Troijan laulu - Colleen McCullough

Nimi: Troijan laulu

Alkuteos: The Song of Troy

Kirjailija: Colleen McCullough

Kääntäjä: Kaarina Sonck

Julkaisuvuosi: 1998 (suomeksi 2000, Tammi)

Sivuja: 533 suomenkielisessä kovakantisessa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★
1. A book with more than 500 pages

Takakannesta: Troijan laulussa antiikin Kreikan kiehtovat tarut heräävät henkiin. Väkevä rakkaus, kestävä viha, kosto, petos, uhrautuminen ja kunnia kuljettavat ihmisiä tilanteesta toiseen. Colleen McCullough kertoo Troijan sodan ja kaupungin kymmenvuotisen piirityksen eri henkilöiden silmin nähtynä ja puhaltaa uutta tuulta antiikin myyttisiin tarinoihin.
      Kreikan kaunis prinsessa Helena jättää aviomiehensä Menelaoksen Troijan prinssi Pariksen takia ja saa aikaan pitkittyvän sotaretken. Mukana kertomassa oman tarinansa ovat urhea Akhilleus, älykäs Odysseus, kuninkaitten kuningas Agamemnon, hänen kunnianhimoinen Klytaimnestra-vaimonsa ja monia muita. Myös ihmeellinen Troijan hevonen nousee lukijoiden silmien eteen. Jumalillakin on oma osuutensa tapahtumien kulussa: ihmiset seikkailevat alati heitä korkeampien, arvaamattomien voimien kanssa omassa ristiriitaisessa maailmassa.

Ajatukseni: Troijan laulu... Yksi ehdottomasti rakkaimpia ja hienoimpia kirjoja, mitä olen ikinä lukenut. Tämä oli neljäs kertani tämän parissa ja yhä edelleen sisälläni kuplii pohjaton rakkaus McCulloughin kerrontaa sekä kaikkia niitä sankareita kohtaan. Troijan laulu on niin se minun kirjani.

Troijan sota on varmasti kaikille jossain määrin tuttu. Kyseessä on antiikin kenties tunnetuin, mahtipontisin ja verisin sota, käytynä Troijan kaupungin sekä Kreikan välillä. Sotaa ei voida pitää historiallisena faktana, mutta niin monet lähteen, varhaisimpana ja luotettavimpana Homeros, ovat sodasta kertoneet, että todella monet ovat vakuuttuneet sen tapahtuneen noin 3200 vuotta sitten. Troijan olemassaolo vahvistettiin 1870-luvulla, kun saksalainen Heinrich Schliemann teki valtavat kaivaukset Vähässä-Aasiassa ja löysi tuon myyttisen kaupungin rauniot. Tarut Troijan mahtavasta kaupungista ovat siitä lähtien olleet paljon vaikuttavammat ja niitä ollaan tutkittu aivan uudesta näkökulmasta.

Troijan laulu lähtee kuvaamaan tuota kymmenvuotista sotaa kauempaa menneisyydestä taustoittaen siihen johtaneita tapahtumia perusteellisesti. Tässä kirjassa flirttaillaan jumaltarujen ja myyttien kanssa, mutta tapahtumat ovat enemmän tosimaailmallisempia. Vivahteita jumalten suosimisista ja heidän näpeistään tuossa pelissä kyllä löytyy viihdyttävästi, mutta monessa tapauksessa pääsemme nauttimaan itse sankareiden suorituksista sekä älyllisellä että fyysisellä tasolla.

Aloitamme tarinan Troijan tulevan kuninkaan, silloin vielä prinssin, Priamoksen silmin ja hän kertoo Troijaa vainoavasta, merenjumala Poseidonin lähettämästä leijonasta, joka tappaa Troijan uljaita hevosia ja ainoa keino tyydyttää tuo peto on uhrata kaupungin neitsyitä sille. Uhrauksen aikaan kaupunkiin sattuu kuuluisa soturi Herakles seuralaisineen, joka lupaa tappaa leijonan muutamaa troijalaista hevosta vastaan. Troijalaiset kuitenkin pettävät Herakleen kieltäytymällä luovuttamasta tammoja, jonka seurauksena Herakles vihoissaan tappaa vanhan kuninkaan ja kreikkalainen nuori prinssi Telamon ottaa Hesionen, uhrattavaksi luovutetun Troijan prinsessan mukaansa. Tuona päivänä syntyy myös Paris, joka on nimensä mukaisesti kuolemalle vihitty. Troija kostaa Kreikalle ottamalla Mustallemerelle johtavan Hellespontoksen salmen haltuunsa estäen näin kreikkalaisilta pääsyn tärkeimmille jalometallilähteilleen.

