Eve - Anna Carey

Nimi: Eve

Trilogia/sarja: Eve, #1

Kirjailija: Anna Carey
Kustantaja: Harper Teen

Julkaisuvuosi: 2011

Sivuja: 322 + 15 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★☆☆☆☆

Haastekirja 1/20

Juonikuvaus: On vuosi 2032, ja 98% maapallon väestöstä on kuollut ruttoon. Uudessa-Amerikassa vallitsee järjestys, jota johtaa valoisan tulevaisuuden maailmalle takaava Kuningas. 18-vuotias orpotyttö Eve on elänyt lähes koko ikänsä Koulussa, jota ympäröivän muurin ulkopuolelle meneminen on ehdottomasti kielletty. Edellisenä yönä ennen Koulusta valmistumista Eve saa selville, mikä on Koulun todellinen tarkoitus tytöille ja mikä heitä odottaa seuraavana päivänä.
       Eve lähtee vaarallisele pakomatkalle ulkomaailmaan yrittäen saavuttaa huhutun turvapaikan, Califian. Matkalla hän kohtaa villin ja kapinallisen Calebin, joka alkaa hitaasti voittaa Even luottamusta... ja hänen sydäntään. Mutta kun sotilaat alkavat jahdata heitä, Even täytyy valita tosirakkauden ja elämänsä väliltä.

Ajatukseni: Juonikuvaus on suunnilleen sitä, mitä takannessa lukee, enkä ala ujuttamaan niihin mitään omia mielipiteitäni, koska se olisi aika epäreilua. Jokainen saa itse sitten katsoa, vaikuttaako kirja mielenkiintoiselta vai ei. Mutta tämä ajatukseni-osio on sitten täysin minun vallassani... Varoitan etukäteen, että asiaa tulee paljon, pieniä spoilereita, mutta ei mitään suurta oikeasti ja lainauksia, jotka ovat enemmän tai vähemmän... no, lukemalla selviää.

Minä hankin tämän kirjan lähinnä siksi, että tämä on saanut huvittavia negatiivisia arvosteluja. Silloin tällöin luen huonoiksi tuomittuja kirjoja, koska haluan nähdä, mikä on homman nimi ja katsoa, millaisen mielipiteen itse muodostan. Itse valuin melko huikeasti negatiivisen puolelle, hyvin monista syistä.

Voi luoja, mistähän tästä alottaisin? Even lukeminen on niin työlästä kaikkine vikoineen ja epäloogisuuksineen, että aloin kirjoittamaan huomioita vihkoon, koska muuten en saanut edetyksi tarinassa millään. Arvatkaa montako sivua tuli täyteen. Kuusi. Kirjoitin kuusi sivua lainauksia ja huomioita ja kysymysmerkkejä tästä sotkusta, jota myös kirjaksi kutsutaan.

Tässä kirjassa ei ollut logiikasta kuultukaan ja ”dystopinen” maailma oli niin heikosti rakennettu ja selitetty, että se oli täydellisen epäuskottavaa. Ensinnäkin, 98% maailmanväestöstä on kuollut ruttoon? Koko maailman vai pelkän Amerikan? Kyselin tätä kysymystä pitkin kirjaa, koska siinä puhutaan koko maailman tuhosta, mutta silti uusi valtiojärjestys on nimeltään Uusi-Amerikka. Jos muistatte vuosituhannen vaihteessa televisiossa pyörineen The Tribe – Klaani -ohjelman, niin saatte käsityksen Even maailmasta. Uutta-Amerikkaa johtaa Kuningas, joka ilmoitti silloin vuosikymmen sitten, että joko eloonjääneet suostuvat hänen täydellisen valtansa alle tai joutuvat elämään metsässä. Ööh? Olen melko skeptinen sen suhteen, että tuollainen olisi millään toiminut. Ruttoa, sen leviämistä ja tuhoa ei selitetty millään tavalla, ja sitten yhdessä lauseessa todettiin, että rokotukset pahensivat asiaa. Okei? Lisää tietoa asiasta? Ai ei? Näitä asioita ei selitetty lainkaan.

