The Way We Fall - Megan Crewe

Nimi: The Way We Fall

Trilogia/sarja: Fallen World, #1

Kirjailija: Megan Crewe
Kustantaja: Hyperion

Julkaisuvuosi: 2012

Sivuja: 309 + 13 englanninkielisessä pokkarissa
Luettavaksi: Omasta hyllystä

Tähdet: ★★★★☆

Haastekirja 6/20

Juonikuvaus: Se alkaa kutiamisena, jota ei saa edes raapimalla lakkaamaan. Sitten tulee kuume ja kihelmöinti kurkussa. Pari päivää myöhemmin alat höpöttää salaisuuksiasi ja jutella tuntemattomille kuin he olisivat vanhoja tuttujasi. Vielä kolme päivää, ja vainoharhaiset hallusinaatiot iskevät. 

      Ja sitten olet kuollut.

      Kun kuolettava virus alkaa niittää 16-vuotiaan Kaelynin kotisaaren asukkaita, hallitus päättää eristää saaren. Kuolleet alkavat kasautua eikä kukaan ei voi lähteä tai palata takaisin saarelle. 

      Terveiden täytyy taistella saaren hupenevista lääkkeistä ja elintarvikkeista tai menettää kaikki mahdollisuutensa selviytymiseen. Kun kaikki tuttu hajoaa ympäriltä, Kaelyn yhdistää voimansa entisen kilpailijansa kanssa ja löytää uuden romanssin kaiken surun keskeltä. Kun virus alkaa viedä yksi kerrallaan Kaelynin ystäviä ja perheenjäseniä, hänen täytyy pitää kiinni viimeisistä toiveenrippeistä, että löytyisi vielä keino pelastaa kaikki rakkaat ihmiset.

      Koska kuinka hän voisi jatkaa elämäänsä, jos ketään ei olisi jäljellä?

Ajatukseni: Ahdistava. Pelottava. Tunteellinen. Realistinen. Kanada. Lopussa melkoisen paatoksellinen. Siinä on sanat, jotka kuvaavat tätä kirjaa parhaiten. Pari kuukautta sitten selailin Goodreadsiä ja keltamustasävyinen kirja kiinnitti huomioni. Tämän kirjan kansi on todella hieno ja mieleenpainuva, ja se oli pitkälle syy, miksi tämän tilasin.

Luin tätä kirjaa pääsykokeiden kanssa samaan aikaan, eli Joensuuhun mennessäni ja takaisin tullessani. Alku lähti hyvin liikkeelle, keskikohta oli huimaa ja loppu sitten vedätti pitkään ja raahasi ja lopulta päättyi ilman selkeää lopetusta ja vastauksia kysymyksiin. Ajatukseni ovat hiukkasen sekaisin tämän kirjan suhteen, koska tuntuu kuin neljä tähteä ei tekisi täysin kunniaa tälle kirjalle, mutta toisaalta viisi tähteä ei myöskään sovi. Ehkä neljä puoli, muttah... The Body Finder flashback. Joo, neljä tähteä.

Tarina alkaa, kun Kaelyn ryhtyy kirjoittamaan kirjettä/päiväkirjaa entiselle parhaalle ystävälleen Leolle, joka lähtee saarelta opiskelemaan tanssia mantereelle. Viisi vuotta aikaisemmin Kaelyn muutti perheineen pois saarelta Torontoon isän työn perässä eikä Kaelyn sopeutunut millään suurkaupungin sykkeeseen. Kaelyn viettää mieluummin aikaa seuraillen eläimiä, kirjoittamalla niiden touhuista päiväkirjoihinsa ja leikkimällä kahden lemmikkifrettinsä kanssa. Lopulta he muuttivat takaisin saarelle. Kaelynin ja Leon välit ovat kuitenkin menneet poikki riidan takia, eivätkä he ole puhuneet kahteen vuoteen, ei edes Leon lähdettyä.

Kaelyn alkaa katua riitaa, joten hän suunnittelee muuttavansa itseään sosiaalisemmaksi ja lupaa Leolle olevansa uusi Kaelyn, kun Leo tulee takaisin saarelle tapaamaan vanhempiaan ja tyttöystäväänsä Tessaa. Mutta sitten virus alkaa levitä ja aluksi niin viattomasti ja rennosti alkanut päiväkirja muuttuu vakavaksi ja tunteelliseksi kuvaukseksi Kaelynin ja hänen perheensä ja ystäviensä kamppailusta yrittää pysyä terveenä ja hengissä ja joutua samalla katselemaan läheisten ja saarelaisten kuolemia.

