Kaksisenttiseni kirjablogikohusta

Tämä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kirjoituksen aikaansaama kohu kirjablogien ympärillä on sangen kummallinen, ja haluan heittää oman kaksisenttiseni mukaan keskusteluun, vaikkakin vähän myöhässä. Millä tavalla kirjablogi eroaa muoti-, meikki- tai musiikkiblogeista niin paljon, että kirjablogeja ylläpitävien motiiveja ja puolueetonta kirjojen lukua pitää kritisoida tai arvostella? Eikö vain ole mahdollista, että ihminen pitää lukemisesta ja haluaa ilmaista mielipiteensä lukemastaan kirjasta? Pitääkö tästäkin yrittää vääntää jokin suuri ongelma?

Itse olen kirjabloggailussa ollut mukana vain alle puoli vuotta, joten en ole vielä liittynyt suurten bloggaajien hall of fameen, jolla astelevat ovat pitäneet omia blogejaan jo vuosia. Omat syyni blogin aloittamiseen olivat hyvin yksinkertaiset: pidän lukemisesta ja haluan anonyyminä kertoa kiinnostuneille, mitä luen ja mitä lukemastani pidän. Erityisesti tämä salaliittoilu kustantajien ja kirjablogien välillä tuntuu keskittyvän juuri näihin pidempään olemassaolleisiin kirjablogeihin. Onko siis olemassa jokin ajallinen rajaviiva, jonka ylitettyä joutuu sitten kokemaan aggressiivista rähinää itselle rakkaasta harrastuksesta? Toivottavasti ei, koska minulla ja tuskin monilla muillakaan on halua kokea sellaista.

Oma historiani lukemisen kanssa on aika perinteinen. Aloin ahkerasti lukemaan joskus kahdeksan-yhdeksänvuotiaana luettuani ensimmäisen Harry Potterin. Muutimme uuteen kaupungiin ollessani yksitoistavuotias. En tuntenut ketään, joten käännyin lähikirjaston puoleen ja aloin tehdä tuttavuuksia ja ystäviä kirjan sanojen ja hahmojen kanssa. Kuitenkin lukemiseni alkoi laantua joskus kahdeksannella luokalla. Minulle tuli eräänlainen lukublokki, joka kesti jonkun puolitoista vuotta. Blokin mentyä ohi aloin taas lukea lukion ensimmäisellä ja siitä lähtien olen lukenut todella ahkerasti aina tähän päivään asti. Siinäpä se sitten lyhyesti olikin. Minä luen, koska pidän siitä. Erityisesti lukion ensimmäisellä vanhempieni hankalan avioeron jälkeen sukelsin mielelläni kirjojen maailmaan unohtaakseni, että paskamyrsky ei ole vieläkään laantunut kotipuolessa. Kirjat antavat mahdollisuuden paeta todellisuutta ja unohtaa itsensä ja omat ongelmat. Ja tämähän on hyvä asia, toisin kuin monet kirjablogeja kritisoivat tuntuvat ajattelevan.

Väite siitä, että kirjablogit kirjoittavat aina vain uusista, samoista kirjoista ei ainakaan minun kohdallani pidä paikkansa. Minun lukemani kirjat ovat hyvin pitkälle sellaisia, joiden olemassaolosta moni tuskin tietääkään. Pidän kovasti dystopiasta ja post-apokalyptiikasta, ja kirjastoista näitä löytyy harmillisen vähän ja ne, mitkä kirjakaupan hyllyllä keikkuvat, ovat usein turhan kalliita minulle. Luen arvosteluja Goodreadsistä ja jos jokin kiinnostava teos tulee vastaan, tarkistan mistä nettikaupasta (Suomalainen kirjakauppa, Adlibris) se löytyy ja kuinka kalliilla, ja mahdollisesti hankin sen. Haluan uskoa, että nämä englanninkielisistä vähemmän tunnetuista kirjoista kirjoittamani arvostelut ovat avuksi niille, jotka etsivät uusia tuttavuuksia samoista genreistä, joita minä itsekin luen. Olen iloinen, jos olen arvostelullani vaikuttanut muutamaan ihmiseen, mutta en halua saada kokonaista kansajoukkiota asettumaan jonkin kirjan puolesta tai vastaan – sehän ei ole minun työtäni.

Dystopia ja nuorten aikuisten kirjat ovat Nälkäpelin jälkeen hypänneet valtavaan suosioon suomalaistenkin lukijoiden keskuudessa. Kun katson Risingshadow-sivuston tulevia julkaisuja, saatan yllättyä nähdessäni julkaistavan sellaisen kirjan, jonka olen itse kuukautta tai paria aikaisemmin jo omaan hyllyyni englanniksi tilannut; esim. pari viikkoa sitten tilasin Theo Lawrencen Mystic Cityn ja tilauksen jälkeen huomasin, että samainen teos on tulossa alkusyksystä julkaisuun suomenkielisenä painoksena. Hyvähän se sinänsä on, että dystopia saa Suomessakin enemmän huomiota, mutta toisaalta en tiedä, olenko iloinen tästä vai en. Pelkään näet, että valtavan dystopiaryysiksen jälkeen koko genre menettää arvonsa, kun uusia julkaisuja tehdään vähän väliä genren suosittuuden vuoksi. Haluan tavallaan pitää tämänhetkiset suosikkigenreni ominani, ennen kuin menetän kiinnostukseni tai valtava suomenkielisten julkaisujen määrän tuoma hypetys tappaa innostukseni.

Minulla ei ole mitään kiinnostusta eikä halua alkaa tehdä yhteistyötä kustantamoiden kanssa ja pyytää arvostelukappaleita, koska haluan pysyä eräällä tavalla näkymättömänä kirjablogien keskuudessa. En halua esitellä itseäni kustantamoille tai laajalle yleisölle, koska haluan pitää oman lukemistoni täysin omanlaisenani ja päättää täysin itsenäisesti, mitä luen. Toki ilmainen kirja silloin tällöin olisi köyhälle opiskelijalle suuri ilonaihe, mutta saman kirjan saan kuitenkin kirjastosta, mikä passaa minulle vallan hyvin. Saan hyviä lukuvinkkejä kanssabloggaajilta ja ystäviltäni, mutta suurimmaksi osaksi teen kirjaratkaisuni täysin sattumanvaraisten Goodreads-arvostelujen avulla. En oikeastaan halua olla liian tuttavallisissa väleissä kirjailijoiden kanssa, koska negatiivisen arvostelun voi katsoa henkilökohtaisena iskuna vasten kasvoja. En halua joutua tilanteeseen, jossa minun täytyy ylistää jotakin, mistä en todella ajattele niin vaarana se, että saan likaisia katseita ihmisiltä. En myöskään halua kertoa tuntemilleni ihmisille, että pidän kirjablogia, koska minä todella haluan olla anonyymi ja kirjoitella vapaasti, mitä mielin sanoa lukemistani kirjoista. Katson, että minulla on oikeus tähän.

On typerää ja älytöntä, että kirjablogeista pitää nostaa tällainen hirveä haloo ja että ehdotellaan blogeille pelisääntöjen laatimista. Miksi pitää asiat väkisin tehdä näin vaikeiksi? Eikö voi vain kirjabloggaajien antaa kirjoittaa, mistä lukemistosta sitten kukin pitää ja sillä selvä? Meitä bloggaajia on niin paljon erilaisia, että väkisilläkin kirjoista kirjottelu tulee monipuoliseksi, kun bloggaajia on satoja. Minä haluan pitää bloggaamisen harrastuksena enkä saada pakkopullan makua suuhun, jos pitäisi kaikennäköisiä ohjeita ja sääntöjä ruveta noudattamaan. Miksi pilata hyvä harrastus tunkemalla valituksineen ja sääntöineen ihmisen omalle mukavuusalueelle?

Eikö samalla voitaisi alkaa tökkiä neulalla myös musiikkibloggaajia tai meikkibloggaajia, sillä aivan samalla tavalla hekin ”vievät ammattilaisten työt” kirjoittaessaan harrastuksenaan pitämistään asioista? Lisäksi se, että kirjablogien ylläpitäjiä pidetään kaikkia yhteen isoon lössiin kuuluvina jollakin tapaa kirjallisuuteen liittyvinä, kuten vaikka sen opiskelijoina tai kirjastontäteinä tai vastaavina, on todella iso huti, ainakin omalla kohdallani: henkilökohtaisesti sanon, että minä en aio alkaa opiskella kirjallisuutta. Pelkään, että kirjallisuuden opiskelu tappaa aidon halun lukea omasta vapaasta tahdosta, ja sitä paitsi olen paljon enemmän kiinnostunut historiasta ja uskonnoista. Toki minä joskus haluaisin kirjoittaa oman kirjan, mutta itse kirja-alalle en ole pyrkimässä, vaikka kirjallisuudesta nautinkin.