Maailma (=Amerikka) on täysin autio ja hylätty lukuun ottamatta suurta ja mahtavaa Uuden-Amerikan pääkaupunkia City of Sandia eli Hiekkakaupunkia. Minulle tulee kaupungin nimestä mieleen joku hiekkalaatikko hiekkalinnoineen, mitä polvenkorkuiset rakentelevat. Ne, jotka suostuvat elämään Kuninkaan absolutismin alla saavat elää pääkaupugin muurien suojassa, mutta ne, jotka eivät suostuneet joutuvat elelemään metsässä luonnon armoilla. Aha. Tässä ei ole mitään järkeä monestakaan syystä, mutta kaikkein vähiten siksi, että maailmaa ei voi jälleenrakentaa ja järjestää uudelleen puolessatoista vuosikymmenessä! Ei etenkään kun tuhot ovat olleet niin suuret, ei etenkään kun ihmisistä on oletettavasti jäljellä vain kaksi prosenttia ja etenkään kun eloonjääneet vielä muistavat ajan ennen ruttoa.

Päähenkilö Eve on koko Koulun priimus, kaunein ja älykkäin tyttö. Bullshittiä sanon minä: Eve on säälittävä, avuton ja karmea ystävä. Älykkyydessä hän kilpailee kumisaappaan kanssa. Voi, miten monta kertaa halusinkaan kurottaa tarinaan ja kuristaa Even. Kirja olisi saattanut olla jopa hyvä, jos Caleb olisi antanut karhun syödä Even ja Arden olisi ottanut pääosan esitettäväkseen ja lempannut Calebin helvettiin.

Eve siis saa tietää, mitä tapahtuu kaikille tytöille, jotka Koulusta valmistuu. Heistä tulee sows, emakoita, jotka sidotaan sänkyyn lisääntymään seuraaviksi muutamiksi vuosikymmeniksi. Tällä tavalla Kuningas meinaa saada lisää populaa maailmaan. Kouluissa tytöille pidetään seminaareja, joissa opetetaan poikien ja miesten vaaroista. Heidät siis opetetaan pelkäämään miessukupuolta. Heille luetaan kirjoja, kuten Romeota ja Juliaa, Anna Kareninaa ja sellaista, jotta Opettajat voisivat opettaa, kuinka kamalia sarjaraiskaajamisogynistimurhaajia miehet ovat. Jos he haluavat saada tytöt pelkäämään miehiä, löisivät heille käteen saakelin Fifty Shades of Greyn niin elinikäiset traumat ovat taatut. Syy, miksi näin opetetaan on, että Kuningas ei halua rakkauden ja perheiden sekoittavan pakkaa populan lisäämisessä. Joten on parempi pitää sukupuolet erillään ja keinoraiskata tytöt ja pakkolisäännyttää heitä? Mitä helvettiä?

Eve pakenee siis koulusta saatuaan tietää, mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Hän siis jättää parhaat ystävänsä ja 200 muuta tyttöä odottamaan sitä karmeaa kohtaloa, aika lailla tuosta noin vaan. Arden on Koulun toinen tyttö, joka tietää totuuden ja joka pakeni ennen Eveä. Arden oli ainoa hyvä hahmo koko tässä sotkussa: hän oli terävä, kovapäinen, hän oli ainoa jolla oli jonkinlainen luonne ja hän kehittyi tarinassa.

Taivaltaessaan ulkomaailmassa etsien Califia Eve törmää poikalaumaan ja pelästyy. Jokainen mies kuvataan tässä kirjassa kuin jonakin villinä neandertaaliluolamiehenä, mutta ainakin jokainen on hyvännäköinen ja ilman paitaa, sehän se pääasia on, eikö? Eve siis piiloutuu poikalaumalta, joka kuvataan liioitellun eläimellisesti:

 

       The strange voices came closer. ”Come on, Raff, just throw the hide in the bag and let's get off.”

