Julma maa - Moira Young

Nimi: Julma maa

Alkuteos: Blood Red Road

Trilogia/sarja: Dust Lands, #1

Kirjailija: Moira Young

Kääntäjä: Tarja Kontro

Julkaisuvuosi: 2011 (suomeksi 2013, Otava)

Sivuja: 382 suomenkielisessä kovakantisessa
Luettavaksi: Kirjastosta

Tähdet: ★★★★★

Takakannesta: Saba on varjo. Lugh on valo. Ruma. Kaunis. Laiha. Voimakas. 

      Saba ja Lugh ovat erottamattomat. Niinpä kun mustakaapuiset ratsastajat vievät talvipäivän seisauksena syntyneen kaksoisveljen kotoaan, alkaa Saban pitkä matka Kuolemanenkeliksi.

      Maailma kotiseudun ulkopuolella on raakalaismainen ja vailla lakia. Saba joutuu raivaamaan tiensä läpi tuhoutuneiden kaupunkien ja hylättyjen korpien etsien veljeään. Samalla Saba, joka on huolehtinut vain itsestään, oppii vähitellen myös luottamaan toisiin ihmisiin.

Ajatukseni: Olosuhteiden pakosta minun oli pakko jarruttaa tämän kirjan lukemista. Ensimmäiset 50 sivua luin kokeillen, totutellen kieleen, Sabaan, maailmaan, sitten seuraavat 200 sivua luin ahmien ja himoiten lisää, lisää, lisää, kunnes tajusin, että etenen liian nopeasti ja minun on pakko hidastaa tahtia. En halunnut luopua tästä kirjassa kahdessa päivässä. En halunnut lukea kirjaa liian nopeasti, koska en voi lukea näitä omia kirjojani kunnolla vielä kuukauteen pääsykokeiden takia. Joten suurta itsekuria harjoittaen luin seuraavat viisi päivää jotain kymmenen sivua illassa.

Mutta en voinut pidätellä itseäni enää. Kun jokin on vain niin hyvää, se on pakko saada nyt heti luetuksi. Viimeiset 80 sivua tuli luettua äsken loppuun. En nyt ihan tiedä, kuinka saisin ilmaistua sanoin sen, mitä sisälläni tunnen tätä kirjaa kohtaan. Tiedättehän sen tunteen, kun olette lukeneet jotain niin loistavaa, että siitä on vaikea sanoa vain mitään. Julma maa on vain niin hyvä, että haluaisin jättää tämän arvostelun tähän – tärkein tuli jo sanotuksi. Mutta koska en koskaan voi sulkea suutani kirjasta ennen kuin olen perin pohjin sen läpi kyntänyt jokaista yksityiskohtaa myöten, avaan vähän tuota adjektiivia selventääkseni, miksi Julma maa on ilman epäilystäkään viiden tähden arvoista luettavaa.

Aloitan puhumaan Moira Youngin erikoisesta kirjoistustyylistä. Minä rakastin sitä. Yleensä karsastan slangia ja puhekielistä kirjoistustyyliä, mutta tässä kirjassa en. Aluksi kirjoitustyyli pisti silmään ja jouduin nielemään muutaman kymmentä sivua, ennen kuin silmäni tottuivat puhekieliseen tekstiin ja puheeseen ilman lainausmerkkejä tai ajatusviivoja. Tyyli sopii kirjaan vain niin hyvin, että harkittu kirjakielinen teksti olisi vain pilannut Saban, maailman ja tunnelman täydellisesti. Nälkäpelissä Katnissin ääni on hyvin riisuttua ja suoraviivaista eikä siinä kuluteta aikaa puiden yksityiskohtaiseen kuvailuun ja vertauskuvauksiin, jotka mullistavat lukijan maailmankatsomusta jokaisella lauseella. Tyyli sopi Katnissin luonteeseen todella hyvin. Sama koskee tätä kirjaa. Tässä kirjassa juuri tuo teksti oli nimenomaan Saba ja hänen luonteensa. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Kaikki käytiin läpi hänen silmiensä läpi, pääsemme näkemään kaiken tasan niin kuin Saba näkee, kuulemaan kaiken niin kuin Saba kuulee, kokemaan asiat niin kuin Saba kokee. Saba on rosoinen hahmo, siksi kirjoitustyylinkin tulee olla rosoista. Se on vain Saba. Yksi kokonainen tähti täydellisestä kirjoitustyylistä.