En siis ole mikään suurkustantamoiden sätkynukke, joka sanoo ja tekee, mitä naruista pitelevät käskevät. Luen sitä, mikä kiinnostaa, pidän kirjablogia puhtaasta nautinnosta, jota saan lukemisesta ja kirjojen arvostelusta. Ja siinä se. Minulla ei ole mitään salaisia motiiveja, agendaa tai aikomuksia pyrkiä suurkustantamoiden palkatuksi pullasorsaksi. Haluan vain kertoa mielipiteeni kirjoista. Sitä paitsi tekstini ja sananvalintani eivät välttämättä ole sellaista, mitä kannattaa kustantamoiden käyttää kirjaa markkinoidessa. Haluan pysyä uskollisena kirjoitustyylilleni ja käyttää sarkasmia ja vähemmän mairittelevia ilmaisuja aina silloi kuin siltä tuntuu ilman, että kukaan tulee editoimaan tekstiä ja poistamaan omaleimaisuuteni. Kun minä näen vaivaa kirjoittaessani arvostelun, en halua, että minun pitää tuntea syyllisyyttä siitä.

Minulla on myös vilkas sosiaalinen elämä, vastoin useiden kirjabloggaajia arvostelevien luuloa. Suurin osa ystävistäni eivät ole lukuihmisiä. Muutaman kanssa tulee rupateltua kirjoista, yhden kanssa lähes jokapäiväisenä aiheena ovat kirjat ja lukeminen. On todella mukavaa jutella kirjoista sellaisen kanssa, joka näkee lukemisen hienouden ja ymmärtää, mitä sanoillani haen takaa. Kirjablogit ovatkin juuri tästä syystä niin hienoja paikkoja, koska niitä ylläpitävät ja niiden seuraajat ovat niin mukavasti hengessä mukana ja näkevät lukemisen hienouden. Onko tämä todellakin asia, josta todella täytyy yrittää repiä negatiivisia asioita? Eikö se ole vain hieno juttu, että on olemassa kirjablogipiiri? Ainakin minä niin luulisin.

Hankin itselleni sellaisia kirjoja, jotka koen kiinnostaviksi ja kirjoitan niistä blogiini. En seuraa kustantamoiden julkaisukatalogeja, koska harvemmin niiden julkaisut herättävät kiinnostukseni. Ja vaikka herättäisivätkin, minä voin hyvin odottaa niiden ilmestymistä kirjastoihin. En ole hyppäämässä kustantamoiden bandvagoniin, vaan kuljen mieluummin omia polkujani ja luen, mitä huvittaa. Onko tässä sitten jotakin väärää? Voi sieluparkaani, jos tämän katsotaan olevan todella niin tuomittavaa.

Siinä minun kaksisenttiseni kohusta. Kiitos ja kumarrus.

The Way We Fall - Megan Crewe

Nimi: The Way We Fall

Trilogia/sarja: Fallen World, #1

Kirjailija: Megan Crewe
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 309 + 13 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 6/20

Juonikuvaus: Se alkaa kutiamisena, jota ei saa edes raapimalla lakkaamaan. Sitten tulee kuume ja kihelmöinti kurkussa. Pari päivää myöhemmin alat höpöttää salaisuuksiasi ja jutella tuntemattomille kuin he olisivat vanhoja tuttujasi. Vielä kolme päivää, ja vainoharhaiset hallusinaatiot iskevät. 

      Ja sitten olet kuollut.

      Kun kuolettava virus alkaa niittää 16-vuotiaan Kaelynin kotisaaren asukkaita, hallitus päättää eristää saaren. Kuolleet alkavat kasautua eikä kukaan ei voi lähteä tai palata takaisin saarelle. 

      Terveiden täytyy taistella saaren hupenevista lääkkeistä ja elintarvikkeista tai menettää kaikki mahdollisuutensa selviytymiseen. Kun kaikki tuttu hajoaa ympäriltä, Kaelyn yhdistää voimansa entisen kilpailijansa kanssa ja löytää uuden romanssin kaiken surun keskeltä. Kun virus alkaa viedä yksi kerrallaan Kaelynin ystäviä ja perheenjäseniä, hänen täytyy pitää kiinni viimeisistä toiveenrippeistä, että löytyisi vielä keino pelastaa kaikki rakkaat ihmiset.

      Koska kuinka hän voisi jatkaa elämäänsä, jos ketään ei olisi jäljellä?

Ajatukseni: Ahdistava. Pelottava. Tunteellinen. Realistinen. Kanada. Lopussa melkoisen paatoksellinen. Siinä on sanat, jotka kuvaavat tätä kirjaa parhaiten. Pari kuukautta sitten selailin Goodreadsiä ja keltamustasävyinen kirja kiinnitti huomioni. Tämän kirjan kansi on todella hieno ja mieleenpainuva, ja se oli pitkälle syy, miksi tämän tilasin.

Luin tätä kirjaa pääsykokeiden kanssa samaan aikaan, eli Joensuuhun mennessäni ja takaisin tullessani. Alku lähti hyvin liikkeelle, keskikohta oli huimaa ja loppu sitten vedätti pitkään ja raahasi ja lopulta päättyi ilman selkeää lopetusta ja vastauksia kysymyksiin. Ajatukseni ovat hiukkasen sekaisin tämän kirjan suhteen, koska tuntuu kuin neljä tähteä ei tekisi täysin kunniaa tälle kirjalle, mutta toisaalta viisi tähteä ei myöskään sovi. Ehkä neljä puoli, muttah... The Body Finder flashback. Joo, neljä tähteä.

Tarina alkaa, kun Kaelyn ryhtyy kirjoittamaan kirjettä/päiväkirjaa entiselle parhaalle ystävälleen Leolle, joka lähtee saarelta opiskelemaan tanssia mantereelle. Viisi vuotta aikaisemmin Kaelyn muutti perheineen pois saarelta Torontoon isän työn perässä eikä Kaelyn sopeutunut millään suurkaupungin sykkeeseen. Kaelyn viettää mieluummin aikaa seuraillen eläimiä, kirjoittamalla niiden touhuista päiväkirjoihinsa ja leikkimällä kahden lemmikkifrettinsä kanssa. Lopulta he muuttivat takaisin saarelle. Kaelynin ja Leon välit ovat kuitenkin menneet poikki riidan takia, eivätkä he ole puhuneet kahteen vuoteen, ei edes Leon lähdettyä.

Kaelyn alkaa katua riitaa, joten hän suunnittelee muuttavansa itseään sosiaalisemmaksi ja lupaa Leolle olevansa uusi Kaelyn, kun Leo tulee takaisin saarelle tapaamaan vanhempiaan ja tyttöystäväänsä Tessaa. Mutta sitten virus alkaa levitä ja aluksi niin viattomasti ja rennosti alkanut päiväkirja muuttuu vakavaksi ja tunteelliseksi kuvaukseksi Kaelynin ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailusta yrittää pysyä terveenä ja hengissä ja joutua samalla katselemaan läheisten ja saarelaisten kuolemia.

Tarina kerrotaan päiväkirjan muodossa. Päähenkilö Kaelyn tulee todella tutuksi ja läheiseksi tämän muodon avulla. Pääsemme tutustumaan hänen syvimpiin ajatuksiinsä, tuntemaan hänen tunteensa ja näkemään tuon kamalan epidemian repivät osia Kaelynistä jokaisen kuoleman myötä, jonka hän joutuu todistamaan. Mutta hän kuitenkin aina yrittää pitää itsensä ja vähenevän, muuttuvan perheensä koossa.

