The Body Finder - Kimberly Derting

Nimi: The Body Finder

Trilogia/sarja: The Body Finder, #1

Kirjailija: Kimberly Derting
Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2010

Sivuja: 329 + 12 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★☆☆

Haastekirja 4/20

Juonikuvaus: 16-vuotiaalla Violet Ambrosella on kaksi isoa ongelmaa: toinen on hänen epätavallinen ”lahjansa” ja toinen on Jay Heaton. Siinä missä Violetin tunteet parasta ystäväänsä kohtaan ovat uusia, kyky aistia kuolleita, murhattujen ruumiita ja kuolemien aiheuttamia jälkiä murhaajien yllä on tuttu jo lapsuudesta. Violet ei ole koskaan pitänyt kykyään hyödyllisenä, mutta kun sarjamurhaaja alkaa terrorisoida hänen kotikaupunkiaan Violet tajuaa, että hän saattaa olla ainoa, joka voi pysäyttää murhaajan. 

      Peloton ja suojelunhaluinen Jay suostuu auttamaan Violetia etsimään murhaajaa. Mutta kun Violet alkaa päästä lähemmäs sarjamurhaajan löytämistä, hän tajuaa kauhukseen joutuneensa itse tämän kohteeksi.

Ajatukseni: ”I see dead people...” Tuo lause tuli mieleeni heti ensimmäisenä tutustuessani The Body Finderiin. Haley Joel Osment, et ole enää yksin kuudennen aistisi kanssa.

Oli hyvin hankala päättää, montako tähteä tälle antaisin. Minä pidin tästä todella paljon ja siksi kirja olisi ansainnut kyllä jopa neljä tähteä, mutta toisaalta tästä jäi uupumaan se kunnon ahdistava kissa ja hiiri -leikin tunnelma, joten ihan neljään tämä ei oikein yllä. En tiedä, jos minulla ei olisi sellainen outo neuroottinen tarve antaa vain kokonaisia tähtiä (koska en löydä mistään puolikkaan tähden merkkiä ja ½ ei sovi riviin) niin antaisin tälle kolme puoli tähteä kompromissina. Mutta koska minulla on ongelma puolikkaiden kanssa niin tämä kirja saa siitä kärsiä. Olen pahoillani, The Body Finder.

Tarina alkaa prologilla, jossa esitellään Violetin kyky aistia ruumiiden heijastamia kaikuja, kun hän 8-vuotiaana kaivaa maasta esiin kuolleen tytön ruumiin. Violet selvittää, kuinka hänen kykynsä toimii: hän aistii echos, kaikuja, jotka voivat ilmetä makuina, hajuina, ääninä, väreinä, eli käytännössä kaikkien aistien muodoissa. Lisäksi hän aistii näitä jälkiä ihmisissä, niissä, joiden käsissä on joskus kuollut joku. Poliisit, lääkärit, metsästäjät, ulkoisesti tavalliset ihmiset, jokainen kantaa jälkeä, jos on tappanut, vahingossa tai tahallaan. Tämä on varsin karmiva ajatus.

Prologin jälkeen hypätään ajassa kahdeksan vuotta eteenpäin ja lukijalle esitellään teini-ikäinen Violet Ambrose, tavallinen teini, joka ei halua olla mitenkään erityinen eikä siksi arvosta kykyään. Ja kuka arvostaisi? Kuka haluaisi kyetä aistimaan murhattuja ja näkemään jälkiä ihmisissä ympärillään? En minä ainakaan. Sellainen herättäisi kysymyksiä siitä, millainen ihminen todella on ja mitä hän on tehnyt, jos kantaa yllään jälkeä. Jep, en ihmettele yhtään, miksi Violet ei pidä kyvystään. Violetilla on sellainen aika tyypillinen ajatuslinja, että hän pitää itseään hyvin tavallisen näköisenä, mutta ei mitenkään rumana. Violet ei kuitenkaan liiemmin vello siinä, vaan hän muistaakseni ajattelee, ettei ole mitään järkeä rypeä negatiivisissa ulkonäköajatuksissa, vaan on ihan okei keskivertoisuutensa kanssa.

Violet oli päähenkilönä ihan okei. Hän on vähän epävarma suhteestaan parhaaseen ystäväänsä, koska oli alkanut saada tunteita tätä kohtaan eikä siksi oikein osannut suhtautua poikaan samalla tavalla kuin ennen. Violet tavallaan inhoaa uusia tunteitaan ja haluaa päästä niistä eroon. Syvennyn tähän romanssijuttuun lisää myöhemmin arvostelussa, koska se oli toinen niistä asioista, joista sekä pidin että en pitänyt. Violet oli aika omapäinen ja vahvasti oman kantansa pitävä, mutta jotenkin... ei kovinkaan terävä. Häneltä tuntui puuttuvan välillä normaali terve järki. Miksi hän pyytää Jaytä avukseen etsimään murhaajaa kun voi pyytää setäänsä? Mitä teini-ikäinen voi asian suhteen tehdä enemmän kuin täysi-ikäinen poliisi?

