Nimi: Vastavirta
Alkuteos: Rip Tide
Trilogia/sarja: Dark Life #2
Kirjailija: Kat Falls
Kääntäjä: Arja Gothoni
Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2011, Tammi)
Sivuja: 339 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta
Tähdet: ★★★★☆
Takakannesta: 15-vuotias Ty-poika on ensimmäinen valtameren pohjaan perustetussa siirtokunnassa syntynyt ihminen. Gemma, maan päällä kasvanut tyttö, elää kahde maailman rajamailla vailla omaa kotia. Ty ei voi kuvitella elämää pinnan päällä, Gemma puolestaan kammoaa syviä vesiä. Pattitilanteensa keskellä Ty ja Gemma eivät osaa aavistaa, millaiseen kurimukseen heidät ollaan tempaamassa. Kun Tyn vanhemmat siepataan hänen silmiensä edessä, on pojan tartuttava toimeen, vaikka se tarkoittaisi turvautumista pahamaineisen Krottiliigan apuun. Alkaa huimaava matka vedenalaisen maailman eri kerroksiin. Mutta voiko Ty luottaa Gemman apuun? Onko kahden erilaisen maailman sittenkään mahdollista elää rinnakkain?
Ajatukseni: Oli todella mukava palata Kat Fallsin luomaan ekokatastrofin jälkeiseen maailmaan. Siinähän ne sivut eilen lennähtelivät ohi ihan huomaamatta, kunnes nukahdin kirja kourassa viimeisillä parillakymmenellä sivulla. En sentään nähnyt painajaisia meressä olemisesta... onneksi. Tänä aamuna ahmaisin kirjan hyvällä fiiliksellä loppuun.
Ty ja Gemma häilyvät nyt omituisilla vesillä. Gemma ei enää uskalla olla meressä ja asuu nyt Kauppa-asemalla pienessä kopissa sen sijaan, että asuisi Tyn perheen luona. Ty ei ymmärrä, mitä on tapahtunut, ja he ovat ajautuneet nyt kauemmaksi toisistaan. Eräänä päivänä Ty ja Gemma löytävät kokonaisen reservaattialuksen upotettuna merenpohjaan ja kaikki ihmiset aluksen sisällä kuolleina. Pelottavia asioita alkaa tapahtua enemmänkin, ja myös Ty ja Gemma tempaistaan mukaan salaliittoon, joka uhkaa tuhansien ihmisten henkiä. Nuoret tekevät kaikkensa saadakseen asiat selvitettyä, mukaan lukien turvautumalla Krottiliigaan, vaarallisten lainsuojattomien joukkoon.
Sain taas tuta Fallsin hienon ja elävän tavan kuvailla miljöötä, kirjoittaa ihanan eloisia ja hauskoja hahmoja sekä ihastella uskomattoman täydeltä tuntuvaa maailmaa, joka lumosi (ja pelotteli puolikuoliaaksi) jo ensimmäisessä osassa. Yllättävää kyllä, etten panikoinut samalla tavalla tätä lukiessa, mitä Veden alla -kirjaa. Todennäköisesti johtui siitä, ettei tässä osassa vietetty ihan niin paljon aikaa konkreettisesti veden alla syvyyksissä, mitä ensimmäisessä. Lisäksi juoni oli sen verran jännittävämpi, etten edes malttanut alkaa märehtiä jokaista ohi pulikoivaa paholaisrauskua ja miljoonakalaa. Ooh, voidaanko tätä kutsua jopa edistykseksi? Olenko astetta karskimpi tätä nykyä? Epäilen, mutta ajatus on huisi.
Siinä missä ensimmäisessä osassa minua ihastutti eniten kirjan maailma ja miljöö, tässä sitä vastoin minua ihastuttivat suunnattomasti hahmot. Ty ja Gemma ovat ihania ja niin armottoman suloisia! Ty on mukava ja hyväsydäminen poika ja niin hyvä vastinpari pippuriselle, mutta herttaiselle Gemmalle. En voinut olla nauramatta heidän yhteisille hetkilleen, ne olivat vain niin suloista luettavaa. Aivan kuten sanoin edellisen kirjan kohdalla, sanon nytkin: heidän tarinansa on niin kaunis. Lisäksi pidin kovasti Krottiliigan sakista.