Tästä kelataan eteenpäin hetkeen, jona Lakedaimonin nuori, koko Kreikan kauneimmaksi naiseksi tituleerattu Helena luovutetaan vaimoksi Mykenain suurkuninkaan Agamemnonin veljelle Menelaokselle lukuisten kosijoiden joukosta. Troijan sodan ajatus on muhinut kreikkalaisten kuninkaiden mielissä jo vuosia ennen itse tapahtumaa, joten älykäs Odysseus keksii oivan keinon pistää Kreikan kuninkaat solmimaan valan, joka sitoo heidät osallistumaan tulevaisuuden selkkauksiin kutsun vaatiessa. Tästä joitakin vuosia eteenpäin, kun kohtalollinen tapaaminen Troijan prissi Pariksen ja kuningatar Helenan välillä ottaa osansa.

Mitä tapahtuu, kun kaksi eri valtakuntien suurinta narsistia tapaavat ja kuvittelevat rakastuvansa ensisilmäyksellä? Se on kipinä ruutitynnyrissä, joka antaa kreikkalaisille sen tarvitsemansa keppihevosen lähteä massiiviseen hyökkäykseen Vähän-Aasian mahtavinsa kaupunkia, Troijaa vastaan. Helena on näin kansakielellä sanotusti vittumainen ämmä, joka on niin itseään täynnä ettei pahemmasta väliä. Paris on hänen miespuolinen vastineensa, ja yhdessä he tekevät sen, mitä monet kansat olivat menneinä vuosisatoina yrittäneet: aikaansaavat tapahtumakulun, joka lopulta koituu Troijan tuhoksi.

Wolfgang Petersenin vuoden 2004 elokuva Troija kertoo tämän tarinan todella erilaiseen sävyyn, mitä tämä kirja. Elokuva on paljon romanttisemmin suuntautunut ja vetää paljon sympatioita troijalaisten ja erityisesti traagisten rakastavaisten, Pariksen ja Helenan puoleen, kun raakalaismaiset ja ahneet kreikkalaiset hyökkäävät armottomasti heidän kimppuunsa. Tällä kirjalla on ihan eri sävy. Näemme tapahtumat pääasiassa kreikkalaisten silmin ja Troijan puoleisten kertojien epäsympaattisuuden vuoksi on vaikea olla olematta kreikkalaisten puolella.

Pääsemme monien sankareiden, kuninkaiden ja naisten silmien kautta tarkastelemaan noita tapahtumia. Helenan, Pariksen, Hektorin, Agamemnonin, Nestorin, Patrokloksen, Priamoksen, Automedonin, Diomedeen, Briseiksen, jopa Neoptolemoksen silmin pääsemme kokemaan tuon tapahtumasarjan. Kenties haastavinta tässä kirjassa on muistaa, kuka on kukin, minkä maalainen, kuninkuus ja ne monimutkaiset sukulaisuudet, mutta ei kannata liikaa huolestua. Pistin kaverini lukemaan tämän ja hänkin (joka ei mytologiasta pahemmin perusta) sanoi, että kyllä tässä pysyi hyvin kärryillä. Tapahtumapaikkojen ja saarien hahmottamista auttaa kirjan alussa löytyvät pari karttaa.

Kaikkein mielenkiintoisimmat hahmot ovat mielestäni ehdottomasti Odysseus ja Akhilleus (ja epäilen kirjailijan olevan salaa samaa mieltä). Odysseus saa minut joka kerta nauramaan mahtavalla ajatuksenjuoksullaan ja herkullisilla juonillaan ja jokaisella lukukerralla rakastun häneen vain syvemmin. Akhilleus on todellinen jalokivi. Hänen mielensä on yksinkertaisesti kiehtova. Hän on soturi, mutta todella herkkä sellainen ja hän rakastaa vihollistaan vertaisenaan. Hänen äitinsä Thetis kirosi hänet jo syntymässään eikä Akhilleus ole koskaan vältellyt kohtaloaan, vaikka se manaa hänelle loppua Troaan rannikolla. Näiden kahden sankarin näkökulmia oli todellinen ilo lukea.

