The Forsaken - Lisa M. Stasse

Nimi: The Forsaken

Trilogia/sarja: The Forsaken, #1

Kirjailija: Lisa M. Stasse
Kustantaja: Simon & Schuster

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 426 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★☆☆☆

Juonikuvaus: Jokaisen teini-ikäisen täytyy tehdä testi. Jos läpäiset testin, saat elää. Jos epäonnistut, olet karkoitettu. 

      16-vuotias Alenna herää maailman pahimmassa paikassa: yksin saarella, jota asuttavat sotaisat, teini-ikäisten muodostamat klaanit.

      Jos hän haluaa paeta, hänen täytyy tehdä mahdoton valinta: liittyä tai taistella pahaa Munkkia vastaan? Taistella vai rakastua Liamiin, poikaan, jota kohtaan Alenna tuntee vetoa? 

      Hylätty. Karkoitettu. Alennan taistelu eloonjäämisestä alkaa nyt.

Ajatukseni: Kun ensimmäistä kertaa tutustuin tähän kirjaan Goodreadsissä, ajattelin, että tämä on pakko päästä lukemaan. Ihan pakko. Dystopiaa, jonka tarinaidea kuulosti mahtavalta ja jännittävältä. Meinasin samantien laittaa tilauksen vetämään, mutta sitten huomasin, että tämä löytyy kirjastosta! En ollut uskoa onneani. Laitoin varauksen kirjasta ja sain tämän noin viikko sitten. Ja ei kuin vain lukemaan.

Se, mitä sain, ei ollutkaan sitten ihan niin jännittävää ja huimaa, mitä odotin. The Forsaken on Nälkäpeli -trilogian, Kärpästen herran ja Lost -tv-sarjan sekametelisoppa, johon on ripoteltu mukaan elementtejä tusinasta muista kirjoista, tv-sarjoista ja elokuvista. Pelkästään tämä kirjaston pokkarin kansikuvaversio suorastaan kirkuu Katniss Everdeeniä niin lujaa, ettei se ole edes hauskaa.

Henkilökohtaisesti en pidä siitä, että kirjan kanteen kirjoitetaan ”Jos olet kirjan X fani, tulet pitämään tästä”. Minusta tuollainen markkinointi on lähinnä tietyn fanipiirin kalasteua. Tämän kirjan kannessa lukee ”If you love HUNGER GAMES read THE FORSAKEN”. Nälkäpeli -trilogia on yksi parhaita trilogioita, mitä olen koskaan lukenut, mutta tosiasiahan on, ettei Nälkäpeli ole alkuperäinen. Sama konsepti on käsitelty jo Battle Royalessa, Running Manissa ja muutamassa muussa formaatissa. The Forsakenissa tämä Nälkäpelin hönkäys tuntuu hyvin vahvana, mutta ei läheskään alkuperäisenä. Kirjan markkinointi jonkin toisen suositun formaatin kaltaisena (joka ei edes ole alkuperäinen) on silkkaa laskelmointia, minkä tarkoituksena on toimia täkynä lukijapiirille. Mutta jos kirja on käytännössä pelkkä sekoitus muista formaateista revittyjä elementtejä, sen markkinointi tulee vetämään epäonnistumisen todella överiksi. Kopiointi näkyy räikeästi, kaikki tuntuu olevan huonompaa verrattuna toiseen, mieleen tulee lähinnä surkea fanfiction. Siksi ei kannata markkinoida kirjaa jonkin toisen kaltaisena.

The Forsakenissa on sellainen omituinen piirre, että sen pääjuoni on suunnilleen ihan kohtalaisen omaperäinen, mutta sen yli hyökyy kaikki mahdollinen muu, mikä on sitten kopioitu kaikesta mahdollisesta muusta. Pääjuoni jää täysin muualta revittyjen elementtien jalkoihin. Idea on se, että Alenna ja joukko muita vankilasaaren ”hyviksiä” yrittävät päästä Harmaalle sektorille, joka tunnetaan vaarallisena, mystisenä ja ajattomana alueena, jotta he voisivat selvittää saaren salaisuuden ja päästä pois. Tämä haiskahtaa vahvasti Lostilta, mutta juoni sisältää kyllä alkuperäisiäkin piirteitä, joita en ala spoilereiden takia tässä nyt liiemmin kertomaan.