Päiväkirjamainen minäkertoja on eräällä tavalla loistava tehokeino kuvata kuusitoistavuotiaan maailman sortumista tämän ympäriltä ja kertojan henkilökohtaista kasvua, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuutta näyttää yhtä tasavertaisesti muiden saarellaolijoiden kamppailua ja elämää. Olisin toivonut hieman laajempaa perspektiiviä tällaiseen tarinaan, koska siinä on niin paljon meneillään niin monella eri tasolla, että 'minä' ei pysty selvittämään kaikkea ihan niin tehokkaasti. Olisin halunnut tietää enemmän Tessasta ja hänen elämästään, koska sain vain niin kapoisan kuvan hänestä Kaelynin silmien ja kynän kautta.

Kaelynin suhde hänen seitsemänvuotiaaseen serkkuunsa, Meredithiin, on todella suloinen ja lämmin. Kun Meredithin isä kuolee, Kaelyn ottaa serkkunsa suojelevan siipensä alle ja yrittää parhaansa mukaan tarjota turvaa ja apua hänelle. Kuinka yrittää pitää seitsemänvuotiaan elämä edes jotenkin turvallisena, kun valtavia määriä ihmisiä kuolee ympärillä, kaduilla riehuu anarkiaa lietsova jengi, joka ajaa vain omaa etuaan eikä virukseen osata löytää parannuskeinoa? Kaelynin tehtävä on rankka, mutta hän yrittää parhaansa.

Jo ennen viruksen puhkeamista Kaelynin elämä oli melkoisen myrskyisää ja hankalaa. Kun hänen perheensä muutti takaisin saarelle, hän on äkkiä ulkopuolinen niiden ihmisten joukossa, joiden kanssa hän muutamaa vuotta aikaisemmin aikaa vietti. Lisäksi hänen äitinsä on tummaihoinen ja isä valkoinen, joten Kaelyn ja hänen veljensä ovat saaren ainoat ”sekaväriset” nuoret, joten Kaelyn tuntee itsensä jo sen takia ulkopuoliseksi. Kaelynin isä on huippulääkäri, äiti työskentelee huoltoasemalla, Kaelynin veli Drew on avoimesti homoseksuaali, joka lisää kitkaa homovastaisen isän ja tarkoituksella isäänsä homoudellaan ärsyttävän Drewin välille. Kaelyn yrittää kestää heidän välistään kädenvääntöä.

Homoseksuaalisuus on nykyään nuorten aikuisten kirjoissa jonkinlainen hitti, sellainen siisti juttu, jolla yritetään osoittaa erilaisuuden oikeutusta ja sellaista ”katso nyt, miten suvaitsevaisia tässä ollaan” -tyylistä asiaa sekä kirjailijan että kirjan osalta. Tässä kirjassa Drewin homous on jotenkin paljon luonnollisemman tuntuinen asia kuin Evermoressa Milesin: sitä ei yritetä teroittaa liikaa, vaan se on aito asia Drewille ja tämän perheelle, erityisesti isälle, joka ei osaa suhtautua asiaan kunnolla. Hyvä juttu The Way We Fallille, koska ei ole realistista, että kaikki ovat aina täysin homouden puolesta - maailmassa on vielä niitä, jotka eivät hyväksy sitä. Ja kuinka usein olette lukeneet kirjan, jossa päähenkilö ei ole valkoinen? Minä muistan ainoastaan Rick Riordanin Kanen aikakirjat -sarjan.

Ja romantiikkaa tietysti löytyy, mutta ohoo, se on aika pieni osa tästä kirjassa. Se potkaistaankin käyntiin vasta puolivälin tienoilla. Kaelynin hanipuppelin nimi on Gav, saaren eräänlainen nuori, epävirallinen äiti Teresa, joka kerää kaupasta ruoat ja kaiken mahdollisen käyttötarpeellisen ja jakaa niitä ystäviensä kanssa koteihinsa linnoittautuneille, virusta pelkääville ihmisille. Gav oli ihan kiva hahmo, mutta välillä hänen marttyyriasenteensa oli ärsyttävää; esimerkiksi kun yksi Gavin kaveriporukasta päättää kääntää takkia ja liittyä anarkismia kannattavaan huligaanipoppooseen ja ryövää reilun osan Gavin ja kumppaneiden ihmisille säilömästä ruoasta, Gav inisee kuinka se oli hänen syytään koko homma. Get over it, man, and stop sniveling! Shit happens! Mutta kaiken kaikkiaan Gav oli ihan kiva ja hänen ja Kaelynin romanssi oli piristysruiske viruksen aiheuttamien kuolemien keskellä.

Crewe onnistuu hyvin kuvaamaan karanteenin aiheuttaman turhautumisen, epätoivon, vihan ja horjuvan toivon saaren asukkaissa. Myös tapahtumajärjestys on oikein onnistunut: saari eristetään, jotta virus ei leviäisi mantereelle, aluksi ihmisillä on toivoa ja uskoa, että karanteeni ei kestä kauan ja ettei heitä jätetä oman onnensa nojaan. Sitten kun tilanne pitkittyy eikä apua ja rokotusta kuulu, alkaa ahdistus ja pelko leviämään ihmisissä. Kun vieläkään ei apua tule, ihmiset alkavat riehua turhautuneina, tyhjentämään kauppoja ja haalimaan itselleen kaiken, mitä irti lähtee. Ihmiset sairastuvat, kuolevat, terveet yrittävät pysyä sisällä. Crewe kuvasi näitä tapahtumia erittäin hienosti. Saari on tapahtumapaikkana ihanteellinen tuollaiselle tilanteelle, ja se on kanadalainen! Ei jenkkiläinen! Vohoo! Oireet, joita ihmiset alkavat tuntea sairastuessaan olivat jotenkin niin karmivan todellisia, että alkoi itseäkin syyhyttää ja piti raapia hulluna.

The Way We Fall on kokonaisuudessaan erittäin hyvä, realistinen selviytymistarina, mutta loppu oli minulle lievä pettymys. Olisin toivonut selvitystä viruksesta, sen tarttumisesta, jonkinlaisen ratkaisun sen hoidosta ja ylipäätään ratkaisuja saaren tilanteesta ja karanteenista. Lisäksi oireet olivat vähän outoja, esimerkiksi hallusinaatiot – mitä ihmiset oikein näkivät hallusinoidessaan? Kaelynillä oli ensikäden tietoa, mutta silti niitä ei kuvattu. Lopussa ei ollut minkäänlaista suurta tapahtumaa, vaan se oli lähinnä liukuva alamäki, joka jatkaa seuraavassa osassa samasta tilanteesta kirjan lopussa olevan seuraavan osan sneakpeakin perusteella.

Viiden tähden arvoiseksi lukukokemukseksi tässä olisi pitänyt olla enemmän vastauksia ja jonkinlainen suurempi mullistus lopussa. Jostakin kumman syystä tämän kirjan virus muistuttaa minua Resident Evilin viruksesta. Ensin kaupunki/saari ja sitten...

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, jotka haluavat lukea jotakin realistista maailmanlopunkuvausta ja selviytymistarinaa, ilman fantasiaelementtiä.

Lukunäyte: SEPT 10, sivu 24

”I'm really sorry,” I said, and I meant it. ”I didn't know she was going to get so... worked up.” 

      Rachel skipped after me to the door. ”Mom's such a spoilsport,” she said in a loud whisper. ”She thinks the other parents on the island let their kids run wild. But wild is freakin' fun!”

      She was scratching that spot again as she waved good-bye. I looked back when I was halfway down the block, and she was still standing there, waving ans scratching. 

      I'm not just nervous now. I'm scared. I can't make myself believe Rachel was drunk, or any of the other excuses I could have used for her dad. She was just not herself.

      What the hell is happening?

The Way We Fall -trilogia

The Way We Fall (2012)

The Lives We Lost (2013)

The Worlds We Make (2014)

Lakkiaistunnelmia!

Hyvin meni lakkiaiset! En kaatunut, vaikka kolme kertaa kävin salin edessä asioimassa, en sen pahemmin änkyttänyt puhetta pitäessäni, sain jopa kirjapalkinnon. Jee! Käteni olivat ihan hiestä märät, kun jännitin puhetta eikä salin hikinen, nihkeä ilma helpottanut yhtään. Nyt laitellaan viimeiset kakut kuntoon ja aletaan tässä hikihelteessä odotella vieraita saapuviksi.

On erittäin mukava tunnelma nyt, kun koko lukiourakka on ohi ja voi huokaista helpotuksesta. Kivan raukea olo nyt kun ei enää tarvitse jännittää, kämmääkö koko salin edessä vai ei. Hyvä fiilis!