Saballa on tasan yksi päämäärä tässä kirjassa: hän haluaa pelastaa kaksoisveljensä, jonka ratsastajat veivät. Dystopiakirjallisuus on täynnä tarinoita, joissa tähdätään johonkin suurempaan tarkoitukseen, kuten maailman muuttamiseen, kapinaan ja tyrannihallinnon alas ajamiseen. Julma maa on se ruma ankanpoikanen tässä joukossa. Sabasta ei missään vaiheessa muodostu mikään marttyyrien kuningatar, vaan hän yksinkertaisesti haluaa saada veljensä takaisin. Hän sanookin yhdessä kohdassa, ettei ole kiinnostunut mistään maailman muuttamisesta, ainoastaan veljensä pelastamisesta. Juuri tämä tekee Julmasta maasta sen joutsenen. Julma maa on tarina määrätietoisesta tytöstä, joka haluaa taittaa matkan itsensä ja kaksosensa välillä. Matkalla tyttö kasvaa henkisesti ja alkaa hengittää ilmaa itsenäisesti ja muodostaa oman minänsä, ilman veljeään. Julma maa on tarina kaksosten välisestä yhteydestä, henkisestä kasvusta ja itsenäistymisestä.

Minä en ole kaksonen, joten en voi tietää, millainen yhteys kaksosilla on. Tuntevatko he olevansa osa toisiaan, siihen en osaa sanoa mitään. Saba tuntee Lughin olevan vahva osa häntä ja siksi Saba tarvitsee veljensä kanssaan. Saba, Lugh, heidän pikkusiskonsa Emmi ja isänsä asuvat lähes kuivuneella Hopeajärvellä, joka on syrjässä ja kaukana kaikesta. Perheen välejä kiristää vaikeat elinolosuhteet järvellä: Lugh on vihainen isälleen, koska tämä tekee olemattomia taikoja saadakseen aikaan sateen eikä yritä saada perhettään siirtymään vehreämpään maaperään asumaan, Saba inhoaa Emmiä, koska katsoo tämän olevan hyödytön ja syy siihen, miksi heidän äitinsä kuoli, Emmi roikkuu jatkuvasti Lughin nilkassa ärsyttäen samalla Sabaa, Saba yrittää puolustaa isää, vaikka tietääkin, että Lughin puheissa on perää. Elämä ei tosiaan ole helppoa kuolevalla Hopeajärvellä.

Minä pidin todella paljon Sabasta. Hän oli niin rosoinen eikä hän tykännyt alussa kenestäkään muusta kuin veljestään. Hän kuitenkin kasvaa henkisesti todella paljon. Kirjan lopussa Sabaa ei voi uskoa samaksi henkilöksi, mitä kolmesataa sivua aikaisemmin. Pidin myös paljon Saban suhteista muihin henkilöihin, kun tarina alkoi kehittyä. Parasta oli Saban ja Emmi-pikkusiskon välien muuttuminen tarinan aikana. Saban ja Lughin välinen yhteys jäi ehkä vähän hämärään, koska Lugh häviää tarinasta melko alussa eikä hän ole henkilökohtaisesti paikalla tarinassa kuin muutaman sivun ajan. Mutta luulen, että tätä kompensoidaan seuraavassa osassa.

Tämä on yksi niistä harvinaislaatuisista teoksista, jonka kaikista sivuhahmoista minä pidän. En pitänyt yhtäkään hahmoa tyhjänä, tympeänä tai ärsyttävänä, mikä on minun mittapuullani erittäin merkittävää. Yleensä kirjassa on aina joku, joka pistää pännimään, mutta ei tässä. Jokaisessa hahmossa oli juuri sitä jotain, joka sai minut kannustamaan sen hahmon puolesta. Oli se sitten rohkeutta, hulluutta, pahuutta, huumoria, Maevissa, Eponassa, Ikessä, Tommossa, Ashissä, DeMalossa, jokaisessa heissä oli juuri sitä jotain. Minä pidin heistä kaikista. Ja sitten on Jack. Voi, Jack. Annie-lauluinesi ja pisteliäine sanoinesi olit aivan huippu. Minä rakastin sitä, kun Jack huomauttaa Saballe tämän huonosta ajoituksesta. Hah, nauroin makeasti!

Julman maan maailma ja todellisuus oli hyvin karu, kuiva ja kiehtova. Katsoin tässä joku aika sitten Imagine Dragons -nimisen yhtyeen It's time -kappaleen musiikkivideota, joka sopii mielestäni loistavasti Saban maailmaan. Sellaisena minä kuvittelin kirjan maailman. Kuivuutta, kuumuutta, hiekkamyrskyjä, romuttuneita rakennuksia, hiekkaa ja lisää kuivuutta. Lukiessa voi suorastaan maistaa hiekan ja pölyn kielellä. Julma maa eroaa muista dystopioista myös siten, ettei kirjassa ole varsinaista hallitusta eikä tuhoutuneen maailman oikeuksia ole keskitetty yksinomaan isoveli valvoo-tyyppiselle valvovalle silmälle. Maailmassa vallitsee oman käden oikeus ja vahvemman voima, joka syö heikot alta aikayksikön. Siksi jäljellä on enää vain kovanaamoja, jotka eivät kaihda keinoja saada haluamansa. Vähän niin kuin Saba ja Jack.