Tarinassa eletään vuotta 2032, ja maailmassa vallinneiden vaikeuksien jälkeen yksi ihminen päättää ratkaista ongelmat perustamalla supervallan Kanadasta, Yhdysvalloista ja Meksikosta. Supervalta kantaa nimeä United Northern Alliance, lyhyesti UNA, jota johtaa pääministeri Harka, jolla on diktaattorin valta maassa. Jostain selittämättömästä syystä tämä suurvalta on ratkaissut kaikki ongelmat, kuten nälänhädän ja sisällissodat, ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Ehkäistäkseen rikollisuutta ja väkivaltaa hallitus järjestää 16-vuotiaille testejä, joiden avulla erotetaan jyvät akanoista, eli ne, joilla on aivoissa jonkinlainen epämääräinen rikollisen leima, shipataan vankilasaarelle kuolemaan. Tuo vuosiluku on taas ongelma: jos meinataan muodostaa uskottava dystopinen maailma, tapahtumien pitäisi olla kauempana tulevaisuudessa, koska realistisesti ajateltuna UNA pitäisi muodostua vuosikymmenen sisällä eikä sellainen ole yksikertaisesti mahdollista, ei niin lyhyessä ajassa. Kirjailijoiden pitäisi tutkia asioita enemmän.

Vankilasaari Alpha tunnetaan paikallisten keskuudessa the wheelina, pyöränä. Saari on jaettu kuuteen sektoriin, jotka kaikki edustavat väriä. The Monk johtaa hörhöseuraajiensa kanssa neljää sektoria ja he pyrkivät valtaamaan kaikki sektorit, koska Munkki opettaa, että niin heidän sielunsa voivat päästä pois saarelta. Harmaan sektorin lisäksi ainoa vapaa sektori on Sininen sektori, jota asuttavat ”hyvikset”, eli klaani, johon Alenna yllättäen päätyy. Hyvikset ja uskontohörhöt ovat sodassa keskenään.

Alennaa voi kuvata kolmella sanalla: itsekeskeinen, ylimielinen ja wannabe-Katniss. Minusta ärsyttävää, jos päähenkilö on täysin avuton maanvaiva, josta ei ole mitään hyötyä ja hän selviää hengissä vain kun muut pelastavat hänet. Alenna ei ollut tällainen päähenkilö. Hän oli niin vahva ja niin rohkea ja niin kaunis ja niin älykäs ja niin edelleen, ja se oli niin ärsyttävää. Alenna on ollut kymmenvuotiaasta asti orpo, kun hänen vanhempansa vietiin hallitusta vastaan osoitettujen ajatusten vuoksi. Alenna viedään saarelle, koska hän epäonnistuu hallituksen järjestämässä persoonallisuuden profilointitestissä. Ennen saarta Alenna ei ole koskaan ollut mitenkään urhea tai terävä tai vastaavaa, mutta viiden minuutin jälkeen saarella olemisesta hänestä tulee yhtäkkiä jokin über taistelija, jonka jokainen poika haluaa ja joka on älykkäämpi kuin kukaan muu niistä, jotka ovat saarella olleet useamman vuoden. Ei näin! Alennasta tulee tyyliin päivässä yksi parhaimmista taistelijoista ja todella itsevarma. Katniss on vahva ja terävä, koska hän on harjoittanut kykyjään useamman vuoden ajan ja tottunut elämään omien avujensa mukaisesti, mutta Alennasta tulee tällainen ilman todellista kehityskaarta ja hän on äkkiä paras. Ei, ei, ei.