       ”Shove it, you filthy crumb,” another shot back. Their voices were deep and gruff. They didn't speak in the same careful English we'd learned in School. (sivu 40)

Eve selviää tilanteesta huomaamatta ja vaeltelee taas ympäriinsä. Sitten hän vihdoin löytää Ardenin jostain hylätystä talosta ja Eve haluaa heti mennä kimppaan, koska Arden osaa pitää huolen itsestään. Arden ei kuitenkaan halua Eveä taakakseen, koska Eve on täysin hyödytön ja avuton maanvaiva. Eve alkaa siis märisemään kunnes saa tahtonsa läpi. Kuin nelivuotias. Lopulta Arden myöntyy, koska haluaa tukkia Even turvan. Seuraavana päivänä he lähtevät liikkeelle.

Arden lähtee metsästämään ja jättää Even jälkeensä. Eve näkee karhunpoikasen ja ajattelee ”Oih, ihan kuin Nalle Puh, voinkohan ottaa lemmikiksi?” ja yrittää mennä silittämään. Sitten tulee äitikarhu, joka yrittää syödä Even. Mutta Eve pelastuu, kun paikalle ratsastaa mies ilman paitaa ja pelastaa Even. What the...! Mies on tietenkin Caleb. Tämä pelastuminen tapahtuu sivulla 59 ja Eve ajattelee jo ”yhteyttä” heidän välillään sivulla 64. Siitä alamäki alkoi hurjana. Paskat mistään opetuksista, koska Caleb on niin nam ilman paitaa.

  

Caleb siis pelastaa Even ja Eve on ihan ”OMG haluux tää neandertaali nyt raiskata mut vai häh?” Caleb on tietenkin ihan eri luokkaa kuin muut miehet niin tietenkään ei halua. Sitten he vaihtavat muutaman sanan tästä raiskausepäilyksestä ja Caleb toteaa, ettei Eve ole hänen tyyppiään. Arvatkaa miten Eve reagoi.

 

       ”Well that's good,” the boy said. ”Because I don't want to have intercourse with you anyway. You're not my type.”

       I laughed then too, until I realized he wasn't kidding. He kept his eyes straight ahead as he maneuvered the horse off the highway and onto a moss-covered street, urging it around holes in the pavement.

       ”What do you mean 'I'm not your type'?” I asked.

       The plague had killed far more females than males. As one of the few women in The New America, especially an educated, civilized woman, I'd always supposed I was every man's type.

       The boy glanced at me once and shrugged. ”Eh,” he muttered.

       Eh? I was intelligent, I worked hard. I was told I was beautiful. I was Eve, the valedictorian of School. And all he could say was, Eh? (sivu 63)

Mitä helvettiä! Kui pirussa Eve mitenkään voi edes ajatella noin koska a) Even pitäisi olla täysin kusi sukassa joutuessaan miehen kanssa tekemisiin ja pelätä henkensä edestä ja b) millä perusteella Eve voi millään miettiä tuollasia asioita, koska kokemusta ei ole eikä tuolla pitäisi olla mitää väliä! Voi hyvää päivää tätä oksennusta.

Arden ja Eve lähtevät sitten Calebin mukaan tämän leiriin, josta he saavat ruokaa ja suojaa. Sitten heidän peräänsä tulee joukko sotilaita, jotka etsivät Eveä. Kuningas itse haluaa saada Even käsiinsä, jostain kumman syystä, ihan sama. Mutta Caleb toistamiseen pelastaa Even ja Eve tuijottaa Calebia kuola suupielessä jo sivulla 77. Poikapelko on jo unohdettu.

Arden sairastuu matkalla ja on ulkona koko kirjasta sellasen kolmanneksen. Tämä Calebin leiri on on maanalainen tunneliasumus, jossa asuu parinkymmenen paidattoman miehen lauma, jotka tervehtivät omiaan hakkaamalla rintaansa ja murahtelemalla ja tuijottamalla Even rintoja. Jos olette lukeneet Kärpästen herran niin saatte jälleen aika hyvän käsityksen siitä, millainen meininki maan alla miehillä oli. Jokainen mies kuvataan maskuliiniseksi, lihaksikkaaksi ja ruskettuneeksi. Ja niin monella on musta tukka.