Hyvää lakkiais-/valmistujais-/juhlapäivää jokaiselle ja erittäin aurinkoista kesää kaikille blogistaniassa ja sen ulkopuolella möyriville nassukoille!

~ Nina

Bad Girls Don't Die - Katie Alender

Nimi: Bad Girls Don't Die

Trilogia/sarja: Bad Girls Don't Die, #1

Kirjailija: Katie Alender
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2009

Sivuja: 346 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★★

Haastekirja 5/20

Juonikuvaus: Kun Alexiksen pikkusiskosta, Kaseysta, tulee suorastaan pakkomielteinen vanhoista antiikkinukeista, Alexis ei pidä sitä mitenkään ihmeellisenä. Kasey on omituinen lapsi. Piste. Alexistakin pidetään outona koulussa, jopa hänen goottiystävänsä ajattelevat niin. Kaikki muuttuu vain oudommaksi, kun heidän vanha talonsa alkaa muuttua: ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, vesi kiehuu kylmällä levyllä ja sammutettu ilmastointilaite puhaltaa niin kylmää ilmaa, että tytöt voivat nähdä oman hengityksensä. Kaseykin muuttuu. Hänen silmänsä vaihtuvat sinisistä vihreiksi, hän käyttää vanhanaikaista kieltä ja unohtelee ajanjaksoja. 

      Kaikkein häiritsevintä on kuitenkin Kaseyn uusi luonteenlaatu. Ennen niin lempeä, kiltti ja nukkerakas lapsi on poissa ja uusi Kasey on vihainen. Alexis on ainoa, joka voi pysäyttää sisarensa – mutta entä jos tuo vihreäsilmäinen tyttö ei olekaan Kasey?

Ajatukseni: Minä rakastan kauhua. Erityisesti elokuvissa. Ja kaikkein parasta kauhua on mielestäni psykologinen kauhu (kummituskauhuilu), jossa ihmismieltä piinataan, tavarat liikkuvat itsestään, ikkunoissa, peileissä ja käytävillä näkyy hahmoja ja varjoja, pimeät huoneet, välkkyvät valot, nuket, klovnit ja niin edelleen. Minä todella rakastan kauhua. Mutta minua karmii nuket ja klovnit. Tässä kirjassa on nukkeja. Siispä täydellistä. Mitä enemmän pelkään, kammoan tai inhoan jotain, sitä enemmän haluan katsella ja lukea sellaisia elokuvia ja kirjoja.

Kauhukirjoja en ole kuitenkaan koskaan liiemmin lukenut. En tiedä edes miksi. Olen lukenut Stephen Kingin Hohdon ja pidin siitä. Olen lukenut myös 11–12-vuotiaana kaikki R.L. Stinen siihen mennessä ilmestyneet nuorten kauhukirjat ja silloin minä pidin niistä. Mutta en ole sen kummemmin lukenut muuten kauhukirjoja. Hmm, omituista. Minä pidän genrestä todella paljon, mutta olen kokenut sitä 99% elokuvien kautta. Jaa-a, pitää alkaa lukea lisää kauhua, jos se on jotain näin hienoa, mitä Bad Girls Don't Die tarjoaa.

En tarkalleen ottaen muista, miksi päätin tämän kirjan valita tilaukseen. Vaikka nyt minä rakastan tämän kantta, en aluksi pitänyt siitä juurikaan. Se oli vain niin kummallinen ja hämy, etten oikein välittänyt siitä. Nyt luettuani tämän voin sanoa, että kansi sopii tarinaan kuin luunappi otsaan tai kuin nenä päähän, kumpi vain. Onneksi päätin, syystä tai toisesta, tilata tämän kirjan ja lukea virkistyksenä pääsykoekirjojen puuduttavuuden rinnalla.

Tarinan alussa meille esitellään Alexis Warren, pinkkitukkainen, kapinallinen, koulun klikkien ulkopuolella kulkeva 17-vuotias nuori. Hän on vanhan, kummituslinnaa muistuttavan talonsa ulkopuolella keskellä yötä ottamassa valokuvia aavemaisesta kuutamosta ja puidenoksista kotitalonsa tumman harjanteen takana. Alexiksen 13-vuotias pikkusisko Kasey on seurannut siskoaan ulos ja yllättää tämän kesken kuvauksen. Kun sisarukset päättävät palata sisälle, Alexis havaitsee kummallisen valon leijuvan heitä kohti ja katoavan yhtäkkiä. Siitä alkavat sitten karmivat tapahtumat.

Alexis oli aivan huippu päähenkilö! Jo pelkästään se, että hänellä on pinkki tukka, puhuu puolestaan hänen räväkästä ja kapinallisesta luonteestaan. En juurikaan pidä pinkistä värinä vaatteissa, mutta jos hahmolla on jokin epätavallinen hiustenväri, jo se saa minulta suuren lämpimän halauksen. Kun hiustenväriin lisätään terävä kieli ja itsenäisesti ajatteleva, määrätietoinen päähenkilö itse, olen hullaantunut. Alexiksen ivalliset huomautukset cheerleadereille olivat mahtavia.

Alexiksen suhde Kaseyyn oli varsin mielenkiintoinen. He ovat eräällä tasolla toistensa parhaat ystävät, sillä kummallakaan ei ole juurikaan ystäviä kotitalon ulkopuolella. He pitävät toisilleen seuraa ja Kasey seuraa siskoaan usein ulos keskellä yötä, kun Alexis lähtee valokuvaamaan. Kun Kasey ryhtyy pakkomielteiseksi nukeistaan ja äkkiä lempeä Kasey muuttuu hyvin kummalliseksi, Alexis luonnollisesti ihmettelee, mikä Kaseyhyn on mennyt. Mutta kun Kasey alkaa unohdella tekemisiään, viettää aikaa pimeässä kellarissa ja puhua ääneen nukeilleen, Alexista alkaa oikeasti pelottaa pikkusiskonsa mielenterveyden puolesta. Kasey osasi olla sekä pahimmillaan että parhaimmillaan aika pirun karmiva hahmo.

Tarinassa suurta roolia esittää Megan Wiley-niminen cheerleader. Vaikka Alexis inhoaa cheerleadereitä, hän alkaa hitaasti muodostaa ystävyyssuhdetta Meganin kanssa, koska Megan tietää yliluonnollisesta ja kummituksista enemmän kuin ulkoapäin voisi kuvitella. Megan oli yllättävän sympaattinen hahmo – ei sellainen pinnallinen cheerleader, millaisena Alexis aluksi tätä pitää.

Tässä kirjassa oli paljon erilaisia ihmissuhteita. Oli Alexiksen ja Kaseyn välinen sisarussuhde, oli Alexiksen ja Meganin välinen ystävyyssuhde. Sitten oli Alexiksen ja hänen äitinsä välinen suhde. Heidän suhteensa on melkoisen etäinen, koska äiti viettää paljon aikaa töissä. Heidän välinen suhteensa kehittyy paljon tarinan aikana. On aina hienoa, kun kirjassa hahmojen väliset suhteet muuttuvan ja kehittyvät luonnollisella, uskottavalla tavalla.

Minua on hyvin vaikea saada pelkäämään tai vilkaisemaan olan yli. Oikeastaan se on mahdotonta. Minä sekä kammoan että inhoan sellaisia fyysisiä, luonnollisia asioita, kuten hämähäkkejä ja käärmeitä. Pelkään käärmeitä niin paljon, että olen silittänyt nukkuvaa pytonia, kun tilaisuuden siihen sain. Oikeasti. Pelkoni ei ole lamauttavaa, vaan harjoitan mieluummin siedätyshoitoa niiden suhteen. En kyllä menisi luonnossa käärmettä käpelöimään, jos sellainen vastaan tulisi. Yksi asia, jota pelkään aivan oikeasti on syvä vesi, sellainen, missä en näe pohjaa; minä haluan tietää, mitä jalkojeni alla on. Kerran ulkomailla vedessä seisoessani aalto heitti nilkoilleni mustekalan. Sain kunnon sätkyt siitä hyvästä. En enää mennyt mereen sen reissun aikana. Hyi, en voi uida edes mökillämme sen jälkeen kun en enää pohjaa näe. Ajatuskin karmii. Kauhuelokuvien suhteen en oikeastaan koskaan hätkähdä tai säpsähdä kohtauksia, koska osaan ennakoida, mitä tuleman pitää. Kun on katsonut satoja kauhuja, oppii tuntemaan ne tyypilliset säikäytykset.

