

 

       The strange voices came closer. ”Come on, Raff, just throw the hide in the bag and let's get off.”

       ”Shove it, you filthy crumb,” another shot back. Their voices were deep and gruff. They didn't speak in the same careful English we'd learned in School. (sivu 40)

Eve selviää tilanteesta huomaamatta ja vaeltelee taas ympäriinsä. Sitten hän vihdoin löytää Ardenin jostain hylätystä talosta ja Eve haluaa heti mennä kimppaan, koska Arden osaa pitää huolen itsestään. Arden ei kuitenkaan halua Eveä taakakseen, koska Eve on täysin hyödytön ja avuton maanvaiva. Eve alkaa siis märisemään kunnes saa tahtonsa läpi. Kuin nelivuotias. Lopulta Arden myöntyy, koska haluaa tukkia Even turvan. Seuraavana päivänä he lähtevät liikkeelle.

Arden lähtee metsästämään ja jättää Even jälkeensä. Eve näkee karhunpoikasen ja ajattelee ”Oih, ihan kuin Nalle Puh, voinkohan ottaa lemmikiksi?” ja yrittää mennä silittämään. Sitten tulee äitikarhu, joka yrittää syödä Even. Mutta Eve pelastuu, kun paikalle ratsastaa mies ilman paitaa ja pelastaa Even. What the...! Mies on tietenkin Caleb. Tämä pelastuminen tapahtuu sivulla 59 ja Eve ajattelee jo ”yhteyttä” heidän välillään sivulla 64. Siitä alamäki alkoi hurjana. Paskat mistään opetuksista, koska Caleb on niin nam ilman paitaa.

  

Caleb siis pelastaa Even ja Eve on ihan ”OMG haluux tää neandertaali nyt raiskata mut vai häh?” Caleb on tietenkin ihan eri luokkaa kuin muut miehet niin tietenkään ei halua. Sitten he vaihtavat muutaman sanan tästä raiskausepäilyksestä ja Caleb toteaa, ettei Eve ole hänen tyyppiään. Arvatkaa miten Eve reagoi.

 

       ”Well that's good,” the boy said. ”Because I don't want to have intercourse with you anyway. You're not my type.”

       I laughed then too, until I realized he wasn't kidding. He kept his eyes straight ahead as he maneuvered the horse off the highway and onto a moss-covered street, urging it around holes in the pavement.

       ”What do you mean 'I'm not your type'?” I asked.

       The plague had killed far more females than males. As one of the few women in The New America, especially an educated, civilized woman, I'd always supposed I was every man's type.

       The boy glanced at me once and shrugged. ”Eh,” he muttered.

       Eh? I was intelligent, I worked hard. I was told I was beautiful. I was Eve, the valedictorian of School. And all he could say was, Eh? (sivu 63)

Mitä helvettiä! Kui pirussa Eve mitenkään voi edes ajatella noin koska a) Even pitäisi olla täysin kusi sukassa joutuessaan miehen kanssa tekemisiin ja pelätä henkensä edestä ja b) millä perusteella Eve voi millään miettiä tuollasia asioita, koska kokemusta ei ole eikä tuolla pitäisi olla mitää väliä! Voi hyvää päivää tätä oksennusta.

Arden ja Eve lähtevät sitten Calebin mukaan tämän leiriin, josta he saavat ruokaa ja suojaa. Sitten heidän peräänsä tulee joukko sotilaita, jotka etsivät Eveä. Kuningas itse haluaa saada Even käsiinsä, jostain kumman syystä, ihan sama. Mutta Caleb toistamiseen pelastaa Even ja Eve tuijottaa Calebia kuola suupielessä jo sivulla 77. Poikapelko on jo unohdettu.

Arden sairastuu matkalla ja on ulkona koko kirjasta sellasen kolmanneksen. Tämä Calebin leiri on on maanalainen tunneliasumus, jossa asuu parinkymmenen paidattoman miehen lauma, jotka tervehtivät omiaan hakkaamalla rintaansa ja murahtelemalla ja tuijottamalla Even rintoja. Jos olette lukeneet Kärpästen herran niin saatte jälleen aika hyvän käsityksen siitä, millainen meininki maan alla miehillä oli. Jokainen mies kuvataan maskuliiniseksi, lihaksikkaaksi ja ruskettuneeksi. Ja niin monella on musta tukka.

 

Tätä dugoutia johtaa Leif, parikymppinen mies, jolla on rintakarvat ZOMG. Leif ei halua Eveä sinne pilaamaan koko hommaa etenkin kun sotilaat jahtaa Eveä. No, Eve ei välitä, keikistelee vaan vähäpukeisena ja ihmettelee, miksi pojat tuijottaa häntä. Eve ei tietenkään yhtään pelkää enää, vaikka on maan alla paidattoman mieslauman keskellä.

Caleb on täysin mitäänsanomaton. Even ja Calebin insta-love lyödään silmille ennen kuin kirja on edes puolivälissä. Sivulla 145 Caleb opettaa Eveä uimaan ja nehän käy jo ihan kuumina toisiinsa. Tietenkin kolmen muutaman sivun sananvaihdon jälkeen on luonnollista haluta jo kosketella toista ja näytellä paljasta pintaa. Lisäksi heidän välillään on muutama täysin naurettava kohtaus:

       ”Fine. But don't say I didn't warn you.” He cleared his throat in mock seriousness. ”My,” he crooned, his voice completely out of tune, ”balls are sweating, my balls are sweating, I can't keep my balls from sweating, noooo, noooo, noooo!”

       I leaned in, noticing the folds at the cornes of his edes and faint brown spots that covered the top of his cheekbones. ”Why is that funny? What are 'balls'? Like the ball of your foot?” (sivu 121)

Ihanko tosi?

I knew, perhaps with more certainty than I knew anything else, that this [Caleb] was a good man. (sivu 157)

Mistä pirusta Eve voi tietää tuollaista? Hyvä mies verrattuna mihin? Entä ne kolmetoista vuotta opetusta siitä, että miehet manipuloi ja valehtelee ja raiskaa ja murhaa? Voi hyvää päivää!

