Delirium - Lauren Oliver

Nimi: Delirium (Delirium-trilogia, osa 1)
Alkuteos: Delirium

Kirjailija: Lauren Oliver
Kääntäjä: Marja Helanen-Ahtola

Julkaisuvuosi: 2011 (Suomessa 2011, WSOY)

Sivuja: 351 suomenkielisessä pokkarissa

Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★☆

Takakannesta: Tulevaisuuden yhteiskunnassa yksilön valinnat ovat tiukasti kontrolloituja ja rakkaus julistettu sairaudeksi. Siksi täysi-ikäiset osallistuvat kirurgiseen toimenpiteeseen, jossa ääritunteet tasataan. Uusi harmonisempi maailma tarjoaa kaikille yhtämittaisemmat lähtökohdat onneen ja turvallisuuteen.
      Omaa vuoroaan odottaa myös 17-vuotias Lena, joka on nuoruudessaan menettänyt äitinsä tartunnalle, nähnyt sairauden vaikutukset sisareensa ja oppinut läksynsä. Jos Lena on varovainen, 95 päivän päästä vaara on hänen osaltaan ohi. Siksi vastarintaliike ja kapinahenkinen Alex ovat kaikkea sitä, mitä Lenan tulee välttää...

Ajatukseni: Kun alun perin kuulin Deliriumista ja luin kirjan juonikuvauksen, en ollut kovinkaan kiinnostunut siitä. Ajatus tarinasta, joka keskittyy kirjaimellisesti kiellettyyn rakkauteen kuulosti hieman hölmöltä. Delirium ei kuitenkaan lakannut ilmoittelemasta itsestään useissa kirja-aiheisissa blogeissa ja nettisivuilla, ja sitä oli kehuttu todella paljon. Lopulta päätin pyyhkäistä ennakkoluulot maton alle ja käydä lainaamassa kirjan kirjastosta.

Ennakkoluuloni johtuivat lähinnä siitä, etten oikein osannut uskoa, että kukaan saisi minua (tai ketään) vakuuttuneeksi siitä, että rakkaus on todellakin pahasta ja se tulee kitkeä pois maailmalta. Kun katselee ympärilleen huomaa, että maailmassa valtava määrä kaikkea perustuu silkan rakkauden ja se "oireiden" ympärille. Kuinka kukaan voi osata luoda yhteiskunnan, jossa tätä kaikkea ei ole ja jossa ihmisen perustarpeisiin kuuluva ilmiö halutaan hävittää? Siinä on suuri haaste.

Onneksi luin sen. Delirium oli yksi parhaista nuorten aikuisten dystopisista kirjoista, mitä olen aikoihin lukenut! Oliverin (ja kääntäjän) teksti on todella hienoa luettavaa, todella runollista ja kauniisti kuvailevaa. Minulla on tapana analysoida tekstiä kovasti lukiessani. Deliriumissa en missään vaiheessa tuntenut suunnatonta turhautumista ja suuttumusta huonosta kirjoittamisesta ja tarinankerronnasta. Oliverin luoma maailma ja hahmot, jotka sitä asuttavat, tuntuivat hyvin aidoilta ja oikeasti uskottavilta. Oliver selittää ja kuvailee hienosti rakkauden tuntemuksia ja sitä, kuinka "oireita" saattaa oikeasti pitää sairautena. On hyvin vaikea kuvitella maailmaa, jossa rakkaus on kirosana ja lämpimiä tunteita ei saa osoittaa, ettei julisteta sairaaksi. Vanhemmat eivät osoita rakkauttaan lapsilleen, sisarusten välit ovat kylmät kuin hyvän päivän tutuilla, lemmikeistä ei välitetä... Kuulostaa hyvin karulta, jopa pelottavalta - juuri siksi niin jännittävältä.

Lena Haloway, tarinan sankaritar, ei liian kaunis eikä nyt aivan rumakaan, on melkoisen heikko hahmo tarinan alkaessa. Hän uskoo, että proseduurit, raja-aidat ja kaikki lait ja kiellot ovat kansalaisten turvaksi, hän ei uskalla rikkoa sääntöjä ja pelkää kovasti, että hänet leimataan samanlaiseksi kuin äitinsä: sairaaksi. Lenan heikkous ei ole sellaista ärsyttävää, että tekisi mieli kurottaa tarinaan ja läimäyttää häntä, vaan uskottavaa ja hyväksyttävää, kun ottaa huomioon, millaisessa maailmassa hän elää. Pidin hänestä, vaikkein oikein osannutkaan samaistua häneen. Onneksi Lena kuitenkin kehittyy tarinan edetessä ja karistaa heikkoutta pois.