Tunsin sielujensympatiaa Gemmaa kohtaan. Hänkin pelkää merta ja syvyyksiä ja kaikkea, mitä siellä on ja mitä siellä voisi olla. Minäkin varmasti saisin paniikkikohtauksen ja vajoaisin pohjaan, jos olisin ollut muutamissa kohdissa Gemman asemassa. Jestas... Kaikki se vesimassa, ei happea, rajallinen näkökenttä, kylmää, pimeää, syvää vettä, kaikki se, mitä vedessä on eikä mahdollisuutta paeta jotain valtavaa merihirviötä lähestymässä... Ihailen kaikkia niitä, jotka tuntevat olonsa mukavaksi merissä ja suurissa vesistöissä.
Vastavirran juoni on mutkikkaampi, mitä ensimmäisen osan. Tässä mukana on hyvin paljon enemmän elementtejä, jotka avartavat Fallsin luomaa maailmaa. Mukana on poliittista juonittelua ja keplottelua, ihan suoranaisia murhia ja paljon vaarallisia tilanteita. Tässä osassa pääsemme näkemään laajemmin elämää Paisumuksen jälkeen myös muiden kuin vedenalaisterratoriolaisten näkökulmasta. Veden alla oli enemmän hahmopainotteinen kirja, Vastavirta taasen tutustuttaa lukijaa paremmin ympäristöön ja tapahtumiin myös pinnalla.
Lukisin mielelläni vielä lisää Tyn ja Gemman tarinaa, mutta Falls on kirjoittanut tähän sarjaan vain kaksi kirjaa. Ja tavallaan se onkin ehkä parempi, ettei tarinaa venytetty liikaa. Kahdessa kirjassa Falls onnistui kertomaan haluamansa asiat ja se periaatteessa riittää tyydyttämään lukijan. Saimme jo kokonaisuuden, joten miksi turhaa venyttää trilogiaksi tai vieläkin pidemmäksi.
Suosittelen tutustumaan näihin kirjoihin. Todella elävää ja miljöörikasta luettavaa hauskoilla hahmoilla ja suloisella romanssilla. Sopii myös niille, jotka saavat hengenahdistuksia sanoista meri ja syvyys.
Lukunäyte: Luku 3, sivut 33-34
Kun seisoimme kasvot kohti odotussalia ja Gemma katseli merelle päin, huomasin että hänen pisamainen ihonsa hohti kuun valossa hennosti. Hän oli kertonut haluavansa samanlaisen hohdon kuin minulla, ja hän olikin syönyt runsaasti bioluminoivaa kalaa niiden kolmen kuukauden aikana, jotka hän oli asunut meillä. Yleensä uudisasukkaalla kesti vähintään vuoden ennen kuin hänen ruokavalionsa alkoi heijastua ihosta. Siitä huolimatta Gemman iho loisti tänä iltana.
”Onko sinulle kehittymässä hohto?” kysyin ja nujersin haluni koskettaa hänen poskeaan.
”Mitä? En usko – Ty, katso vettä!”
Käännyin ja näin että aikuiset olivat seisahtuneet niille sijoilleen tuijottamaan merta. Ja syystäkin – vesi Vaeltajan ympärillä hehkui valkeana. Aavemainen valo oli heijastunut Gemman kasvoilla hohtona.
Hän perääntyi kompastellen. ”Nuo ovat niitä, eikö niin?”
”Ketkä?”
Gemma osoitti reservaattialuksen hylkyä, joka piirtyi enää tuskin näkyvänä hahmona yötaivasta vasten. ”Niitä haamuja, jotka päästimme ulos”, hän kuiskasi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jaa mietteesi!