Eve on aivan surkea ystävä: Evellä ei ole enää mikään kiire Califiin hakemaan apua voidakseen pelastaa kaverinsa Koulusta ja lisäksi Eve jättää kuumeisen ja tajuttoman Ardenin dugoutiin kiimasen poikalauman keskelle. Mutta kunhan saadaan paljasta pintaa ja vatsalihaksia niin kaaaaikki on täysin okei. Insta-love siis heitetään mukaan alle puolenvälin, ja silloin minä tiesin, että kirjalla ei ollut enää mitään toivoa. Koko juoni tuntui olevan täysin kadoksissa seuraavat sata sivua.

Sitten tulee kohta, missä Eve ehdottaa, että voisi jäädä dugoutiin elelemään poikien kanssa ja olemaan Calebin kanssa (niin, vitun väliä niillä ystävillä, jotka on sillä hetkellä sidottu sänkyyn ja pakotettu raskaaksi). Caleb sanoo siihen, että se ei ole mahdollista, koska Eveä jahdataan ja Eve on vaaraksi kaikille muillekin. Tästä Eve vetää hirveät itkupotkuraivarit ja alkaa itkeä, ettei Caleb koskaan välittänyt hänestä eikä halua olla hänen kanssaan. Facepalm, ei juma... Eve ja Leif vaihtaa pari sanaa ja sitten Leif on räkäkännissä ja yrittää raiskata Even ja Caleb tulee pelastamaan. Sitten, ehkä yksi koko kirjan ääliömäisimmistä kohdista.

       ”She wanted to be with me.” Leif spit blood as he spoke, covering the floor in spatter. ”Why do you think she was sitting with me before? Why do you think she was talking to me? She wanted me. Not you [Caleb] – me.” The certainty in his voice was tinged with anger. I slunk back against the wall, afraid even now, with his body limp on the floor.

       Caleb turned towards me, his face wrought with confusion. ”Is that true?”

       My hands trembled violently and tears streamed down my face. What Leif had done was wrong. And yet... I had sat beside him on the piano, playing for him. I had allowed his shoulder to press close as he spoke of his family. I had let his hand squeeze mine. Had I given him some unspoken invitation? Had my kindness seemed like something more?

       ”I don't know,” I said, covering my mouth with my hand.

       ”You don't know?” Caleb asked. (sivu 197-198)

Mitä... Voi hyvä... There are no words. Juuri pari sivua sitten Eve ja Caleb oli niin meant-to-be ja söpösti yhdessä. Caleb vetää keilapallon nenäänsä ja häipyy paikalta. Sitten Leif kutsuu Kuninkaan sotilaat paikalle ja vilkuttaa Evelle hyvästit.

Sitten tapahtuu kaiken näköistä typerää ja turhaa. Eve on täydellisen avuton ääliö, Arden on varsin hyvä tyyppi. Lopulta muutama tyyppi yrittää auttaa heitä ja Eve onnistuu tapattamaan ne. Eve saa tietenkin heti anteeksi, kun mutristaa vähän suuta ja märisee. Caleb tulee paikalle autolla, jonka sai vaihtokaupassa hevosestaan. No tämä sai minut tyrmistyneeksi. Minä inhoan lukea sitä, että eläimiä satutetaan ja tapetaan. Caleb antaa rakkaan hevosensa pois villipoikalaumalle ja saa romumetallia tilalle? Yllättäen luonnossa eläneet ihmiset osaavat ajaa autolla. Ja Eve on taas kiimanen eikä välitä ihmisistä, jotka kuoli hänen täydellisen typeryytensä takia.

Loppu onkin sitten silkkaa typeryyttä. Koko kirja oli silkkaa typeryyttä. Joskus tulee ihan oikeasti ihmeteltyä, että tajuaakohan kirjailijat miettiä, miltä teksti näyttäisi lukijoiden silmissä. Onko kirjailijat niin rakastuneita omaan tekstiinsä, etteivät he osaa katsoa sitä objektiivisesti ja miettiä, kuinka järkevältä ja loogiselta se kuulostaa? Siltä vaikutti hyvin vahvasti. Ilmeisesti ihan mitä tahansa julkaistaan Amerikassa, myös tällaiset aivopierut. No, mikäs siinä, kyllähän tällainen tavara joillekin maittaa, mutta ei minulle. Tästä kirjasta löytyi ainoastaan se hyvä piirre, että Careyn kieli on melko hyvää luettavaa, suht helppoa ja sujuvaa.

Kirjan lopussa oli seuraavasta osasta Oncesta lukunäyte, mutta sitä en lukenut. En vain millään pystynyt. Eve oli jo sen verran karmea sotku, etten enää saattanut jatkaa lukemista. Epäilen vahvasti, että koskaan tulen lukemaan Oncea. Tuskimpa tuhlaan enää rahaa tähän, enkä suosittele kenenkään muunkaan tuhlaavan. Mutta toki, jos todella pinnallinen ja epäuskottava insta-love, uskomattoman typerä päähenkilö ja lauma paidattomia villimiehiä kiinnostaa, niin kaikin mokomin! Teitä on ainakin varoitettu.

Lukunäyte: luku 1, sivu 10

Arden let out a laugh as she tossed her backpack over her shoulder. Then she leaned in. I could smell spicy boar's meat on her breath. ”Ninety-eight percent of the population is dead, Eve. Gone. How do you think the world is going to continue? They don't need artists,” she whispered. ”They need children. The healthiest children they can find... or make.”

       ”What are you talking about?” I asked. She picked herself up, never looking away from the truck. A guard pulled the canvas cover over the back of the Jeep and climbed into the driver's seat.

       ”Why do you think they're so worried about our height, our weight, what we're eating and drinking?” Arden brushed the dirt off her thin white skin. ”I saw them – the girls who graduated before us. And I'm not going to wind up in some hospital bed, birthing a litter every year for the next twenty years of my life.”