Tarina kerrotaan päiväkirjan muodossa. Päähenkilö Kaelyn tulee todella tutuksi ja läheiseksi tämän muodon avulla. Pääsemme tutustumaan hänen syvimpiin ajatuksiinsä, tuntemaan hänen tunteensa ja näkemään tuon kamalan epidemian repivät osia Kaelynistä jokaisen kuoleman myötä, jonka hän joutuu todistamaan. Mutta hän kuitenkin aina yrittää pitää itsensä ja vähenevän, muuttuvan perheensä koossa.

Päiväkirjamainen minäkertoja on eräällä tavalla loistava tehokeino kuvata kuusitoistavuotiaan maailman sortumista tämän ympäriltä ja kertojan henkilökohtaista kasvua, mutta toisaalta se ei anna mahdollisuutta näyttää yhtä tasavertaisesti muiden saarellaolijoiden kamppailua ja elämää. Olisin toivonut hieman laajempaa perspektiiviä tällaiseen tarinaan, koska siinä on niin paljon meneillään niin monella eri tasolla, että 'minä' ei pysty selvittämään kaikkea ihan niin tehokkaasti. Olisin halunnut tietää enemmän Tessasta ja hänen elämästään, koska sain vain niin kapoisan kuvan hänestä Kaelynin silmien ja kynän kautta.

Kaelynin suhde hänen seitsemänvuotiaaseen serkkuunsa, Meredithiin, on todella suloinen ja lämmin. Kun Meredithin isä kuolee, Kaelyn ottaa serkkunsa suojelevan siipensä alle ja yrittää parhaansa mukaan tarjota turvaa ja apua hänelle. Kuinka yrittää pitää seitsemänvuotiaan elämä edes jotenkin turvallisena, kun valtavia määriä ihmisiä kuolee ympärillä, kaduilla riehuu anarkiaa lietsova jengi, joka ajaa vain omaa etuaan eikä virukseen osata löytää parannuskeinoa? Kaelynin tehtävä on rankka, mutta hän yrittää parhaansa.

Jo ennen viruksen puhkeamista Kaelynin elämä oli melkoisen myrskyisää ja hankalaa. Kun hänen perheensä muutti takaisin saarelle, hän on äkkiä ulkopuolinen niiden ihmisten joukossa, joiden kanssa hän muutamaa vuotta aikaisemmin aikaa vietti. Lisäksi hänen äitinsä on tummaihoinen ja isä valkoinen, joten Kaelyn ja hänen veljensä ovat saaren ainoat ”sekaväriset” nuoret, joten Kaelyn tuntee itsensä jo sen takia ulkopuoliseksi. Kaelynin isä on huippulääkäri, äiti työskentelee huoltoasemalla, Kaelynin veli Drew on avoimesti homoseksuaali, joka lisää kitkaa homovastaisen isän ja tarkoituksella isäänsä homoudellaan ärsyttävän Drewin välille. Kaelyn yrittää kestää heidän välistään kädenvääntöä.

Homoseksuaalisuus on nykyään nuorten aikuisten kirjoissa jonkinlainen hitti, sellainen siisti juttu, jolla yritetään osoittaa erilaisuuden oikeutusta ja sellaista ”katso nyt, miten suvaitsevaisia tässä ollaan” -tyylistä asiaa sekä kirjailijan että kirjan osalta. Tässä kirjassa Drewin homous on jotenkin paljon luonnollisemman tuntuinen asia kuin Evermoressa Milesin: sitä ei yritetä teroittaa liikaa, vaan se on aito asia Drewille ja tämän perheelle, erityisesti isälle, joka ei osaa suhtautua asiaan kunnolla. Hyvä juttu The Way We Fallille, koska ei ole realistista, että kaikki ovat aina täysin homouden puolesta - maailmassa on vielä niitä, jotka eivät hyväksy sitä. Ja kuinka usein olette lukeneet kirjan, jossa päähenkilö ei ole valkoinen? Minä muistan ainoastaan Rick Riordanin Kanen aikakirjat -sarjan.