Suosikkihahmokseni nousi Hana, Lenan paras ystävä, joka oli melko kapinallinen ja haluaa tehdä omat valintansa. Hana kuvataan todella kauniiksi, vaaleaksi ja pitkäksi, ja Lena tuntee melko tyypillistä alemmuudentunnetta olessaan Hanan seurassa (hassua, mutta en muista lainkaan minkä näköinen Lena on). Harmi vain, että Hana vähän unohtuu tarinasta, kun Lenan ja Alexin romanssi potkaistaan alkuun. Lukiessani en ollut silmittömän ihastunut Alexiin, koska hänet kuvattiin hyvin kliseisellä tavalla hyvin ulkonäkökeskeisesti, eikä hän tuntunut mitenkään erottuvan muista samankaltaisista miespääsankareista. Kun katsoo sormien läpi hänen kliseisyyttään, huomasin pitäväni hahmon taustasta ja eräänlaisesta peitetarinaelämästä. Haluaisin tietää hänen menneisyydestään lisää.

Suurin ongelmani tämän kirjan kanssa oli Lenan ja Alexin romanssi. Se oli samaan aikaan uskottavaa, mutta kallistui liian helpon rajamaille. He eivät ehdi käydä kuin kaksi keskustelua, kun Lena on jo valmis heittämään hyvästit suurelle opetukselle rakkauden olevan sairaus, säännöille ja laeille, joita noudattaen hän on elänyt melkein 18 vuotta ja joiden ympärille koko kirjan yhteiskunta rakentuu. Tiettyyn sivuun asti Lena on tiukasti vakuuttunut, että yhteiskunta on kehittänyt rajat heidän suojakseen, sitten hän kohtaa Alexin ja hetken kuluttua Lena tekee takinkäännön ja hylkää kaiken, mitä on koskaan ajatellut ja oppinut. Lisäksi heidän romanssinsa kävi läpi sen, mitä kaikkein eniten inhoan vastaavanlaisissa kirjoissa: yhtäkkiä, kaiken jännityksen keskellä romanssi muuttuu hyvin arkipäiväikseksi. Suutelua, leikkimistä, piilottelua ja silmiin tuijottelua muutaman kymmenen sivun ajan. Suoraan sanoen inhoan lukea sitä. Jännitys tiivistyy... ja sitten tulee hyvin arkista lässynläätä. En tykännyt. Tässä oli kuitenkin sellainen asia, joka sai minut riemastumaan: ei kolmiodraamaa. Olin suunnattoman tyytyväinen siitä hyvästä!

Kirjan loppua kuvaa parhaiten sana katkeransuloinen. Sitä se todella oli. Periaatteessa Delirium olisi toiminut myös yksittäisenä kirjana ilman mitään jatko-osia, koska lopetus oli hyvin riipaisevalla tavalla samaan aikaan sekä kaunis, surullinen että jännittävä. Jos kirja olisi ollut ainokainen, lopetus olisi antanut tarpeeksi kuvitelman varaa lukijalle miettiä itse, mitä tapahtuu varsinaisen lopun jälkeen. Kuitenkin, koska kyseessä on trilogia, on ehdottomasti pakko saada lukea jatko-osa, Pandemonium, jotta pääsisi näkemään Lauren Oliverin vision jatkosta. Kirjan viimeisistä sanoista minulle tuli muuten mieleen V niin kuin Verikosto -elokuvan kohtaus, missä Evey lukee Valerien kirjoittamia viimeisiä sanoja vessapaperinpalaselta. Niissä on jotain hyvin samankaltaista.

Deliriumista jäi kaiken kaikkiaan todella hyvä maku suuhun. Kun miettii koko tarinaa, päällimmäinen tunne on tyytyväisyys. Olin lukenut kommentteja, joissa ihmiset kertovat itkeneensä lopussa kuin sydän olisi särkynyt, ja odotin itsekin pillahtavani kyyneliin, mutta niin ei käynyt. Outoa kyllä, en tuntenut surun häivääkään sulkiessani kirjan, vaan tunsin tyytyväisyyttä sen katkeransuloisesta lopusta. Olin melkein iloinen, ettei onnellista loppua alettu tunkemaan lapiolla kurkusta alas, koska tarinan yleiseen tunnelmaan sellainen ei olisi oikein sopinut. Tarinan saattoi lopettaa onnistuneesti ainoastaan jotenkin hyvin riipaisevasti. Delirium oli ehdottomasti neljän tähden arvoinen lukukokemus. Suosittelen lukemaan!

Lukunäyte: luku 1, sivu 9
Yhdeksänkymmentäviisi päivää, ja sitten minä olen turvassa. Minua tietenkin hermostuttaa. Mahtaako proseduuri tehdä kipeää? Haluan päästä siitä. On vaikea pysyä kärsivällisenä. On vaikeaa olla pelkäämättä, kun minua ei vielä ole parannettu, vaikkei deliria olekaan toistaiseksi hipaissut minua.
      Olen silti huolissani. Sanotaan, että ennen vanhaan rakkaus teki ihmiset hulluiksi. Jo se on kauheaa. Shhh:ssa kerrotaan myös tarinoita niistä, jotka kuolivat menetetyn tai löytämättä jääneen rakkauden vuoksi, ja se kauhistuttaa minua kaikkein eniten.
      Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa.

Delirium –trilogia:

    0.5 Annabel (2012)

Delirium (2011/2011)

    1.5 Hana (2011)
Pandemonium (2012/2012)

    2.5 Raven (2013)
Requiem (2013/2013) 
    3.5 Alex (2013)