    I stumbled backward, as if she had slapped me in the face. "You're lying," I said. "You're wrong." 

Eve –trilogia:

Eve (2011)

Once (2012)

Rise (2013)

YA -kirjat ja haaste

Minulla on tapana tilata Suomalaisen kirjakaupan kautta englanninkielisiä YA -kirjoja kahdesta syystä: ensinnäkin englanninkieliset pokkarit ovat reilusti halvempia kuin käännetyt, ja toiseksi valikoima on paljon laajempi, mitä suomeksi on saatavilla. On myös mukavaa englannin kielen petraamista, kun lukee aktiivisesti kääntämättömiä kirjoja.

Hankin pääasiassa young adult -kirjoja tilaamalla Suomalaisen kirjakaupan kautta. Kirjat ovat lähes poikkeuksetta paranormaalia romantiikkaa, fantasiaa ja dystopiaa, kirjoja, joita ei kirjakaupasta tai kirjastoista muuten löydä. Tammikuussa syntymäpäivälahjaksi tilasin itselleni läjän ensimmäisiä osia ja sitten tässä pari päivää tuli tilattua vielä lisää ensimmäisiä osia, joten kokonaisuudessaan luettavia tuttavuuksia tulisi olemaan sellaiset 20 kirjaa.

Ensimmäisten osien haaste on nimensä mukaisesti haaste, jossa luen YA -trilogioiden/-sarjojen ensimmäisiä osia. Kirjat ovat lajityypeiltään suurimmilta osin paranormaalia romantiikkaa, fantasiaa, dystopiaa ja post-apokalyptiikkaa.

Kirjoitan kustakin kirjasta samanlaisen arvostelun, mitä muistakin lukemistani ja annan tähdet samoilla periaatteilla. Toivottavasti tämä auttaa löytämään mielenkiintoista luettavaa ja tutustuttaa uusiin tuttavuuksiin!
 
Haaste kattaa seuraavat kirjat:

• Anna Carey: Eve (Eve, #1)
• Julie Cross: Tempest (Tempest, #1)
• Tiffany Truitt: Chosen Ones (The Lost Souls, #1)
• Lia Habel: Dearly, Departed (Gone with the Respiration, #1)
• Brodi Ashton: Everneath (Everneath, #1)
• J. A. London: Darkness Before Dawn (Darkness Before Dawn Trilogy, #1)
• Kimberly Derting: The Pledge (The Pledge, #1)
• Kimberly Derting: The Body Finder (The Body Finder, #1)
• Julie Kagawa: The Immortal Rules (Blood of Eden, #1)
• Veronica Roth: Divergent (Divergent, #1)
• Courtney Allison Moulton: Angelfire (Angelfire, #1)
• Lauren DeStefano: Wither (The Chemical Garden, #1)
• Lauren Kate: Fallen (Fallen, #1)
• Bethany Griffin: Masque of the Red Death (Masque of the Red Death, #1)
• Katie Alender: Bad Girls Don't Die (Bad Girls Don't Die, #1)
• Megan Crewe: The Way We Fall (Fallen World, #1)
• Susan Beth Pfeffer: Life As We Knew It (Last Survivors, #1)
• Cate Tiernan: Immortal Beloved (Immortal Beloved, #1)
• Dan Wells: Partials (Partials, #1)
• Lili St. Crow: Strange Angels (Strange Angels, #1)

Haaste aloitettu 1.4.2013

Haaste lopetettu 6.10.2013 (jälkitunnelmat)
Luettuna 20/20

Samanlaisen haasteen osa 2 löytyy täältä.

Kysyn teiltä: tulisiko minun arvosteluissa kirjoittaa juonikuvaus ja lukunäyte ihan vain englanniksi vai vapaasti käännettynä suomeksi?

Karou, savun tytär - Laini Taylor

Nimi: Karou, savun tytär (Karou-trilogia, osa 1)

Alkuteos: Daughter of Smoke & Bone

Kirjailija: Laini Taylor

Kääntäjä: Helene Bütrow

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2012, Tammi)

Sivuja: 538 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Kansiliepeestä: Karou opiskelee Prahan taidekoulussa ja hengaa kahviloissa kuten kuka tahansa nuori. Mutta Karou ei ole tavallinen tyttö. Hän osaa puhua kahtakymmentä kieltä ja on loistava piirtäjä, jonka luonnoslehtiöt ovat täynnä hirviöiden kuvia.

       Muut eivät tiedä, että kimeerit ovat oikeasti Karoun ystäviä: Issa, joka on käärme vyötäisistä alaspäin ja nainen vyötäisistä ylöspäin; Yasri, jolla on papukaijan nokka ja ihmisen silmät. Ja Brimstone, oinaansarvinen toivomuskauppias, jonka salaperäinen firma on Karoun koti. Ihmeellistä kyllä, ihmiset näyttävät kimeerien silmissä vajavaisilta, sillä tavallinen keho ilman muilta lajeilta lainattuja ominaisuuksia on heidän mielestään hukattu mahdollisuus.

       Karou auttaa Brimstonea ja käy salaisilla matkoilla ympäri maailmaa. Yhdellä näistä matkoista Karou kohtaa Akivan, enkelin. Akivan tarkoitus on surmata Karou, joka kuitenkin pääsee pakoon. Akiva lähtee etsimään häntä ja huomaa pian rakastuneensa palavasti.

Ajatukseni: Ihana, ihana, ihana, ihana! Aivan mahtavan ihana kirja! Aivan ihana! Olen niin äärimmäisen rakastunut tähän kirjaan että oksat pois ja haluan enemmän kuin mitään päästä vain käsiksi seuraavaan osaan! Ihana kirja!

Voi juma, pitäisi yrittää saada muodostettua sekopäisistä ihastuksen kiherryksistä sanoja ja yhdistää ne järkeviksi lauseiksi, että voisin selkeällä suomen kielellä kertoa, kuinka paljon rakastin tätä kirjaa ja kuinka loistavan mahtava se oli. Yrittänyttä ei laiteta, vai mitä?