Tarinassa on useampi hahmo, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään, ryhmään IHAN OK ja ryhmään FAIL. Ensimmäiseksi David, joka tuli saarelle samaan aikaan Alennan kanssa, joka seilaa pitkin klaaneja ja saarta, tietäen saaresta omituisia asioita ja yrittäen auttaa Alennaa. Hän kuuluu ryhmään IHAN OK. Sitten on Gadya. Hänellä tuntui olevan jokin bipolaarinen mielialahäiriö, sillä yhdellä hetkellä on oli kuin raivohullu mustasukkainen ex-tyttöystävä ja seuraavalla hetkellä Alennan paras ystävä, huipputaistelija ja älykäs ihminen. Hän on näiden kahden ryhmän välissä. Seuraavaksi on Veidman, hyviksien pomo. Hänestä ei nyt hirveästi ole sanottavaa, muuta kuin että hän kuuluu ryhmään IHAN OK.

Sitten on ryhmä FAIL. Liam on sekä perustaja että puheenjohtaja. Jos herjasin Even romanssia ja miespääsankarin olematonta persoonallisuutta, pelkkänä silmänruokana olemista, niin auta armias, mitä voinkaan sanoa Liamista ja Alennan romanssista tämän kanssa. Romanssi oli pelkkä läppä heti alusta asti, enkä missään vaiheessa voinut suhtautua siihen vakavalla naamalla. Kirjasta on mennyt neljännes, kun Alenna ja Gadya riitelevät Liamista. Ennen saarelle joutumista Alenna on luokkaretkellä museossa päivää ennen persoonallisuustestiä. Museossa heitä varoitellaan vankilasaaresta ja näytetään online-videokuvaa paikasta. Kuvaruutuun ilmestyy paidaton sinisilmäinen poika, joka kiinnittää Alennan huomion samantien, ja Alenna tuntee suurta vetovoimaa ja yhteyttä heidän välillään. Miten muuten tuollaiseen voi suhtautua kuin nauramalla paskaisesti?

Saarelle jouduttuaan Alenna alkaa heti ensimmäisenä miettiä, saattaisiko nähdä tuon sinisilmäisen hyvännäköisen pojan nyt paikan päällä. Ja kuinkas ollakkaan, kyllähän he näkevät! Ja voi huima sitä suunnatonta yhteyden tunnetta, jota molemmat tuntevat. He rakastuvat viidessä minuutissa. He käyvät kirjaimelisesti kolme keskustelua ja Liam on heti hyökkäämässä Alennan huulille ja vannomassa rakkauttaan. Heidän kolme keskusteluaan ovat tyyliin seuraavanlaisia:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei, Alenna.”

Alenna: ”Olitteko metsästämässä?”

Liam: ”Joo, kaadettiin muutama villisika ja säilöttiin liha mutaan.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Mikä on Operaatio Tiikerin hyökkäys?”

Liam: ”Minä kerron. Aiomme mennä Harmaalle vyöhykkeelle ja kaapata kone ja päästä pois tältä saarelta.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja:

Alenna: ”Hei.”

Liam: ”Hei.”

Alenna: ”Kerro perheestäsi.”

Liam: ”Minulla on määrä X veljiä ja äiti. Isä on kuollut. Olen puoliksi britti ja puoliksi latino.”

Alenna: ”Siistiä.”

Ja siinä se! Seuraavaksi Liam on viemässä Alennan katselemaan yöperhosia ja Liam kertoo tuntevansa selittämätöntä vetoa häneen ja suutelee tätä. Mutta koska Gadya on tehnyt Alennalle selväksi pysyä poissa, niin Alenna vastustelee parin sivun ajan ja käy sitten sisäistä monologia vetovoimasta ja tunteistaan Liamia kohtaan. Tämä kaikki tapahtuu ensimmäisten 150 sivun aikana. Aplodit Stasselle vielä surkeammasta ja epäuskottavammasta insta-lovesta mitä Anna Carey onnistui kirjoittamaan omassa kirjassaan! Voiko joku syyttää minua siitä, etten voinut millään suhtautua romanssiin vakavasti? Shoot me!