 

Tätä dugoutia johtaa Leif, parikymppinen mies, jolla on rintakarvat ZOMG. Leif ei halua Eveä sinne pilaamaan koko hommaa etenkin kun sotilaat jahtaa Eveä. No, Eve ei välitä, keikistelee vaan vähäpukeisena ja ihmettelee, miksi pojat tuijottaa häntä. Eve ei tietenkään yhtään pelkää enää, vaikka on maan alla paidattoman mieslauman keskellä.

Caleb on täysin mitäänsanomaton. Even ja Calebin insta-love lyödään silmille ennen kuin kirja on edes puolivälissä. Sivulla 145 Caleb opettaa Eveä uimaan ja nehän käy jo ihan kuumina toisiinsa. Tietenkin kolmen muutaman sivun sananvaihdon jälkeen on luonnollista haluta jo kosketella toista ja näytellä paljasta pintaa. Lisäksi heidän välillään on muutama täysin naurettava kohtaus:

       ”Fine. But don't say I didn't warn you.” He cleared his throat in mock seriousness. ”My,” he crooned, his voice completely out of tune, ”balls are sweating, my balls are sweating, I can't keep my balls from sweating, noooo, noooo, noooo!”

       I leaned in, noticing the folds at the cornes of his edes and faint brown spots that covered the top of his cheekbones. ”Why is that funny? What are 'balls'? Like the ball of your foot?” (sivu 121)

Ihanko tosi?

I knew, perhaps with more certainty than I knew anything else, that this [Caleb] was a good man. (sivu 157)

Mistä pirusta Eve voi tietää tuollaista? Hyvä mies verrattuna mihin? Entä ne kolmetoista vuotta opetusta siitä, että miehet manipuloi ja valehtelee ja raiskaa ja murhaa? Voi hyvää päivää!

Eve on aivan surkea ystävä: Evellä ei ole enää mikään kiire Califiin hakemaan apua voidakseen pelastaa kaverinsa Koulusta ja lisäksi Eve jättää kuumeisen ja tajuttoman Ardenin dugoutiin kiimasen poikalauman keskelle. Mutta kunhan saadaan paljasta pintaa ja vatsalihaksia niin kaaaaikki on täysin okei. Insta-love siis heitetään mukaan alle puolenvälin, ja silloin minä tiesin, että kirjalla ei ollut enää mitään toivoa. Koko juoni tuntui olevan täysin kadoksissa seuraavat sata sivua.

Sitten tulee kohta, missä Eve ehdottaa, että voisi jäädä dugoutiin elelemään poikien kanssa ja olemaan Calebin kanssa (niin, vitun väliä niillä ystävillä, jotka on sillä hetkellä sidottu sänkyyn ja pakotettu raskaaksi). Caleb sanoo siihen, että se ei ole mahdollista, koska Eveä jahdataan ja Eve on vaaraksi kaikille muillekin. Tästä Eve vetää hirveät itkupotkuraivarit ja alkaa itkeä, ettei Caleb koskaan välittänyt hänestä eikä halua olla hänen kanssaan. Facepalm, ei juma... Eve ja Leif vaihtaa pari sanaa ja sitten Leif on räkäkännissä ja yrittää raiskata Even ja Caleb tulee pelastamaan. Sitten, ehkä yksi koko kirjan ääliömäisimmistä kohdista.

       ”She wanted to be with me.” Leif spit blood as he spoke, covering the floor in spatter. ”Why do you think she was sitting with me before? Why do you think she was talking to me? She wanted me. Not you [Caleb] – me.” The certainty in his voice was tinged with anger. I slunk back against the wall, afraid even now, with his body limp on the floor.

       Caleb turned towards me, his face wrought with confusion. ”Is that true?”

       My hands trembled violently and tears streamed down my face. What Leif had done was wrong. And yet... I had sat beside him on the piano, playing for him. I had allowed his shoulder to press close as he spoke of his family. I had let his hand squeeze mine. Had I given him some unspoken invitation? Had my kindness seemed like something more?