Jay oli henkilönä hyvin hankala määritellä. Toisaalta hän oli hyvin hauska ja elävä, mutta taas toisaalta aika tyhjä ja melko persoonaton. Hän oli niitä rakkaudenkohteita, joiden plussat tuntuvat jäävän komeaan ulkonäköön ja upeaan virnistykseen. Violet ja Jay ovat kuulemma olleet ihan pienestä asti ystäviä, mutta se ei jotenkin vain näkynyt. Kirjoittaja hokee lauseita ”Ever since they were kids”, ”Once when they were little” ja ”Even as kids they used to” ja niin edelleen, mutta siitä tuli mieleen liika yrittäminen heidän lapsuudesta asti kestäneen ystävyyden näyttämistä – kuten sanotaan, show, don't tell. Mutta heidän ystävyytensä ei ollut oikein paikalla tunnelmassa, vaan sen yli hyökyi Violetin uudet tunteet Jaytä kohtaan. Lisäksi minua huvitti Jayn hahmossa se, että tämä oli kuulemma fyysesti muuttunut yhden kesän aikana lihaksikkaaksi ja kunnon Adonikseksi. Violet tuo tämän esille jatkuvasti puhumalla kesän aikaisesta muutoksesta ja ”uudesta Jaystä”. Voiko ihminen muuttua niin radikaalisti parin kuukauden aikana, että yhtäkkiä jokainen tyttö koulussa ja ostarilla huomaa hänet ja haluavat saada oman osansa pojasta?

Tässä tarinassa yksi suurimmista plussista oli Violetin perhe. Hänen vanhempansa, setänsä ja tätinsä tietävät hänen kyvystään ja ovat hänen tukenaan aina. Tämä oli aivan loistavaa, koska olen jo vähän kyllästynyt sellaiseen perinteiseen draamaan, jossa päähenkilö joutuu salaamaan erityisyytensä vanhemmiltaan. Erityisesti pidin Violetin isästä ja sedästä, joka toimii kaupungin poliisipäällikkönä ja siksi tarvitsi Violetin apua murha-aallon selvittämisessä. Suuri plussa kunnon perheestä, jossa ei ole salaisuuksia ja jossa tytär voi olla avoin erilaisuutensa kanssa. Toinen iso, iso, iso plussa oli, että välillä tarinaa kerrottiin murhaajan näkökulmasta. Oli hyvin häiritsevää, kun murhaaja ajatteli soon.

Romanssi vähän pilasi tätä kirjaa. Aluksi Jayn ja Violetin välinen epävarmuus ja sellainen huvittava sähellys epäselvistä tunteista oli aika hauskaa, mutta sitten kun heidän suhteensa kehittyi se muuttui niin ällösiirappiseksi, ettei se ollut enää edes söpöä. Lähinnä pelkkää nuoleskelua ja silmiin tuijottelua. Ja siinä missä tarinan ensimmäisen puolikkaan ajan minä pidin Jaysta, niin sitten kun romanssi potkaistaan käyntiin niin tyypiltä tuntui katoavan koko persoonallisuus. Romanssissa hän oli pelkkä virnistävä tolppa.

Mielestäni tämä kirja olisi ollut vielä parempi, jos sellaista kunnon ahdistavaa tunnelmaa ja pelottavaa kissa ja hiiri -leikkiä olisi tehostettu ja lisätty. Tarina kompastui vähän liikaa siihen romanssiin ja välillä murhat ja pelottava ilmapiiri jäivät täysin sen jalkoihin. Minä olisin kaivannut lisää jännitystä tarinaan. Koska tämä kirja ei ollut mitään yltiö fantasiaa, olisin sen tilalle halunnut nimenomaan sitä murhamysteeriä, en yliannostusta teiniromansista.

The Body Finder on Dertingin esikoiskirja ja se oli varsin hyvin kirjoitettu, mutta silloin tällöin teksistä tuli ilmi liika asioiden terottaminen. Esimerkiksi jos Violet istui koulussa ruokatunnilla ystäviensä kanssa niin siinä jatkuvasti hoettiin her friends, her friends, her friends eikä tilalla käytetty synonyymejä. Kyllä se jo tuli selväksi, että Violet oli ystäviensä kanssa. Se ei nyt mikään vika ole, mutta pidemmän päälle vähän pisti silmiin.

Kyllä varmasti luen seuraavankin osan, sen verran hyvä kirja kuitenkin oli. Tämän kirjan yliluonnollisuus ja sen asema tarinassa oli vähän niin kuin Näkijä -tv-sarjassa: muuten homma on aika tavallista, mutta yhdellä henkilöllä on erityinen kyky, josta on hyötyä poliisitutkinnassa ja niin edelleen. Eli jos pitää tämän tyylisestä yliluonnollisesta, muttei liika-annostuksesta fantasiaa, saattaa hyvinkin pitää tästä kirjasta. Kannattaa tutustua!

Lukunäyte: prologi, sivu 3

The sound was getting stronger. Not louder, but stronger. She could feel the vibrations practically resonating beneath her skin now. 

      This was how it was with these things. This was the way these feelings came to her. They were indescribable, yet to her they made perfect sense.

      And when they called to her she felt compelled to answer. 

      She was close now, so close that she could hear a voice. That was what this echo was, a voice. Single and solitary, seeking someone – anyone – to answer it.

      Violet was that someone. 

      She stopped at a mound of damp covered with a thick layer of rotting leaves. The soil was oddly out of place amid the undergrowth, with nothing living springing up from it. Even Violet knew that the soil was too newly placed to have fostered life just yet.

The Body Finder –sarja

The Body Finder (2010)

Desires of the Dead (2011)

The Last Echo (2012)

Dead Silence (2013)