Tämä kirja sai minussa aikaan sen hyytävyyden tunteen, ja kirja piti minua hyvin karmivalla tavalla otteessaan. Muutamassa kohtauksessa tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, kun näin mielessäni kohtauksen. Luin tätä toissa yönä ja minä ihan oikeasti jouduin lukemaan historiaa hetken aikaa ennen kuin aloin nukkumaan – jotenkin tämän kirjan tunnelma jäi vain leijumaan ilmaan niin hyvin häiritsevästi. Ehkä kirjoissa esiintyvän kauhun kauneus on juuri siinä, että on sanoja paperilla, mutta on myös alitajunta, joka maalaa juuri sen kuvan, mitä sanat alitajunnassa herättävät. Elokuvissa kauhu on juuri sitä, mitä ruudussa näkyy. Minun pitää tosiaan alkaa lukea enemmän kauhua. Suosituksia hyvistä?

Tarinassa katsellaan muutamaan otteeseen menneisyyteen, jolla pohjustetaan nykyhetken tapahtumia ja annetaan vihjeitä siitä, mitä Kaseyn kanssa on tekeillä. Tarinan edetessä alkaa huomata, että aluksi sellaiset melko kummalliset asiat ja irrallisilta vaikuttavat jutut alkavat sopia palapeliin ja lopulta kaikki loksahtaa kunnolla paikoilleen. Tässä kirjassa asiat etenivät juuri siihen suuntaan, mihin toivoin niiden etenevän. En joutunut pettymään missään vaiheessa.

Kauhun lisäksi tässä kirjassa on myös romantiikkaa – tietenkin. Ja se oli varsin suloista. Söpispojan nimi on Carter Blume, hänellä on pehmeät vaaleat kiharat ja siniset silmät, ja hänestä tuli koulun edustaja (tai jotain sellaista, en muista tarkalleen), koska Alexis totesi ääneen tv-kameroille totuuden muiden hakijoiden motiiveista. Heidän välillään alkaa lepatella perhosia, mutta Alexis ei oikein osaa suhtautua kummallisiin, uusiin tunteisiinsa. Carter ei ollut sellainen tyypillinen ”olen niin hyvännäköinen, että ihan pahaa tekee ja olen niin täydellinen, että röyhtäilen tähtiä ja oksennan sateenkaaria” -rakkaudenkohde, vaan hänellä on omat taakkansa ja menneisyytensä. Carter ja Alexis tasapainottavat ja täydentävät toisiaan yllättävän hyvin, eikä missään vaiheessa oksennettu vaaleanpunaista vaahtoa kuiskien samalla ”minä rakastan sinua” toisen korvaan. Hah, ottakaapa mallia tästä, Eve ja The Forsaken. Ei ole mitään syytä pitää kiirettä.

Minun mielestäni tämä kirja on kyllä viiden tähden arvoinen lukukokemus. Tietenkin mielipiteeni saattaa myöhemmin muuttua, kun luen lisää YA -kauhua ja kauhua yleensä, koska minulla ei ole kunnollista käsitystä ja rinnalle asetettavaa kirjaa, johon tätä verrata. Joten näin tältä tuntumalta pidän tätä viiden tähden arvoisena. Bad Girls Don't Die oli huippu kirja, suosittelen lämpimästi! Nyt kieli pitkällä odotan, jos vaikka saisin lakkiaislahjaksi lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (koska olen siihen suuntaan toivomustani – hienovaraisesti – vihjannut), niin voin heti tilata trilogian toisen ja kolmannen osan.

Huomenna on lakkiaiset ja minulla on juhlassa ihan oikea rooli. Jännittää vähän, koska pelkään, että vedän korkkareilla kunnon lipat koko salin edessä. Se olisikin tarpeeksi räväkkä tapa lopettaa lukioura. Kesä on jo kunnolla alkanut, aurinko paistaa ja on kuuma, eikä minua huvita enää yhtään lukea pääsykokeisiin, koska tunnen oloni hyvin epävarmaksi niiden suhteen. Tuntuu, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä niiden eteen ja olisi pitänyt keskittyä enemmän, kun aikaa vielä oli. Epäilen, että pääsen sisään yliopistoon näillä lukemisilla. Ei voi syyttää kuin omaa laiskuutta/kyllästymistä/keskittymisen puutetta. Tällä hetkellä haluaisin vain nukkua kellon ympäri ja ahmia valtavia määriä kirjoja, koska niitä en ole kunnolla voinut nyt lukea. No, kesäkuun 5. päivänä klo 17.oo jälkeen olen vapaa kuin taivaan lintu ja alan heti lukemaan Chosen Onesia. Tai jotain muuta. Saa nähdä.

Edit 6.8.2013: Ja kyllähän minä olen muutakin kauhua lukenut: John Ajvide Lindqvistin Ystävät hämärän jälkeen ja Ihmissataman.

Lukunäyte: luku 1, sivu 7-8

I turned back to check on her, stopping so abruptly that she ran right into me. 

      ”Spider?” she asked, panic in her voice.

      I shook my head. I was looking past her into the front yard, at the spot where we'd been standing just twenty seconds earlier. 

      It was lit up by the same faint glow we'd seen in the tree.

      And it was actually seemed to be... growing. 

      ”What?” Kasey whispered.

      ”Uh...” If my sister saw it, she would spaz. I looked right at her and smiled. ”Nothing.” 

      Out of the corner of my eye, I got a sense of the light growing larger – and then I realized it wasn't getting bigger–

      –It was following us.

Bad Girls Don't Die –trilogia

Bad Girls Don't Die (2009)

From Bad to Cursed (2011)

As Dead As It Gets (2012)

Enclave - Ann Aguirre

Nimi: Enclave

Trilogia/sarja: Razorland, #1

Kirjailija: Ann Aguirre
Kustantaja: Feiwel & Friends

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 259 englanninkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Deucen koko maailma on aina ollut maanalainen yhteisö, enklaavi, jossa vahvin selviää ja omia puolustetaan. Viisitoistavuotiaana nuori saa itselleen nimen ja elämänammatin metsästäjänä, lisääntyjänä tai rakentajana. 

      Metsästäjänä Deucen tarkoitus on selvä: liikkua vaarallisissa tunneleissa yhteisön ulkopuolella, tuoda takaisin lihaa enklaavin jäsenien elättämiseksi ja samalla taistella vastaan raakoja lihansyöjiä, jotka tunnetaan Friikkeinä. Deuce on harjoitellut ahkerasti koko elämänsä päästäkseen päämääräänsä eikä mikään voi pysäyttää häntä, ei edes komea metsästäjä, Fade. Kun tuosta salaperäisestä pojasta tulee hänen metsästysparinsa, Deucen ongelmat ovat vasta alkamassa.

      Fade ei pidä sääntöjen noudattamisesta. Deuce ei ole koskaan tuntenut toista Faden kaltaista poikaa, toista, joka voisi sekä koskettaa Deucea niin lempeästi että käyttää veitsiään yhtä kuolettavasti. 

      Samalla kun Deucen uskomus enklaavia kohtaan horjuu, niin käy myös kamppailussa eloonjäämisestä. Järjettömät Friikit, jotka joskus olivat uhka suurten määriensä takia, alkavat nyt osoittaa merkkejä järjestäytymisestä ja jopa strategiasta... mutta enklaavin valtaapitävät kieltäytyvät hyväksymästä merkkejä. Voimatta panna vastaan Deuce riuhtaistaan pois ainoasta maailmasta, jonka hän on koskaan tiennyt.

Ajatukseni: Päivän sana: logiikka. Minä pidän logiikasta. Minä pidän siitä, että asiat käyvät järkeen ja että on olemassa syy-seuraussuhde, jolla voidaan osoittaa jatkumo, pystytään todistamaan ja selvittämään tapahtumia ja asioita. Minä pidän siitä, että asioita selitetään tieteellisesti, biologisesti ja fysiologisesti oikein. Minä pitäisin myös siitä, että kirjailijat ottaisivat enemmän selvää asioista ja tekisivät enemmän taustatutkimusta ennen kuin alkavat hakata sormia näppäimistöllä. Vaadinko liikaa? Voi olla.