Kaikki ovat varmasti kohdanneet kirjan, jossa jokin vain työntää pois luotaan, kuten vaikka kansikuva, juonikuvaus, omituiset hahmot ja nimet, kummallinen, ennennäkemätön asetelma... Varmasti jokin tällainen on saanut aikaan sellainen ehhh... en taida... -fiiliksen. No, minulla oli nuo kaikki tuntemukset niinä lukemattomina kertoina, kun pitelin kirjaa käsissä kirjastossa palloillen kahden välillä, otanko nyt mukaan ja luen vai enkö. Jostakin syystä minua ärsyttää, jos hahmoilla on mielestäni omituinen tai ruma nimi. Aika hölmöä, tiedän. Kuitenkin sitten lainasin ja asetin giljotiinin terän alle tuomion lukuun.

Karou oli ehdottomasti omituinen nimi, mutta ei ruma. Karou itsekin oli niin omituinen hahmo, että rakastuin häneen heti ensimmäisestä sivusta lähtien. Aivan mahtava päähenkilö ja niin erilainen! Karoulla on siniset hiukset, tatuointeja ympäri kehoa, hän toimittaa hammaspostia ympäri maailmaa kasvatti-”isälleen” Brimstonelle. Karou on juuri sellanen päähenkilö, jonka silmien kautta on mahtavaa lukea tarinaa. Hän tietää, mikä on oikein ja toimii sen mukaan, hän on uskollinen läheisilleen, hän on vahva, mutta samaan aikaan virheellinen ja niin aito. Karou, olet mahtava, yksinkertaisesti sanottuna.

Ja Akiva. Teidän olisi pitänyt olla näkemässä ja kuulemassa, kun luin Akivan ja Karoun kohtauksia. Minä suorastaan hykertelin – kyllä, hykertelin – lukiessani heidän dialogiaan. Akiva on virallisesti Parhammat miespääsankarit top 10 -listani viiden parhaan joukossa. Minun pitäisi kyllä ensin määritellä listani, mutta tiedän jo nyt, että Akiva on vallannut paikan sekä lähellä kärkipäätä että sydäntäni. Tunnen oloni nyt niin fanitytöksi, että haluaisin kihertää ja nauraa kuin aivoton kana. Sille olkoon aika myöhempi. Akiva oli aivan loistava, koska hän oli niin inhimillinen kaikesta kauneudestaan huolimatta eikä missään vaiheessa Laini Taylor yrittänyt muovailla häntä miksikään täydellisyyden perikuvaksi, joka ei koskaan ja ikinä tee virheitä ja jota tulee palvoa kuin jumalaa ja heitellä vertauskuvia Adoniksesta. Luojan kiitos.

On suorastaan ennenkuulumatonta, että yksikään sivuhenkilö ei ärsyttänyt minua. Pidin jopa yli-innokkaasta Zuzanasta, Karourun parhaasta ystävästä ja Kazista, Karoun ensisestä poikaystävästä. Ja Brimstone... Aluksi luulin sinua hirveäksi, mutta sitten aivan lopussa minä todella itkin, kun tajusin, kuinka asiat todella olivat. Saanko minäkin vierailla kaupassasi, ilman hampaita tosin? Ihan vain kurkistaa sisään? Tai vaihtaa edes muutaman sanan eteisessä Issan kanssa? En kerro kenellekään...

Mitä ihmettä tämä kirja teki minulle?! Tuntuu kuin olisin järkeni menettänyt ja kehoni olisi vallannut tyhjäpäinen fanityttö, joka pakottaa minut kirjoittamaan täysin älyvapaata tekstiä, jossa ei ole suunnilleen mitään rakentavaa tai kunnon asiaa, vaan silkkaa ihkutusta ja kikatusta! En edes muista olenko koskaan aikaisemmin tuntenut samanlaista fanaattisuuden ja euforian tunnetta ja suunnilleen seonnut luettuani kirjan. Toki Veljeskunta saa tämän aikaan, mutta ei siitä sen enempää...

Jatketaan. Asetelma. Maailma. Taivaallista. Laini Taylor on aivan uskomaton luomaan fantastisen tapahtumaympäristön tarinansa ympärille. Minä todella näin silmissäni Prahan upeuden kaikkine siltoineen ja katuineen, kujineen ja komeine taloineen. Kaikki maailmat, sekä enkeleiden että kimeerejen olivat niin eläviä ja kauniisti kuvattuja. Jospa vain olisivat vielä aitojakin... Laini Taylor on mestari luomaan tapahtumaympäristöjä ja asetelmia. Niin uutta ja alkuperäistä. Mitään tämän kaltaistakaan en ole koskaan lukenut.

Taylorin kirjoitustyyli oli todella mukavaa luettavaa. Hän ei yrittänyt kirjoittaa teennäisen taiteellista eikä runollista tekstiä, vaan luonnollista ja monisanaisuudessaan kuitenkin yksinkertaista. Karoun ja Akivan omat kerrontaäänet olivat erilaisia toisistaan. He ajattelivat asioita eri tavalla, heidän maailmankatsomuksensa olivat erilaisia. Ja molemmat niin luonnollisen kuuloisia. Lisäksi lukujen väliin kirjoitetut muutaman lauseen olipa kerran -kohdat olivat jotenkin niin surullisia ja ennustavia. Olipa kerran enkeli ja paholainen jotka rakastuivat. Se ei päättynyt hyvin. Niin uskomattoman lumoavaa ja antaa mielenkiintoisen lähtöpotkun tarinalle. Mitä lukijalle tarjoillaan jää nähtäväksi.

Tämä kirja kyllä iski vasten kasvoja niin kovasti, etten saa aikaiseksi mitään kunnon sanottavaa, joka olisi riittävää kuvaamaan tätä kirjaa. Minä. Rakastin. Jokaista. Sivua. Jokainen henkilöhahmo, jokainen paikka, jokainen yksityiskohta – ihan kaikki oli niin kuin loistavassa kirjassa pitikin olla. Voi, miksi minä ostin lahjakorttini tyhjäksi vasta toissapäivänä tilaamalla sylillisen kirjoja Suomalaisesta, kun nyt haluan vain seuraavan osan käsiin vähänniinkuinjuurinythetitännenäin! Kohtalon ivaa.