Ajan hengen mukaisesti tarinassa on mukana paljon draamaa, tragediaa ja romansseja. On Helenan ja Pariksen romanssi, on kolmiodraama Akhilleuksen, hänen serkkunsa Patrokloksen sekä Briseiksen välillä, on läheisiä ystävyksiä, kuten Diomedes ja Odysseus, jotka päätyvät rakastavaisiksi sotaretken pitkittyessä. Kukaan ei edes olkiaan kohauta näistä romansseista, sillä ajan henkeen kuuluen rakastajia otettiin silloin sieltä mistä mieluinen kumppani löydettiin, oli se sitten orja, serkku tai vaikka taistelutoveri. Kukaan ei ole vähemmän soturi, vaikka olisikin omaan sukupuoleen päin viehättynyt eikä ketään tuomittu romansseistaan.

Vaikkei tämä kirja tarinaltaan olekaan mikään ihmeellinen, taika piileekin tämän rakenteessa. Colleen McCullough on ällistyttävän taitava kirjailija. Hänellä on käsissään niin massiivinen määrä materiaalia, hahmoja ja tapahtumapaikkoja ettei voi kuin monttu auki ihmetellä, kuinka taitavasti hän on solminut kaiken sen yhteen. Hän antaa kymmenille kertojille ainutlaatuiset äänet ja luonteet sekä kuljettaa lukijaa osan heidän mukanaan kymmenien vuosien ajan. Olen joka kerta häkeltynyt, kuinka McCullough kykenee kaikkeen tuohon.

Troijan laulu on vain niin rakas kirja minulle. Olin seiskaluokalla kun ensimmäisen kerran tämän luin eikä tämä neljäs kerta varmasti tule olemaan viimeinen. Tiedän tulevani lukemaan tämän tulevina vuosina vielä useita kertoja, sillä tämä on yksinkertaisesti minun kirjani. Tarina ei voi koskaan kulua tai muuttua tylsäksi ja jokaisella lukukerralla löydän aina jotain uutta, mitä aikaisemmin en havainnut.

Suosittelen tätä kirjaa niille, joita kiinnostaa historialliset, eeppiset kertomukset, Troijan sota tai ihan vain hienosti rakennettu tarina todella kiehtovilla hahmoilla.

Lukunäyte: Kymmenes luku, Odysseus, sivut 158-159

Lykomedes oli suunniltaan, vaikeroi ja väänteli käsiään. ”Poikani, poikani, miten meidän nyt käy? Olet rikkonut äidillesi vannomasi valan! Hän repii meidät kappaleiksi jäsen jäseneeltä!”

      Huoneeseen lankesi hiljaisuus. Akhilleus vakavoitui hetkessä ja hänen ilmeensä kävi tuikeaksi. Minä kohotin kulmakarvojani Nestorille; me huokaisimme kumpikin. Kaikki oli nyt selvää.

      ”En ymmärrä miten olisin rikkonut sen”, Akhilleus sanoi lopulta. ”Toimin vaistomaisesti, vastasin mitään ajattelematta kutsuun, joka juurrutettiin minuun jo poikana. Kuulin Aiaan kutsun ja vastasin siihen. En rikkonut valaa. Sen mursi toisen miehen juoni.”

      ”Akhilleus puhuu totta”, minä sanoin kovalla äänellä. ”Minä puijasin sinua. Yksikään jumala ei voi syyttää sinua valasi rikkomisesta.”

      He tietenkin epäilivät sanojani, mutta vahinko oli jo tapahtunut.

      Riemuissaan Akhilleus levitti käsivartensa korkealle ilmaan ja halasi sitten Patroklosta ja Aiasta. ”Serkut, me lähdemme sotaan!” hän sanoi, hymyili tuimasti ja katsoi sitten kiitollisena minuun. ”Se on kohtalomme. Iljettävimpienkään lumoustensa aikana äiti ei kyennyt muuttamaan vakaumustani. Olen syntynyt soturiksi, taistelemaan aikamme suurmiesten rinnalla, voittamaan ikuisen maineen ja kuolemattoman kunnian!”