Julma maa on trilogian ensimmäinen osa, jonka kolmas osa julkaistaan vuonna 2014. Tämän kirjan lopetus oli niin sulkeva, etten oikein tiedä, mitä odottaa seuraavalta osalta. Mielestäni tämän kirjan tarinalla oli alku, keskikohta ja loppu, ja se keräsi kaikki langat yhteen ja teki mukavan solmun loppuun lopettaen tarinan miellyttävästi. Suunnilleen kaikkiin muihin paitsi yhteen kysymyksiin vastattiin. Tämä on hienosti tehty kirjailijalta: ensimmäinen osa on kokonainen teos itsenäisestikin eikä aivan välttämättä vaadi jatkamaan seuraavaan osaan, mikäli ajattelee sen riittävän. Tietysti varmaan jokainen haluaa jatkaa seuraavaan osaan, mutta tiedätte kai, mitä tarkoitan. Tämä olisi toiminut erittäin hyvin yksittäisenäkin osana.

Julman maan on povattu olevan parempi kuin Nälkäpeli. Kuten The Forsakenin yhteydessä jo sanoin, en pidä tällaisesta mainostamisesta, etenkään kun Nälkäpelillä ja tällä kirjalla ei ole yhtään mitään muuta samaa kuin dystopinen maailma. Miksi ihmeen koko dystopian kulmakiveksi Nälkäpeli on muodostunut, että joka ikistä kirjaa nykyään verrataan siihen? Tämä kirja on seikkailutarina, matkakertomus, ei mikään totalitaristista valtiovaltaa vastaan nouseva kapinatarina. Tässä ei yritetty ratkaista mitään suuria poliittisia kysymyksiä ja ratkoa yhteiskunnallisia epäkohtia. Ei näissä ole mitään samaa, joten miksi ihmeessä Nälkäpeli yhdistetään tähänkin? Ihan typerää. Elokuvista huolimatta Nälkäpeli – niinkin loistava kuin onkin – alkaa väistyä uusien tulokkaiden tieltä, joten ei kannata lyödä jokaisen tulevan dystopian kanteen sen nimeä.

Minä aion aivan ehdottomasti lukea seuraavan osa. Todennäköisesti en edes odota sen käännöstä, vaan tilaan tämän ja seuraavan osan itselleni, niin hyvä kirja ja trilogian alku tämä oli. Kaiken muun hulppeuden lisäksi tämän kirjan kansi on aivan upea. Silloin tällöin vastaan tulee aivan upeita kansia, jotka avaavat kirjan maailman ja näyttää sen lukijalle. Tämä on niitä kansia.

Lukekaa, rakkaat ihmiset, lukekaa tämä kirja!

Lukunäyte: Hopeajärvi, sivu 27-28

Pimeyden halkoo uusi välähdys ja jyrähdys. Musta tuntuu, että ukkonen on nyt kauempana meistä, mutta en voi olla varma, koska mun pää on niin sekaisin. Mun korvissa soi. 

      Saba! Lugh karjuu. Missä sä olet?

      Täällä näin! huudan hiljaa, ja mun ääni vapisee. Mä olen täällä! 

      Ja samassa Lugh on polvillaan mun edessä, ja se vetää mut istumaan.

      Sattuiko suhun? se sanoo. Oletko kunnossa? Se pujottaa käsivarren mun ympärille ja auttaa mut pystyyn. Mun jalat tuntuu ihan hyytelöltä. Iskikö se sinuun? 

      Mä... uh... se iski multa jalat alta, on kaikki, mitä saan sanottua.

      Kun me sitten seistään siinä, pimeys väistyy. 

      Ja maailma on muuttunut punaiseksi.

      Kirkkaanpunaiseksi kuin tulen sydän. Kaikki. Maa, taivas, mökki, mä, Lugh – kaikki punaista. Hieno punainen pöly täyttää ilman, koskettaa joka ainoaa kohtaa. Punainen punainen maailma. En ole ikinä ennen nähnyt mitään semmoista. 

      Me Lughin kanssa tuijotetaan toinen toista.

      Näyttää maailman lopulta, sanon. Mun ääni kuulostaa tukahtuneelta, ihan kuin olisin viltin alla. 

      Ja samassa siitä punaisesta pölyusvasta ilmestyy miehiä ratsailla.

Dust Lands –trilogia

Blood Red Road | Julma maa (2011/2013)

Rebel Heart (2012)

Raging Star (2014)