Karou, savun tytär oli uskomattoman mahtava lukukokemus. Jessus sentään! Ja minä todella taidan häilyä hulluuden rajamailla nyt. En taida edes yrittää tämän enempää tästä kirjasta kirjoittaa, koska siitä ei nyt tule vain mitään. Kai tästä tekstistä nyt jonkinlaisen käsityksen saa, tykkäsinkö vai en. Saa kysyä, jos jäi epäselväksi!

Ai niin, ja suosittelen tätä kirjaa niin lämpimästi ja sydämellisesti kuin vain mahdollista jokaiselle!

Lukunäyte: luku 2, sivu 20

”Mistä sinä keksit kaikki nuo jutut, sekopää?” Zuzana kysyi kateellisen ihmettelevästi.

       ”Miten niin keksin? Olen sanonut monta kertaa, että kaikki on totta.”

       ”Just joo. Ihan niin kuin tukkasi kasvaa päästä tuon värisenä.”

       ”Mitä? Niinhän se kasvaakin”, Karou sanoi sormeillen pitkää sinistä suortuvaa.

       ”Joopa joo.”

       Karou kohautti harteitaan, sitaisi tukkansa harottavaksi nutturaksi ja työnsi siveltimen sen läpi, jotta se pysyisi niskassa. Hänen tukkansa todellakin kasvoi päänahasta kirkkaan ultramariininsinisenä kuin juuri tuubista puristettu maali, mutta hän kertoi siitä aina vinosti hymyillen, aivan kuin olisi suoltanut päättömyyksiä. Karou oli huomannut vuosien mittaan, että se riitti: jos hän hymyili verkkaisen vinosti, hän saattoi puhua totta ilman pelkoa siitä, että joku ottaisi hänet täydestä. Se oli helpompaa kuin alituinen valehtelu, ja siitä oli tullut osa hänen persoonallisuuttaan: Karou joka hymyili vinosti ja jolla oli hullu mielikuvitus.

       Todellisuudessa hänen mielikuvituksensa ei ollut hullu. Hänen elämänsä kyllä oli, siniset hiukset, Brimstone ja kaikki muukin siinä oli pähkähullua. 

Karou –trilogia:

Daughter of Smoke & Bone | Karou, savun tytär (2011/2012)

Days of Blood & Starlight | Aika taistelun ja tähtivalon (2012/2013)
    2.5 Night of Cake & Puppets (2013)

Dreams of Gods & Monsters (2014)

Julian rakkaus - Anne Fortier

Nimi: Julian rakkaus

Alkuteos: Juliet

Kirjailija: Anne Fortier

Kääntäjä: Annukka Kolehmainen

Julkaisuvuosi: 2010 (suomeksi 2010, Tammi)

Sivuja: 604 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Julian isotäti Rose kuolee ja jättää jälkeensä merkillisen perinnön: kaksoissisko Janice saa talon ja kaiken omaisuuden ja Julia pelkän kirjekuoren, joka sisältää avaimen, passin ja kirjeen. Kirjeen mukaan Julia onkin oikealta nimeltään Giulietta Tolomei ja häntä odottaa Sienassa äidin jättämä perintö.

       Perintö osoittautuu kasaksi vanhoja papereita, jotka eivät ensi näkemältä vaikuta kovinkaan arvokkailta. Pikkuhiljaa papereiden merkitys kuitenkin selviää, ja Julian eteen avautuu 1300-luvulla eläneen Giulietta Tolomein koskettava tarina – sama tarina, josta on vuosisatojen saatossa kirjoitettu useita versioita ja jonka tunnetuin muoto on William Shakespearen Romeo ja Julia.

       Yllättävän moni ihminen on kiinnostunut Julian asioista. Häntä varjostetaan Sienan yössä, ja hänen hotellihuoneeseensa murtaudutaan. Italian-matkasta tulee lopulta melkoinen tunteiden vuoristorata, kun Julia törmää mieheen nimeltä Romeo.

Ajatukseni: Minä rakastin tätä kirjaa. Yksinkertaisesti rakastin. Luin tämän loppuun eilen illalla/yöllä ja mietin jo, että alan heti kirjoittamaan tätä arvostelua, mutta sitten tajusin tarvitsevani vähän aikaa selkiyttää lopullista kuvaa koko tarinasta ja miettiä, kuinka ja mitä lopulta sanoisin.

Tämän tyyliset kirjat, joissa on vuosisatoja vanha arvoitus, salaisuus, kadonnut krypta, vihjeiden ketju, joka alkaa hitaasti avautua, mitä pidemmälle tarina etenee – minä yksinkertaisesti rakastan lukea tällaista tarinaa. Julian rakkaus kulkee käsi kädessä samassa kategoriassa Da Vinci -koodin, Neljännen siirron ja Kate Mossen kirjojen kanssa: vuosisatojen läpi kulkenut arvoitus, jota aletaan selvittää vihjeiden ja arvoitusten avulla sekä aarre, jonka kadonnut sijainti onnistutaan viimein paikantamaan. Nämä iskevät minuun niin lujaa, että suorastaan ahmin kirjan yhdeltä istumalta. Historia, aito tapahtumaympäristö, se spekulaation mahdollisuus ja oikea arvoitus, mistä kukaan ei voi täyttä varmuutta tietää... Niissä on vain jotain sellaista taikaa, joka saa tärisemään jännityksestä.