Minulla jäi tästä kirjasta hyvin kummallinen maku suuhun. Kokonaisuudessaan tämä oli itseasiassa ihan hyvä. Tavallaan. Hyvä siksi, että tässä oli aika hyvä juoni ja hahmokehitystä. Kummallinen maku jäi siksi, että minä en saanut missään vaiheessa kunnon näppituntumaa tästä kirjasta enkä yksinkertaisesti vain välittänyt siitä, mitä tapahtui millon ja kenelle. En liiemmin jaksanut välittää edes valtavista ammottavista aukoista logiikassa, koska minä ja tämä kirja kuljimme eri polkuja. En tiedä, jotenkin en vain päässyt millään sisälle tähän tarinaan. Yksi asia kuitenkin sai minut suutuksiin.

Kaninkoloja oli löydettävissä joka puolella, pitkin kirjaa. Minulla oli vaikeuksia ymmärtää maanalaista enklaavia ja sen toimintaa. Ensinnäkin sana 'enklaavi' tässä kirjassa ei merkitse yhtään mitään. Enklaavi tarkoittaa valtiota tai sen osaa, joka on kokoaan tai suurimmaksi osaksi toisen valtion ympäröimänä (kiitos sivistämisestä, arvon Wikipedia). Tässä sillä ei ollut minkäänlaista asemaa, se ei tarkoita mitään. Homma maan alla on se, että siellä on pieniä kaupunkilinnoituksia, tunneleita ja tunneleissa möyriviä ihmismäisiä hirviöitä.

Jo pelkästään siksi, ettei kirjailija kuluta liiemmin aikaa maanalaisen maailman kuvailemiseen, en osaa nähdä mielessäni Collegeksi kutsuttua enklaavia, joka on myös Deucen koti. En vain hiffannut sitä touhua. Kuinka he näkevät maan alla? Kaupungissa käytetään soihtuja valaisemiseen, mutta entä tunneleissa? Kuinka ihmeessä metsästäjät näkevät tunneleissa, kun he eivät voi pitää soihtuja mukana, koska niin he herättäisivät Friikkien huomion. Aguirre olisi voinut muuten keksiä jonkin vähän omaperäisemmän kutsumanimen noille oliolle. Mutta tosiaan, kuinka ihmeessä metsästäjät näkevän maan alla, kun soihtuja ei ole mukana? Lisäksi eikö ongelmana ole myös, että maan alta alkaisi loppua happi, kun soihdut polttavat sitä ja enklaavien asukkaat hengittävät ilmaa jatkuvasti?

Tästä pimeydestä ja maan alla olemisesta tulee iso kysymys ihmisen fysiologiaan liittyen. Enklaavissa ihmisten eliniänodote on todella alhainen (vanhin taisi olla jotain 25 vuotta). Nuoret jaetaan ammatteihin 15-vuotiaina ja lisääntyjät aloittavat jyystämisen siinä samoihin aikoihin, eli 15-17-vuotiaina. Yksi sukupolvi on siis todella lyhyt. Mutta koska tässä kirjassa on ällistyttävän vähän historiaa ja maailman rakennusta, tämä-tapahtui-ja-se-johti-tähän -tapahtumaketjua ei selvitetä ja niin edelleen, joten en voi olla ajallisesti täysin varma enkä ole asiantuntija näissä asioissa. He ovat ilmeisesti olleet maan alla kuitenkin useita sukupolvia (jossain taisin kuulla puhuttavan sadasta vuodesta), niin eikö kaiken järjen mukaan näillä ihmisillä pitäisi alkaa tulla fysiologisia muutoksia? He elävät kuitenkin luolassa. Heillä ei pitäisi olla toimivaa näköaistia valonpuutteen vuoksi ja kuulo- ja hajuaistin pitäisi olla äärimmilleen terävöityneet. Heidän aivonsa eivät millään voisi kehittyä samalla tavalla kuin maan päällä eläneiden, joten lukeminen ja kaikki tällainen määrätietoinen ja tietoista ajattelua vaativa tekeminen olisi mahdotonta. Heidän ei pitäisi käyttää vaatteita ja aseita metsästämiseen ja liikkua kahdella jalalla tunneleissa, vaan heidän pitäisi olla neljällä raajalla ja hyökätä hampaat ja kynnet edellä vaiston mukaan – vähän niin kuin Friikit. Oletteko katsoneet elokuvan The Descent (hyvä elokuva muuten, kannattaa katsoa)? Sellaisia olentoja pitäisi myös enklaavin asukkaiden olla.

Enklaavissa tuntuu olevan loputtomat lähteet kankaisiin, työkaluihin, juoksevaan puhtaaseen veteen, ja kaikenlaisiin muihin välineisiin. Kuinka he saavat käsiinsä kaiken tämän? Ei tietoa. Luolastossa pitäisi olla myös sisäsiittoisuusongelmia. He jakavat nuoret kolmeen ammattiryhmään. Ainoastaan lisääntyjät saavat tehdä lapsia keskenään. Koska kolmasosa tekee tämän, niin sisäsiittoisuusongelma tulee ainoastaan nopeammin. Turhauttavan paljon epäkohtia löytyy, enkä ala jokaista nyt osoittamaan.

Tästä eteenpäin tulee pieniä spoilereita, mutta ei mitään suurta ja mullistavaa oikeasti. Kun Deuce joutuu karkoitetuksi enklaavista, hän löytää pian itsensä maanpinnalta, paljaan taivaan alta, kohtaamassa maailman, jonka hän uskoi olevan tuhoutunut ja tyhjä. Mutta ylläri pylläri, ei ollutkaan. Kyllähän Deucella oli hieman vaikeuksia totutella uuteen ympäristöön, mutta ei tarpeeksi. Ulkomaailmassa Deuce joutuu käyttämään aurinkolaseja suojatakseen silmiään ja hänen ihonsa palaa hieman auringossa. Mitä? Deucen pitäisi olla sokea aurinkolaseista huolimatta ja hänen ihonsa pitäisi olla täysin valkoinen ilman minkäänlaista pigmentin tarjoamaa suojaa. Deucen pitäisi palaa ja pahasti, hänestä pitäisi tulla melanoomapotilas.

Deuce oli aika mukava päähenkilö. Hän on vahva ja omatoiminen, puolustaa omiaan ja toimii sen mukaan, minkä hänen sisimpänsä kertoo olevan oikein. Hän alkaa hyvin nopeasti tajuta, etteivät enklaavin valtaapitävät ole oikeassa ja että he salaavat asukkailta tärkeitä asioita. Tällaiset piirteet päähenkilössä ovat erittäin hyviä. Minä pidin Deucesta. Mutta sitten. MUTTA SITTEN. Sitten hän ajatteli jotain sellaista, joka heitti erittäin paskamaisen varjon kirjan ylle.

Kun Deuce ja Fade, eli poika, josta tulee Deucen rakkaudenkohde, joutuvat maanpinnalle, heidät vangitsee Susiksi itseään tituleeraava jengi, jota johtaa Stalker-niminen poika. Jengiläisten kynsistä Deuce ja Fade pelastavat Tegan-nimisen tytön, jonka Stalker on alistanut jengiin lisääntyjäksi, koska muuta hyötyä Teganista ei ole. Toisin sanoen Tegan on vuosien ajan joutunut joukkoraiskauksien uhriksi ja synnyttänyt heille lapsia. Ja tässä vaiheessa Deuce ajattelee jotain hyvin kuvottavaa. Hän kirjaimellisesti katsoo Tegania ja ihmettelee, miksei Tegan ole taistellut raiskaajiaan vastaan kuolemaan saakka, vaan on antanut kaiken tapahtua itselleen vastaan panematta. Anteeksi mitä? Deuce siis ajattelee, että raiskaukset olivat Teganin niskassa, koska tämä ei kuollut taistellen vastaan. Ei. Ei, ei, ei. Raiskauksista EI syytetä uhria. Niissä EI kysytä uhrilta, miksi tämä ei pannut tarpeeksi vastaan. Mitä pirua kirjailija on oikein miettinyt tuollaista kirjoittaessaan?