Ja romantiikkaa tietysti löytyy, mutta ohoo, se on aika pieni osa tästä kirjassa. Se potkaistaankin käyntiin vasta puolivälin tienoilla. Kaelynin hanipuppelin nimi on Gav, saaren eräänlainen nuori, epävirallinen äiti Teresa, joka kerää kaupasta ruoat ja kaiken mahdollisen käyttötarpeellisen ja jakaa niitä ystäviensä kanssa koteihinsa linnoittautuneille, virusta pelkääville ihmisille. Gav oli ihan kiva hahmo, mutta välillä hänen marttyyriasenteensa oli ärsyttävää; esimerkiksi kun yksi Gavin kaveriporukasta päättää kääntää takkia ja liittyä anarkismia kannattavaan huligaanipoppooseen ja ryövää reilun osan Gavin ja kumppaneiden ihmisille säilömästä ruoasta, Gav inisee kuinka se oli hänen syytään koko homma. Get over it, man, and stop sniveling! Shit happens! Mutta kaiken kaikkiaan Gav oli ihan kiva ja hänen ja Kaelynin romanssi oli piristysruiske viruksen aiheuttamien kuolemien keskellä.

Crewe onnistuu hyvin kuvaamaan karanteenin aiheuttaman turhautumisen, epätoivon, vihan ja horjuvan toivon saaren asukkaissa. Myös tapahtumajärjestys on oikein onnistunut: saari eristetään, jotta virus ei leviäisi mantereelle, aluksi ihmisillä on toivoa ja uskoa, että karanteeni ei kestä kauan ja ettei heitä jätetä oman onnensa nojaan. Sitten kun tilanne pitkittyy eikä apua ja rokotusta kuulu, alkaa ahdistus ja pelko leviämään ihmisissä. Kun vieläkään ei apua tule, ihmiset alkavat riehua turhautuneina, tyhjentämään kauppoja ja haalimaan itselleen kaiken, mitä irti lähtee. Ihmiset sairastuvat, kuolevat, terveet yrittävät pysyä sisällä. Crewe kuvasi näitä tapahtumia erittäin hienosti. Saari on tapahtumapaikkana ihanteellinen tuollaiselle tilanteelle, ja se on kanadalainen! Ei jenkkiläinen! Vohoo! Oireet, joita ihmiset alkavat tuntea sairastuessaan olivat jotenkin niin karmivan todellisia, että alkoi itseäkin syyhyttää ja piti raapia hulluna.

The Way We Fall on kokonaisuudessaan erittäin hyvä, realistinen selviytymistarina, mutta loppu oli minulle lievä pettymys. Olisin toivonut selvitystä viruksesta, sen tarttumisesta, jonkinlaisen ratkaisun sen hoidosta ja ylipäätään ratkaisuja saaren tilanteesta ja karanteenista. Lisäksi oireet olivat vähän outoja, esimerkiksi hallusinaatiot – mitä ihmiset oikein näkivät hallusinoidessaan? Kaelynillä oli ensikäden tietoa, mutta silti niitä ei kuvattu. Lopussa ei ollut minkäänlaista suurta tapahtumaa, vaan se oli lähinnä liukuva alamäki, joka jatkaa seuraavassa osassa samasta tilanteesta kirjan lopussa olevan seuraavan osan sneakpeakin perusteella.

Viiden tähden arvoiseksi lukukokemukseksi tässä olisi pitänyt olla enemmän vastauksia ja jonkinlainen suurempi mullistus lopussa. Jostakin kumman syystä tämän kirjan virus muistuttaa minua Resident Evilin viruksesta. Ensin kaupunki/saari ja sitten...

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, jotka haluavat lukea jotakin realistista maailmanlopunkuvausta ja selviytymistarinaa, ilman fantasiaelementtiä.

Lukunäyte: SEPT 10, sivu 24

”I'm really sorry,” I said, and I meant it. ”I didn't know she was going to get so... worked up.” 

      Rachel skipped after me to the door. ”Mom's such a spoilsport,” she said in a loud whisper. ”She thinks the other parents on the island let their kids run wild. But wild is freakin' fun!”

      She was scratching that spot again as she waved good-bye. I looked back when I was halfway down the block, and she was still standing there, waving ans scratching. 

      I'm not just nervous now. I'm scared. I can't make myself believe Rachel was drunk, or any of the other excuses I could have used for her dad. She was just not herself.

      What the hell is happening?

The Way We Fall -trilogia

The Way We Fall (2012)

The Lives We Lost (2013)

The Worlds We Make (2014)