Luin Romeon ja Julian syksyllä diplomikirjana englanninkielisenä versiona. Näytelmän lukeneet jakavat hyvin erilaisia mielipiteitä romanssista, joka ajaa nuoret lopulta itsemurhaan. Monet ajattelevat, että Romeo ja Julia on kaunis rakkaustarina, joka kertoo sydäntä särkevän tarinan kahden nuoren epätoivoisesta rakkaudesta, kun taas toiset ajattelevat, että Shakespeare kuvasti kyynikkona kahden nuoren typerän marttyyriteon, joka ei tuntenut rakkautta vaan himoa, jotka nuoret hyvin usein sekoittavat keskenään. Itse kallistuin tuohon jälkimmäiseen mielipiteeseen. Mutta vaikka kyyninen ja realistinen puoleni ajattelikin niin, kuitenkin näytelmässä on se jokin, joka herättää tunteita sisällä.

Minulle tuli pienenä yllätyksenä, että Shakespeare ei kirjoittanutkaan alkuperäistä Romeota ja Juliaa, vaan se on tunnettu vuosisatoja aikaisemmin monena erilaisena versiona, mutta joka on kuitenkin oletettavasti aidosti tapahtunut. Ei tietenkään ihan yhtä dramaattisesti, mutta todenperäisyys tarinasta löytyy. Alkuperäisen tarinan nimi oli Mariotto e Ganozza, joka sijoittui keskiaikaiseen italialaiseen Sienan kaupunkiin Toscanan maakuntaan. Tarina on muuttunut ja muokkautunut vuosisatojen saatossa ja lopulta kulkeutunut Shakespearen kynän alle. Tuo englantilainen runoilija-näytelmäkirjailija teki tarinan lopulta kuolemattomaksi ja tunnetuksi kaikille meille.

Julian rakkaus kerrotaan kahdessa ajassa. Toinen sijoittuu nykypäivän Sienaan, missä 25-vuotias Julia Jacobs eli Giulietta Tolomei alkaa selvittää äidin jättämän perinnön arvoitusta. Toinen taas sijoittuu 1300-luvun Sienaan, missä riehuu riita kahden suvun, Tolomein ja Salimbenin, välillä. Sen ajan Sienassa Giulietta on 16-vuotias kaunis tyttö, joka on matkaamassa Sienaan yhdessä lapsuudenystävänsä, frasiskaanimunkki veli Lorenzon kanssa menetettyään perheensä Salimbenien hyökkäyksessä. Nämä kaksi aikaa alkavat tapahtua limittäin, kun Julia tempautuu mukaan historian toisintoon, jossa kaimojen elämät alkavat nivoutua yhteen ja menneen ajan nimet nousevat esille uudestaan ja uudestaan.

1300-luvun Giulietta Tolomein ja Romeo Marescottin tarina oli niin surullinen, että teki mieli ihan vuodattaa muutama kyynel kun tiesi, kuinka siinä tulisi lopulta käymään. Oli niin surullista ja väärin, että heille kävi niin kuin kävi. Tässä versiossa Giulietta ja Romeo eivät olleet kilpailevan suvun vesoja, vaan Sienaa hallitsi kolme sukua: Tolomeit, Salimbenit ja Marescotit, joista jälkimmäinen oli kahden tulen välissä yrittäen pysyä puolueettomana. 18-vuotias Romeo pyytää isältään commandante Marescottilta lupaa avioitua pelastamansa ja rakastamansa Giuliettan kanssa, mutta inhottava, ällöttävä, sadistitinen sovinisti messer Salimbeni päättää kiristää Giuliettan itselleen vallanhimosta kieroilun avulla. Hyi! En edes muista millon viimeksi olen vihannut hahmoa yhtä suuresti, kun nyt vihasin messer Salimbenia. Karmea ukko, joka sietäisi hirteen joutua! Tunsin oikeaa surua lukiessani keskiajan tapahtumia, missä nuorta paria kohdeltiin niin kaltoin ja epäreilusti kuin ihmisiä vain voi kohdella. Oliko elämä tosiaan siihen aikaan silkkaa poliittista valtapeliä, missä perheen tyttäriä käytettiin pelkkinä pelinappuloina naittamalla heidät täydellisen kylmille sovinistisioille välittämättä lainkaan heidän omasta tahdostaan? Kauhea ajatus! Minä niin toivoin Romeolle ja Giuliettalle onnellista loppua, mutta tuttuhan tarina on ja vääjäämätön tragediahan peitti valon heidän tunnelinsa päässä. Se oli niin surullista.

Nykypäivän Julian ja Alessandron tarina jäi hiukkasen kuivaksi. Pidin aluksi suuresti Alessandron kylmän viileästä suhtautumisesta ja kyynisestä asenteesta sekä Julian napakkuudesta miestä kohtaan, mutta sitten heidän juttunsa muuttui niin... kuivaksi. Oikeasti, he tunsivat toisensa viikon ajan, joista puolet ajasta inhosivat toisiaan. Heidän välillään ei tuntunut olevan minkäänlaista kemiaa. Jatkan tästä romanssiosasta spoileriosiossa lisää. Julialla oli kyllä todellinen alemmuuskompleksi meneillään: hän kävi aina läpi sitä miten hänen siskonsa sai kaiken ja hän ei mitään. Voi, sitä vääryyttä. Julia oli hiukkasen rasittava ja eloton välillä: häneltä tuntui puuttuvan normaalin ihmisen harkinta- ja päättelykyky. Välillä ei voinut oikein ymmärtää, miksi hän toimi niin kuin toimi ja miksi ei toiminut, kuten olisi kannattanut. En oikein ymmärtänyt Julian ajatusmaailmaa ja sitä, kuinka nopeasti hän alkoi luottaa erityisesti Alessandroon ja kuinka helposti hän nieli kaiken, mitä hänelle syötettiin. Lisäksi hänellä ei tuntunut olevan oikein kunnollista itsesuojeluvaistoa eikä hän osannut tehdä ratkaisuja. Miksi ei voi vain kysyä suoraan, että mikä on homman nimi? Miksi pitää arpoa mielessä ja kihnuttaa edestakaisin, että mitä tehdä, tehdäkö mitään? Sitten kun tulee nyrkki silmään niin jälkeenpäin sitten voivotellaan omaa hyväuskoisuutta ja hölmöyttä. Mutta ei kuitenkaan opita.