Ja tästä pääsemmekin hyvin, hyvin kieroutuneeseen kolmiodraamaan. Nämä Friikit möyrivät myös maan päällä, joten Deucen ja kumppanien tulee taistella otuksia vastaan myös ulkona. Friikit hyökkäävät Sutten ja Deucen, Faden ja Teganin kimppuun. Taistelun mentyä ohi Stalker päättää jättää jenginsä ja lähteä näiden mukaan kohti pohjoista, missä huhutaan olevan turvallista. Deuce ja Fade suostuvat Teganin vastustuksista huolimatta ottamaan mukaansa tuon pojan, joka on vuosikausia usuttanut jengiläisiään tappamaan ja raiskaamaan avuttomia ihmisiä. Eli nämä kaksi päähenkilöä päättävät laittaa vuosikausia pahoinpitelyä ja raiskauksia kestäneen tytön ja näistä kaikista vastuussa olleen pojan samaan tilaan ja ilmoitavat, että heidän täytyy tulla toimeen keskenään ja antaa menneiden olla. Voi hyvä helvetti. Teganin olisi pitänyt puukottaa Stalkeria silmään tämän nukkuessa. Mieluiten ruosteisella lusikalla. Sanon vain.

Kolmiodraama. Huhhuh, mitä voinkaan sanoa. Deucella ja Fadella alkaa synkata jo maan alla, kun he metsästävät yhdessä. Heillä alkavat hormonit hyrrätä ja perhoset lepattelevat vatsassa. Minä pidin heidän välisestä kanssakäymisestä ja kehittyvästä suhteesta. Mutta sitten kun Stalker ja Tegan astuvat kuvioon ja he lähtevät yhdessä kohti pohjoista, Deucen ja Stalkerin välillä alkaa kipinöidä. Mitä?! Deuce tietää mitä kaikkea Stalker on tehnyt ja Deuce pitää Tegania parhaana ystävänään, ja kaikesta huolimatta hän alkaa katsella Stalkeria sillä silmällä. Samaan aikaan Deucen ja Faden suhde muuttuu olemattomaksi. Kuinka Deuce voi edes sietää Stalkeria silmissään? En. Ymmärrä.

Aguirre on hyvä kirjoittamaan sujuvaa dialogia. Hän ei kuitenkaan osannut rakentaa uskottavaa maailmaa tai selittää tapahtumia ja asioita. Minulla ei ole hajuakaan, miksi kukaan menisi maan alle asumaan, koska maanpäällinen maailma on täydellisen elinkelpoinen. En ymmärrä Enclaven maailmaa. Minulle jäi kirjan lopusta sellainen maku suuhun, että kirjasta puuttuu muutaman kymmentä sivua, koska lopussa ei ollut minkäänlaista huipentumaa ja kirja loppui vain yhtäkkiä, kuin seinään.

En osaa sanoa, suosittelenko tätä kenellekään vai en. Tämä ei ole huono kirja, mutta tässä on valtava logiikkakato ja tyrmistyttäviä asioita, mitkä varjostavat tätä pahasti. En aio sanoa, että älkää lukeko, mutta en siltikään kannusta tarttumaan tähän. Omalla vastuulla, sanoisin.

Edit 8.7.2013: Voi hitto, äsken tuli tarkistettua, mitä Deuce tarkoittaa: kakkonen, paska, perkele, piru, sorsa. Mitä ihmettä! Miksi kukaan kirjailija antaisi päähenkilölleen nimeksi Deuce?

Lukunäyte: Deuce, sivu 6-7

I am Deuce. 

      Tears spilled down my cheeks as the nerve endings died, but the scars appeared one by one, procclaiming my strenght and my ability to weather whatever I found out in the tunnels. I had been training for this day my whole life; I could wield a knife or a club with equal proficiency. Every bite of food I ate that had been supplied by someone else, I consumed with the understanding it would be my turn someday to provide for the brats.

      That day had come. Girl15 was dead. 

      Long live Deuce.

Razorland –sarja

    0.5 Foundation (2012)

Enclave (2011)

    1.5 Endurance (2012)

Outpost (2012)
    2.5 Restoration (2013)

Horde (2013)

Julma maa - Moira Young

Nimi: Julma maa

Alkuteos: Blood Red Road

Trilogia/sarja: Dust Lands, #1

Kirjailija: Moira Young

Kääntäjä: Tarja Kontro

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 382 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Saba on varjo. Lugh on valo. Ruma. Kaunis. Laiha. Voimakas. 

      Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.

      Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

Ajatukseni: Olosuhteiden pakosta minun oli pakko jarruttaa tämän kirjan lukemista. Ensimmäiset 50 sivua luin kokeillen, totutellen kieleen, Sabaan, maailmaan, sitten seuraavat 200 sivua luin ahmien ja himoiten lisää, lisää, lisää, kunnes tajusin, että etenen liian nopeasti ja minun on pakko hidastaa tahtia. En halunnut luopua tästä kirjassa kahdessa päivässä. En halunnut lukea kirjaa liian nopeasti, koska en voi lukea näitä omia kirjojani kunnolla vielä kuukauteen pääsykokeiden takia. Joten suurta itsekuria harjoittaen luin seuraavat viisi päivää jotain kymmenen sivua illassa.

Mutta en voinut pidätellä itseäni enää. Kun jokin on vain niin hyvää, se on pakko saada nyt heti luetuksi. Viimeiset 80 sivua tuli luettua äsken loppuun. En nyt ihan tiedä, kuinka saisin ilmaistua sanoin sen, mitä sisälläni tunnen tätä kirjaa kohtaan. Tiedättehän sen tunteen, kun olette lukeneet jotain niin loistavaa, että siitä on vaikea sanoa vain mitään. Julma maa on vain niin hyvä, että haluaisin jättää tämän arvostelun tähän – tärkein tuli jo sanotuksi. Mutta koska en koskaan voi sulkea suutani kirjasta ennen kuin olen perin pohjin sen läpi kyntänyt jokaista yksityiskohtaa myöten, avaan vähän tuota adjektiivia selventääkseni, miksi Julma maa on ilman epäilystäkään viiden tähden arvoista luettavaa.

Aloitan puhumaan Moira Youngin erikoisesta kirjoistustyylistä. Minä rakastin sitä. Yleensä karsastan slangia ja puhekielistä kirjoistustyyliä, mutta tässä kirjassa en. Aluksi kirjoitustyyli pisti silmään ja jouduin nielemään muutaman kymmentä sivua, ennen kuin silmäni tottuivat puhekieliseen tekstiin ja puheeseen ilman lainausmerkkejä tai ajatusviivoja. Tyyli sopii kirjaan vain niin hyvin, että harkittu kirjakielinen teksti olisi vain pilannut Saban, maailman ja tunnelman täydellisesti. Nälkäpelissä Katnissin ääni on hyvin riisuttua ja suoraviivaista eikä siinä kuluteta aikaa puiden yksityiskohtaiseen kuvailuun ja vertauskuvauksiin, jotka mullistavat lukijan maailmankatsomusta jokaisella lauseella. Tyyli sopi Katnissin luonteeseen todella hyvin. Sama koskee tätä kirjaa. Tässä kirjassa juuri tuo teksti oli nimenomaan Saba ja hänen luonteensa. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kaikki käytiin läpi hänen silmiensä läpi, pääsemme näkemään kaiken tasan niin kuin Saba näkee, kuulemaan kaiken niin kuin Saba kuulee, kokemaan asiat niin kuin Saba kokee. Saba on rosoinen hahmo, siksi kirjoitustyylinkin tulee olla rosoista. Se on vain Saba. Yksi kokonainen tähti täydellisestä kirjoitustyylistä.

Saballa on tasan yksi päämäärä tässä kirjassa: hän haluaa pelastaa kaksoisveljensä, jonka ratsastajat veivät. Dystopiakirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa tähdätään johonkin suurempaan tarkoitukseen, kuten maailman muuttamiseen, kapinaan ja tyrannihallinnon alas ajamiseen. Julma maa on se ruma ankanpoikanen tässä joukossa. Sabasta ei missään vaiheessa muodostu mikään marttyyrien kuningatar, vaan hän yksinkertaisesti haluaa saada veljensä takaisin. Hän sanookin yhdessä kohdassa, ettei ole kiinnostunut mistään maailman muuttamisesta, ainoastaan veljensä pelastamisesta. Juuri tämä tekee Julmasta maasta sen joutsenen. Julma maa on tarina määrätietoisesta tytöstä, joka haluaa taittaa matkan itsensä ja kaksosensa välillä. Matkalla tyttö kasvaa henkisesti ja alkaa hengittää ilmaa itsenäisesti ja muodostaa oman minänsä, ilman veljeään. Julma maa on tarina kaksosten välisestä yhteydestä, henkisestä kasvusta ja itsenäistymisestä.