       ”I don't know,” I said, covering my mouth with my hand.

       ”You don't know?” Caleb asked. (sivu 197-198)

Mitä... Voi hyvä... There are no words. Juuri pari sivua sitten Eve ja Caleb oli niin meant-to-be ja söpösti yhdessä. Caleb vetää keilapallon nenäänsä ja häipyy paikalta. Sitten Leif kutsuu Kuninkaan sotilaat paikalle ja vilkuttaa Evelle hyvästit.

Sitten tapahtuu kaiken näköistä typerää ja turhaa. Eve on täydellisen avuton ääliö, Arden on varsin hyvä tyyppi. Lopulta muutama tyyppi yrittää auttaa heitä ja Eve onnistuu tapattamaan ne. Eve saa tietenkin heti anteeksi, kun mutristaa vähän suuta ja märisee. Caleb tulee paikalle autolla, jonka sai vaihtokaupassa hevosestaan. No tämä sai minut tyrmistyneeksi. Minä inhoan lukea sitä, että eläimiä satutetaan ja tapetaan. Caleb antaa rakkaan hevosensa pois villipoikalaumalle ja saa romumetallia tilalle? Yllättäen luonnossa eläneet ihmiset osaavat ajaa autolla. Ja Eve on taas kiimanen eikä välitä ihmisistä, jotka kuoli hänen täydellisen typeryytensä takia.

Loppu onkin sitten silkkaa typeryyttä. Koko kirja oli silkkaa typeryyttä. Joskus tulee ihan oikeasti ihmeteltyä, että tajuaakohan kirjailijat miettiä, miltä teksti näyttäisi lukijoiden silmissä. Onko kirjailijat niin rakastuneita omaan tekstiinsä, etteivät he osaa katsoa sitä objektiivisesti ja miettiä, kuinka järkevältä ja loogiselta se kuulostaa? Siltä vaikutti hyvin vahvasti. Ilmeisesti ihan mitä tahansa julkaistaan Amerikassa, myös tällaiset aivopierut. No, mikäs siinä, kyllähän tällainen tavara joillekin maittaa, mutta ei minulle. Tästä kirjasta löytyi ainoastaan se hyvä piirre, että Careyn kieli on melko hyvää luettavaa, suht helppoa ja sujuvaa.

Kirjan lopussa oli seuraavasta osasta Oncesta lukunäyte, mutta sitä en lukenut. En vain millään pystynyt. Eve oli jo sen verran karmea sotku, etten enää saattanut jatkaa lukemista. Epäilen vahvasti, että koskaan tulen lukemaan Oncea. Tuskimpa tuhlaan enää rahaa tähän, enkä suosittele kenenkään muunkaan tuhlaavan. Mutta toki, jos todella pinnallinen ja epäuskottava insta-love, uskomattoman typerä päähenkilö ja lauma paidattomia villimiehiä kiinnostaa, niin kaikin mokomin! Teitä on ainakin varoitettu.

Lukunäyte: luku 1, sivu 10

Arden let out a laugh as she tossed her backpack over her shoulder. Then she leaned in. I could smell spicy boar's meat on her breath. ”Ninety-eight percent of the population is dead, Eve. Gone. How do you think the world is going to continue? They don't need artists,” she whispered. ”They need children. The healthiest children they can find... or make.”

       ”What are you talking about?” I asked. She picked herself up, never looking away from the truck. A guard pulled the canvas cover over the back of the Jeep and climbed into the driver's seat.

       ”Why do you think they're so worried about our height, our weight, what we're eating and drinking?” Arden brushed the dirt off her thin white skin. ”I saw them – the girls who graduated before us. And I'm not going to wind up in some hospital bed, birthing a litter every year for the next twenty years of my life.”

    I stumbled backward, as if she had slapped me in the face. "You're lying," I said. "You're wrong." 

Eve –trilogia:

Eve (2011)

Once (2012)

Rise (2013)