Tarinassa puhuttaa kovasti kirous, jonka uskotaan vaivanneen sukuja keskiajasta lähtien. Kirous esittääkin tarinassa melko suurta osaa, koska nykypäivän tapahtuman tähtäävät kahteen maaliin: kirouksen raukeamiseen ja Romeon ja Giuliettan viimeisen leposijan ja kadonneen kryptan etsimiseen. Yhdessä vaiheessa aloin olla todella varma, että kuolleet kävelevät ja vaeltavat Sienan kaduilla etsien toisiaan läpi vuosisatojen kestäneen erossaolon jälkeen. Tavallaan joo, kaipa se näin oli, mutta lähinnä kuvaennollisesti ja romanttisesti ajateltuna. Minä toivoin sitä kirjaimellisena. Aloin todella toivoa jotain vähän taianomaisempaa mukaan tarinaan, sillä nykypäivän homma alkoi 500 sivun jälkeen muuttumaan hieman päättömäksi ja vähän liian... en osaa oikein sanoa. Ahneeksi. Arvottomaksi. Tarinan alussa ja sen edetessä se oli niin jännittävää ja monimutkaista ja arvoituksellista, mutta sitten loppua kohden siihen heitettiin mukaan sellainen juonenkäänne, joka lässähti hiukan ja ajoi pois sen historiallista arvoa.

Anne Fortierilla on taito hyppysissään kirjoittaa lumoavaa tarinaa, joka kietoo pikkusormensa ympärille ja suorastaan huutaa lukea tarina heti loppuun. Aluksi teksti oli kuitenki hiukan töksähtelevää. Kohtaukset loppuivat kuin seinään ja heti alkoi uusi kohtaus – niiden välillä ei ollut sellaista pehmeää liukumaa, joka olisi tehnyt lukemisestä sujuvaa heti kättelyssä. Tämä kuitenkin parani tarinan edetessä ja lopussa ei töksähtelemisestä ollut enää tietoakaan. Fortier oli luonut sivuille niin ihanan aidontuntuisen Sienan, että aloin tuntea palavaa halua päästä vierailemaan taas Italian ihanassa maaseutuympäristössä ja keskiaikaisen tunnelman kaupungeissa. Italia on ihana paikka! Fortierin kirjoittama oma versio Romeosta ja Juliasta oli niin surullinen, että sen pitäisi olla se kuolematon, kaikkien tuntema tragedia. Todella paljon taustatyötä ja tutkimusta oli tarinan eteen tehty. Fortierilla on ansaittu paikka yhtenä kaikkein pidetyimpien kirjailijoiden listallani.

Kaiken kaikkiaan Julian rakkaus oli ihana tarina, jossa kuulee historian havinaa ja jossa on jännittävä arvoitus, joka odottaa ratkaisijaansa. Suosittelen lukemaan tämän kirjan, mikäli vain on kiinnostunut historiasta ja romanssista, arvoituksista ja vihjeiden sarjasta.

TÄSTÄ ETEENPÄIN SPOLEREITA!

Ihanuudesta huolimatta ei kuitenkaan täydellinen. Minulla oli siis hieman ongelmia Julian hahmon kanssa sekä romanssin, joka hänen ja Alessandron välillä oli. Ideanahan näiden kahden rakkauden välillä oli se, että Julia saa tietää olevansa Giulietta Tolomei, jonka samanniminen sukulainen eli keskiajalla ja joka oli esikuvana Shakespearen Julialle ja Alessandron oikea nimi on Romeo Marescotti, joka Julian tavoin saanut nimensä esi-isänsä mukaan. Alessandro ei aluksi halua paljastaa oikeaa nimeään Julialle, koska haluaa tämän pitävän itsestään eikä Romeon nimensä tuomasta painoarvosta. Mutta mitä merkitystä sillä nimen painoarvolla loppujen lopuksi on? Miksi asiasta pitää valehdella ja salata sitä vaikka kuinka kauan? Etenkin kun kaikki ovat samassa veneessä niin miksi ei voi paljastaa asiaa? En oikein ymmärtänyt. Tarinassa yritettiin ehkä vähän liikaa tunkea sitä Shakespeare-juttua mukaan, että Romeo ja Julia on a must match.

Julia antoi kaiken Alessandron valehtelun ja salailun anteeksi ja hyppäsi parin päivän jälkeen tämän syliin ja he imuuttelivat toisiaan uima-altaalla. Alessandro tosiaan salasi siis oman identiteettinsä lisäksi faktan, että Eva Maria on Julian isoäiti, jätkä murtautui Julian hotellihuoneeseen saadakseen DNA-näytteen tästä todistaakseen Julian oikean henkilöllisyyden. Ja Julia ei välitä tästä, kohauttaa vain olkian ja hyppää herran syliin. Minä kai olisin ollut aika vittuuntunut tuollaisesta kohtelusta... Olenko ainoa?

Kaiken huippu oli se, että Julia ja Alessandro naitetaan toisilleen Julian ollessa huumattuna, jotta sukujen yllä leijunut kirous saataisiin väistymään. Sitten he aikovat tekaista Julian neitsyeksi ja usuttaa parin sänkyyn ”liittyvään ikuisesti yhteen”. Kun Alessandro on tietoinen tästä, hän ei sano mitään Julialle. Kun Julia saa tietää tästä kaikesta, hän ei liiemmin tuntenut oloaan hyväksikäytetyksi tai muutakaan – hän ei tuntunut tuntevan mitään. ”Noh, eihän siinä mitään, minut huumattiin ja naiettiin viikon ajan tuntemalleni miehelle jossakin hämyssä seremoniassa, menimme sänkyyn ja oletettavasti he halusivat tekaista minut neitsyeksi ja sitten salakuuntelin miestä ja tajusin, mitä on meneillään – höpsis, eihän tuollainen tunnu yhtään missään!” Voi, noita Julioita. Eikö vieläkään ihminen suuttuisi tällaisesta kohtelusta? Kyllä minä ainakin.