Minä en ole kaksonen, joten en voi tietää, millainen yhteys kaksosilla on. Tuntevatko he olevansa osa toisiaan, siihen en osaa sanoa mitään. Saba tuntee Lughin olevan vahva osa häntä ja siksi Saba tarvitsee veljensä kanssaan. Saba, Lugh, heidän pikkusiskonsa Emmi ja isänsä asuvat lähes kuivuneella Hopeajärvellä, joka on syrjässä ja kaukana kaikesta. Perheen välejä kiristää vaikeat elinolosuhteet järvellä: Lugh on vihainen isälleen, koska tämä tekee olemattomia taikoja saadakseen aikaan sateen eikä yritä saada perhettään siirtymään vehreämpään maaperään asumaan, Saba inhoaa Emmiä, koska katsoo tämän olevan hyödytön ja syy siihen, miksi heidän äitinsä kuoli, Emmi roikkuu jatkuvasti Lughin nilkassa ärsyttäen samalla Sabaa, Saba yrittää puolustaa isää, vaikka tietääkin, että Lughin puheissa on perää. Elämä ei tosiaan ole helppoa kuolevalla Hopeajärvellä.

Minä pidin todella paljon Sabasta. Hän oli niin rosoinen eikä hän tykännyt alussa kenestäkään muusta kuin veljestään. Hän kuitenkin kasvaa henkisesti todella paljon. Kirjan lopussa Sabaa ei voi uskoa samaksi henkilöksi, mitä kolmesataa sivua aikaisemmin. Pidin myös paljon Saban suhteista muihin henkilöihin, kun tarina alkoi kehittyä. Parasta oli Saban ja Emmi-pikkusiskon välien muuttuminen tarinan aikana. Saban ja Lughin välinen yhteys jäi ehkä vähän hämärään, koska Lugh häviää tarinasta melko alussa eikä hän ole henkilökohtaisesti paikalla tarinassa kuin muutaman sivun ajan. Mutta luulen, että tätä kompensoidaan seuraavassa osassa.

Tämä on yksi niistä harvinaislaatuisista teoksista, jonka kaikista sivuhahmoista minä pidän. En pitänyt yhtäkään hahmoa tyhjänä, tympeänä tai ärsyttävänä, mikä on minun mittapuullani erittäin merkittävää. Yleensä kirjassa on aina joku, joka pistää pännimään, mutta ei tässä. Jokaisessa hahmossa oli juuri sitä jotain, joka sai minut kannustamaan sen hahmon puolesta. Oli se sitten rohkeutta, hulluutta, pahuutta, huumoria, Maevissa, Eponassa, Ikessä, Tommossa, Ashissä, DeMalossa, jokaisessa heissä oli juuri sitä jotain. Minä pidin heistä kaikista. Ja sitten on Jack. Voi, Jack. Annie-lauluinesi ja pisteliäine sanoinesi olit aivan huippu. Minä rakastin sitä, kun Jack huomauttaa Saballe tämän huonosta ajoituksesta. Hah, nauroin makeasti!

Julman maan maailma ja todellisuus oli hyvin karu, kuiva ja kiehtova. Katsoin tässä joku aika sitten Imagine Dragons -nimisen yhtyeen It's time -kappaleen musiikkivideota, joka sopii mielestäni loistavasti Saban maailmaan. Sellaisena minä kuvittelin kirjan maailman. Kuivuutta, kuumuutta, hiekkamyrskyjä, romuttuneita rakennuksia, hiekkaa ja lisää kuivuutta. Lukiessa voi suorastaan maistaa hiekan ja pölyn kielellä. Julma maa eroaa muista dystopioista myös siten, ettei kirjassa ole varsinaista hallitusta eikä tuhoutuneen maailman oikeuksia ole keskitetty yksinomaan isoveli valvoo-tyyppiselle valvovalle silmälle. Maailmassa vallitsee oman käden oikeus ja vahvemman voima, joka syö heikot alta aikayksikön. Siksi jäljellä on enää vain kovanaamoja, jotka eivät kaihda keinoja saada haluamansa. Vähän niin kuin Saba ja Jack.

Julma maa on trilogian ensimmäinen osa, jonka kolmas osa julkaistaan vuonna 2014. Tämän kirjan lopetus oli niin sulkeva, etten oikein tiedä, mitä odottaa seuraavalta osalta. Mielestäni tämän kirjan tarinalla oli alku, keskikohta ja loppu, ja se keräsi kaikki langat yhteen ja teki mukavan solmun loppuun lopettaen tarinan miellyttävästi. Suunnilleen kaikkiin muihin paitsi yhteen kysymyksiin vastattiin. Tämä on hienosti tehty kirjailijalta: ensimmäinen osa on kokonainen teos itsenäisestikin eikä aivan välttämättä vaadi jatkamaan seuraavaan osaan, mikäli ajattelee sen riittävän. Tietysti varmaan jokainen haluaa jatkaa seuraavaan osaan, mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan. Tämä olisi toiminut erittäin hyvin yksittäisenäkin osana.

Julman maan on povattu olevan parempi kuin Nälkäpeli. Kuten The Forsakenin yhteydessä jo sanoin, en pidä tällaisesta mainostamisesta, etenkään kun Nälkäpelillä ja tällä kirjalla ei ole yhtään mitään muuta samaa kuin dystopinen maailma. Miksi ihmeen koko dystopian kulmakiveksi Nälkäpeli on muodostunut, että joka ikistä kirjaa nykyään verrataan siihen? Tämä kirja on seikkailutarina, matkakertomus, ei mikään totalitaristista valtiovaltaa vastaan nouseva kapinatarina. Tässä ei yritetty ratkaista mitään suuria poliittisia kysymyksiä ja ratkoa yhteiskunnallisia epäkohtia. Ei näissä ole mitään samaa, joten miksi ihmeessä Nälkäpeli yhdistetään tähänkin? Ihan typerää. Elokuvista huolimatta Nälkäpeli – niinkin loistava kuin onkin – alkaa väistyä uusien tulokkaiden tieltä, joten ei kannata lyödä jokaisen tulevan dystopian kanteen sen nimeä.

Minä aion aivan ehdottomasti lukea seuraavan osa. Todennäköisesti en edes odota sen käännöstä, vaan tilaan tämän ja seuraavan osan itselleni, niin hyvä kirja ja trilogian alku tämä oli. Kaiken muun hulppeuden lisäksi tämän kirjan kansi on aivan upea. Silloin tällöin vastaan tulee aivan upeita kansia, jotka avaavat kirjan maailman ja näyttää sen lukijalle. Tämä on niitä kansia.

Lukekaa, rakkaat ihmiset, lukekaa tämä kirja!

Lukunäyte: Hopeajärvi, sivu 27-28

Pimeyden halkoo uusi välähdys ja jyrähdys. Musta tuntuu, että ukkonen on nyt kauempana meistä, mutta en voi olla varma, koska mun pää on niin sekaisin. Mun korvissa soi. 

      Saba! Lugh karjuu. Missä sä olet?

      Täällä näin! huudan hiljaa, ja mun ääni vapisee. Mä olen täällä! 

      Ja samassa Lugh on polvillaan mun edessä, ja se vetää mut istumaan.

      Sattuiko suhun? se sanoo. Oletko kunnossa? Se pujottaa käsivarren mun ympärille ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat tuntuu ihan hyytelöltä. Iskikö se sinuun? 

      Mä... uh... se iski multa jalat alta, on kaikki, mitä saan sanottua.

      Kun me sitten seistään siinä, pimeys väistyy. 

      Ja maailma on muuttunut punaiseksi.

      Kirkkaanpunaiseksi kuin tulen sydän. Kaikki. Maa, taivas, mökki, mä, Lugh – kaikki punaista. Hieno punainen pöly täyttää ilman, koskettaa joka ainoaa kohtaa. Punainen punainen maailma. En ole ikinä ennen nähnyt mitään semmoista. 

      Me Lughin kanssa tuijotetaan toinen toista.

      Näyttää maailman lopulta, sanon. Mun ääni kuulostaa tukahtuneelta, ihan kuin olisin viltin alla. 

      Ja samassa siitä punaisesta pölyusvasta ilmestyy miehiä ratsailla.

Dust Lands –trilogia

Blood Red Road | Julma maa (2011/2013)

Rebel Heart (2012)

Raging Star (2014)