Kirjan ensimmäinen kolmannes oli typerästä romanssista huolimatta suhteellisen mielenkiintoinen ja luin sen yhdeltä istumalta. Sen jälkeen toinen kolmannes oli paatoksellisen tylsää ja epämääräistä harhailua, vaikka silloin kirjan varsinainen juoni alkoi. Viimeinen kolmannes oli sitten sellaista ”ihan jännää, tuohan oli yllättävää, mutta mitä ihmettä tässä oikeasti yritetään edes selittää?” Lopetus oli kuin suoraan Matkijanärhestä revittyä aavistuksen verran omaperäisyydellä höystettynä.

Stassen kieli oli hyvin selkeää ja nopeatempoista. Alussa liian nopeatempoista. Sivulla 30 Alenna jo herää saarelta, mikä oli minun mielestäni liian nopeaa. Alussa ei rakennettu maailmaa tarpeeksi ja ”oikean maailman” kuvailu ja dystopinen hahmotelma oli olematonta. Olisin kaivannut alkuun vielä yhden luvun, jossa oltaisiin keskitytty Alennan epäonnistumiseen testissä. Stasse ei myöskään osannut aina kirjoittaa tarinaa Alennan silmin. Alenna oli välillä hyvin tyhjä eikä hänen tuntemuksiaan kuvattu kunnolla. Silloin tällöin jokin hänen tuntemuksensa vain möläyteltiin kohtiin, joissa se ei liity mihinkään, tyyliin: ”Blaablaablaa puut ovat korkeita, blaablaablaa taivas on sininen, blaablaablaa, minä suren henkilöä X.” Out of place, out of time.

Tästä kirjasta jäi käteen lähinnä sellainen nääh tunnelma. Liikaa kaikkea mahdollista kaikesta mahdollisesta vei pohjat omaperäiseltä tarinalta, hahmot olivat ärsyttäviä, pinnallisia, bipolaarisia, yhdentekeviä, romanssi oli suoraan sieltä itsestään, lopetus oli suora kopio Matkijanärhestä, kirjoitus oli ihan hyvää paikka paikoin, maailmaa ei rakennettu tarpeeksi, valtava määrä kysymyksiä jätettiin vastaamatta ja tapahtumia selittämättä ja niin edelleen. Kirja onnistui viihdyttämään jossakin kohdissa, kun taas toisissa tylsistyttämään ja ärsyttämään.

Kuitenkin, kaikesta huolimatta, voisin sanoa, että kyllähän tähän voisi tutustua. Tämä on lähinnä sellainen kevyt välipalakirja, josta ei kannata olla mitään suunnatoman suuria odotuksia. Laillani vakavasti dystopiaan suhtautuville tämä kirja saattaa laittaa yhtä lailla hampaita kiristelemään. Kyllä minä seuraavankin osan voisin lukea, jos sen käsiini saisin ilman ostamista, koska juonessa oli kaikesta huolimatta se jokin omaperäisyyden pilkahdus, joka kiinnostaa jatkamaan seuraavaan osaan.

Minulla oli hieman teknisiä ongelmia tämän kirjan kanssa: kannet olivat todella jäykät ja taipumattomat, kirjan selkäpuoli taittui hankalasta kohdasta ja sivut alkoivat irrota liimauksista. Ongelmia, ongelmia. Jouduin liimaamaan pikaliimalla yhden sivun takaisin kiinni, ja nyt se on kuin uusi...

Lukunäyte: Forsaken, sivu 31

Everywhere I look are ropy vines, exotic trees with intertwined branches and neon pink and blue flowers. The air is humid and dank. It smells like earth and decay. 

      Some of my memory starts to return: the testing arena, the scan, those voices in the room... 

      But it's not possible. 

      I stagger around in disbelief, seeking a three-hundred-and-sixty-degree view of my surroundings. In the distance, a huge stone structure ascends into the grey clouds. A broken spiral staircase.

      I feel stunned. 

      Terrified. 

      Betrayed. 

      Somehow I am on the island. 

      The Land Across the Water. 

      I sink to my knees like I've been punched in the belly. I'm too scared to cry. How could this have happened to me? There's been a horrible 

mistake!

The Forsaken –trilogia:

The Forsaken (2012)

The Uprising (2013)

The Defiant (2014)