Tarina lupaili ja ennakoi huimasti nykypäivän Romeon ja Julian kohtaamista, ja luulin sen todella tapahtuvan, kun Juliaa seurasi hämärä moottoripyöräilijä, joka antoi hänelle viestin tavata hänet tornin huipulla. Minä niin odotin ja toivoin, että juuri tuo hämy tyyppi olisi ollut Romeo, mutta se olikin... Janice, Julian ilkeä kaksoissisko. Mitä? Ei voi... Janice kuvattiin melko ärsyttävänä ja hieman sekona hahmona, joten en ollut kovinkaan iloinen hänen hyppäämisestä tarinaan mukaan. Eikö Julia tosiaankaan osannut erottaa miestä ja naista toisistaan? Etenkin kun Janice kuvattiin muodokkaaksi ja hyvin rintavaksi, Julia ei tosiaan osannut erottaa ajajan sukupuolta? Jotenkin ei ollut kovinkaan uskottavaa. Ja kun Julia kertoo moottoripyöräilijästä Alessandrolle ja epäilee ajajan olleen Romeo, Alessandro on vain turpa kiinni eikä sano mitään? Miksi? Loppujen lopuksi nykypäivän Romeo ja Julia oli melko kuivakkaa ja lässähtänyttä, ei lainkaan sitä kohtalonomaista näin on tarkoitettua, mitä aluksi povattiin.

Ei, voi ei, nyyh, miksi loppuun piti sotkea rikollisia? Kun Julia ja Janice viimeinkin tajusivat, missä krypta sijaitsee, heidät ottaa vangiksi heidän isänsä (luullun taloudenhoitajan) Umberton entiset rikoskumppanit, jotka pakottavat kaksoset ja vanhan veli Lorenzon etsimään kryptan ja johdattamaan heidät Romeon ja Giuliettan viimeiselle leposijalle sijoitettun kultaisen näköispatsaan luokse, koska haluavat varastaa patsaalta jalokivisilmät. Ystävällistä. Mutta siinä tuli se voi ei! minulla, kun tarinaan heitettiin mukaan rikollisia, ja koko loppu menetti arvonsa ahneudelle ja leposijan tuhoamiselle.

Tämä sama ongelma on toistunut minulla jo Da Vinci -koodin sekä Neljännen siirron parissa: en pidä lopusta lainkaan. Da Vinci -koodissa Jeesuksen sukulinjan elävä perillinen on juuri siinä, mutta siihen viitataan vain sivulauseella ja sitte annetaan olla, tyyliin ”joo, se muuten oli tosiaan Jeesuksen sukulinjan elossaoleva jälkeläinen, mutta eihän siinä, mitä väliä, sitten säähän”. Neljännessä siirrossa lopetus oli taas sellainen, että nuoret saivat selvitettyä kirjaan kätketyn koodin, mutta sitten koko kirja päättyy ennen kuin he onnistuvan löytämään mitään konkreettista. Tyyliin viimesellä sivulla on jotain, että joo yksi niistä oli lähtenyt kaivelemaan ja löytänyt jotain. Huoleni nousevat korkealle, kun lopusta on jäljellä enää 20 sivua ja arvoitus on juuri ratkeamassa. Ei lopuissa sivuissa enää voida luoda huippua, mikä tyydyttäisi täysin.

Minua niin harmittaa kaikissa näissä kolmessa teoksessa se, ettei löydölle anneta oikeasti mitään kunnollista historiallista arvoa. Jestas sentään, jos nyt miettii sitä, että tässä kirjassa koko homma tähtäsi nimenomaan tuon kryptan ja jalokivisilmäisen kultapatsaan löytymiseen, niin eikö niille annettaisi nyt vähän enemmän historiallista arvoa ja latautunutta tunnetta kuin vain todettaisi muutaman lauseen kappaleessa, että ”joo siinä se nyt on”? He löytävät Romeon ja Giuliettan haudan! Julia on viettänyt valvottuja öitä lukien keskiajalla kirjoitettua päiväkirjaa tapahtumista, jotka lopulta ajoivat nuoret kuolemaan, hän on tuntenut surua ja valtavaa kohtalon tunnetta nuorten tragediaa kohtaan, hän on saanut nimensä toisen haudassa makaavan mukaan, hänen rakkaansa toisen, kaikki lähti liikkeelle noiden kahden nuoren välisestä rakkaudesta ja kokemastaan vääryydestä, mutta ei silti mitään muuta kuin pelkkä puolen sivun suuri ”no jaa”? Ei voi olla totta oikeasti millainen tunnelman maahanpolkija! Ja jos ei edes kaikki tuo henkilökohtainen tunne herätä muuta, niin eikö sitten se, että haudassa makaa Shakespearen Romeon ja Julian innoittamat tosielämän tragedian kärsijät, eli ne kaksi, jotka suunnilleen koko maailma tuntee tavalla tai toisella, ne jotka olivat ne alkuperäiset, taiteessa kuolemattomat rakastavaiset? Eikö? Ai ei? Pakko sanoa, että minun teki mieli polkea jalkaa tästä kaikesta. Miten suunnattoman suuri pettymys ja vääryys...

SPOILERIT PÄÄTTYVÄT TÄHÄN!

Lukunäyte: luku I.I, sivu 25

Lopulta avasin kuoren. Sen sisällä oli kolme asiaa: kirje, passi ja avain.

       ”Tämähän on minun passini!” huudahdin. ”Miten hän...” Silloin tulin katsoneeksi kuvasivua uudelleen. Siihen oli kyllä painettu minun kuvani ja syntymäaikani, mutta nimi ei ollut minun. ”Mikä ihmeen Giulietta? Miksi tässä lukee Giulietta Tolomei?”

       ”Se on oikea nimesi. Rose vaihtoi sen, kun toi teidät tänne Italiasta. Hän vaihtoi Janicenkin nimen.”

       Olin suorastaan tyrmistynyt. ”Mutta miksi ihmeessä? Kuinka pitkään sinä olet tiennyt?”

       Umberto painoi katseensa. ”Jospa lukisit kirjeen.”